keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Rabbin katti 1 & 2

Joann Sfar: Rabbin katti & Rabbin katti 2, Maanpäällinen paratiisi
Egmont kustannus 2006, 142s & 2007, 138s.
Suom. Kirsi Kinnunen & Saila Kinnunen

Rabbin katti -sarjakuvat ovat olleet lukulistalla pitkään. En oikein tiedä, mitä näiltä odotin, mutta ainakaan ei olisi pitänyt yllättyä siitä, että merkittävässä roolissa on erään rabbin kissa.

Rabbin kissa, jolla ei ole kattia kummempaa nimeä, syö rabbin papukaijan ja saa siltä puhetaidon. Katti puhua pulputtaa, pääasiassa valheita ja väittelee mielellään isäntänsä kanssa etenkin uskontoon liittyvistä asioista. Ensimmäisessä osassa käsitelläänkin runsaasti juutalaisuutta sekä käytännön että teorian tasolla.

Rabbin katti 2:ssa tutustutaan Leijona-Malkaan, leijonan kanssa Algeriaa kiertävään mieheen. Hänet tunnetaan kaikkialla, mutta vähitellen ihannointi on muuttamassa muotoaan. Isät päästävät naimaikäiset tyttärensä kuuntelemaan Leijona-Malkan tarinointia, eivätkä kuvittelekaan että heidän välillään voisi tapahtua jotakin luvatonta. Leijona-Malkasta on tulossa iäkäs mies ja se on hänelle kova paikka.

Albumin toisessa tarinassa kerrotaan Afrikan Jerusalemista. Tarinan hauskin kohtaus on ehdottomasti se, kun Rabbi ystävineen Jerusalemia etsiessään kohtaa Tintin, nuoren belgialaisen reportterin, joka ei todellakaan ole sieltä välkyimmästä päästä.

Tykkäsin näistä albumeista ihan sopivasti. En mitenkään rakastunut Sfarin piirrostyyliin ja kaunokirjoituksella kirjoitetut "kertojanlaatikot" oli työläästi luettavia. Sarjaan on ilmestynyt viime vuonna ranskaksi kuudes osa (näissä albumeissa on siis koottuna osat 1-5) ja kyllä sekin olisi kiva lukea.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Teatterissa: Kultarinta

Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista siinä toivossa, että saisin ajatukseni koottua ja jäsenneltyä järkeviksi lauseiksi. Näköjään niin ei ole käymässä ainakaan lähiaikoina, joten tässäpä haparoivan haltioitunut teksti huikeasta kokemuksesta.

Keväällä 2014 luin yhden viime vuosien kaikkien aikojen parhaista kotimaisista kirjoista. Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta vei mukanaan ja jätti lähtemättömät jäljet. Nyt alkuvuodesta kuulin, että Kultarinnasta on tekeillä näytelmä, vieläpä täällä Kokkolassa! Tammikuun loppupuolella kaupunginteatterilla järjestettiin avoimet harjoitukset ja kirjailijatapaaminen Anni Kytömäen kanssa. Oi sitä onnea, kun sain Kultarintaani omistuskirjoituksen ja pienen piirustuksenkin! :)

Lipun ostin heti näytelmän ennakkoesitykseen, joka kuitenkin jouduttiin perumaan sairastumisen vuoksi. Onnekseni ensi-illassa oli vielä tilaa ja pääsin sittenkin nauttimaan upeasta näytelmästä ensimmäisten joukossa.


Kultarinta-näytelmän on kirjan pohjalta kirjoittanut Hanna Ojala, joka myös ohjasi näytelmän. Hän onkin tehnyt todella hyvää työtä. Jykevästä kirjasta oli (ainakin minun mielestäni) saatu näytelmään mukaan kaikki oleellinen. Välillä tapahtumat etenivät vauhdikkaasti, mutta silti koin näytelmän etenevän kiireettömästi. Lavastus, valot ja äänet on toteutettu nerokkaasti ja koko näyttämö on tehokkaassa käytössä. Etenkin eturivissä näytelmä tuli hyvällä tavalla iholle, ainoastaan kuiskaajan pikkuinen lamppu häiritsi aluksi vähän.

