Kernaasti, Jeeves

P.G. Wodehouse: Kernaasti, Jeeves
(Jeeves In The Offing, 1960
Stiff Upper Lip, Jeeves, 1962
Carry On, Jeeves, 1925)
Teos 2015, 528s.
Suom. Kaisa Sivenius

"On niin ärsyttävää, kun on joutunut hankaluuksiin ja ihmiset selostavat kuinka lystiä voisi pitää, jos ei olisi, ja kuinka huippuhienoa kaikki olisi, jos sijaitsisi jossakin, missä ei sijaitse."

Mikäli kaipaat nokkelaa sanailua ja väkivallatonta, viatonta kelpo viihdettä, Jeeves-kirjoja parempaa vaihtoehtoa ei ole. Juonikuviot toki ovat usein hyvin samanlaisia naimahaluisine nuorine neitoineen, väärinkäsityksineen ja epätoivoisine tilanteineen, joista Jeeves vähäeleisesti pelastaa, mutta mitäpä tuosta kun kokonaisuus toimii. Ehkä näitä ei kannata lukea kokoelmakaupalla yhteen menoon, mutta ainakaan minulle tämmöinen reilu 500-sivuinen kokonaisuus ei ollut liikaa.

"Hämmästyksekseni Jeeves, sen sijaan että olisi kohauttanut kulmaansa tavanomaiset puolisen senttiä ja todennut "Perin ikävä kuulla", suurin piirtein hymyili. Toisin sanoen vasen suupieli värähti lähes huomaamatta ennen kuin palasi alkuasentoonsa."

Kaisa Siveniuksen suomennos on sanalla sanoen loistava. Henkilöt huudahtelevat mitä ihastuttavimmin "Varjele mun henkeni valo!" ja "Herramunjymäys!" eikä ihmisiäkään kuvailla turhan tavallisilla adjektiiveilla. Neitokaisista yhtä kuvataan ailahtelevaiseksi ja heitukkamaiseksi, toista taas idealistiseksi höhelöksi ja umpihönttänäksi. Bertie Wooster taas on erään uhkaavan anoppiehdokkaan mielestä pölvästi ja möllipää, höytäsenpöläys. Ja nuo kaikki kummalliset lyhennykset! Poikk. säänn. ja aamupalaksi pekoni ja m. -annos, ah!

Kernaasti, Jeeves -kirjan tarinoissa Bertie Wooster joutuu toimimaan amorin apulaisena yrittäessään pelastaa parikin karille karahtanutta kihlausta. Motiivit eivät ehkä ole aivan vailla itsekkyyttä, sillä kihlauksen purkautuminen merkitsee yllättävän usein sitä, että alttarille joutuisikin astelemaan Wooster itse. Wooster on siinä mielessä toiminnan mies, ettei hän turhaan jää pohtimaan suunnitelmiensa toteuttamiskelpoisuutta vaan pistää toimeksi.

"Drones-kerhollani ja muutenkin Bertram Wooster tunnustetaan yleiseksi mieheksi, joka osaa pitää leuan pystyssä ja ilmeen perusasemissa riippumatta siitä, kuinka ankaraksi meno äityy. Kun kohtalo nuijii, hän verissä päinkään kumarra ei, kuten joku kirjoitti. Sanalla sanoen hän ottaa iskut vastaan."

En tiedä kuinka suuren osan Jeeves-kirjojen hohdokkuudesta selittää Kyllä Jeeves hoitaa -tv-sarja. Luultavasti ison osan. Minulle Bertie Wooster on Hugh Laurie ja Jeeves Stephen Fry, joten hahmojen ilmeet, eleet ja koko olemus on todella helppo kuvitella.

Laadukasta, ajatonta, hauskaa ja mainitsinko jo että viihdyttävää? Suuret suositukset!

Rakkaat

Tytti Parras: Rakkaat
Otava 1981, 185s.

Kirjahyllyjä siivotessani käteen osui tämä Tytti Parraksen toinen romaani  Rakkaat. Alunperin vuonna 1970 ilmestynyt kertomus kertoo ainakin tämän sivuston mukaan samoista ihmisistä kuin Jojo, mutta en minä kyllä tunnistanut henkilöitä samoiksi miltään osin.

Minäkertoja, jonka nimi ei jäänyt mieleen mikäli sitä ylipäätään kerrottiin, on parikymppinen nuori nainen. Hänellä on suhde naimisissa olevaan Esaan, joka on vuokrannut rakastajattarelleen asunnon, ettei tämän tarvitsisi enää asua yhdessä toisen miesystävänsä ja tämän vaimon kanssa. Nainen on elänyt noin kymmenen kuukautta yhdessä Santun, Tarjan ja näiden kahden lapsen kanssa. Tarja on nyt viimeisillään raskaana, eikä elämä luhistuvassa entisessä pappilassa ole lähelläkään idyllistä. Esan avioliitto on sekin tahollaan käännöspisteessä, mutta näyttäisi siltä, ettei nuorella naisella välttämättä ole suurta roolia tulevassakaan elämäntilanteessa.

Rakkaat oli erikoinen romaani. Jokin naiskertojan tyylissä nappaa mukaansa, mutta itse naisesta ei saa oikein mitään otetta. Mikä on saanut häneet ryhtymään rakastajattareksi kahdelle miehelle, ilmeisesti ainakin osin samanaikaisesti? Naisen motiiveja tai edes tunteita ei liiemmin avata, ei myöskään hänen elämäänsä noin muuten. Opinnot ovat kuitenkin kesken, ehkä lopullisesti. Menneisyydestä väläytellään epämääräisiä tuokiokuvia, joiden perusteella lukija saa arvailla mitä tapahtui tytön lapsuudessa veneessä, aikuisen miehen kanssa - vai tapahtuiko mitään.

