Prinsessa Rämäpää (Satuhaaste)

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika

Gummerus 2011, 139s.

kuvittaja: Riikka Jäntti

Luimme vähän aikaa sitten iltasatuina Päivi Alasalmen Turhamaisen aasin. Heti perään lukuvuoroon tuli Alasalmen uusi satukirja, Sinnikäs meripoika. Tässä jälkimmäisessä sadut ovat hiukan pitempiä, melkein liian pitkiä vaivattomiksi iltasaduiksi. Onneksi sentään tarinat olivat edelleen viehättäviä ja vauhdikkaita, joten ei se pitempi satuhetki nyt niin kauhea juttu ollut. Tarinoiden aiheet ovat jälleen monipuolisia. Kirjan nimitarinassa poika lähtee etsimään isäänsä Ruotsista, mutta saduissa törmätään jälleen myös kuninkaallisiin, noitiin, merenneitoihin ja moniin muihin satuhahmoihin. (Hmm, tosin kuninkaallisia ei kai voi kutsua satuhahmoiksi, mutta älkää antako sen nyt häiritä...)

Lumiomenan Katja laittoi satupäivän kunniaksi pystyyn satuhaasteen, joka onkin innoittanut monia esittelemään satuja. Yritin viimeiseen asti haalia kirjastosta käsiini Chris Haughtonin Ihan hukassa-kirjan, koska pidän sen tarinasta ja kuvituksesta valtavasti, mutta koska onni ei ollut myötä, niin esittelen yhden Sinnikään meripojan tarinoista tarkemmin.

Kosijan kolme tehtävää kertoo prinsessa Rämäpäästä, joka on koko ikänsä ollut niin villi ja vauhdikas, etteivät edes kuningas ja kuningatar muista hänen oikeaa nimeään. Prinsessa Rämäpää hurjastelee hevosilla pitkin maita ja mantuja, putoaa välillä kyydistäkin, mutta ei silti hidasta vauhtiaan. Rämäpään tullessa naimaikään hän keksii kosijoilleen kolme tehtävää. Mitä ne tehtävät ovat, sen Rämäpää pitää omana tietonaan. Aluksi Rämäpää asettaa sulhasehdokkaat komeusjärjestykseen, sillä jos nyt naimisiin on pakko mennä, niin voihan sitä valita edes hyvännäköisen puolison. Tämän jälkeen Rämäpää nappaa yhden kokelaan kerrallaan hevosvaljakon kyytiin ja hurjastelee pieniä ja vielä pienempiä kärryteitä ristiin rastiin. Hyvin pian miehistä yksi toisensa jälkeen alkaa hädissään huutaa ja moittia prinsessan ajotapaa. Nämä arvostelijat prinsessa Rämäpää passittaa saman tien kotimatkalle. Yhden yrittäjän kohdalla kyyti loppuu kesken, kun prinsessa törmää kiveen ja kärryjen rengas menee rikki. Siitäkös mies hermostuu ja jälleen saa prinsessa kuulla moitteita. Niin saa tämäkin nuorimies lähteä kotiinsa ilman prinsessaa. Viimeisenä onneaan koettaa suutarinpoika Samuli, jolla on hyvin paksut silmälasit. Huonon näkönsä ansiosta Samuli ei näe, miten vinhaa kyytiä prinsessa Rämäpää posottelee menemään, vaikka tunteekin pontevan ilmavirran poskillaan. Kun valjaat katkeavat, ei Samuli vieläkään arvostele prinsessaa, vaan sytyttää tälle nuotion ja tekee muutenkin prinsessan olon mukavaksi ja ryhtyy valjaiden korjaushommiin. Näin Samuli on läpäissyt kaksi Rämäpään kokeista. Edessä on vielä se kolmas: hoksaako suutarinpoika tarjota Rämäpäälle tuoreita sämpylöitä, prinsessan herkkua? No jo toki, Samuli on pitänyt korvansa auki ja kehottanut äitiään leipomaan sämpylöitä valmiiksi. Niinpä Samuli vie prinsessan kotiinsa lämpimäisiä syömään vauhdikkaan päivän päätteeksi.

