maanantai 31. lokakuuta 2016

Kirjamessu(puoli)maraton

Tämän vuoden kohokohta, Helsingin Kirjamessut, on nyt onnellisesti koettu. Osallistuin messuille vasta toista kertaa, tälläkin kertaa bloggarin ominaisuudessa, Messukeskuksen tarjoamalla bloggaripassilla. Viikonloppu oli ihan huikea! Yritän parhaani mukaan koota tähän postaukseen edes osan messujen huippukohdista.

Matkaan!

Matkalle lähdin perjantaina. Nelituntinen junamatka sujui mukavasti hyvän kirjan parissa ja pikaisesti hoideltujen tuliaisostosten jälkeen lompsin malttamattomana kohti Messukeskusta. Heti ensimmäisenä tapasin Siinan, jonka kanssa vietettiin mieluisa juttutuokio. Hetken ehdin kierrellä eri osastoilla ennen minun ja Hannan päivystysvuoroa bloggaajanurkkauksessa Boknäsin osastolla. Illaksi olin sopinut treffit ystävien kanssa, joten päivystämisen jälkeen olikin jo aika suunnata toisaalle.


Kaikeksi onneksi hoksasin poistuessani tiirailla sen verran ympärilleni, että bongasin Don Rosan omalta osastoltaan. Jonoa oli tasan kahden ihmisen verran, joten ei muuta kuin äkkiä jonon jatkoksi. Olin toivonut tapaavani Don Rosan ja pakannut reppuun suosikkitarinani* sisältävän Aku Ankka -lehden. (Kirjojakin minulla kyllä olisi ollut, mutta en halunnut kantaa painavia kirjoja edes takaisin.) Don Rosa oli ystävällinen vielä varmasti kiireisen messupäivän lopulla ja suostui yhteiskuvaankin. Tämä lyhyt kohtaaminen oli yksi messujen kohokohdista, ehdottomasti.

*Unohda koko juttu! (AA 11/2002)
Siinä Milla Magialla on uusi taikasauva, joka aiheuttaa valikoivaa muistinmenetystä: kun taikasauvan mahdin vallassa oleva kuulee oman nimensä, hän unohtaa välittömästi seuraavaksi mainitun asian. Roope ja Aku joutuvat tietysti taian kohteiksi ja unohtavat muun muassa portaat, oven, puhumisen, kävelemisen ja muutaman muun asian/taidon. En vieläkään voi lukea tätä nauramatta ääneen.

 

Lauantai alkoi heti yhdeksältä Bonnierin bloggariaamiaisella. Tarjolla oli maittavan syötävän lisäksi viisi kiinnostavaa kirjailijaa: Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis. Tilaisuutta luotsasivat lämmöllä ja ammattitaidolla WSOY:n ja Tammen edustajat Anna-Riikka Carlson, Tuuli Leppänen ja Nora Varjama. Ensin kutakin kirjailijaa haastateltiin yksittäin ja lopuksi esitettiin muutamia kysymyksiä puolin ja toisin.

Tunnelma oli oikein mukava ja tilaisuus onnistunut. Tein muistiinpanojakin, mutta ei niistä kuulkaa ole blogitekstin suhteen mitään apua. Onneksi paikalla oli runsaasti muitakin bloggaajia, joten niitä yksityiskohtaisempiakin raportteja on luettavissa. Esimerkiksi täältä Ompun blogista löytyy yksi ja Marian Sinisestä linnasta toinen.

Erityisesti viehätyin Claes Anderssonin rauhallisesta, vahvasti läsnä olevasta olemuksesta.


Seuraavaksi hipsin Atenan järjestämään tilaisuuteen, jossa kustannustoimittaja Kanerva Eskola-Hirvanen haastatteli kahta syksyn esikoiskirjailijaa, Soili Pohjalaista ja Tiina Lifländeriä. Oli mielenkiintoista kuulla erilaisista kirjoittamisprosesseista ja kirjoittajan erilaisista rooleista. Mukavaa keskusteluakin syntyi muun muassa siitä, saako kirjailija kommentoida oman kirjansa blogitekstejä. (Tiedoksi kaikille: kyllä saa. Tai jos ei halua tai kehtaa kommentoida suoraan blogiin, aina voi laittaa sähköpostia.)


