Jäätävä spede. Sarjakuvalliset muistelmat

Pertti Jarla: Jäätävä spede. Sarjakuvalliset muistelmat
Like 2015, 72s.

Pertti Jarlan Fingerpori on yksi hulvattomimmista sarjakuvista, joita tiedän. Jarlan huumori on paitsi usein kaksimielistä, myös virkistävän tarkkanäköistä ja monipuolista. Näistä lähtökohdista omaelämäkerralliseen suuntaan kallistuva Jäätävä spede ilman muuta kiinnosti todella paljon.

Jäätävä spede ei ole suoraviivainen elämäkerta, eikä edes perinteisten elämäkertojen tapaan aivan täysin totuudenmukainen. Teos alkaa katsauksella kilpa-autourheilusta kertovaan tarinaan, joka Jarlan oli tarkoitus tehdä, mutta josta ei kerta kaikkiaan meinaa tulla valmista. Sarjakuva-Jarla heittää pyyhkeen kehään, tarttuu viinapulloon ja vetää kalsarikännit. Vai krapulastako on kyse siinä vaiheessa, kun mies makaa vessan lattialla muistelemassa siihenastista elämäänsä?

Kirjassa kurkistellaan armeijaan, lapsuuteen ja nuoruuteen; tutustutaan läheisiin ihmisiin ja aika yllättäviinkin, kuten Erkkiin, Jarlan sivupersoonaan, joka herää eloon alkoholipitoisuuden ollessa sopivan korkealla.

Jäätävä spede on hyvällä tavalla erilainen kuin Fingerpori. Huumorin tunnistaa, piirrostyylin tietysti myös, mutta kerronnan muodot ovat tässä moninaisemmat. Jälkisanoissa tekijä melkein lupaa jatkoa muistelmilleen sanoen "[p]iirrän ehkä joskus lisää nyt kun makuun pääsin." 

Latinomakuja

Kira Weckman & Michel Garzón: Latinomakuja
Docendo 2015, 213s.

Latinomakuja on Kira Weckmanin (Suomen Top Chef 2013) ja Michel Garzónin (kokki ja ensin mainitun aviomies) tekemä keittokirja, joka nimensä mukaisesti sisältää eteläamerikkalaisia reseptejä pääruoista makeisiin jälkiruokiin. Kirja on mielettömän hienosti kuvitettu ruokakuvien lisäksi erilaisilla tunnelmakuvilla eteläamerikasta (uskoakseni Garzónin kotimaasta, Kolumbiasta). Latinomakujen lisäksi kirja tarjoaakin visuaalisen matkan ruokien alkulähteille.

Kirjan reseptit eivät ole näin vähälahjaisen kotikokin näkökulmasta sieltä helpoimmasta päästä. Useimpiin ruokiin tarvitaan melkoinen liuta ainesosia ja vähintään pari niistä on sellaisia, joita ei vanhastaan perisuomalaisesta ruokakaapista löydy.

Aloitinkin Latinomakuja -kirjan ohjeiden testaamisen sieltä makeimmasta päästä, sillä päättelin - aivan oikein - että tuotokset maistuisivat lapsille, vaikka lopputulos ei aivan onnistunut olisikaan. Ylläolevat lihapullan näköiset möykyt ovat brigadeiroksia, kaakaomakeisia. Luultavasti lopetin maitotiivisteen keittämisen liian aikaisin, sillä missään vaiheessa keitos ei muistuttanut "paksua, venyvää toffeeta", eikä jäähdytetyn massan käsitteleminen ollut tippaakaan helppoa. Maku oli kuitenkin ihan kiva, eivätkä brigadeirokset kauaa säilyneet puutteellisista taidoistani muistuttamassa.

Seuraavaksi päätin tehdä Chili con Carnelle kaveriksi maissirieskoja eli arepaksia. Mielestäni seurasin ohjeita tarkkaan, mutta taikina jäi silkaksi velliksi. Hätäpäissäni lisäsin maissijauhoja kerran toisensa jälkeen ja niinhän siinä kävi, että sinnillä söin yhden mauttoman, kuivan ja kovan arepaksen ja loput oli pakko heittää roskiin. Ehkä lähikaupan maissijauhot olivat jotenkin vääränlaisia, hankala sanoa.