"Se oli varsin hieno hetki ilmoittaa, että suutarinpoika Samuli oli ainoana kahdesta tusinasta kosijoita läpäissyt kaikki kolme salaista tehtävää: prinsessan ajotyyliä ei saanut haukkua; hajonneet hevoset, kärryt tai valjaat oli korjattava prinsessaa moittimatta; täytyi pitää huolta, että prinsessalla oli lämmintä yllään, miellyttävät oltavat ja hyvää syötävää. Koska prinsessa oli parantumaton reissunainen, nämä olivat hänen puolisonsa ja matkakumppaninsa tärkeimmät ominaisuudet ja taidot. Näistä kaikista tehtävistä Samuli oli ainoana kosijana suoriutunut, ja siksi prinsesa menisi mielihyvin naimisiin hänen kanssaan."

Sanoisinko, että varsin päteviä puolisonvalintaperusteita. :)

Stephen King: 11.22.63

Stephen King: 11.22.63

Hodder & Stoughton 2011, 740s.

Muutama yö Mummulassa teki hyvää ja sain viimein luettua tämän Stephen Kingin uusimman kirjan. Tykkäsin kovasti, paljon enemmän kuin hitaasta lukuvauhdista voisi päätellä. Tempo on huomattavasti rauhallisempi kuin Kuvun alla -kirjassa, mutta minusta se sopi tähän vallan mainiosti.

En ole lukenut paljon aikamatkustusaiheisia kirjoja, mutta luulen että 11.22.63 on siinä genressä poikkeava. Jake Eppingillä, lukion äidinkielenopettajalla, ei ole käytössään aikakonetta vaan portaali, jonka kautta pääsee siirtymään vuoden -58 syyskuun yhdeksänteen, aina samaan kellonaikaan. Riippumatta siitä, viettääkö menneisyydessä tunnin vai vuoden, nykyajasta katsoen matka kestää aina kaksi minuuttia. Jokainen käynti on ensimmäinen, joten aiempien matkojen mahdolliset teot nollautuvat. Jake saa ystävältään tehtävän. Hänen on matkustettava menneisyyteen ja estettävä John F. Kennedyn murha.

Perhosvaikutus nousee keskeiseksi osaksi tätä teosta. Mikäli jokainen pieni muutos menneisyydessä voi muuttaa nykyisyyttä toisenlaiseksi, millaiset vaikutukset historiaan merkittävästi vaikuttaneen tapahtuman muuttamisella on? Voiko tulevaisuudesta matkannut henkilö ylipäätään elää menneisyydessä vaikuttamatta tulevaisuuteen? Entäpä mitä jos menneisyys ei halua tulla muutetuksi?

Kuten jo alkuun totesin, pidin tästä paljon. Vaikka välillä tuntui, että Oswald ja JFK jäivät taka-alalle, niin se ei haitannut. Viidessä vuodessa Jaken on pakko elää myös omaa elämäänsä ja siihen mahtuu paljon muutakin kuin tulevan tragedian estäminen. Kerronnaltaankin ehdottomasti nautittava lukuelämys. Suosittelen!

 "Sometimes life coughs up coincidences no writer of fiction would dare to copy."

Väsynyttä

 Joskus hyväkään kirja ei jaksa pitää hereillä.

Minulla on edelleen kesken Stephen Kingin uusin kirja. Se on hyvä ja mielenkiintoinen, mutta lukeminen ei edisty. Syytän olosuhteita: meille löysi tiensä syksyn (vai täytyykö sanoa talven?) ensimmäinen flunssa. Toistaiseksi tauti on pesiytynyt "vain" lapsiin, mutta luonnollisesti kipeät lapset valvottavat koko perhettä. Niinpä en yksinkertaisesti jaksa lukea. Odotan innolla niitä rauhallisia hetkiä, kun kuvittelen voivani uppoutua kirjaan, mutta jo muutaman sivun jälkeen olen puoliunessa.

Mutta eiköhän tämä tauti pian hellitä otettaan ja väsymys hellitä. Siihen asti täällä voi olla vähän hiljaista.

Turhamainen aasi

Päivi Alasalmi: Turhamainen aasi

Gummerus 2009, 120s.