Päärooleissa, Erik Stenforsina ja hänen tyttärenään Mallana nähdään Tuomo Kemppainen ja Aija Pahkala. Molempien roolisuoritukset ovatkin kerta kaikkiaan loistavat. Tosin on kyllä sanottava, että koko muukin näyttelijäkaarti tekee hengästyttävän hyvää työtä: rooleja on jokaiselle useampia, mutta katsojalle jokainen rooli on niin selkeä, ettei sekaantumisen vaaraa ole.

Minulle Kultarinta oli näytelmänäkin todella, todella väkevä kokemus. Välillä nauratti, välillä ahdisti ja vähän piti itkeäkin. Mikäli mitenkään on mahdollista tehdä teatteriretki Kokkolaan, niin tätä näytelmää suosittelen vilpittömästi.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Huiveja ja kaulureita

Fiona Goble: Huiveja ja kaulureita
36 nopeaa ja näpsäkkää neuletta
(Scarves and Cowls - 36 Quick and Stylish Knits, 2014)
Karisto 2015, 126s.
Suom: Maria Kivelä
Huiveja ja kaulureita on kenties söpöin käsityökirja aikoihin. Kuten kannestakin näkyy, tämä kirja on kuvitettu 60-luvun henkeen ja -värein, joten tuon aikakauden ihastelijalle Huiveja ja kaulureita on kuin karkki.

Upeasti kuvitetussa kirjassa on 36 ohjetta erilaisiin kaulaliinoihin, kaulureihin ja keeppeihin. Mallit ovat pääasiassa hyvin yksinkertaisia ja paksuista langoista toteutettuina myös nopeita tehdä. Materiaaliakaan ei välttämättä paljoa tarvita, vaan valmista tulee jo yhdestä tai kahdesta lankakerästä. Jämälankoja kannattaa myös hyödyntää näissä pienemmissä käsitöissä.

Tietysti ymmärrän. että perusohjeillekin on tarvetta, mutta esimerkiksi tuo kannessa näkyvä raitahuivi on jo niin yksinkertainen, että siitä aloittelevakin neuloja selviäisi ilman seikkaperäistä ohjeistusta. Jostakin syystä kirjan ohjeet on koottu loppuun. Vaikka ohjesivullakin on pieni kuva valmiista työstä, minä koen tällaisen asettelun epäkäytännöllisenä. Minusta on mukava jo kirjaa selatessa hiukan silmäillä kiinnostavien mallien ohjeita.

Niin kaunis ja kuvitukseltaan persoonallinen kuin tämä kirja onkin, minä vähän petyin. Vaikka hiukan erikoiset huivit ja kaulurit ovat virkistävää vaihtelua tavanomaisempiin tyyleihin, ei tällainen kaltaiseni tavallinen täti-ihminen oikein koe oloaan luontevaksi hörhelökaulurissa tai pitsikeepissä. Räväkämmälle ihmiselle tästä kirjasta löytyy kuitenkin vinkeitä ideoita.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Puluboin ja Ponin kirjat 1+2

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirjat 1+2
Otava 2015 (2. painos), 380s.
Kuvitus: Emmi Jormalainen

Puluboin ja Ponin kirjoista olen kuullut paljon hyvää. Hankin tämän kirjan sillä asenteella, että tämä on varmasti hillittömän hauskaa luettavaa äidille ja kuunneltavaa lapsille. No ei ollut.

Puluboi on pulu, joka ei halua käyttää R-kirjainta, koska se on niin ruma kirjain. Poni taas on Mai-niminen tyttö, jolla on tekoturpa ja suitset, koska hän haluaisi olla poni. Ensimmäisessä kirjassa, jossa Puluboi ja Poni tutustuvat toisiinsa, Puluboi muuttaa pois kotoaan ja Ponin äiti häipyy Intiaan, kun kotielämä on niin hirveää. Ponin isä on taiteilija, joka taantuu lampaan tasolle äidin häivyttyä ja niinpä Poni yrittää parhaansa mukaan piristää isää ja suoriutua arjesta. Toisessa kirjassa Ponin isä lähtee kesäksi majakkasaarelle etsimään inspiraatiota ja äiti häärää ympäri asuntoa kuin synnytyksen jälkeisessä masennuksessa maaniseen vaiheeseen kiepahtanut henkilö ainakin. Kaikki se hösääminen hajottaa äidin selän ja kas, jälleen on koti pikkuisen Ponin vastuulla.

