Ducks

Kate Beaton: Ducks
Drawn & Quarterly 2022, 448s.

Kate Beatonin Hark! A Vagrant on yksi sarjakuvasuosikeistani, joten Beatonin kirjat ovat automaattisesti lukulistallani. Ducks on aivan muuta, kuin Beatonin aiemmat sarjakuvat. Se on Beatonin omiin kokemuksiin perustuva kertomus noin kahden vuoden jaksolta, jolloin hän työskenteli "oil sands"-alueella. (En tiedä, miten se pitäisi suomentaa, mutta ei varmasti öljyhiekaksi...) Miksi aivan muuta opiskellut Beaton päätyi öljytehtaiden hommiin? No "helpon" rahan takia, saadakseen opintolainan maksettua nopeasti pois.

Nämä öljy-ties-minkä työolosuhteet eivät ole kovin kaksisia. Ne ovat aika kaukana normaalista elämästä ja arki typistyy pääasiassa työntekoon ja nukkumiseen. Miesvaltaisissa työyhteisössä naisten osa ei ole helppo eikä turvallinen ja Beatonkin kohtaa paitsi sanallisia törkeyksiä, myös seksuaalista väkivaltaa.

Ducks tuntuu näin lukemisen jälkeen varsin ankealta kirjalta. Toisaalta Beaton kyllä saavutti tavoitteensa, eli sai velkansa maksettua todella nopeasti, mutta helpolla se ei silti tapahtunut.

The Third Person

Emma Grove: The Third Person
Drawn & Quarterly 2022, 920s.

 

Aloin lukea Emma Groven omaelämäkerrallista The Third Personia siinä uskossa, että kirja käsittelee transnaisen sukupuolenkorjausprosessia. Aluksi tosiaan näyttääkin siltä, mutta pian asetelma paljastuukin mutkikkaammaksi. Grove tarvitsee hormonihoitojen aloittamista varten psykologin lausunnon, mutta melko pian psykologi huomaa Grovessa huolestuttavia piirteitä. Ensinnäkään hän ei muista lapsuudestaan yhtään mitään. Toiseksi hän saattaa unohtaa kesken istunnon, mistä juuri on puhuttu. Kerran hän alkaa syyttää psykologia kirjansa varastamisesta. Grove ei ole vain mies nimeltä Edgar/Ed, vaan myös vauhdikas Katina ja rauhallinen Emma. Nämä eivät ole vain eri nimiä vaan erillisiä persoonallisuuksia, jotka ovat toisistaan tietoisia vain osittain ja vain joskus.

Sivupersoonahäiriö ei tietenkään ole mikään pieni ja helposti korjattava asia. Psykologin istuntojen kuvauksiin keskittyvä kerronta antaa paikoin jopa hyvinkin pelottavan kuvan asiasta. Täytyy kyllä todeta, että mikäli Groven ensimmäinen psykologi todella oli tässä kirjassa kuvatun Tobyn kaltainen, hän ei todellakaan vaikuta ammattitaitoiselta tai ainakaan kykenevältä käsittelemään Groven haasteita. Toby korottaa ääntään, esittää vihjailevia ja ohjailevia, epäsuoria kysymyksiä ja käyttäytyy monin tavoin mielestäni epäammattimaisesti.

Teos on paksu ja siinä on aika paljon toisteisuutta. Toisaalta Grove huomauttaa jo kirjan alussa, että itse prosessi vaati asioiden toistamista uudestaan ja uudestaan, joten ehkä jankkaavuus on täysin perusteltua.

Kiinnostava albumi, jonka lukeminen oli ajoittain raskasta.

Factory Summers ja Vitsaa säästämättä

Guy Delisle: Factory Summers
Drawn & Quarterly 2021, 152s.