Turhamainen aasi oli kuulkaas iloinen yllätys! Takakannessa mainitaan Alasalmen loihtineen "häpeilemättömän perinteisiä prinsessa- ja eläinsatuja, joiden arvot on päivitetty railakkaasti nykyaikaan" ja myönnän odottaneeni vanhojen satujen uusintaversioita. Turhamaisen aasin kaikki kaksitoista tarinaa ovat kuitenkin täysin Alasalmen omasta kynästä syntyneitä, vaikka toki näissäkin saduissa tärmätään prinsessoihin, prinsseihin, lohikäärmeisiin, velhoihin ja puhuviin eläimiin.

Tarinat ovat virkistävän erilaisia, tunnelmaltaan juuri niin perinteisiä, kuin kuvitella saattaa. Suosikikseni taisi nousta satu Hirviöstä ja palvelijattaresta, jotka asuvat syrjäisessä linnassa ja ovat pitäneet mykkäkoulua jo vuosia. "Mykkäkoulu ei ole koulu puhekyvyttömille lapsille, vaan mykkäkouluun joutuvat aikuiset, jotka eivät halua puhua mitään toisilleen, vaikka osaisivatkin. He ovat siihen liian kiukkuisia. Ja kun kiukulle antaa vapaat kädet, pinna kiristyy, pultti irtoaa, vieteri katkeaa ja hälytyskello alkaa soida Mykkyyden noidan keittiössä." Eräänä päivänä linnan ovea kolkuttaa pieni poika, Jeke, joka pyytää yösijaa. Jeke ei välitä puhumattomasta isäntäväestä vaan omalla iloisella käytöksellään rikkoo jään ja vuosien tauon jälkeen Hirviö ja palvelijatar puhuvat. Jeken taikapeilistä he näkevät, minkä mykkäkoulua pitäessään olivat unohtaneet ja keitä alunperin olivat .

Luin tämän lapsille iltasatuina ja kyllä tykkäsin paljon. Muistelen nähneeni jutun Turhamaisesta aasista jonkun blogissa, mutta hauista huolimatta en sitä enää löytänyt. Sen sijaan Sinisen linnan kirjaston Maria on kirjoittanut Alasalmen uudemmasta satukirjasta, Sinnikkäästä meripojasta.

Brooklyn

Colm Tóibín: Brooklyn

(Brooklyn, 2009)

Tammi 2009, 313s.

suom. Kaijamari Sivill

Tämä kirja on ollut näyttävästi esillä blogeissa kutakuinkin ilmestymisestään asti. Arviot ovat olleet pääsääntöisesti ylistäviä ja luonnollisesti lukijan odotukset ovat silloin korkealla. Tarina nuoren irlantilaistytön muutosta amerikkaan 50-luvulla on jo ideana sellainen, että pakkohan tähän on rakastua.

Eilis asuu Irlannissa äitinsä ja isosiskonsa Rosen kanssa. Perheen isä on kuollut muutama vuosi sitten ja pojat ovat muuttaneet töiden perässä Englantiin. Tulot ovat pienet, ainoastaan Rosella on kokopäivätyö. Vähän kuin huomaamattaan Eilis huomaa olevansa muuttamassa Brooklyniin. Siellä odottaa alivuokralaishuone ja työ paikallisessa kaupassa. Sopeutuminen uuteen kaupunkiin ei ole helppoa. Päivät täyttyvät töistä ja pian myös kirjanpitäjän opinnoista. Eilis tapaa hurmaavan nuoren miehen, Tonyn, ja elämä alkaa jo tuntua hyvältä, kun Irlannista saapuu suruviesti ja Eilisin on matkustettava kotiinsa.

Minulle Brooklyn oli iso pettymys. Yleensä eläydyn kirjaan kuin kirjaan helposti. Henkilöt tuntuvat läheisiltä, vaikka kaikista en aina pidäkään. Brooklynissa en tykännyt oikein kenestäkään! Paitsi Tony vaikutti mukavalta mieheltä. Etenkin Eilis ärsytti valtavasti! Ymmärrän kyllä, että nuori tyttö voi olla helpostikin ympäristön ja olosuhteiden vietävissä, mutta herranen aika, kyllä nyt joku oma tahto pitäisi löytyä. Eilis vaikutti myös rasittavan lattealta tunne-elämässään. Minulle jäi arvoitukseksi, miksi Eilis tapaili Tonya, sillä mitään ihastumisen tai varsinkaan rakastumisen tunteita en tavoittanut.

