Mitä eläimet miettivät

 

Kai Vainiomäki: Mitä eläimet miettivät
Myllylahti 2021, 34s.

On nukkumaanmenoaika, mutta Maxilla ja Maijalla on meneillään väittely eläinten älykkyydestä. Koska lapset eivät keskenään saa asiaa sovittua, kääntyvät he vanhempien puoleen. Pian äiti alkaakin kertoa tarinoita eri eläinten nokkelista tempuista ja ihmisillekin tutuista tavoista. Lapset saavat kuulla muun muassa puhetta ymmärtävästä bonobosta, eli kääpiösimpanssista, pitkävihaisista variksista, läheisiään surevista norsuista ja ryhmäpaineesta.

Kai Vainiomäen kirjasta löytyy paljon mielenkiintoista eläintietoutta. Tekstiä on yllättävän paljon ja olisinkin kaivannut hieman enemmän ilmavuutta.

Luin kirjaa itsekseni, mutta aika pian niskan taakse ilmaantui kolmasluokkalainen, jonka kanssa luettiin sitten yhdessä kirja loppuun. Minua kiinnosti eniten puhuvat eläimet ja tämän jälkeen tekisikin mieli lukea uudestaan Koko, puhuva gorilla! 

Ryhmäpainetta käsitellään eniten ja se onkin mielenkiintoinen aihe. Eivät kaikki aikuisetkaan tunnista aina, missä menee oman mielipiteen ja muiden seuraamisen raja: joskus hankitaan uusi tv tai hienompi grilli, koska jollakin toisellakin on, ei siksi että itse välttämättä haluaisi tai varsinkaan tarvitsisi sellaista. Ja toisinaan lapset haluavat jonkun lelun enemmän siksi, että kaikilla muillakin on.

Mielenkiintoinen kirja, joka sopii erityisen hyvin lapsen kanssa yhdessä luettavaksi.

Varjot 1, Helähdys

Timo Parvela: Varjot 1, Helähdys
Tammi 2021, 170s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

 

Varjot-sarja on jälleen uusi osoitus siitä, että Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen yhteistyö toimii loistavasti. Kirjan runsas kuvitus on kaikessa synkkyydessään ilo silmälle ja teksti on miellyttävän vetävää luettavaa.

Pete Valon paras ystävä, Sara, on vakavasti sairas. Lääkäritkään eivät tiedä, mikä häntä vaivaa, mutta Saran vointi huononee tasaisesti koko ajan. Epätoivoissaan Pete esittää joulupukille toiveen, että Sara parantuisi. Eihän Pete tietenkään joulupukkiin usko, mutta seuraavana yönä tapahtuu kummia. Peten toive täytetään, mikäli hän antaa vastalahjaksi varjonsa. Pete suostuu empimättä, mutta varjottomuus tuo tullessaan mitä omituisempia sivuoireita.

Pidin Helähdyksestä tosi paljon. Juonikuvio on mielikuvitusta kutkuttava, etenkin varjottomuuden vaikutusten osalta. Se, mihin varjoja käytetään, ei toistaiseksi tuntunut niin mielenkiintoiselta, mutta eiköhän sekin ala ajan mittaan kiinnostaa.

Helähdyksen heikkous on siinä, että se on niin selkeästi sarjan aloitus: mielenkiinto kyllä herää, mutta sitten kirja jo loppuukin ja jatkoa saa odottaa hyvän tovin. Joka tapauksessa Varjot-sarja vaikuttaa lupaavalta ja sellaiselta, jota on helppo vinkata luettavaksi kaikille niille, jotka ovat Keplerinsä jo lukeneet.

Isetin solmu

Magdalena Hai: Isetin solmu
Royamen aikakirjat 2
Otava 2021, 687s.

Kolmisen vuotta sitten olin älyttömän innoissani Magdalena Hain Kolmannesta sisaresta. Tartuinkin tähän hartaasti odotettuun jatko-osaan innolla ja suurin odotuksin. 

Isetin solmu on aivan yhtä runsas ja monisyinen kuin edeltäjänsä. Hahmoja on paljon ja monet saavatkin runsaasti palstatilaa. Mutta vaikka kirja on vauhdikas ja kiistatta taidolla kirjoitettu, minä en päässyt tarinan kyytiin kuin pieniksi hetkiksi kerrallaan. Harmitti ihan hirveästi tajuta, ettei pääni ole tällä hetkellä fantasiamoodissa alkuunkaan ja silti olin niin hölmö, että jatkoin lukemista, vaikka olisin voinut säästää kirjan parempaan ajankohtaan. 

Sen verran kirjasta jäi mieleen, että Lunen avaaman haltiaportin kautta maahan alkaa valua - ja lopulta vyöryä - haltioita, joilla on kaikkea muuta kuin hyvät aikeet. Lyceumin rehtori sairastuu ja Lyceum siirtyy arvaamattomaan tapaansa ajassa ja paikassa toiseen. On myös matka kauas maasta, paluu maahan hyvin paljon myöhemmin, aikahyppy ja paradokseja.

Isetin solmu on kirja, joka ansaitsee huomattavasti paremmat lukuolosuhteet, kuin mitkä itse kykenin sille nyt antamaan.

Hämärtäjät

Mervi Heikkilä: Hämärtäjät
Kaksipäinen Korppi 2021, 117s.
Kuvitus: Broci

 

Joonan ja Larin äiti on työmatkalla ja kaksoset kahdestaan kotona. Itse asiassa Joona on yksin, sillä Lari on kadonnut. Yhdessä ystävänsä Topin kanssa hän yrittää vähin äänin, äitiä huolestuttamatta, ratkaista kadonneen sisaren arvoituksen. Larin puuttumisen lisäksi jotain muutakin on pielessä: osa aikuisista tuntuu käyttäytyvän ihan kummallisesti.

