Mörkövahti

Tuutikki Tolonen: Mörkövahti
Tammi 2015, 303s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Siina kehuskeli taannoin Mörkövahtia niin vakuuttavasti, että lainasin sen meille iltasatukirjaksi.

Hellemaan kolmilapsisen perheen äiti on voittanut kahden viikon rentoutusloman Lapissa. Perheen isä on - taas - työmatkalla ja äitiä vähän jännittää jättää lapset vieraan kodinhoitajan hoitoon. Hieman lisäjännitystä asiaan tuo kodinhoitajan paljastuminen möröksi, mutta äiti on kyllä niin kovasti loman tarpeessa, että lähtee kuitenkin reissulleen. Hilla (11 v.), Kaapo (9 v.) ja Maikki (6 v.) suhtautuvat mörköön vain pienellä varauksella ja suurella mielenkiinnolla. Tietysti mörön tuloa seuraa jännittävä seikkailu, johon liittyy myös riesakeijuja, kolme noitaa ja kelpo joukko naapuruston lapsia.

Mörkövahti alkaa kutkuttavan vauhdikkaasti. Mörköjen olemassaoloa ei pysähdytä ihmettelemään muutamaa hetkeä pitemmäksi aikaa ja kukin pyrkii sopeutumaan uusiin juttuihin mahdollisimman nopeasti. Hilla on vähän varautunut ja pienempiinsä helposti ärtyvä, Kaapo luottaa kirjoista löytyvään tietoon ja luovii vähän kuin sovittelijana muiden lasten välissä. Maikki taas on suloisen ennakkoluuloton, empaattinen pikkutyttö, jolla on bonuskaverina puhuva kylpytakki.

Meillä Mörkövahdin lukeminen venähti turhan pitkäksi projektiksi: tarinan lukemiseen meni kuukausi. Tässä ajassa tarina ehti tuntua vähän junnaavalta, eikä se siksi säilyttänyt alun kiehtovuuttaan loppuun asti. Korostan kuitenkin, että uskon todella kirjan toimivan ensiluokkaisen hyvin vähän intensiivisemmin luettuna. Tolosen tapa humpsauttaa satuhahmot keskelle lapsiperheen arkea on virkistävä. Ihanaa, ettei tarvinnut lukea sivutolkulla eipäs-juupas -väittelyä mörköjen olemassaolosta, vaan kaikki uusi otettiin vastaan kiitettävän luontevasti. Pasi Pitkäsen kuvitus viehätti meitä kaikkia ja sitä olisi mielellään ihastellut enemmänkin.

Ilahduttavaa on muuten sekin, että loppuvuodesta seikkailu jatkuu Mörköreitti-kirjassa. Se on ilman muuta iltasatulistalla.

Sehän toimii!

John Farndon & Rob Beattie: Sehän toimii!
(Stuff You Should Know!, 2014)
Lasten Keskus 2015, 79s.
Suom. Susanna Hirvikorpi

Lapsilla on lähes kyltymätön tiedonjano. Kysymyksiä satelee välillä sellaisena kuurona, että siinä häkeltyisi jo fiksumpikin aikuinen. John Farndonin ja Rob Beattien Sehän toimii! selostaa hyvinkin seikkaperäisesti erilaisten arkisten asioiden ja koneiden toimintaa.

Sehän toimii! on otettu meillä lukuun monen monta kertaa. Sisällysluettelo melkein hykerryttää, koska en minä tiedä itsekään, mikä on vaikkapa pyykinpesukoneen tai leivänpaahtimen toimintaperiaate, mitä kaikkea tehdään jätevedelle ja montako vaihetta postikortti käy läpi matkalla lähettäjältä toiselle. Mutta tämä toteutus. Kirjan kuvitus on ensinnäkin vähän vanhanaikaista siellä täällä hääräilevine pikku-ukkoineen ja yksityiskohdillaan väsyttävää. Tekstipuoli on varmasti ihan asiallista ja paikkansapitävää, mutta ei mitenkään helposti sisäistettävää. Tunnustan, että en itsekään tullut oikein hullua hurskaammaksi minkään esitellyn jutun kohdalla, sen verran nippelitiedoksi ja vaikeasti hahmotettaviksi käsitteiksi meni.

