Kuiva kausi

Carol Shields & Blanche Howard: Kuiva kausi
(A Celibate Season, 1991)
Otava 2015, 260s.
Suom. Hanna Tarkka

Carol Shields oli luottokirjailijani 2000-luvun vaihteessa. Rakastin etenkin Larryn juhlia ja Kivipäiväkirjoja, joiden lukeminen oli silkkaa nautintoa. Äskettäin suomennettu, alunperin jo vuonna 1991 kirjoitettu, Kuiva kausi on Shieldsin ja Blance Howardin yhdessä kirjoittama kirjeromaani eräästä avioliitosta.

Charles ja Jocelyn, Chas ja Jock, ovat olleet naimisissa kaksikymmentä vuotta. Jock on hoitanut perinteiseen tapaan lapset ja kodin Chasin käydessä töissä. Roolit kuitenkin keikahtavat toisin päin, kun Jock saa määräaikaisen työpaikan Kanadan toiselta laidalta, Ottawasta. Säästääkseen rahaa pariskunta päättää pitää yhteyttä pääosin kirjeitse. Aluksi sekä uusi tilanne että kirjeet ovat molemmista kiehtovaa ja virkistävää vaihtelua. Mutta kun aika kuluu ja muutoksesta tulee arkea, kirjeet harvenevat eikä se selibaattikaan enää tunnu aivan pieneltä jutulta.

Minusta Kuiva kausi oli (loppupuolen käänteitä lukuunottamatta) vallan mainio kirja. Teksti ei ehkä ole kirjallisesti laadukkainta, mutta mielestäni näin kirjeromaaniin sopiikin paremmin vähän hiomattomampi teksti. Harva ihminen kuitenkaan kirjoittaa kirjeitä yhtä harkiten ja huolellisesti kuin kaunokirjallista tekstiä kirjoitetaan.

Oli mielenkiintoista seurata aviopuolisoiden suhteiden  muuttumista. Minusta Jock oli enimmäkseen ärsyttävä tärkeilijä, joka tuntui unohtavan kotiasiansa lähes täysin. Vasta kun Chas teki itsenäisiä päätöksiä - ja kieltämättä ajautui hämmästyttävän auttavaiseksi - Jock tuntui havahtuvan siihen, mitä kotona on tekeillä. Jock ei selvästikään olisi halunnut Chasin tekevän mitään päätöksiä itse tai ottavan vastaan apua muilta, mutta hänellä itsellään oli täysi oikeus tehdä lähes mitä tahansa.

Kuiva kausi oli nopealukuinen ja ajatuksia herättävä kirja. Luin sitä samalla viikolla, kun hallitus julkaisi säästökohteensa ja yllättäen myös kirjassa pohdittiin samanlaisia asioita. Ajankohtainen lukukokemus siis.

Neil Patrick Harris - Choose Your Own Autobiography

Neil Patrick Harris: Choose Your Own Autobiography
Crown Archetype 2014, 291s.
Äänikirja:
Random House Audio 2014
7h 15min

Lapsena rakastin niitä kirjoja, joissa sai itse valita mihin suuntaan tarina etenee. Tarjonta ei ollut kauhean laaja, mutta luin uudestaan ja uudestaan paria kirjastosta löytyvää Taistelupeli-kirjaa ja yhtä Viisikkoa, joka oli muokattu tällaiseksi versioksi.

Myös Neil Patrick Harris rakasti tuon tapaisia kirjoja ja siksi hän kirjoitti oman elämäkertansa samaan muotoon. Choose Your Own Autobiography ei siis tosiaankaan ole perinteinen elämäkerta, sillä Harris ei edes väitä kaikkea kertomaansa todeksi. Toki näidenkin kansien sisällöstä on totta (ainakin) toinen puoli, mutta lukijan iloksi luvassa on myös mitä erikoisempia juonenkäänteitä ja lukuisia Harrisin kuolinkohtauksia.