Lisäksi suomennoksessa oli muutama omituinen virhe. Joskus virheet on helppo jättää omaan arvoonsa, joskus taas niihin kompastuu kunnolla, kuten vaikkapa tähän: "Eilis huomasi että äiti käveli hitaasti, ylpeän ja arvokkaan oloisesti vilkuilematta oikealle eikä vasemmalle --". Jos nämä muutamat virheet jättää huomioimatta, niin olihan Brooklynin kieli sujuvaa ja helppoa luettavaa, mutta minä en osannut näitä sivuuttaa.

Voi blaah. Ehkä olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän ilman niitä huikeita ennakko-odotuksia. Toisaalta luulen, että kirja kärsi myös siitä, missä välissä sen luin. Kesken kirjan sain nimittäin postissa sellaisen teoksen, jota en uskaltanut odottaa vielä aikoihin ja jonka pariin halusin päästä mahdollisimman pian. Mutta jopa nämä olosuhteet huomioonottaen antaisin Brooklynille korkeintaan kaksi ja puoli tähteä, jos tähtiä jakelisin.

Puhutaan taas minusta

Sain Luen ja kirjoitan -blogin Paulalta tämän krumeluurikehyksisen muffinssi-haasteen, jossa kysellään vähän lempijuttuja. Elokuussa vastailin hivenen toisenlaisiin muffinssi-kysymyksiin, mutta kuka sitä niin vanhoja jaksaa muistella, joten tunnustelen lisää ;)

1) Lempiväri: ei ole muuttunut vuosiin. Tykkään edelleen lämpimistä väreistä, erityisesti punaisesta, keltaisesta ja oranssista. Ylipäätään värikkäät jutut miellyttää silmää enemmän kuin beiget ja beessit. (Vai onko ne tismalleen sama asia? Kai niillä joku hentoinen vivahde-ero on...)

2) Lempieläin: Tykkään kissoista. Ironista kyllä, juuri kissa aiheuttaa äkäisimmät allergiset reaktiot. Kutisevien ja vuotavien silmien uhallakin rapsuttelen kissoja aina kun siihen on mahdollisuus. Eli lähinnä lapsuudenkodissa, missä tällä hetkellä koiraa kiusaa yksisilmäinen Papu.

3) Onnennumero: Joskus mulla on kyllä ollut onnennumero, mutta koska sellaiselle ei ole käyttöä, niin olen tuon luvun unohtanut. (Ehkä se on ollut 9?) Tällä hetkellä tykkään eniten mun kirjastokortin numerosta. Osaan sen tietysti ulkoa ja muistan sen helposti, kun taas kaupan kassalla joudun melkein aina hetken miettimään, että mikäs se mun nelinumeroinen tunnuslukuni taas olikaan...

4) Alkoholiton lempijuomasi: Kaakao. Kylmään maitoon tehty. Sellainen, että lopuksi voi mukin pohjalta syödä "suklaata". Lapsena mummulareissuissa oli kivointa se, kun Pappa nosti pöydälle jättimäisen, Ruotsista tuodun peltisen O'boy-pönikän ja antoi luvan tehdä "lällyä".

5) Facebook vai Twitter: FB. Helppo tapa olla edes jonkinlaisessa yhteydessä kavereihin. Mun pitää vain muistaa väistellä kaikki kivat pelit, koska jään helposti koukkuun ja sitten niihin tuhrautuu kauheasti aikaa.

6) Mistä pidät: Perheestä, kirjoista, lukemisesta, kesästä, helteestä, suklaasta, karkeista, hyvästä ruoasta, nauramisesta, langoista, napeista, kankaista, nukkumisesta, laulamisesta (vaikka mulla ei olekaan lauluääntä eikä kovin laadukasta sävelkorvaa), tanssimisesta (vaikka rytmitaju ja kehonhallinta ovat olemattomia), puhumisesta, kuuntelemisesta, höpöttämisestä (okso po höpösvenska), värkkäämisestä ja näpertelystä. Ja hirveän monesta muustakin, mutta nämä tuli ekana mieleen.