Myöskään lapset eivät - vastoin kuvitelmiani - kiinnostuneet tästä kirjasta. Kuulemma tekstiä on liikaa. Kuvitus ei viehättänyt lapsiakaan. Minua vähän häiritsi se, kuinka laitteita ei ole piirretty realistisesti, vaan esimerkiksi monitoimikoneen terä on kuvattu pyörivinä miekkoina ja kirveinä. Toki ymmärrän, ettei mikään realististen kaaviokuvien katseleminen olisi välttämättä mielenkiintoista sekään, mutta jos edes johonkin sivun nurkkaan olisi mahdutettu oikean laitteen kuva, niin sekin olisi ollut parempi. Lisäksi nipotan noista pikku-ukkeleista. Heti alussa, sähköä käsittelevällä aukeamalla, on piirretty ukkeli tasapainoilemaan yksipyöräisellä voimalinjaa pitkin. Kuvateksti on vieläpä otsikoitu näyttävästi "Turvallisuus ennen kaikkea".

Sehän toimii! ei sopinut meidän perheemme tarpeisiin. Luultavasti joku tekniikasta erityisen kiinnostunut ja ainakin useimmat peruskäsitteet entuudestaan tunteva voisi kuitenkin innostua tästä kovastikin.

Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016, 230s.

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi ilmestyi postilaatikkooni iloisena yllätyksenä vähän aikaa sitten. Minulla oli juuri kesken parikin kirjaa, mutta halusin vähän vilkaista, millainen tarina näiden kansien välistä löytyy. Vahingossa luin melkein 40 sivua ja olisin mielelläni lukenut loputkin, mutta iski sellainen ihan tyhmä "yksi asia kerrallaan!" -kohtaus.

No mutta. Sitten tuli sellainen päivä, että anoppi halusi meidän lapset seurakseen koko päiväksi. Minun oli tarkoitus pyykätä ja siivoilla, ahkeroida kotihommien parissa oikein urakalla. Aloitin nostamalla sohvan viereen jääneen Lempin kirjahyllyyn, mutta päätinkin lukea ensin ihan vähän. Ihan huomaamatta olinkin asettunut sängylle, nykinyt päiväpeittoa jalkoja lämmittämään ja lukenut koko kirjan.

Hiukan ennen Lapin sotaa Viljamin ja Lempin tiet kohtaavat ja muuttuvat yhdeksi. Viljamin vaatimaton kotitalo saa nuoren emännän, jonka avuksi palkataan piikatyttö, Elli. Idylli särkyy pian, kun Viljami kutsutaan rintamalle. Sodan päätyttyä asiat ovat muuttuneet, mutta elämän on jatkuttava.

Olen tätä kirjoittaessani edelleen aivan pöllämystynyt Lempistä. Päätä särkee, kuin olisin itkenyt tuntikausia. Koko keho tuntuu raskaalta ja väsyneeltä. Kirjassa on niin huikea tunnelataus alusta loppuun, ettei sitä melkein kestä.

Rytisalo kertoo tarinan kolmesta näkökulmasta. Ensin ääneen pääsee Viljami, sitten Elli, viimeiseksi Lempin kaksoissisko Sisko. Kaikki näkökulmat eroavat toisistaan, vaikka ovat jokainen yhtä tosia.

Kirjan kieli on kaunista. Aluksi koin sen melkein liian hempeäksi, mutta kun tunteet pääsivät valloilleen, nautin luontevan hiotusta kielestä täysillä.

Minulle Lempi oli täydellinen kirja. Se tuntui ujuttautuvan ihon alle, suoraan sieluun. Koska en kerta kaikkiaan löydä enempää sanoja, lopettelen tämän bloggausyritelmän tähän.

Kirja ilmestyy viikolla 30 ja kehotan lukemaan sen mitä pikimmin. Oma lukukokemukseni oli niin järisyttävä, että suosittelen samaa taktiikkaa muillekin: kerralla tai kolmessa osassa, ilman ulkopuolisia ärsykkeitä nautittuna.