Kuuntelin tämän äänikirjana, vaikka hyllystä olisi löytynyt ihan perinteinen kirjaversiokin. Luonnollisesti tekstiä ja kirjan rakennetta muutenkin on pitänyt vähän muokata, jotta äänikirjasta on saatu toimiva, mutta hommassa on onnistuttu loistavasti. Harris lukee kirjan itse ja lukee muuten mahdottoman miellyttävästi. Koska äänikirjassa ei kovin helposti hypitä sivulta toiselle, kuuntelijalle kerrotaan kappaleiden jälkeen vaihtoehtoja ja kehotetaan sen jälkeen joko jatkamaan kuuntelemista tai odottamaan. Käytännössä toki tulee kuunneltua koko ajan, mutta eipä haitannut yhtään.

Choose Your Own Autobiographya oli tosiaan ilo kuunnella. Harrisin asenne on ihailtavan positiivinen, lempeä ja kiitollinen. Ei ole maailman helpointa olla avoimesti homoseksuaali perheellinen mies, vaikka toki vaikeampiakin kohtaloita maailmaan mahtuu. Luonnollisesti kirjassa kerrataan Harrisin näyttelijänuran kohokohtia, painopisteen ollessa Doogie Howserin ja Barnie Stinsonin rooleissa. Lisäksi Harris kertaa erilaisia juontotehtäviään palkintojenjakotilaisuuksissa ja roolejaan musikaaleissa. Vaikka hetkittäin tarkat selostukset jonkin musikaalikohtauksen synnystä ja toteutuksesta melkein puuduttivat, ei tämä ainakaan minun mielestäni mennyt mitenkään brassailuksi. Sinne tänne Harris on ripotellut reseptejä ja korttitemppuja, jotka ikään kuin herättelevät kuuntelijan keskittymään tarkemmin.

Ääneen pääsee myös liuta Harrisin tuttavia, mutta paras oli kappale, joka alkaa sanoilla "And then comes David." Harris muistelee ensikohtaamistaan tulevan puolisonsa kanssa David Burtkan kommentoidessa tekstiä samaan aikaan. Tämä luku on toteutettu myös kirjassa hauskasti:

Äänikirjaversio on hilpeä ja hauska, mutta luulen että kirjaversiokin tulee vielä luettua sillä siinä pääsee varmasti nauttimaan vielä paremmin poukkoilevasta ja mahdolliseen äkkikuolemaan päättyvästä tarinasta.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
(A Red Herring Without Mustard, 2011)
Bazar 2015, 412s.
Suom. Maija Heikinheimo

Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan kolmas osa ilmestyi suomeksi tänä syksynä. Odotin innolla pikkuvanhan kemisti-Flavian uutta rennonletkeää, vauhdikasta ja viihdyttävää etsiväseikkailua.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus pamahtaa vauhtiin heti ensisivuilla. Markkinoille saapunut mustalaiseukko ennustaa Flavialle hämmentäviä asioita, jotka järkyttävät tyttöä. Flavia ryntää pystyyn sellaisella vauhdilla, että kynttilä kaatuu ja sytyttää tuleen koko ennustusteltan. Flavia haluaa korvata aiheuttamansa vahingon tarjoamalla mustalaiselle leiriytymispaikaksi syrjäistä metsäaukeaa Buckshawn mailta. Syrjäinen ei kuitenkaan tarkoita rauhallista tai turvallista, sillä mustalaisnainen pahoinpidellään lähes hengettömäksi heti seuraavana yönä. Flavia aloittaa tapauksen tutkimisen määrätietoisesti ja yrittää parhaansa mukaan selvittää syyllisen ennen poliisia.

Tämä Hummerihaarukka oli aiempia osia vauhdikkaampi, tai ainakin toimintaa oli jaettu tasaisemmin pitkin kirjaa. Minä olisin kaivannut vähän hitaampaa etenemistä, sillä nyt moni asia jäi pintaraapaisuksi. Mustalaisnaisen tapaus ei suinkaan ole ainoa arvoituksellinen tapahtuma, vaan kartanon mailta löytyy pian myös toinen väkivallan uhri. Lisäksi Flaviaa kiinnostaa katoavien ja erikoisissa paikoissa jälleen ilmoille putkahtavat esineet, kadonneen äidin kohtalo ja eräs salaperäinen taulu, de Lucen perheen talousongelmat ja alueella edelleen toimiva vaikkakin lähes hengiltä vaiettu omituinen uskonlahko.