Kolmas kerta toden sanoo. Päätin testata ennen bloggaamista vielä kolmannen reseptin ja ostin puuttuvat ainekset tehdäkseni alfajores-keksejä. Otin luottavaisen asenteen ja mittasin aineksia tupla-annokset, koska reseptin lupaamat 15-20 keksiä tuntui vaivannäköön nähden liian vähäiseltä määrältä. Taikina näytti oikeanlaiselta ja makukin miellytti niin paljon että jäähdytysvaiheessa tuli maisteltua monta kertaa. Ilahduttavaa kyllä, myös paisto- ja täyttövaihe sujuivat ongelmitta ja saimme lasten kanssa aikaan komean pinon maukkaita keksejä. Osa vietiinkin Vanhalle Mummulle tuliaisiksi, joka myös ihasteli keksien koostumusta ja makua.

Omien kokemusten perusteella väitän, että tämän kirjan ohjeet eivät ole aivan helpoimmasta päästä. Kokeneemmat kokit varmasti onnistuvat paremmin, mutta kaltaiseni söheltäjät tarvitsevat runsaasti harjoitusta (ja keskittymistä). Joka tapauksessa Latinomakuja on houkutteleva keittokirja, joka sisältää ohjeita aidosti tavallisista suomalaisista ruoista poikkeaviin syömisiin.

Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga 2015, 170s.

Ennen ilmestymistään kiinnitin huomiota Kaisa Haatasen esikoisromaaniin Meikkipussin pohjalta tasan sen verran, että päätin jättää lukematta. Ensinnäkin minulla on ollut meikkipussi alle vuoden, joten sen pohjalle ei ole ehtinyt kertyä mitään kirjan ja/tai lukemisen arvoista. Takakannen markkinointiteksti huutaa "Salaviisas viihderomaani aikuisille naisille", minkä koin sulkevan minut kohdeyleisön ulkopuolelle: enhän minä mitään viihderomaaneja lue, enkä tasan ole niin aikuinen kuin kirjan lähes viisikymppinen päähenkilö, Tytti Karakoski.

Pikkuhiljaa Meikkipussin pohjalta alkoi plompsahdella esiin siellä ja täällä, aina positiivisessa valossa. Mielenkiinto alkoi herätä ja ajattelin, että jos tähän kirjastossa törmään niin lainaan sitten. Sitten tulivatkin kirjamessut ja Kirjabloggareiden messubrunssi. Kaisa Haatanen oli yksi haastatelluista esikoiskirjailijoista ja ihastuin Haatasen persoonaan sen verran paljon, että olisin voinut napata reppuun vaikka koko kirjailijan. Humoristisen Haatasen sijaan sain mukaani punaisen kirjan ja hykertelin tyytyväisenä.

Meikkipussin pohjalta ei ole rakenteeltaan tavanomainen romaani, ei edes päiväkirjasellainen. Tytti ottaa vuoden virkavapaata ja kirjoittelee ajatuksiaan moninaisista aiheista, jotka on koottu aakkosjärjestykseen. Asenne Tytillä on mitä mainioin. Hän ei ole olevinaan muita parempi, mutta ei myöskään nöyristele tai vähättele itseään. Mielipiteitä hänellä on runsaasti ja usein jopa perusteltuja niille. Ah, ja elämänohjeita! Tai oikeastaan ne ovat hyväntahtoisia vinkkejä ja hyviksi havaittujen toimintatapojen jakamista.

Vaikka minulla ja Tytillä on aika vähän yhteistä ainakin noin elämäntilanteellisesti katsoen, tunsin hyvin paljon sielujen sympatia tai jotain sen kaltaista. En ole oikein koskaan ollut sinkku, mutta ehkä juuri siksi ymmärrän sinkkuuden hyviä puolia:

"On vaivatonta pyörittää yhden ihmisen taloutta. On ihanaa nukkua hiljaisuudessa ja pimeässä, kädet levällään isossa sängyssä! On ihanaa, kun ei tarvitse aamulla ensimmäiseksi ryhtyä kommunikoimaan. On ihanaa mennä ja tulla oman mielensä mukaan. On ihanaa, kun ei tarvitse ottaa muita, vääriä mielipiteitä huomioon! On ihanaa siivota vain omat jälkeensä."