Mätä

Siri Pettersen: Mätä
(Råta, 2014)
Jalava 2016, 495s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Tiedättehän, miten joissakin trilogioissa keskimmäinen osa kärsii sellaisesta lievästä ponnettomuudesta ja leimautuu helposti kenties jonkinlaiseksi turhaksi täytepalaksi? Siri Pettersenin Korpinkehät-sarjan toinen osa, Mätä, ei todellakaan kuulu niihin kirjoihin!

Odininlapsen lopussa Hirka lähtee korpinkehän kautta omiensa luokse, pelastaakseen Yminmaan ja ennen kaikkea Rimen. Se maailma, jossa Hirka kuvitteli olevansa samanlainen kuin kaikki muut, on kuitenkin aivan toisenlainen kuin kukaan osasi kuvitella. Ulkoisesti Hirka sopii joukkoon, mutta kaikki muu on aivan uutta: kieli, tavat, arkipäiväiset esineet, historia. Samalla, kun Hirka opettelee uuden maailman kieltä ja tapoja, hänelle alkaa valjeta monia suuria asioita Yminmaasta ja ennen kaikkea itsestään.

Mätä on edeltäjänsä tavoin ihailtavan eheä, vauhdikas ja koukuttava. Pettersen osaa kuljettaa tarinaa taitavasti, yllättää lukijan kerran toisensa jälkeen. Nautin lukemisesta niin paljon, että yritin väkisin hidastella sen kanssa, mutta eihän sellainen oikein onnistunut. Tarina vie tosiaan mukanaan niin tehokkaasti, että sivut kääntyvät lähes vahingossa ja aivan liian pian kirja on luettu.

Jälleen lumouduin Pettersenin fantasiamaailman luontevuudesta sekä selittelemättömyydestä. Sarjan päättävän Mahdin on määrä ilmestyä suomeksi marraskuussa ja luonnollisesti haluan lukea sen mitä pikimmin. Tosin samaan aikaan jo melkein harmittaa, että Korpinkehät-sarja on sitten siinä.

Kielletty hedelmä

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
(Kunskapens frukt, 2014)
Sammakko 2016, 143s.
Suom. Helena Kulmala

Kiitos sille ystävälle, joka jakoi Facebookissa nyt.fi:n Jutta Sahrimaan tekstin Liv Strömquistin Kielletty hedelmä -sarjakuvasta. Ilman sitä olisi mennyt ohi sellainen albumi, johon ei mikään adjektiivi tunnu aivan täysin sopivan. Tai riittävän. Kielletty hedelmä on kiinnostava, tarpeellinen, ajatuksia herättävä, hieno ja ravisteleva teos, jonka toivoisin löytävän tiensä nuortenkin lukijoiden käsiin.

Kielletty hedelmä kertoo naisten sukuelimistä, tuosta nykyään(kin tai taas) varsin vaietusta osasta naisen kehoa. Yksi keskeinen haastehan on jo se, ettei naisen sukuelimestä ole totuttu käyttämään oikeaa nimeä. Puhutaan epämääräisesti alapäästä tai kankeasti vaginasta tai emättimestä silloinkin, kun oikeastaan tarkoitetaan vulvaa, eli naisen sukuelimen ulkoisia, näkyviä osia.

Strömquist aloittaa teoksensa kertomalla seitsemästä miehestä tai miesryhmästä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita naisten sukuelimestä. Luultavasti listasta olisi helposti saanut pitemmänkin, mutta kyllä näissä seitsemässä tapauksessa on jo ihan riittävästi sulateltavaa. Esimerkiksi listalle on päässyt tohtori Isaac Baker-Brown (1811-1873), joka tehtaili naisille klitoriksen poistoja. Paitsi että klitorikson poisto oli tohtorin näkökulmasta näpsäkkä ratkaisu itsetyydytyksen lopettamiseksi (koska mikäs sen kauheampaa puuhaa!), Baker-Brown hoiti samalla menetelmällä myös muun muassa päänrsärkyä, masennusta, ruokahalun katoamista ja niskoittelua (s. 10).