Factory Summers kertoo Guy Delislen ensimmäisestä (ja toisesta ja kolmannesta) kesätyöstä paperitehtaalla. 12-tuntiset työpäivät ovat raskaita, toisteisia, puuduttavia ja hikisiä, vaarallisiakin. Työkavereihin mahtuu varsin värikkäitä tapauksia ja sarjakuvan mielenkiintoisimmat jutut liittyvätkin työkavereihin. Niin ja Delislen isään. Sillä kesätyön lisäksi sarjakuva kertoo isän ja pojan välisestä suhteesta, joskin tälle aiheelle ruutuja liikeneekin vain vähän. 

Tavallaan Factory Summers on vähän kuivakka, sillä siitä puuttuu huumori melkeinpä kokonaan eikä paperitehtaan arki tosiaan ole kovin monipuolista. Silti Delisle on jälleen onnistunut luomaan kelpo sarjakuva-albumin, jota luki ihan mielikseen.

Nanna Johansson: Vitsaa säästämättä
Sammakko 2021, 130s.
Suom. Kreetta Lahtinen

Äsken luetun Liv Strömquistin kirjan jälkeen nappasin kirjastosta Nanna Johanssonin Vitsaa säästämättä -sarjiksen, kas kun olin kuullut Johanssonin työtä kehutun strömquistmäiseksi.

Jotain samaa Johanssonin ja Strömquistin tuotoksissa toki on: kumpikin tarttuu ärhäkästi vaikka mihin ilmiöihin, purkaa niitä osiin ja läväyttää tuoreemman tulkinnan lukijan kasvojen eteen. Johanssonin käsittelytapa on kuitenkin huomattavasti suppeampi, eivätkä aiheetkaan ole aivan niin tuoreita/omaperäisiä kuin Strömquistilla. Esimerkiksi fantasiapelien/-sarjojen jne. naissotureiden bikinimalliset rintapanssarit on käsitelty jo aiemmin. Sen sijaan Leijonakuningas-analyysistä pidin! (Elokuva ei ole koskaan kuulunut lemppareihini muutenkaan, nyt vielä vähemmän.)

Parin pidemmän (= muutaman aukeaman mittaisen) jutun lisäksi kirjan sisältö on pääosin yksisivuisia... Niin, en oikein tiedä mitä nämä ovat. Pilakuvia? Sekalaisia huomioita? No, osa niistä on oivaltavia ja hauskoja, osaa en vain tainnut tajuta.

Beautiful Darkness

 

Fabien Vehlmann: Beautiful Darkness
Drawn & Quarterly 2014, 94s.
Piirrokset: Kerascoët
Käännös: Helge Dasher

Silloin kun valitsee sarjakuvia piirrostyylin perusteella, voi sisältö yllättää melkoisesti. Harrastan ylipäätään maltillisesti takakansitekstien lukemista ja sarjakuvien kohdalla teen sitä kaunokirjallisuutta vähemmän. No, tämän kirjan takakansi on täynnä pätkiä arvosteluista, joten juonipaljastuksia ei olisi tullut vastaan. Tavallaan.

Beautiful Darkness kiinnitti siis huomioni kansikuvansa perusteella. Myönnän, etten tutkinut kanttakaan hirveän perusteellisesti, koska näin vain vihreyttä ja tuollaisen söpön pienen hahmon, enkä ollenkaan tuota kolmatta juttua. Mutta se oli ehkä hyvä asia, koska tarina pääsi yllättämään aivan täysin. Jo viidennellä sivulla hätkähdin isosti ja kuudennella suljin epäuskoisena koko kirjan. Onneksi jatkoin lukemista, sillä tämä tarina on kaikessa häiritseväisyydessään, raakuudessaan ja julmuudessaan hyvä. Ja sellaista äärimmäisen mustaa huumoriakin näiltä sivuilta on löydettävissä. Tai no, ehkä huumori ei ole oikea sana, mutta meno yltyy ajoittain niin groteskiksi, että huomasin virnuilevani.