Alkuiltapäivällä oli vuorossa Teoksen järjestämä tilaisuus. Raikasta välipalaa nauttiessa oli innostavaa kuunnella, kuinka Teoksen toimitusjohtajan Nina Paavolainen haastatteli Kari Hukkilaa, Katarina Baeria ja Leena Parkkista. Hukkilan, Baerin ja Parkkisen teokset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta kaikkia yhdistää tarkka historian taju. Parkkinen, joka myös opettaa historiallisen fiktion kirjoittamista, kertoi kiinnostavasti miten uskottava ajankuva syntyy.

Loppupäivän kiertelin ympäri messuja, tein ostoksia ja tapasin valtavan määrän vanhoja ja uusia blogituttuja - tietenkin. Voin todeta, että vaikka olin reissulla yksin, hetkeäkään en tuntenut itseäni yksinäiseksi. <3 Julkinen kollektiivinen kiitos siis kaikille tapaamilleni bloggarikollegoille!


Uskoakseni on vähän hölmöä kantaa kirjamessuille omia kirjojaan, mutta niin minä kuitenkin omistuskirjoitusten toivossa tein. Ilokseni voin kertoa, että kaikkiin kotoa roudaamiini kirjoihin sellaisen myös sain. Kirjailijat tuntuvat olevan ihastuttavan pitkäpinnaista ja ymmärtäväistä porukkaa: esimerkiksi Lempiin sain omistuskirjoituksen vessajonossa (ei varmasti lainkaan korrekti paikka lähestyä yhtään ketään, enkä silti usko joutuneeni millekään mustalle listalle).

Pari haastatteluakin maltoin kaiken hälinän keskellä kuunnella. Jukka Petäjä haastatteli Tommi Kinnusta Lopotti-kirjasta ja jos en olisi kirjaa jo lukenut, olisi se varmasti seuraavana lukupinossa. Tämän haastattelun jälkeen hyvin kiireinen Kinnunen suostui ystävällisesti kanssani yhteiskuvaan, jota en kuitenkaan täällä julkaise, koska se ei ole lainkaan edustava.

Hugleikur Dagssonin haastattelu Suomalaisen kirjakaupan osastolla oli sitten taas (luonnollisesti) aivan erilainen kuin Kinnusen. Dagssonin huumori on räävitöntä, estotonta, karua ja toisinaan niin kamalaa, ettei edes hymyilytä. Hänen haastattelunsa oli ehkä hauskinta ja kiusallisinta kuunneltavaa ikinä! Ai taivas!

Tietenkin paljon mielenkiintoista ohjelmaa jäi näkemättä jo siksikin, että on vähän haastavaa olla useammassa paikassa yhtä aikaa. Olisin myös kovasti halunnut vaihtaa muutaman sanan Tuomas Kyrön kanssa, mutta ehkä otan sen seuraavien messujen tavoitteeksi.


Sunnuntaiaamuna messuilla oli jo huomattavasti väljempää.


Sunnuntaina ehdin tehdä vielä pienen pyörähdyksen messualueella ja tulipa siinä ostettua vielä muutama kirja ennestään raskaiden kantamusten seuraksi. Silti onnistuin pysymään budjetissa vallan mainiosti.

Osa kirjahyllyn uusista asukkaista.

Kotimatkalla voin pahoin ja korvissa humisi messuhallin hälyn jäljiltä vielä pitkälle iltaan. Kokonaisuutena reissu oli kuitenkin niin onnistunut, ettei pieni messukrapulakaan kauheasti riemua himmennä.


torstai 27. lokakuuta 2016

Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja
(The Secret Keeper, 2012)
Bazar 2016, 666s.
Suom. Hilkka Pekkanen

Kate Morton herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Olen lukenut kaikki häneltä suomennetut teokset, joista Salaisuuden kantaja on neljäs, enkä edelleenkään osaa päättää, mitä mieltä näistä kirjoista olen.