Meikkipussin pohjalta on sympaattinen, hauska ja ihana. On se ajoittain myös koskettava ja viisas, mutta ennen kaikkea ihana.

Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava
Atena 2013, 295s.
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
BTJ Finland, 9h 3min

Äänikirjanälkään nappasin kirjastoauton hyllystä Kai Ekholmin dekkarin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. Siskon mies tästä aikoinaan totesi jotain sen suuntaista, että on aika erikoinen ja jännä kirja. Niinpä suoritin sen turhauttavan pitkän prosessin, jolla siirsin cd:t koneelle ja sieltä mp3-soittimeen ja lähdin kävelemään.

Ekholm kirjoittaa eläväisesti ja suosii lyhyitä lukuja. Jo alussa ihastuin kieleen ja huumoriin, mutta juonesta kiinni saaminen otti aikansa kun pompittiin niin iloisesti paikasta ja henkilöstä toiseen.

Kansalliskirjaston kupolisalista löytyy monimutkaisen kirjarakennelman päälle aseteltuna kuollut tyttö. Tytön henkilöllisyys ei ota selvitäkseen sen paremmin kuin syyt sille, miksi hänet on haluttu tuoda kirjastoon ja aseteltu kaikkien niiden kirjojen keskelle. Luonnollisesti tekijäkin uhkaa jäädä arvoitukseksi. Rikosta tutkii tietysti poliisi, mutta apuun pyydetään myös yksityisetsivät Kalju ja Kihara. Kalju on keski-ikäinen hiukseton mies, jonka asunto on yhtä putkiremonttia. Kihara taas on näpsäkän kokoinen, lihaksikas chileläissyntyinen nainen, joka etsii itselleen miestä kiihkeän määrätietoisesti.

Tykkäsin todella paljon Ekholmin luomista henkilöistä. Kukaan ei jäänyt pelkäksi statistiksi, vaan jokaisella oli persoonallisuus ja menneisyys. Samoin pidin siitä, kuinka arki jatkui, vaikka samalla tutkittiin omituista rikosta. Toisaalta nämä seikat, joista paljon pidinkin, tekivät juonesta vähemmän vetävän. Tunnelma aaltoilee, eikä jännitys päässyt nousemaan kovin kummoisiin sfääreihin, vaikka välillä hurjia juttuja tapahtuikin. Jotta mielipiteeni kirjasta olisi mahdollisimman ristiriitainen, sanon vielä senkin, että oli kivaa kun juonen kaari ei ollut mallia sateen-, vaan toimintaa oli ripoteltu uskottavasti sinne tänne.

Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava on kielellisesti riemastuttavaa kuunneltavaa. Krista Putkonen-Örnin ääni on erittäin miellyttävä, selkeä ja sopivan eläytyvä. Ekholm yhdistää hauskasti vakavia aiheita ja huonoa (mutta naurattavaa) huumoria, joten vaikka kirja ei minulle aivan napakymppi ollutkaan niin kyllähän tämän kuunteleminen ilman muuta kannatti.

Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015, 322s.

Aloitin Katja Ketun Yöperhosen lukemisen kirjamessureissulla. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen, sillä messujen kirjapaljous ja kaikki muu yltäkylläisyys pisti pääni niin pyörälle, etten lähes viikkoon osannut keskittyä lukemiseen.

Ensimmäiset sata sivua luin aivan liian pienissä pätkissä. En saanut otetta henkilöistä enkä tarinastakaan. Onneksi lopulta eräänä iltana sain rauhoituttua ja humpsahdettua Yöperhoseen kunnolla. Hahmot heräsivät eloon ja tarinakin muotoutui selkeäksi.

Vuonna 1937 Irga Malinen suihkii suksillaan kohti Venäjän rajaa, rakastetuksi luulemansa miehen luo pakoon takaa-ajajiaan. Irgan kohdussa kasvaa uusi elämä ja suussa maistuu veri katkaistun kielen jäljiltä. Ruusuiselta näyttänyt tulevaisuus paljastaa piikikkään puolensa aivan liian pian ja Irga päätyy Vorkutan vankileirille. Onnekseen Irga, mykkäläinen, saa rinnalleen ystäväksi Elnan, vaikka ei se ystävyyskään vankileiriä muuksi muuta.