En tiedä yhtään, millaiselle lukijalle tätä voisi suositella. En ehkä antaisi tätä kovin nuoren lukijan käsiin, mutta toisaalta ei tämä(kään) kirja ole suoranaisesti ikäsidonnainen. Beautiful Darkness vaatinee lukijaltaan epämukavuusalueelle astumista, tai vähintäänkin tirkistelyä, mutta se kannattaa.

Luetuista lyhyesti

Philippe Dupuy & Charles Berberian: It Don't Come Easy
Drawn & Quarterly 2017, 222s.

Neljä vuotta sitten luin kaikki Jeanin elämää -sarjakuvat, jotka kirjastosta löysin. Pidin niistä ja nyt löysin yllätyksekseni tällaisen ihan uuden Jean albumin. Paitsi että en ole ollenkaan varma, onko tämä uusi, vai kokoelma vanhoista tarinoista. Osa jutuista tuntui hämärästi tutuilta ja albumin alussa Jeanin ja Cathyn suhde on epämääräisessä ollaanko vakavissaan vai eikö -vaiheessa.

No, oli kuinka vain, ihan kiva albumi tämä oli. Jeanin kämppikseksi päätynyt ystävä Felix on kyllä yksi ärsyttävimmistä ja turhauttavimmista hahmoista aikoihin! En ymmärrä, miten Felix on voinut saada ex-tyttöystävänsä pojan huoltajuuden! Felix on pelkkää lusmuilua, suurpiirteisiä haaveita, pummilla elämistä ja naisten jahtaamista. Kuvottava kaveri.

Kore Yamazaki: Velhon morsian 8
Punainen jättiläinen 2018, 180s.
Suom. Antti Valkama

Velhon morsiamen juoni ei tässä osassa tunnu etenevän yhtään. Kovin on Chise taas heikossa kunnossa ja hirveästi on dramaattisuutta ihan kaikessa. Mutta se itse tarina jotenkin tökkii.

Yamazaki on höystänyt tarinaansa niin monilla hahmoilla, ettei ehkä pitäisi hätkähtää kun yksi (uusi) hahmo kertoo suonissaan virtaavan temppeliprostituoitujen veri, mutta hätkähdin silti. En tiedä liittyykö tämä verenperimä Chisen tarinaan jotenkin oleellisesti, mutta vahvasti epäilen.

Ehkäpä tässä vaiheessa luovutan Velhon morsiamen suhteen ja keskityn niihin manga-sarjoihin, joista oikeasti pidän. Full Metal Alchemist ja Aron morsiamet vetoavat minuun huomattavasti enemmän.

J.K. Rowling: Tästä alkaa elämä
(Very Good Lives, 2015)
Otava 2018, 73s.
Suom. Lotta Sonninen

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät juuri koskaan osaa keskittyä kuuntelemaan juhlapuheita. En muista millainen puhe pidettiin ylioppilasjuhlissa tai valmistujaisissa. Enkä näköjään muista edes sitä, missä kaikkialla olen puheita kuullut.

No, Tästä alkaa elämä on Rowlingin puhe, jonka hän on pitänyt Harvardin yliopistossa vuoden 2008 valmistujaisseremoniassa. Jos olisin ollut yksi noista valmistuneista, muistaisin varmasti sen, kuka puheen piti, mutta sisällöstä? En osaa sanoa.

Näin aikuisena paperilta luettuna puhe on oikein kiva, hauska ja inspiroivakin.

Joris Chamblain: Cici's Journal
The Adventures of a Writer-in-Training
First Second 2017, 150s.
Kuvitus: Aurélie Neyret

Cici's Journal sisältää kaksi tarinaa, joissa kirjailijanurasta haaveileva Cici paitsi kirjoittaa, ratkoo myös arvoituksia. Ensimmäisessä tarinassa Cici ystävineen näkee metsässä oudon maalipönttöjä kantavan miehen. Toisessa tarinassa Cici selvittää, miksi eräs vanha nainen tekee viikoittain saman bussimatkan, aina kirja kädessään ja allapäin.