Salaisuuden kantaja käynnistyy koukuttavasti eräänä kesäisenä päivänä vuonna 1961. Onnellinen perhe viettää kuopuksen syntymäpäivää keskellä maalaisidylliä ja kaikki on täydellistä. Lapsista vanhin, teini-ikäinen Laurel, pujahtaa puumajaan haaveilemaan eräästä tietystä pojasta ja äiti lähtee nuorimmaisensa kanssa hakemaan kotiin unohtunutta kakkulapiota, kun pihaan ilmestyy vieras mies. Laurel näkee, kuinka äiti surmaa miehen, mutta vasta äitinsä kuolinvuoteen ääressä hän alkaa selvittää, mitä tuona päivänä oikeastaan tapahtui ja miksi.

Luin reilut sata sivua hetkessä, mutta sitten iski flunssainen uupumus, enkä jaksanut kannatella painavaa kirjaa. (Kuulostaa dramaattiselta, eikö totta!) Kun viimein pystyin jatkamaan lukemista, ei siitä meinannut tulla enää yhtään mitään. Sinnikkäästi kuitenkin luin ja pääsin lopulta tarpeeksi hyvin kirjaan mukaan. Aivan kirjan lopussa kirjailija onnistui jopa kääntämään tarinan yllättävään suuntaan!

Jälleen kerran Morton kuvaa hyvin tarkasti aivan kaiken, lähes kaikkien näkökulmasta. Lukijan ei tarvitse arvuutella motiiveja tai kohtaloita, kun kaikki kyllä selitetään auki. Tiivistäminen olisi tehnyt tarinalle hyvää ja minusta kirjailija olisi voinut pitää osan salaisuuksista salaisuuksina. Morton kirjoittaa melko vetävästi ja tarinoissa on kiinnostavia ihmiskohtaloita. Hänellä tahtoo vain olla harmittava tapa rönsyillä sinne tänne tarinan jännitteen kustannuksella. Ja silti, vaikka lukeminen oli hetkellisesti hyvin työlästä, pidin tästäkin kirjasta sen verran paljon, että jään mielenkiinnolla odottamaan Mortonin seuraavaa kirjaa.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Kepler62, Kirja neljä: Pioneerit

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja neljä: Pioneerit
WSOY 2016, 129s.
Suom. Outi Menna
Kuvitus: Pasi Pitkänen

Kepler62 -sarjaa on luettu meillä iltasatuna. Kolmannen kirjan jälkeen keskimmäinen lapsi kuitenkin ilmoitti, että hän ei oikeastaan uskalla kuunnella näitä enää, joten luin Pioneerit ihan itsekseni.

Tähtipurjehtijat saapuvat Kepler62-planeetalle ja tutustuminen uuteen ympäristöön alkaa.

"Täällä on yhtä upeaa kuin maapallollakin joskus oli." 

Mutta tietenkään kaikki ei ole vain kaunista ja hienoa. Kaksi lapsista sairastuu vieraaseen tautiin ja edessä on hautajaiset. Ainoa matkassa oleva aikuinen suhtautuu kaikkeen viileän eleettömästi. Planeetta ei myöskään ole asumaton. Karhuntapaisilla olioilla on jopa käytössään laitteita, jotka kääntävät niiden puheen ymmärrettävään muotoon. Muitakin älyllisiä lajeja planeetalta löytyy, mutta voiko heihin kaikkiin luottaa?

Tämä sarjan neljäs osa oli todella vauhdikas ja jännittävä. Lukutavallakin saattoi olla merkitystä, sillä kun ei tarvinnut lukea ääneen, pystyin lukemaan koko tarinan ilman jatkuvia keskeytyksiä ja pitkiä taukoja. Esikoinen luki tämän ennen minua ja useamman kerran kesken lukemisen hänen piti käydä hieman kauhistelemassa kirjan hurjia tapahtumia. Olenkin ihan tyytyväinen siihen, etten lukenut tätä kaikille lapsille, sillä meno olisi ollut kyllä liian pelottavaa pienimmille.

Juoni on koukuttava ja tässä vaiheessa vähän jännittääkin, miten tarina ehditään viedä siististi loppuun kahdessa kirjassa. No, luotan siihen että kokonaisuus on suunniteltu alusta alkaen niin, ettei mitään hätäistä loppua tarvitse pelätä.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Pari lyhytarviota


Vuorossa lyhytarvioita lastenkirjoista.