"Seuraava poltto ravisutti kehoa. Mistä siskokaan mitään tiesi, koskaan synnyttämätön haihattelija. Kyllä se siitä! Kipu on pelkkä mielentila. Jostain kimposi kiukku. Tule itse tänne auranvarteen ponnistamaan, senkin poikimaton tainakka, mokoma maho tyräkki!"

Nykyajassa suomalainen Verna matkustaa pieneen Lavran kylään marinmaalle tutkimaan isänsä murhaa. Kyläläiset ovat ystävällisiä vain niin kauan kuin Verna on kyselemättä. Jokin on uhkaavalla tavalla pielessä vähän kaikessa.

Ketun käyttämä kieli on persoonallista ja syvää. Teksti on täyteläistä, piukeanaan kuvailua, mutta silti tai juuri siksi täydellistä. Kerronta vaihtelee Vernan, Irgan ja Elnan kesken luontevasti. Yöperhosen voi lukea monella tavalla. Se on yhtä aikaa sukukertomus, maagisrealistinen jännitystarina (se vesi Lavran kylässä!), tarina naisista, ystävyydestä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja salaisuuksista. Juonittelusta, vallanhimosta, ihanteista, julmuudesta.

Vaikka minulla olikin keskittymisvaikeuksia kirjan alkukolmanneksella, hotkin loput kirjasta sitäkin kiihkeämpään tahtiin. Loistava kirja, kaikin tavoin.

Virkataan kirjaimia!

Kristiina Elo: Virkataan kirjaimia!
Moreeni 2015, 127s.

Parhaat käsityökirjat ovat sellaisia, että niiden ohjeita voi hyödyntää moniin eri työmenetelmiin. Kristiina Elon Virkataan kirjaimia! on juuri sellainen. Elo on suunnitellut ruutumallit 21 kirjasintyypistä, joita voi käyttää paljon muuhunkin kuin vain kirjassa esiteltyyn ruutuvirkkaukseen. Tosin ruutuvirkkaus itsessäänkin tarjoaa jo monenlaisia mahdollisuuksia, sillä se sopii mainiosti paitsi vaikkapa lakanoiden tai pyyhkeiden nimikoimiseen myös esimerkiksi pöytäliinoihin, huoneentauluihin, tiskirätteihin ja kirjanmerkkeihin.

Luonnollisesti ruutumallit sopivat sellaisenaan erinomaisesti ristipistotöihin. Olenkin yrittänyt keksiä jonkun tarpeeksi nasevan ja epähempeän sananlaskun, jonka voisin jollakin tämän kirjan fontilla ristipistoilla huoneentauluksi. Suunnitelmissa on myös nimikoida lasten järjettömän helposti katoavia hanskoja kirjomalla nimikirjaimet mainittuihin vaatekappaleisiin. Lapasen silmukoita jäljittelemällä nimikoitu lapanen saattaisi toki edelleen kadota, mutta ainakin se olisi helpompi tunnistaa koulun löytötavaralaatikon muista mustista lapasista. Eikä se kirjailu irtoaisi, kuten liimattavat ja silitettävät nimitarrat tapaavat tehdä.

Minä en ole ostanut tiskirättejä kaupasta herran aikoihin, joten oli loogista testata kirjan mallitarjontaa virkkaamalla tiskirätti. Kuten kuvasta näkyy, oma virkkauskäsialani ei ole tällä hetkellä aivan kohdallaan ruutuvirkkaukseen. Silmukoita on joka suuntaan oikea määrä, mutta neliskanttisen M-kirjaimen sijaan sain aikaan 14x22 cm kokoisen suorakaiteen. No, ei muuta kuin purkuun ja uutta yritystä kehiin.

Virkataan kirjaimia! on ulkoasultaan selkeä ja miellyttävän väljästi taitettu. Suurikokoiset kuvat tekevät oikeutta mallivirkkauksille ja itse ruutumallit ovat riittävän isoja, jotta niistä saa selvän tihrustamatta. Toimiva kokonaisuus ja hyödyllinen myös muille kuin virkkaajille.