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä kirjakaksikosta. Tytön ja pulun ystävystyminen sinänsä kuulostaa hauskalta idealta, mutta näiden kirjojen teemat ovat kuitenkin hämmentävän synkkiä. Luultavasti ylianalysoin, mutta minua ahdisti se, kuinka pienen tytön täytyy yrittää huolehtia kodista ja kannatella toista vanhempaa (ja jälkimmäisessä kirjassa myös vauvaikäistä siskoaan). Puluboi oli minusta ärsyttävän äänekäs häslääjä, jonka ärrätön puhe alkoi tursuta korvista hyvin pian.

Lapsetkin jäivät vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. Isommat pojat olivat kumpikin sitä mieltä, että Ponin osuudet olivat tylsiä ja Puluboin hauskoja, mutta kirjojen juonista ei kummallekaan tuntunut jääneen oikein mitään mieleen. Nuorimmainen kommentoi pitkin kirjaa Puluboin huonoa kielenkäyttöä, hihkumalla "Tuo on ruma asia! Ei saa sanoa!" jokaisen kakkapyllyn kohdalla. Ja ihan totta, kun yrittää parhaillaan takoa jälkikasvun päähän, ettei sitä vessahuumoria kerta kaikkiaan jaksa kuunnella viikosta toiseen, ei kyseinen huumori jaksanut naurattaa kirjassakaan.

Odotin siis tikahduttavan hauskaa lukukokemusta, mutta olin lähinnä ärtynyt koko ajan. Ehkä lukuajankohta oli aivan väärä ja ehkä tätä ei missään nimessä pitäisi lukea ainakaan iltasatuna.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä

Christa Kempter & Rauke Weldin:
Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä
(Herr Hase und Frau Bär - Die lustige Schlittenfahrt, 2015)
Lasten Keskus 2015, 32s.
Suom. Rauna Sirola

Laskiaisen kunniaksi voi poiketa kelkkamäessä vaikkapa herra Jäniksen ja rouva Karhun kanssa, jos ei sää satu sallimaan oikeaa pulkkailua tai jos pulkkaa ei ole. Tai sopivaa mäkeä.

Herra Jänis ja rouva Karhu asuvat sievässä talossa metsän keskellä. Herra jänis asuu alakerrassa, rouva Karhu yläkerrassa. Kun yön aikana on pyryttänyt komeasti lunta, Herra jänis suuntaa lumitöihin lapio kourassaan. Rouva Karhu taas lähestyy lunta huomattavasti hilpeämmin tehden lumienkeleitä, lumiukkoja ja nauttii muutenkin lumimäärästä täysin rinnoin. Kelkkamäkikin kutsuu ja lopulta herra Jänis suostuu lähtemään ystävänsä mukaan. Harmi kyllä kelkka ei aivan kestä kahden laskijan alla, vaan menee tuusan nuuskaksi. Karhua harmittaa, mutta herra Jänis päättää yllättää hänet.

Olen lukenut tätä kuopuksen kanssa pitkin talvea ja lapsi näyttää pitävän sekä tarinasta että kuvituksesta. Minun makuuni kuvitus on vähän turhan hempeä, mutta ihan sympaattinen kuvakirja tämä silti on.

Herra jänis ja rouva Karhu -sarjassa on ilmestynyt ainakin viisi kirjaa, joista osa on meillekin ennestään tuttuja. Mukavia tarinoita, vaikka vähän turhan siloiteltuja.

torstai 4. helmikuuta 2016

If You Ask Me (And of Course You Won't)

Betty White: If You Ask Me (And of Course You Won't)
Berkley Books 2012, 260s.