Niin paljon kuin tästäkin osasta tykkäsin, olisin kaivannut tiivistämistä ja juonikuvioiden karsimista. Jossain vaiheessa aloin jo ärsyyntyä Flaviaankin, joka harkiten jätti kertomatta erinäisiä asioita poliiseille vaikeuttaen ja hidastaen näin heidän työtään. Teksti on joka tapauksessa sujuvaa ja viihdyin kirjan parissa pienistä ärtymyksenaiheista huolimatta hyvin.

Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla

Leila Saarivirta & Martta Kaukonen:
Rikas elämä. Parempaa arkea hidastamalla
Readme.fi 2015, 201s.

Pihin naisen elämää -blogin Leila on yhdessä toimittaja Martta Kaukosen kanssa kirjoittanut näppärän pienen, mutta sisällöltään runsaan teoksen hidastamisesta.

Arjen rauhoittamisesta on puhuttu muun muassa naistenlehdissä vuosia ja usein esimerkiksi on nostettu joku elämänsä täysin uusiksi kääntänyt yksilö tai perhe. Näissä tapauksissa on useimmiten hypätty pois työelämästä, muutettu kaupungista maalle pieneen mökkiin ja aloitettu elämä (lähes) omavaraistaloudessa. Käytännössä monetkaan eivät ole valmiita tekemään noin suuria muutoksia arkeensa, mutta hidastaa voi pienemmästikin.

Kenenkään ei pitäisi syöksyä hitaampaan elämään päätäpahkaa. Olisihan se vähän paradoksaalistakin: kiirehtiä verkkaisuuteen. Saarivirta ja Kaukonen varoittavatkin heti kirjan alussa siitä, ettei hidastaminen ole mikään oikotie onneen, vaan negatiivisiinkin tunteisiin on syytä varautua. Helpointa on, jos halu hidastamiseen tulee löytyy itsestä. Jos taas joutuu rauhoittamaan elämänsä vasten tahtoaan, vaikka sairastumisen tai työttömyyden myötä, vaatii uudenlainen arki enemmän sopeutumisaikaa.

Oma elämäni ei ole koskaan hirveän kiireistä ollutkaan. Viimeiset yhdeksän vuotta olen ollut kotiäitinä, suurimman osan aikaa omasta halusta. (Keskimmäisen lapsen täytettyä kolme vuotta olisin halunnut palata työelämään, mutta en ehtinyt työllistyä ennen seuraavaa raskautta.) Arki on suhteellisen rauhallista ja luultavasti joidenkin mielestä jopa puuduttavaa tasaisuudessaan. Minulle (ja puolisolle myös) on ollut tärkeää tarjota lapsille mahdollisimman kiiretön lapsuus ilman jatkuvia aikatauluja, mikä on luonnollisesti onnistunut helpoiten hoitamalla heitä kotona.

Minulle Rikas elämä oli ensisijaisesti tervetullut muistinvirkistäjä kaikista niistä syistä, miksi hitaampi elämä voi olla tavoiteltava asia. Rehellisesti sanoen en varmaankaan tyytyisi näin pelkistettyyn arkeen, mikäli talous antaisi myöten vähän leveämpään elämään. Välillä on työlästä psyykata itseään tyytymään näihin kierrätettyihin vaatteisiin ja noihin liimattuihin kenkiin, tuohon teipillä kasassa pysyvään puhelimeen ja siihen, ettei ole varaa viedä lapsia mummulaa kauemmaksi kesälomallakaan.

Kirjan rakenne on miellyttävän pelkistetty. Hidastamista lähestytään monesta näkökulmasta, kuten perinteiden sovittamisesta uusiin tapoihin, ihmissuhteista, ekologisuudesta ja raha-asioista aina sisäisiin muutoksiin itsensä hyväksymisestä mielenrauhaan. Myös sosiaalisen median tuomista paineista puhutaan järkevästi. Somehan on näppärä tapa pitää yhteyttä kaukanakin asuviin ystäviin ja sukulaisiin, mutta samalla some on melkoinen ajansyöjä ja uusien paineiden asettaja. Helposti voi käydä niin, että kaikkien muiden elämä näyttää vaivattomalta ja puitteiltaan upealta, kun taas oma elämä alkaa tuntua jotenkin nuhruiselta ja muutenkin tylsältä. Samoin sosiaalinen media tunkee helposti oikeassa elämässä tapahtuviin sosiaalisiin tilanteisiin: ravintolapöydässä seurueen jäsenet näpertävät älypuhelimiaan enemmän kuin keskustelevat toistensa kanssa.