Tarinat ovat koskettavia ja herttaisia. Sarjakuva lieneekin suunnattu noin 10-12 -vuotiaille.

Maalipönttösedän tarinassa on enemmän visuaalisuutta ja sellaista salaperäisyyttä, jota itse rakastin lapsena. Toisessa tarinassa taas arvoitus on monimutkaisempi.

Pidin tästä kokonaisuudesta ja etenkin Neyret'n herttaisesta piirrostyylistä.

Mooncop

Tom Gauld: Mooncop
Drawn & Quarterly 2016, 94s.

Mooncop on ilmeeltään hyvin samanlainen kuin Gauldin muutkin sarjakuva-albumit. Tämä on kuitenkin tunnelmaltaan haikea sarjakuvaromaani, eikä hilpeä strippikokoelma.

Joukko ihmisiä on perustanut siirtokunnan kuuhun. Asukkaat ovat kuitenkin vähentyneet niin, että nykyisin kuun ainoalla poliisilla ei ole juuri lainkaan tekemistä. Hän elää omien rutiiniensa mukaan päivästä toiseen, vaikka haaveileekin jo siirrosta muualle. Pian kahviautomaatti korvataan kahvilalla, jossa on ihan oikea työntekijä ja asiat saavat uuden käänteen.

Mooncop oli aika surumielinen luettava. Kuussa on luonnollisesti varsin ankeaa, mutta tylsiä maisemia haastavampaa on tietenkin yksinäisyys.

Sympaattinen sarjakuva.

Red Snow

Susumu Katsumata: Red Snow
Drawn & Quarterly 2009, 236s.

Tämänkin sarjakuvan luin sairasvuoteellani rykien. Jos olisin lukenut takakansitekstin, olisin tiennyt Red Snown sisältävän novelleja. Mutta en lukenut enkä näin ollen tiennyt ja vasta kolmannen tarinan alussa aloin ihmetellä, miten nämä henkilöt ja tapahtumat muka liittyvät toisiinsa.

Red Snown lyhyet tarinat sijoittuvat esiteolliseen Japaniin. Useimmissa tarinoissa mukana on myyttisiä hahmoja tai muita yliluonnollisia piirteitä luonnollisena osana ihmisten arkea, vähän kuin Dororossa, joka tosin oli tyyliltään hyvin erilainen kirja kuin tämä.

Katsumatan piirrostyyli on selkeä ja ilmaisuvoimainen, mutta itse tarinoihin en erityisemmin ihastunut. Näissä tuntui olevan paljon epämiellyttävää seksiä: aikuiset miehet vikittelemässä nuorta, vastentahtoista tyttöä; kertaalleen kuollut mies panemassa öisin kutakuinkin ketä tahansa kylän naista; säkkiin sullottu munkki, jota kylän naiset vuorollaan lainaavat viihdykkeekseen sekä kiimainen lumikeiju (snow fairy).

Red Snow ei ollut minun juttuni, mutta ehkä se viehättäisi enemmän esimerkiksi japanilaiseen mytologiaan perehtyneitä (tai sitä edes jonkin verran) tuntevia lukijoita.

The Owner's Manual to Terrible Parenting

Guy Delisle: The Owner's Manual to Terrible Parenting
Drawn & Quarterly 2015, 192s.
Kääntäjä: Helge Dascher & Rob Aspinoll

Guy Delislen kolmannessa vanhemmuuden iloja ja/tai haasteita käsittelevässä sarjakuva-albumissa pysytään vanhassa, hyväksi todetussa tavassa. Pokkarikokoisen albumin sivuja ei ole ruudutettu ahtaasti, vaan kuville on annettu hyvin tilaa.

Aiemmin Delisle on kertoillut muun muassa siitä, kuinka tytär söi persikan kiven ja siitä, kuinka rannalla oli haivaroitus. Tällä kertaa käsitellään esimerkiksi äidinkielenkokeeseen kertaamista Harry Potterin avulla (isän idea, ei tyttären), sinapinsyöntikilpailua ja lentopelkoa. Lisäksi Delisle opastaa tytärtään erään ei-niin-kauniin-sanonnan oikeinkirjoituksessa ja lausuntatavassa.