Luin Hämärtäjät iltasatuna perheen nuorimmalle, 9-vuotiaalle. (Myös 13-vuotias kuunteli salaa omasta huoneestaan käsin.) Hämärtäjät oli iltasaduksi ihan onneton kirjavalinta! Eihän nyt hyvänen aika lapsi ensinnäkään malta mennä nukkumaan kesken seikkailun ja kun sitten kuitenkin joutuu mennä, ei takuulla saa unta kovin äkkiä!

Heikkilä kirjoittaa sulavasti ja lasten käyttämä puhekieli tuntui kaikin puolin uskottavalta. Ainoastaan mauto-sanaa piti hetken verran pohtia puolin ja toisin, mopoautot kun eivät ole meille järin tuttu asia. Brocin kuvitus oli lapsen mieleen, minua hahmojen pupillittomuus häiritsi yllättävän paljon.

Hämärtäjät sopii mainiosti jännitystä kaipaaville alakoululaisille. Fontti on iso ja taitto ilmava, joten kirja on sivumääräänsä nähden joutuisaa luettavaa.

Ihana

Dess Terentjeva: Ihana
WSOY 2021, 128s.

 

Lilja on lahjakas ihastumaan. Niin on hänen isänsäkin, joka on jälleen korviaan myöten rakastunut. Liljan ihastuksen kohde, se tuorein, postaa ihania kuvia Instaan ja Lilja onkin antanut hänelle lempinimen Ihana. Kun isä haluaa esitellä uuden naisystävänsä Liljalle, tämä järkyttyy kun naisystävän kanssa paikalle tulee myös tämän lapsi: Ihana! Äitinsä seurassa Ihana on kuitenkin aivan erilainen kuin somessa, missä hän on rohkea ja avoin muunsukupuolisuudestaan.

Dess Terentjevan teksti voitti WSOY:n järjestämän TaajuusZ-kirjoituskilpailun. Ihana on sivumäärältään pieni, mutta aiheiltaan suuri kirja. Liljan ihastumisjuttuihin oli helppo samaistua, sillä tuollaisena muistan ne omatkin teini-ihastumiset. Toinen näyttäytyy täydellisenä, ihailtavana ja ennen kaikkea ihanana. 

Liljan isä on lämmin ja no, ihana. Hän suhtautuu asioihin melkein epäuskottavan ymmärtäväisesti, mutta jos sen ei anna häiritä, isä on ehdottomasti suosikkihahmoni. Pidin myös kirjan loppuratkaisusta, joka yllätti sopivasti.

Mielen maantiede

Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede
Otava 2021, 204s.

 

Mielen maantiede on autofiktiivinen romaani lapsuudesta ja nuoruudesta Vantaan Korsossa 1975-1991. Jenni Pääskysaaren kerronta on ilmavaa ja vetävää, mikä tekee lukemisesta hämmentävän helppoa.

Omat lapsuuden ja nuoruuden maisemat olivat kovin erilaiset kuin tämän kirjan päähenkilöllä, mutta Mielen maantieteen ajankuva on tunnistettavissa, vaikka ei olisi Korsoa koskaan nähnytkään. (En ole varma, olenko käynyt siellä... Ehkä?) 

Kirjan lyhyet luvut ja niiden vaihteleva tyyli tekee lukemisesta koukuttavaa: tekee mieli lukea vielä seuraava ja sitten vielä pari. Tämä on luonnollisesti eräänlainen kasvukertomus, mutta ei mikään hiotun lineaarinen, vaan sellainen välillä irrallisistakin jutuista koostuva kokonaisuus. Harvoinhan asiat kulkevat selkeää linjaa, vaan kokonaisuus koostuu välillä ihan irrallisiltakin tuntuvista palasista.

Parasta tässä kirjassa on ehdottomasti ajankuva. Meillä ei ollut leikkipuistoa lähimaillakaan, mutta serkkujen lähellä oli ja sielläkin oli Pääskysaaren kuvaama kummallinen ruskea vaneriseinä, jolle en edelleenkään keksi järkevää käyttöä!

Eeled

Katja Kärki: Eeled
Bazar 2021, 364s.

 

Eeled on kirja, josta pidin, mutta josta en oikein missään vaiheessa saanut kunnollista otetta.

Tarina kulkee (ainakin) kolmessa aikatasossa. Nykypäivän tarinassa Kristiina matkustaa tyttärensä kanssa entiseen kotiinsa, tyttären ensimmäiseen. Villiintynyttä pihaa kierrellessä Kristiina muistelee nuoruuttaan, aikaa ennen tuota Auringon taloa ja aikaa siellä. Hän muistelee lapsuuttaan Itä-Lapissa ja niitä ihmisiä, jotka jättivät suurimmat jäljet. Jossakin menneessä ajassa keskiössä on Eeled, löytölapsi, jonka elämä meinaa päättyä heti alkuunsa.

Kärki kirjoittaa todella kauniisti. Tykästyin etenkin Kristiinan lapsuusmuistoihin. Vaikka pidänkin siitä, ettei kaikkea kirjoiteta auki ja lukijan tulkintakykyyn luotetaan, minua jäi vaivaamaan useampikin auki jätetty asia Kristiinan nuoruuden ja nykyhetken välissä. Tai miksei nykyhetkessäkin. 

Eelediä oli miellyttävä lukea, mutta tosiaan jokin tässä piti minut aavistuksen liian etäällä. En kiintynyt hahmoihin juuri lainkaan ja parin ison käänteen kohdalla petyin, kun ne käsiteltiin niin nopeasti.