Rikas elämä tarjoaa hyvää heijastuspintaa omalle elämälle. Minulle tämä kirja antoi lisää uskoa siihen, että meidän elämämme on ihan tarpeeksi hyvää näin. Ei elämänlaatua mitata rahassa tai tehtyjen ulkomaanmatkojen määrällä. Tärkeintä olisi edes yrittää olla läsnä, yrittää päästä irti kuluttavista tavoista ja ihmissuhteista, nauttia nykyhetkestä ja elää omien arvojensa mukaista elämää. Kirjoittajat kertovat avoimesti omista kokemuksistaan ja lisäksi kirjassa kerrotaan viiden muun elämäntahtiaan hidastaneen ihmisen tarinat.

Kirjan lopusta löytyy kymmenen pientä haastetta hidastamista suunnittelevalle. Miltä tuntuisi viikon ajan kurkistaa älypuhelinta korkeintaan 45 minuutin välein? Tai viettää vapaapäivä koko perheen voimin ihan rennosti köllötellen ja rupatellen, ilman telkkaria, tietokoneita tai niitä puhelimia? Hauskoja, eikä liian vaativia tehtäviä.

Tykkäsin tästä kirjasta paljon. Aihe on niin mielenkiintoinen, että luin tämän parissa päivässä. Alkuun kaipailin kirjaan kuvia, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että kuvattomana kirja toimiikin paremmin. On vain hyvä, ettei lukija muodosta kuvien perusteella visuaalisia näkemyksiä siitä, miltä yhtään minkään pitää näyttää. Jokaisen on hyvä määritellä aivan itse se, millainen koti miellyttää eniten ja miltä haluaa itse näyttää.

Suosittelen Rikas elämä -kirjaa kaikille hitaammasta elämästä haaveileville ja sellaista jo eläville.

Puiden tarinoita, Merenkulkija

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Merenkulkija
Books North 2015, 38s.
Kuvitus: Ville Tietäväinen

Iiro Küttnerin kirjoittama ja Ville Tietäväisen kuvittama Puiden tarinoita -sarja on saanut kolmannen osansa. Meillä oli sopivasti iltasatu- Harry Potter jo valmiiksi tauolla, joten luin tämän lapsille heti tuoreeltaan.

Aavikon laidalla, meren rannalla, on pienen kaupungin kokoinen kuningaskunta, jonka kruununprinssi haaveilee purjehtimisesta aavalla merellä. Hän vaihtaa kruunun kolmeen siemeneen, joiden väitetään olevan peräisin tarujen kuuluisasta Maailmanpuusta. Puita ei ole kuningaskunnassa nähty sukupolviin, laivoista puhumattakaan.

Merenkulkija on ihanan verkkainen, kauniisti vanhanaikainen tarina. Lapsia jännitti sopivasti ja heistä oli selvästi jännittävää kuvitella aavikkokaupunkia, jossa ei tunneta niin tavallista asiaa kuin puut. Kuvitusta oli hiukan vähemmän kuin aiemmissa osissa, mutta kuvien laatua ei voi moittia nytkään.

Puiden tarinoita -sarjan yksi parhaista puolista on ehdottomasti se, että sarjan osat ovat ihan oikeasti itsenäisiä teoksia. Useinhan sarjoissa on sama päähenkilö tai muu selkeästi yhdistävä tekijä, jonka vuoksi itsenäisiksikin väitetyt osat toimivat parhaiten järjestyksessä luettuina. Puiden tarinoissa keskiössä ovat toki aina tavalla tai toisella puut, mutta joka kerta eri puut.