Ostin tämän Betty Whiten kirjan muutama vuosi sitten  sen jälkeen, kun olin netissä törmännyt Whiten nasevaan sutkautukseen pallien ja vaginan välisestä kestävyyserosta. Mutta kuten niin usein käy, kun en tarttunutkaan kirjaan heti, se unohtui hyllyyn odottamaan vuoroaan.

Tässä yhtenä lauantaiaamuna en jaksanut nousta sängystä heti herättyäni, vaan hipsin lähimmälle kirjahyllylle ja nappasin If You Ask Me:n kouraani ja kipaisin takaisin yhä lämpimään sänkyyn. Teos on hyvin väljästi taitettu ja runsaasti (mustavalko)kuvitettu. Luettavaa ei siis kauheasti ollut.

White kertoilee sattumuksia sieltä ja täältä elämänsä varrelta, mutta aiheet pysyvät melko pinnallisina. Jos nyt jotain syvällisempää meinaa puheisiin eksyä, se sivuutetaan hyvin pian. White kirjoittaa paljon rakkaudestaan eläimiin, joka muuten koskee myös eksoottisia täytettyjä eläimiä. Minusta mielenkiintoisinta oli kuulla Whiten vierailuista Kokon, puhuvan gorillan luona.

If You Ask Me on herttainen ja lupsakka kirja, jolta olisin toivonut edes hitusen räväkkyyttä. Eikä pieni annos syvällisempiä mietteitä olisi sekään pahaa tehnyt.

Joka tapauksessa If You Ask Me sopi hyvin kiireettömään aamuun ja sitä oli kiva lueskella vielä siivouspäivän jälkeisessä väsymyksessäkin.

tiistai 2. helmikuuta 2016

Nahka ja muita novelleja

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja
Valittuja novelleja kokoelmista
Kiss Kiss (1960) ja Someone Like You (1953)
Otava 2007, 205s.
Suom. Pentti Saarikoski

Roald Dahl -lukuhaaste jatkuu näköjään jo nyt. Eräs kirjabloggaajakollega inventoi kirjahyllyjään ja laittoi roiman kasan kirjoja kiertoon. Minä olin onnekseni kärppänä paikalla ja rohmusin heti ison laatikollisen kiinnostavia kirjoja uudelleensijoitukseen tänne meille. Tämä Nahka ja muita novelleja on yksi luokseni muuttaneista kirjoista ja aloin lukea sitä oikeastaan vahingossa. Oli tarkoitus vain vähän silmäillä, mutta kolhot novellit veivät mennessään.

Tämän kokoelman tarinat on valittu kirjoista Kiss Kiss ja Joku kaltaisesi. Novelleja on kymmenen ja vaikka jokainen on ihan omanlaisensa, yhteistä niille on synkkyys ja painostavuus. Varsinaisesti kauhutarinaksi en montaakaan näistä luokittelisi. Vuokraemäntä ja Lampaalla teurastettu ovat selkeimmin kauhua, mutta ehkä niissäkin jujuna on enemmänkin musta huumori kuin lukijan pelottelu.

Koomista kyllä, minua ahdisti eniten Tie taivaaseen -novelli. Se kertoo naisesta, joka ahdistuu valtavasti jo myöhästymisen mahdollisuudesta. Jos teatteriin täytyy lähteä kuudelta, naista alkaa ahdistaa viimeistään puoli kuudelta. Naisen mies taas on korostetun rauhallinen ja tuntuu nauttivan vaimonsa kasvavasta ahdistuneisuudesta. Minä olen juuri tätä aina ajoissa -tyyppiä ja pystyin hyvin samastumaan tarinan vaimon tunteisiin ja ajatuksiin. Miehen hidastelu ärsytti ja ahdisti valtavasti.

Mainitsin Henry Sugarista blogatessa, etten tunnistanut Dahlin kertojaääntä juuri lainkaan. Ei tässäkään kirjassa sitä lastenkirjoista tuttua hersyvää otetta ollut, mutta näistä kyllä tunnisti Dahlin tyylin. Tämän jälkeen ei enää lainkaan hirvitä tarttua noihin Dahlin muihin aikuisten kirjoihin.