Itsetyydytyksen ehkäiseminen olis myös John Harvey Kelloggin (1852-1943) tärkeimpiä tavoitteita. Kellogg oletti, että itsetyydytys aiheutti muun muassa kohdun syöpää, epilepsiaa, hulluutta sekä yleistä henkistä ja fyysistä debiiliyttä (s. 8). Oppineena miehenä Kellogg keksi toki ratkaisun naisten jatkuvaan pimpsan räpläämiseen: klitoriksen päälle valutettu karbolihappo poltti tuon ongelman ytimen niin tehokkaasti, ettei naisten enää tehnyt mieli kosketella itseään. Tarkistin muuten yhden oman muistikuvani Kelloggista ja oikein muistin: hän keksi aamiaismurotkin ehkäistäkseen masturbointia, myös poikien. Kelloggin suhtautuminen seksuaalisuuteen on ollut äärimmäistä: hän ei koskaan harrastanut minkäänlaista seksiä, edes vaimonsa kanssa (tai näin hän ainakin väitti). Lapset pariskunta adoptoi. Täältä voi lukea hiukan laveammin tästä omituisesta miehestä.

Naisen sukuelimiin ei suinkaan ole suhtauduttu kautta aikain samalla tavalla kuin nykyään. Siinä missä nykyään pääsääntöisesti pyritään pitämään pimpit piilossa, historiasta löytyy täysin päinvastaisiakin käytäntöjä. Esimerkiksi erilaisia vulvaansa ylpeinä esitteleviä sheela-na-gig -hahmoja on ikuistettu Euroopassa muun muassa luostareihin ja kirkkoihin vielä keskiajalla. Mikronesiassa käytettiin dilukai-puuhahmoja ovien päällä, suojelemassa asukkaita pahoilta hengiltä.

Strömquist käsittelee myös seksiä ja naisen orgasmia. Miksi ihmeessä nykymaailmassa on ajauduttu ajattelemaan, että seksi on naisille ja miehille aivan eri asia? Että naisille seksistä nauttiminen ei ole sama kuin orgasmi, mutta miehille on. Ja miksi keskeytetyn yhdynnän "mittarina" pidetään miehen orgasmia?

Tietenkään Strömquist ei unohda myöskään kuukautisia. On ollut aikoja, jolloin kuukautisiin on osattu suhtautua luontevasti eikä niiden olemassaoloa ole tarvinnut peitellä keinolla millä hyvänsä. Nykyään kuukautissuojista pyritään tekemään mahdollisimman huomaamattomia, ettei kukaan huomaa, jos menet vessaan tamponi kourassa. (Ja ne hajustetut suojat! Jestas! Ihan kuin kuukautiset tekisivät ihmisen vastenmielisen löyhkääväksi! Tai että se teollinen "kukkaistuoksu" raikastaisi yhtään ketään missään olosuhteissa…) Suhtautumisen kuukautisiin pitäisi olla huomattavasti armollisempi. Tuntuu melkein surulliselta, kun nyt 35+ vuotiaana muistelee niitä kouluaikaisia vessareissuja, kun yritin epätoivoisesti peittää terveyssiteen vaihtamisesta kuuluvia rapinoita ja kahinoita yskimällä ja tekemällä koko homman mahdollisimman hitaasti. On se mahtanut vaikuttaa jonottajista kummalliselta, kun yksi köhii vessassa vartin tai kauemmin.

Niin. Kielletty hedelmä on mielettömän tietorikas sarjakuva, joka ei voi jättää mitäänsanomatonta mielikuvaa. Ei sitä tarvitse väkisin lukea, mutta jos aihe yhtään kiinnostaa - ja kyllähän sen pitäisi kiinnostaa - suosittelen lämpimästi.

(Ai niin, olisiko minun pitänyt sanoa jotain piirrosjäljestä ja muista vastaavista ominaisuuksista? Visuaalisesti tämä albumi ei ole minua miellyttävintä tyyliä, mutta asia on niin tärkeä ja sitä on niin paljon, ettei vähän ankeaa piirrostyyliä oikeastaan edes huomaa.)

Hate Mail

Mr Bingo: Hate Mail
Penguin Books 2012, 208s.

Hate Mail löytyi kirpputorilta eurolla. En ollut kirjasta koskaan aiemmin kuullut, mutta kansikuva houkutteli tutkimaan pientä kirjasta vähän lähemmin.