Meillä kaikki tykkäsivät Merenkulkijasta, mutta lasten kirjahyllyyn en tätäkään osaa luovuta. Näin kauniin ja hyvällä maulla viimeistellyn teoksen omin röyhkeästi omaan hyllyyni turvaan kovakouraisten poikien otteilta.

Sarjakuvakauhua

Joe Hill: The Cape, Deluxe Edition
Käsikirjoitus: Jason Ciaramella
Kuvitus: Zach Howard & Nelson Daniel
IDW Publishing 2013, 246s.

Kerran Goodreadsin sarjakuvasuosituksia plaratessani harmittelin sitä, ettei meidän kirjastosta löydy Joe Hillin sarjakuvia. Paitsi että kun vain viitsin vilkaista kirjaston tietokantaa, niin löytyihän näitä. Ovat vain sen verran hyvin kiertäviä teoksia, etteivät ole kököttäneet hyllyssä minua odottamassa.

Nickyn ja Ericin isä ei palaa kotiin Vietnamin sodasta. Perheelle lähetetään muistoksi ainoastaan sattumalta löytynyt sotilasmerkki, jonka äiti ompelee Ericin vanhaan lohtupeittoon, nykyiseen viittaan. Pian Eric kuitenkin loukkaantuu vakavasti, kun hän leikin tiimellyksessä tippuu puusta. Loukkaantumistaan enemmän Eric suree viittansa menetystä, äiti kun ilmoittaa heittäneensä viitan pois. Vuosien kuluttua Eric kuitenkin löytää viitan ja huomaa, mitä sen avulla voi tehdä.

The Cape perustuu Joe Hillin novelliin Viitta (julkaistu novellikokoelmassa Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia), jonka olemassaolon ja siten sisällönkin olin aivan tyystin unohtanut.

Koska alkuperäinen tarina on Joe Hillin kirjoittama, osasin totta kai odottaa kauhukertomusta. En kuitenkaan osannut valmistautua näin armottomaan tarinaan. Kirjan alkupuoli ei vielä ollut hirveän raaka, vaikka poikien isän Vietnamin kokemukset eivät missään nimessä mitenkään leppoisia olleet. Aikuisen Ericin teot olivat kuitenkin niin julmia ja tunteettomia, että pahaa teki.

Pikaluin Viitan sarjakuvan lukemisen jälkeen ja täytyy nosta Jason Ciaramellalle hattua taitavasti laajennetusta tarinasta. Alkuperäisessä novellissa esimerkiksi ei kerrota Vietnamin tapahtumista tai kuvata aikuisen Ericin tekemisiä alkua pidemmälle. Tavallaan novelli onkin kutkuttavampi, sillä se jättää enemmän arvailujen varaan. Silti, The Cape on rakenteeltaan ja sisällöltään todella hyvin toimiva kokonaisuus.

Zach Howardin ja Nelson Danielin piirrostyyli (-tyylit) on taidokasta, mutta kieltämättä veren määrä ja muut väkivaltaisuudet olisi voinut esittää hienovaraisemminkin. Kauhu on kuitenkin kauhua ja tämä tarina olisi tuntunut luultavasti kummallisesti sensuroidulta, mikäli lähestymistapa olisi ollut kiertelevämpi.

Joe Hill, Stephen King & Richard Matheson: Road Rage
Kuvitus: Nelson Daniel & Rafa Garres
IDW Publishing 2012, 106s.

Road Rage on kunnianosoitus Richard Mathesonille, jonka novelli Duel on aikoinaan tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Stephen Kingiin. Esipuheessaan Joe Hill toteaakin, että Duelin innoittamana isä ja poika leikkivät usein automatkoilla ajatusleikkiä, jossa heitä jahtasi sekopää rekkakuski: miten he voisivat karistaa kannoiltaan murhanhimoisen kuljettajan tai kuinka huiputtaa rekka suistumaan tieltä jne.

Ensimmäinen tarina, Throttle, onkin Kingin ja Hillin variaatio Duelin aiheesta: kasvottomaksi jäävästä rekkakuskista, joka ilmeisen sattumanvaraisesti alkaa jahdata muita tienkäyttäjiä.