En edelleenkään tiedä, kuinka paljon Delisle on näitä arjen sattumuksia sarjakuvissaan liioitellut, mutta pidän aivan mahdollisena, ettei välttämättä ollenkaan. Lapsillahan on synnynnäinen kyky kysellä ja todeta hankalia/yllättäviä/omituisia asioita ja toisinaan lopputuloksena on varsin erikoisia keskusteluja ja tilanteita.

The Owner's Manual to Terrible Parenting on hihityttävän hauska albumi ja tälläkin kertaa olisin äärimmäisen mielelläni lukenut huomattavasti suuremmankin sivumäärän.

Step Aside, Pops

Kate Beaton: Step Aside, Pops
Drawn and Quartlerly 2015. 166s.

Kate Beatonin historiallis-, kirjallis-, supersankaris- ja ties mitkä sarjakuvat ovat vertaansa vailla. Beatonin vauhdikas ja lähes viimeistelemätön piirrostyyli viehättävät, sillä asenne on huomattavasti tärkeämpi juttu kuin siloiteltu ulkonäkö.

Step Aside, Pops tuli luettua yhdeltä istumalta. En muista aktiivisesti seurata Beatonin blogia, joten osa sarjakuvista oli minulle ihan uusia. Jotkut jutut olivat tuttuja jo edellisestä kokoelmasta, Hark! A Vagrantista, mutta kyllähän Beatonin näkemys Humisevasta harjusta ansaitsee tulla julkaistuksi uudestaan - ja vaikka vielä seuraavassakin kokoelmassa.

Ihan eniten nauroin ääneen äärifeministeille (en osaa suomentaa straw feministejä), jotka luikertelevat käärmeiden tavoin pelottelemaan lapsia öisin tai säikyttelemään rintaliiviostoksille aikovia.

Beaton on hillittömän hauska. Suosittelen niille, jotka haluavat virnuilla naamansa kipeiksi sarjakuvia lukiessaan.

Even More Bad Parenting Advice

Guy Delisle: Even More Bad Parenting Advice

Drawn and Quarterly 2014, 191s.

Olen jälleen saanut nauttia Guy Delislen ja hänen lastensa hulvattomista keskusteluista. Even More Bad Parenting Advice on jatkoa A User's Guide to Neglectful Parenting -kirjalle, josta nautin kovasti.

Tämänkin harmillisen nopealukuisen, pokkarikokoisen kirjan tarinat ovat oivallisia osoituksia siitä, kuinka keskustelut lasten kanssa voivat olla haastavia. Hyvää tarkoittava aikuinen puhuu helposti itsensä pussiin ja keskustelun edetessä sitä saattaa hetkeksi jopa unohtaa, että keskustelun toinen osapuoli on lapsi.

Rehellisyys on ihailtavaa, mutta joskus se aiheuttaa hankaluuksia. Esimerkiksi Delislen perheen yöpyessä pienessä B&B:ssa, lapset ja aikuiset nukkuvat eri huoneissa. Kumpikin lapsi haluaisi nukkua mieluummin seinän kuin oven vieressä. Isä määrää tyttären seinän viereiseen sänkyyn ja pojan ovenviereen. Miksi? No koska isoveli on vahvempi ja hän voi mahdollisen tunkeilijan tullessa puolustaa siskoaan. Ehkä tunkeilija ehtii haavoittaa poikaa, mutta hän todennäköisesti ehtii huutaa apua ja vanhemmat voivat rientää paikalle ja tyttö säästyy fyysisiltä vammoilta. Että ei muuta kuin hyvää yötä nyt sitten vaan!