Jo nopealla plarauksella kävi ilmi kirjan idea: harmittomilta (vaikkakin vähän kulahtaneilta) näyttävien matkailupostikorttien iloiset terveiset on korvattu loukkaavilla törkyviesteillä. Mr Bingo kertoo kirjan alkusanoissa, kuinka idea vihapostista syntyi luonnollisesti humalassa. Hän pisti pystyyn palvelun, josta sai tilata vihapostikortin 10 punnan hintaan, mutta suursuosio yllätti täysin ja palvelu piti sulkea jo kuuden päivän jälkeen, kun tilauksia tuli liikaa.

Tähän kirjaan tekijä on koonnut lähettämistään korteista sata suosikkiaan.

Hate Mail tarjosi mielestäni vallan mainiosti viihdykettä koko euron edestä. Ensinnäkin kontrasti korttien viattomien kuvien ja Mr Bingon röyhkeiden viestien välillä on niin huima, että jo se huvitti. Itse viesteissä on paitsi alatyylisiä haistatteluita, myös vähän lakonisia pettymyksen ilmauksia.

"Dear Stephen, You disappoint me on every level."

"Dear Gavin, If you were a supermarket, you'd be a Lidl."

"Dear Miranda, I used to like you."

Eikä Mr Bingo ole tyytynyt vain kirjoittamaan törkeyksiään, vaan kaikkien korttien kohdalla on nähty enemmän vaivaa. Joko teksti on tyylitelty näyttäväksi tai sen seuraksi on taiteiltu viestiä selventävä kuva tai muuta grafiikkaa.

Tämä kirja oli vallan mainio löytö, jota tulen varmasti selailemaan vielä monesti. Olen aina ollut sitä mieltä, että britit osaavat kiroilla, manata ja haukkua toisia erikoisen monipuolisesti ja Hate Mail vain vahvisti tätä mielikuvaa.

Lopotti

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016, 364s.

Tommi Kinnusen Lopotti on ollut niin paljon esillä blogeissa ja mediassa, että harva kirja sellaiseen näkyvyyteen yltää. Kärsin tuossa lopputalvesta ja alkukeväästä tuskaisista lukuankeuskohtauksista, enkä edes yrittänyt lukea Lopottia tuoreeltaan. Ajattelin, että tälle kirjalle haluan antaa mahdollisimman hyvät lähtökohdat.

Nyt kun kirja on luettu, voisin todeta että onneksi odotin parempia lukufiiliksiä. Toisaalta olen yhtä vakuuttunut siitä, että tämä kirja olisi varmasti parantanut ne lukujumit kertaheitolla.

Lopotti on itsenäinen jatko-osa Neljäntienristeykselle. Tässä kirjassa keskitytään seuraamaan lapsena sokeutunutta Helenaa ja hänen veljensä Johanneksen nuorinta poikaa, Tuomasta. Helena lähetetään yhdeksän vuotiaana Kuusamosta sokeain kouluun Helsinkiin, missä sokeimpia tuntuvat olevan ne jotka näkevät. Helena opettelee pärjäämään, eikä palaa koulun päätyttyä kotiseudulle vaan hankkii Helsingistä työn ja puolisonkin. Tuomas taas jättää kotiseudun omasta tahdostaan, muuttaa Turkuun ja yrittää täyttää niin ulkopuolisten odotukset kuin omat unelmatkin.

Kyllä pohjoisen kotikin kasvoi tarinoita, mutta ne olivat kitukasvuisia ja harmaita. Ne kertoivat, kuinka joku melkein teki jotakin tai kuinka joku ei ihan ehtinyt.

Lopotti on monella tapaa tunteisiin käyvä teos. Olen älytön tunteilija ja tätä lukiessa ensimmäinen itku tuli heti sivulla seitsemän. Kinnusen käyttämää kieltä ihastelin jo Neljäntienristeyksen kohdalla, eikä Lopotti jää yhtään huonommaksi. Teksti on äärimmäisen kaunista ja vahvaa luettavaa, sellaista jota lukee huomaamattaan vähän kuin sahaamalla: kaksi virkettä eteenpäin, samat uudestaan, taas vähän eteenpäin ja pieni peruutus.

Jos haluat lukea kirjan, jonka jälkeen pää on turvoksiin asti täynnä ylisanoja, Lopotti on mielestäni oikea valinta.