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: Voi, molemmat on kivoja. Mutta ylevästi valitsen ensinmainitun. Tykkään antaa lahjoja muutamille henkilöille, joille keksii aina vaikka mitä ja tietää, että ne ilostuu vähästäkin. Erityisen ihanaa on, kun tietää, että lahjansaaja ymmärtää hyvin rajalliset rahavarat eikä sitten tarvi kaataa taloutta hankkimalla kaikille ylihintaisia upouutuuksia. (Mutta sitten on niitä ihmisiä, joille ei oikein keksi mitään sopivaa, kun tietää että itse tehty tai varsinkaan kierrätetty lahja ei yksinkertaisesti kelpaa. Ja sellaisten lahjominen on stressaavaa.) 

8) Lempimuotosi: Pyöreä ja pehmeä. Paitsi omassa kropassa en näitä muotoja hirveän usein jaksa arvostaa.

9) Lempipäiväsi: Kalsaripäivät! :)

10) Lempikukkasi: Aiemmin tykkäsin maailman eniten auringonkukista. Ne on edelleen nättejä, mutta gerberoissa on sen verran hersyvät värivalikoimat, että vastaan sen.

Nora & Alicia

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

(Ghost Heart/Broken Paradise, 2004)

Bazar 2011, 390s.

Suom. Tiina Sjelvgren

Nora ja Alicia ovat parhaat ystävät. He ovat serkuksia ja vielä nuoria tyttöjä, kun Fidel Castro kannattajineen ottaa vallan Kuubassa. Hetkessä kaikki muuttuu. Nora perheineen pakenee Yhdysvaltoihin niin pian, kuin se on mahdollista, mutta Alician perhe jää Kuubaan. Vuodet kuluvat, eikä tilanne Kuubassa helpotu. Nora ja Alicia käyvät epäsäännöllistä kirjeenvaihtoa ja vaikka heidän elämänsä ovat hyvin erilaisia, ystävyys pysyy lujana. Nora viettää melko tavallista, yltäkylläistä elämää, kun taas Alician täytyy turvautua epätoivoisiinkin tekoihin edes pysyäkseen hengissä. Mutta elämä on kaiken taistelun arvoista, kunhan vain on toivoa.

En voi väittää, että olisin mitenkään hyvin perillä Kuuban historiasta. Toki tiedän, kuka Fidel Castro on ja koulussa on pääpiirteissään käyty tapahtumia läpi, mutta siinäpä se. Nora & Alicia valotti hyvin paljon sitä, millaista arki Kuubassa voi olla ns. rivikansalaisella. Siinä missä turisteille tarjotaan luksusta, paikalliset asuvat homeisissa ja ränsistyneissä taloissa ja joutuvat todella näkemään vaivaa saadakseen edes jotakin syödäkseen. Kaiken aikaa täytyy olla varuillaan, sillä melkein mitä tahansa voi tapahtua. Koska Samartin on itsekin paennut aikoinaan Kuubasta Yhdysvaltoihin, hän on osannut kuvata erittäin koskettavasti myös Noran vaikeuksia sopeutua uuteen kulttuuriin.

Tykkäsin tästä kirjasta erittäin paljon. Mielestäni tässä oli melko lailla kaikki hyvän lukuromaanin ainekset. Etenkin vallankumousta edeltäneen Kuuban kuvaukset olivat upeita, niin hyviä, että aurinko tuntui lämmittävän lukijaakin. Pidin useimmista henkilöistäkin, erityisesti Noran perheessä Kuubassa työskennelleestä Bebasta. Suomennosta täytyy kehua erikseen, käännös oli harvinaisen onnistunut.

Täydellinen kirja Nora & Alicia ei ole. Kirjan loppupuolella asiat kääntyvät hyvin dramaattisiksi, melkein liiankin. Mutta noin kokonaisuutena tämä on silti oikein onnistunut teos. Nora & Alicia herätti hyvin monenlaisia tunteita liikutuksesta jännitykseen ja helpotukseen. Suosittelen, mikäli tämä on vielä lukematta!

Nopealla haulla löysin seuraavat arviot: Naakku, Linnea, Marjis, Katja, Hanna ja Jossu.

Ai niin, tämän kirjan myötä myös kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee Kuuban verran.