Moottoripyöräjengi The Tribe on hajoamispisteessä. Metamfetamiinilabraan sijoitetut 20 000 dollaria ovat hävinneet savuna ilmaan laboratoriona toimineen asuntovaunun räjähdettyä. Jengin on pakko vaihtaa maisemaa, mutta sisäiset erimielisyydet määränpäästä aiheuttavat kitkaa. Pian nämä huolet ovat kuitenkin murheista pienimpiä, kun järjettömästi kaahaava rekka alkaa liiskata alleen jengiläisen toisensa jälkeen.

Jälkimmäisen tarinan idea on simppelimpi: kauppamatkustaja ohittaa rekan, joka pian kiilaa takaisin edelle. Seuraa sarja täpäriä tilanteita uusien ohitusten ja ohitusyritysten muodossa, pieni hengähdystauko tienvarsikuppilassa ja lopulta järjetön takaa-ajo/pako keskellä ei-mitään.

Road Rage oli pieni pettymys. Ideahan on kyllä hyvä, mutta ei kaksi näin samanlaista tarinaa peräkkäin mitenkään hirveän onnistunut kokonaisuus ole. Throttle on kuvitukseltaan laadukkaampi, tai ainakin omaa silmää miellyttävämpi, vaikka tietokoneella tehdyt rasteroinnit ovatkin vähän kliinisiä. Duelin kuvitus on suttuinen ja mössöinen. Ihmiset näyttävät äärimmäisen rokonarpisilta ja siltä, kuin heidän kasvonsa olisivat vähintään puoliksi sulaneita.

Paris

Maarten Vande Wiele: Paris
(I Love Paris, 2009 & I Hate Paris, 2009)
Knockabout 2011, 209s.

Sarjakuvahyllyltä nappasin kerran mukaani tämän herttaisennäköisen albumin. Kannen pirtsakan pinkki väri ja onnellisesti hymyileva tyttö lupailivat minusta ihan selkeästi jotain hilpeää, kepeää, onnellista, viatonta ja ehkä vähän romanttistakin tarinaa, mutta kappas vain, aivan pieleen meni.

Paris on yhteisnide albumeista I Love Paris ja I Hate Paris. Jo tämä tieto olisi auttanut ennakoimaan tarinan epämieluisia käänteitä.

Ensimmäisessä osassa Hope, entinen lapsimissi, lähtee Pariisiin päästäkseen osaksi muotimaailmaa. Mallin urasta Hope ei unelmoi, sillä puolet hänen kasvoistaan on pahasti arpeutunut auto-onnettomuudessa saatujen vammojen vuoksi. Hope asettuu asumaan alivuokralaiseksi seurapiiriblondin talouteen. Chastity haluaa elää hulppeaa glamourelämää, vaikka rahaa hänellä ei liiemmin olekaan. Kolmas kämppis on tarjoilijana työskentelevä mutta laulajanurasta haaveileva Faith. Toisessa osassa jokainen tytöistä on saavuttanut unelmansa, mutta nuo unelmat ovat tulleet todella kalliiksi.

Aloin lukea Parisia tosiaan kepeänä ja söpönä sarjakuvana. Vande Wielen piirustustyyli on hauska ja ajatus nuoren tytön päättäväisestä matkasta kohti muotimaailman huippua tuntui kivalta kasvutarinalta. Mutta mutta. Loppujen lopuksi tarina on aivan kauhea. Hopen uudet ystävät ovat häikäilemättömiä ja sellainen tulee Hopesta itsestäänkin. Kaikki käyttävät hyväkseen kaikkia ja huumeista ja orgioista tulee arkisia tapahtumia. Chastityn seurapiiristatus vaihtuu pornotähteyteen, Faithin lupaavasti alkanut ura tyssähtää hermoromahdukseen. Hope pääsee eroon arvistaan osallistumalla kauneusleikkauskilpailuun (ja suostumalla seksiin plastiikkakirurgin kanssa) ja hetken aikaa hän saa nauttia menestyksestä mallimaailman huipulla. Mutta kaikki, aivan kaikki, romahtaa eikä kenellekään käy hyvin.

Tämä oli inhottavaa, ahdistavaa ja rumaa luettavaa. En tykännyt yhtään.