Kalle Hakkola & Mari Ahokoivu:
Sanni & Joonas, Talviyö
Kumiorava 2014, 66s.

Luin äskettäin Kalle Hakkolan ja Mari Ahokoivun Sanni & Joonas ja Hugo-serkku -sarjakuvan, jonka kuvituksesta tykkäsin, mutta jonka tarina jäi laimeaksi. Kirjastosta löytyi myös tämä sarjan aiempi osa, josta tykkäsin enemmän. Piirrostyyli on Hugo-serkkuun verrattuna pelkistetympi ja värimaailma rajoitettua, mutta tarina - ja tarinat tarinan sisällä - toimivat paremmin.

Talviyössä kuvataan yhtä lumista päivää ja sitä seuraavaa, unien täyteistä yötä Sannin ja Joonaksen seurassa.





Eoin Colfer:
Legenda kapteeni Korpin hampaista
WSOY 2006, 105s.
Suom. Jaakko Kankaanpää
Kuvitus: Tony Ross
Legenda kapteeni Korpin hampaista on samaa sarjaa kuin kaksi vähän aikaa sitten lukemaani "legenda-kirjaa". Tässäkin päähenkilönä on 9-vuotias Koivulan Valtsu, jonka perhe viettää kesälomaa meren rannalla. Asuntovaunu on kuusihenkiselle perheelle hieman ahdas, mutta siellä on oivalliset olosuhteet kauhutarinoiden kertomiselle. Vanhin veli, Make, pelottelee pikkuveljiään kertomuksella kapteeni Korpista, joka etsii edelleen sitä yhdeksänvuotiasta laivapoikaa, joka iski häntä kirveellä päähän.

Tykkäsin tästä, kuten sarjan kahdesta muustakin kirjasta. Kerronta on vauhdikasta ja ainakin 8- ja 10-vuotiaiden lukijoiden makuun sopivasti ällöttävän pelottavaa. Kuvitus on sekin jälleen oivallisen toimiva.

torstai 20. lokakuuta 2016

Puolen mantereen kerhossa

Anna Elina Isoaro: Puolen mantereen kerhossa
Kaarinan kaupungin runokirjat 2011, 71s.

Alkukesästä ihastuin Anna Elina Isoaron tuoreeseen runokirjaan, Rakkautta ja vasta-aineita. Lainasinkin heti perään tämän Isoaron esikoisrunoteoksen, Puolen mantereen kerhossa, mutta jotenkin ei ole ollut sopivaa hetkeä sen lukemiselle. Ehkä ei ollut vieläkään, mutta kirjasta on varaus, joten piti joko lukea tai palauttaa lukematta.

Olisi ehkä voinut arvata jo tuosta kansikuvasta, että tämä runokirja ei ole minua varten. Sisältö muodosti yhtenäisen, haalean maiseman, jota en halunnut jäädä fiilistelemään. En edelleenkään tunne runomaailmaa erityisen hyvin, mutta minä pidän tätä tyyliä perinteisenä ja vähän puuduttavana. Runot ovat riimittömiä, noin puolen sivun mittaisia - ja sellaisia, etten saanut yhdestäkään otetta. Ehkä aiheet ovat itselle liian vieraita tai sitten olisi pitänyt suosiolla lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen ja aikatauluttamattomaan lukuhetkeen.

Näkymättömät - Tositarinoita mielikuvitusystävistä

Verna Kovanen: Näkymättömät
Vernace Production 2016, 139s.

Englannin kielinen käännös: Kasper Salonen
Noin kuusi vuotta sitten meillä puhuttiin kovasti lapsen uudesta ystävästä, Aista. Ai oli noin nelivuotias tyttö ja kuulemma tosi kiva. Hän ei koskaan käynyt meillä, mutta hänelle lähetettiin usein postia. (Yksi kirje on säilynyt kaikki nämä vuodet!) Enimmäkseen Ai oli ihan harmiton tapaus, mutta vanhempana oli välillä hankalaa suhtautua koko asiaan. Etenkin silloin, kun lapsi oli saanut kutsun Ain luokse yökylään, eikä hän voinut ymmärtää miksi ei saa mennä. Jonkin aikaa, ehkä muutaman kuukauden, Ai oli niin paljon esillä puheissa, että pikkuveli ilmoitti hänenkin saaneen uuden ystävän, jonka nimi oli Ai Kakkonen. Yhtä huomaamatta kuin Ai saapui, hän myös katosi jonnekin. Verna Kovasen kaunis ja koskettava valokuvakirja Näkymättömät innosti muistelemaan Aita ja Ai Kakkosta yhdessä lasten kanssa.