Loistava lahjaidea käsitöiden ystäville!

Harry Potter ja Feeniksin kilta

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
(Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2003)
Tammi 2004, 1050s.
Suom. Jaana Kapari

Tätä viidettä Harry Potteria luettiin lähes tarkalleen kaksi kuukautta. Huomasimme aika pian, että tarinan tempo on selvästi hitaampi kuin aiemmissa osissa ja pieniä sivujuonia todella paljon. Mikään ei kuitenkaan tuntunut etenevän, vaikka luimme sivun toisensa jälkeen, ilta illan jälkeen. Lopulta, sivulla 687 tulimme siihen tulokseen, että nyt saa riittää: äiti lukee Potterin loppuun ihan itsekseen ja iltasatuna luetaan jotain ihan muuta. Jotakin huomattavasti ohuempaa.

Feeniksin kilta alkaa näyttävästi, kun Harry joutuu pelastamaan itsensä ja tyhmän Dudley-serkkunsa ankeuttajien hyökkäykseltä. Alaikäisen luvaton taikominen koulualueen ulkopuolella kiinnostaa Taikaministeriötä enemmän kuin väärässä paikassa telmivät ankeuttajat ja hetken näyttää siltä, ettei Harry saa enää jatkaa Tylypahkan oppilaana. Paljon ehtii tapahtua ennen kuulusteluoikeudenkäyntiä ja koulunalkua ja luonnollisesti kouluvuoden aikana tapahtuu sitäkin enemmän. Kammottava Dolores Pimento ottaa vähitellen haltuunsa koko velhokoulun, Hagridilla on iso salaisuus, Harrylla on sekava parisuhdeviritelmä Cho Changin kanssa - ja tietysti taustalla on koko ajan Feeniksin kilta, jonka muodostavat ne harvat luotettavat velhot ja noidat, jotka uskovat Voldemortin paluuseen.

Muistan, että olen alunperinkin kokenut nämä viimeiset Potterit turhauttavan pitkitetyiksi. Tuo tarinan venyttämisen kokemus ei missään nimessä ainakaan lieventynyt, ääneen luettaessa. Tarina ei tuntunut etenevän (tai edes kunnolla käynnistyvän), vaikka sivunumerot huitelivat jo ties missä. Se parhaiten hereillä pysyvä lapsikin alkoi vilkuilla kaihoisasti Aku Ankkojen pinoa yöpöydällään, kun varsinainen iltasatu oli niin puuduttavaa kuunneltavaa.

Kuten olen aiemminkin maininnut, Pottereiden lukeminen ääneen on haastavaa. Tekstin rytmi on niin vaihtelevaa, että välillä loppuu happi ja välillä hyperventiloi. Seuraavaksi näyte happivajetta aiheuttavasta virkkeestä:

"Feeniksin killan jäseniä kyllä tuli ja meni, joskus joku jäi päivälliselle, joskus riitti muutaman minuutin kuiskaten käyty keskustelu, mutta rouva Weasley piti visusti huolen siitä, ettei Harryn ja muiden korviin (kaukokorviin tai tavallisiin) tihkunut mitään, eikä kukaan, ei Siriuskaan, tuntunut olevan sitä mieltä, että Harryn pitäisi tietää yhtään enemmän kuin hänelle oli kerrottu jo saapumisiltana."

Kuten sanottua, luin loput noin 400 sivua itsekseni. Nopeammalla tahdilla luettuna tarina pysyikin paremmin kasassa, vaikka melkoista vanuttelua homma oli edelleenkin. Ehkä palaamme iltasatu-Pottereihin joskus myöhemmin tai sitten lapset saavat lukea ne itsekseen sitten kun järkälemäisen kirjan lukeminen houkuttelee tarpeeksi paljon.

Feeniksin kilta ei siis ollut hyvä valinta iltasaduksi, ainakaan itse luettuna. Äänikirjaversio saattaisi sen sijaan toimiakin. Olen kuullut, että Vesa Vierikko on loistava lukija, joten ehkä häntä jaksaa kuunnella paremmin kuin epärytmistä äitiä.