Entä kuinka toimia, jos lähdetään rannalle, mutta siellä onkin voimassa haivaroitus? No mennään kaikesta huolimatta uimaan, mutta huolehditaan siitä että ympärillä - joka suunnalla - on kaiken aikaa muita uimareita. Näin ollen muut muodostavan ihmiskilven.

Delislen kynänjälki on kepeää ja ainakin minuun tämän(kin) kirjan huumori iski erittäin hyvin. Lasten kanssa Delislen kuvaamia tilanteita tulee vastaan väistämättä, joten samaistumismahdollisuudet ovat erittäin hyvät.

Aya, The Secrets Come Out

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya, The Secrets Come Out

Drawn and Quarterly 2009, 127 + Norsunluurannikkobonus

Luin joulukuussa Aya-sarjan viimeiset osat, kun en malttanut odottaa että saisin käteeni tämän välistä jääneen kirjan. Kävi kuten aavistelinkin: The Secrets Come Out ei lumonnut aivan samalla tavalla kuin aiemmin luetut, kun tiesin jo valmiiksi mihin suuntaan kunkin hahmon elämä on menossa. Ei tämä silti missään nimessä huono lukukokemus ollut vaan silmää miellyttävä piirrostyyli ja vahva tunnelma miellyttivät kovasti.

Tässä osassa Yop Cityn naiset valmistautuvat kauneuskilpailuihin; Aya perheineen yrittää tottua ajatukseen kahdesta uudesta sisaruksesta; Moussalle selviää, mitä hänen isänsä pojastaan oikeasti ajattelee; Bintoun isä suunnittelee toisen vaimon ottamista; Adjoua haluaa saada oman elämänsä vakaalle pohjalle ja Hervé saa samaan asiaan apua Ayalta.

Paljon siis on meneillään, mutta tarina ei silti vaikuta missään vaiheessa koheltamiselta tai muuten ruuhkaiselta. Jokaiselle hahmolle on tarpeeksi tilaa, niin että kaikista kiinnostuu. Oikeastaan vähimmälle huomiolle jää Aya itse, jolla on enemmän taipumusta auttaa muita kuin itseään.

Jos Aya-sarjaa ei ole vielä tullut luettua ja sen käsiinsä saa, niin suosittelen lämpimästi lukemaan.

Goliath

Tom Gauld: Goliath

Drawn and Quarterly Books 2012, 96s.

Luin viime vuonna Tom Gauldin hassun sarjakuvan You're All Just Jealous of my Jetpack ja ilokseni löysin kirjastosta tämän Gauldin aiemman, Goljatista kertovan sarjiksen.

Daavidin ja Goljatin kohtaaminen on varmasti kaikille tuttu: pieni ja hentoinen Daavid voittaa pienellä lingollaan suuren suuren, päästä varpaisiin asti aseistautuneen Goljatin. Sen enempää minä en oikeastaan asiasta tiedäkään, enkä siis tiedä, kuinka paljon taiteilijan vapauksia Gauld on tätä kirjaa tehdessään käyttänyt.

Goljat on jättimäinen mies, joka työskentelee tyytyväisenä armeijan hallintovirkamiehenä. Siistit paperihommat sopivat enemmän kuin hyvin poloiselle miehelle, joka on joukkueensa viidenneksi huonoin miekkamies. Joukkueen kapteeni on kuitenkin keksinyt pettämättömän konstin voittaa nuo ilkeät Israelin joukot. Goljatille hankitaan kunnon rengaspanssari, kilpi, miekka ja seiväs, kypärää ja aseenkantajaa unohtamatta. Goljatin tehtävänä on kävellä joukkojen välisellä ei kenenkään maalla sijaitsevan pienen pensaan luo ja lukea suureen ääneen kaksintaisteluhaaste. Vastahakoisena Goljat tekee kuten käsketään ja kuluttaa päivänsä odottaen jotakin tapahtuvaksi.