Näkymättömät esittelee kuvin ja lasten omin sanoin kolmentoista lapsen mielikuvitusystävät. Kovanen on saanut kuvattavakseen kolmetoista ihanan persoonallista lasta, joiden mielikuvitusystävätkin ovat kukin omanlaisiaan. Lealla on ihanan pörröinen kissa, Vernerillä pikkuinen toukka, Caishalla lauma pokémoneja, Ullalla Ii-pappa ja Jenivellä teini-ikäinen rokkari Zezzee. Kovanen on selvästi voittanut lasten luottamuksen puolelleen, sillä tuskinpa mielikuvitusystäviä kenelle tahansa esiteltäisiin saati sitten heittäydyttäisiin kuvattavaksi. Lasten omat kertomukset ystävistään ovat nekin välittömiä ja suloisia.

Kirjan lopussa on lastenpsykiatri Janna Rantalan essee mielikuvitusystävistä. Tästä esseestä olisi silloin vuosia sitten ollut paljon apua! Olisi ollut helpottavaa kuulla, että mielikuvitusystäviä on hyvin monilla muillakin, eikä sellaisen ilmestyminen tarkoita että lapsen mielikuvitus olisi jotenkin liian aktiivinen tai todellisuudentaju hämärtynyt. Rantala antaa myös muutamia vinkkejä siihen, kuinka suhtautua mielikuvitusystäviin:

"Aikuinen voi puhua ystävästä ja ottaa hänet lapsen toivomalla tavalla huomioon, mutta ei lähteä johtamaan leikkiä. Emmehän nappaisi sutia taidemaalarin kädestä, vaikka teos ei ihan vastaisi omaa näkemystämme. Vanhemman tehtävä ei ole kuvitella lapsen puolesta, kaapata Näkymätöntä itselleen, vaan malttaa olla leikissä mukana vähän, ihan kuin."

Hauskana loppusilauksena kirjaan on liitetty eräänlainen mielikuvitysystävälle tarkoitettu ystäväkirja, jota lapsi voi yhdessä aikuisen kanssa täyttää.

Näkymättömät on laadukas ja taidolla tehty dokumentti aiheesta, josta ei ehkä suoranaisesti vaieta, mutta ei paljoa puhutakaan.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Red Snow

Susumu Katsumata: Red Snow
Drawn & Quarterly 2009, 236s.
Tämänkin sarjakuvan luin sairasvuoteellani rykien. Jos olisin lukenut takakansitekstin, olisin tiennyt Red Snown sisältävän novelleja. Mutta en lukenut enkä näin ollen tiennyt ja vasta kolmannen tarinan alussa aloin ihmetellä, miten nämä henkilöt ja tapahtumat muka liittyvät toisiinsa.

Red Snown lyhyet tarinat sijoittuvat esiteolliseen Japaniin. Useimmissa tarinoissa mukana on myyttisiä hahmoja tai muita yliluonnollisia piirteitä luonnollisena osana ihmisten arkea, vähän kuin Dororossa, joka tosin oli tyyliltään hyvin erilainen kirja kuin tämä.

Katsumatan piirrostyyli on selkeä ja ilmaisuvoimainen, mutta itse tarinoihin en erityisemmin ihastunut. Näissä tuntui olevan paljon epämiellyttävää seksiä: aikuiset miehet vikittelemässä nuorta, vastentahtoista tyttöä; kertaalleen kuollut mies panemassa öisin kutakuinkin ketä tahansa kylän naista; säkkiin sullottu munkki, jota kylän naiset vuorollaan lainaavat viihdykkeekseen sekä kiimainen lumikeiju (snow fairy).

Red Snow ei ollut minun juttuni, mutta ehkä se viehättäisi enemmän esimerkiksi japanilaiseen mytologiaan perehtyneitä (tai sitä edes jonkin verran) tuntevia lukijoita.