Koskaan aiemmin en ole tuntenut sääliä Goljatia kohtaan. (En minä kyllä ole koko legendaa suuremmin ajatellutkaan.) Goljat on tässä niin ressukka, ihan hirveän sympaattinen ja suloinen, että viimeiseen asti toivoin Gauldin keksineen uuden lopun tarinalle.

Gauldin piirrostyyli on lähes söpö, yksinkertainen ja tehokas. Pidin Goliathista kovasti, surkeasta lopusta huolimatta.

A User's Guide to Neglectful Parenting

Guy Delisle: A User's Guide to Neglectful Parenting

Drawn & Quarterly 2013, 191s.

Kääntänyt Helge Dascher

Ehkä ei ole maailman korrekteinta lukea toiselle ihmiselle joululahjaksi hankkimaansa kirjaa, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ajattelin ihan vain vähän vilkaista, millaista sarjakuvaa Delisle on tehnyt vanhemmuudesta, mutta koska jutut olivat niin hauskoja, lukaisin koko kirjan. A User's Guide to Neglectful Parenting on herttainen, realistinen ja osuva. Varmasti ihan kaikki vanhemmat lankeavat toisinaan kyseenalaisiin toimintatapoihin ja on aina yhtä mukavaa saada siitä itselleen todistusaineistoa.

Delislen perheessä on kaksi lasta, tyttö ja poika. Poika on jo sen verran iso, että esimerkiksi hammaskeijun ja pääsiäispupun olemassaolo alkaa epäilyttää. Kunnon isänä Delisle yrittää parhaansa mukaan vakuuttaa edellä mainittujen olentojen olevan ilman muuta totta, mutta isän leveä virne vakavasta aiheesta puhuttaessa pistää pojan epäilemään vain lisää.

Kun tytär persikoita syödessään hotkaisee mahaansa myös persikan siemenen, perheen poika kuuluttaa siskolleen kovaan ääneen tämän tulevasta, karusta kohtalosta: siemen itää ja hänen vatsaansa kasvaa puu! Mitä tekee isä? Rauhoittelee ehkä hätääntyvää tytärtään? No ei tietenkään, vaan piirtää kuvasarjan siitä, miltä tyttö näyttäisi, jos suusta pyrkisi ulos vatsassa kasvava puu.

Toivon, että tämä kirja viihdyttää myös lahjan saajaa. Oikeastaan olen aika varma asiasta. Suosittelen kaikille vanhemmille, mutta myös lapsettomille sarjakuvan ystäville. Kirjan ainoa vika on sen lyhyys, sillä näitä kommelluksia olisin erittäin mielelläni lukenut enemmänkin.

You're all just jealous of my jetpack

Tom Gauld: You're all just jealous of my jetpack

Drawn & Quarterly 2013, 160s.

Kirjastosta

Nyt haluaisin kiittää suurella sydämellä sitä ihanaa ihmistä, joka jossakin (ehkä facebookissa) vinkkasi You're all just jealous of my jetpackin olemassaolosta. Ilman tuota vinkkiä en olisi tullut kirjaa lainanneeksi ja voi mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi!

Tom Gauldista en tiedä mitään, mutta tämän pienen sarjakuvan perusteella pidän miehestä kovasti. Kirja sisältää yhden sivun (tai toisinaan ruudun) mittaisia hauskoja sarjakuvia. Piirustustyyli on pelkistetyn söpöä, vitsit hauskoja. Vaikka ihan kaikkia vitsejä en kyllä tajunnut, koska en ole tarpeeksi perehtynyt mm. Tom Waitsin musiikkiin.

Kirjojen ystävänä nautin tietysti erityisesti kaikista kirjallisuuteen viittaavista vitseistä, kuten Brontën sisarusten tasohyppelypeli-ideasta ja erilaisista kirjat vs. joku muu jutuista.

Ensin meinasin suositella tätä ihan kaikille, mutta sitten kumpikaan pikkusiskoista ei tykännyt tästä yhtään, joten menin ihan hämilleni. En ymmärrä, miten näistä voisi olla pitämättä.