Minua harmittaa, että Rakkaat jäi minulle keskivertoa kehnommaksi kirjaksi. Parraksen tyyli on mieluinen, mutta ehkä tämän kirjan aihe ei ainakaan näin käsiteltynä enää riitä. Tai sitten minä vain kaipaan enemmän perusteluja ja varsinkin niitä tunteita.

Saamelaiskiista

Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista
Into 2015, 281s.

"Saamelaiset ovat olleet erityisesti 1980-luvulta lähtein virallisesti arvostettu ja hyväksytty vähemmistä Suomessa, vuodesta 1995 myös alkuperäiskansa kansainvälisten suositusten mukaisesti. Viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat kuitenkin osoittaneet, että kun saamelaisille on kaavailtu merkittävämpiä oikeuksia, suhtautuminen ei olekaan enää yksiselitteisen myönteistä." (s. 14)

Tartuin Veli-Pekka Lehtolan tuoreeseen Saamelaiskiista- tietokirjaan avoimin mielin. Tunnustan, että en ollut häävisti perillä saamelaisasioista entuudestaan ja ajattelin tämän olevan pätevä katsaus niin saamelaisasioiden historiaan kuin nykytilanteeseenkin.

Kyllähän Lehtola todella tietää, mistä kirjoittaa. Hän ei peittele omaa saamelaisuuttaan tai mielipidettään, (miksi pitäisikään peitellä?), mutta malttaa olla lankeamatta asiattomuuksiin. Itse asiassa sivumäärän kasvaessa aloin ihailla Lehtolan kärsivällisyyttä selittää selkeähköjä asioita uudestaan ja uudestaan.

Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa. Tätä seikkaa harva kieltää. Silti Suomi ei ole edelleenkään ratifioinut YK:n ILO 169 sopimusta (vuodelta 1989), joka edellyttäisi valtiolta konkreettisia toimia saamelaisen elämäntavan eli kielen, kulttuurin ja toimeentulon turvaamiseksi. Suurimmaksi kiistakapulaksi on noussut saamelaisen määritelmä sekä se, mitä saamelaisten oikeus kotiseutualueensa maa- ja vesialueisiin käytännössä tarkoittaisi.

Mitä pitemmälle Saamelaiskiistaa luin, sitä turhautuneempi olo minulle tuli. Kun ILO 169 -sopimuksella ei olisi vaikutusta yksityisten maanomistajuuteen, miksi edelleen väitetään muuta? Samaten saamelaisen määritelmän vatvominen vuodesta toiseen kuulostaa omituiselta.
Minusta Saamelaiskäräjien linjaus saamelaismääritelmästä on täysin looginen ja asiallinen. Eivät saamelaiset esivanhemmat ties kuinka monen polven takaa tee ihmisestä saamelaista, kyllä siihen tarvitaan vähintään elävä kulttuuri ja kieli.

"Suomi oli 1900-luvulla Pohjoismaissa edelläkävijä saamelaishallinnon kehittäjänä, samoin kuin saamelaisuuden määrittelyn ja saamelaisia koskevien väestötutkimusten suhteen. Suomi on myös ylpeillyt pitkään saavutuksillaan ihmisoikeuksien kehittäjinä. 

Saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksia koskeva lainsäädäntö Suomessa on kuitenkin jäätynyt. Saamelaiskäräjälaista ja ILO-sopimuksesta tehdyt ratkaisut eduskunnassa talvella 2014-2015 tarkoittavat sitä, että Suomen valtio ei toteuta perustuslakiaan eikä täytä kansainvälisiä velvoitteitaan alkuperäiskansaansa kohtaan." (s. 267-268)

On uskomatonta, miten pitkään juupas-eipäs-pallottelua on asiassa jatkettu ja näköjään aiotaan jatkaa edelleen. Kohtuutonta pitää vuosikymmeniä epätietoisuudessa niitä ihmisiä, joiden elämään ILO-sopimuksen vahvistamisella olisi merkittävästi vaikutusta.

Luettavuudeltaan Saamelaiskiista ei ole sujuvinta mahdollista tekstiä, mutta sisällöltään sitäkin antoisampaa. Erityiskiitos kuvaliitteestä, josta vastaa Suohpanterror-taiteilijaryhmä.

Harry Potter - Maaginen maailma

Jody Revenson: Harry Potter - Maaginen maailma
(Harry Potter - Magical Places from the Films, 2015)
Readme.fi 2015, 207s.
Suom. Marko Niemi

Joskus kirjan lukeminen kestää kauan itsestä riippumattomista syistä. Minulla meni tämän houkuttelevan Harry Potterin Maagisen maailman lukemiseen pitkä aika siksi, että kirja katosi toistuvasti. Aivan sama kuinka huolellisesti asetin sen sohvan viereen jakkaralle aina lukemisen jälkeen, se ei takuulla ollut paikallaan enää hetken päästä. Harmi kyllä mistään oikeasta taikuudesta ei ollut kyse, vaan armaat lapseni nappasivat kirjan aina tilaisuuden tullen.

Aivan kuten Suuri otuskirja, on tämä Maaginen maailmakin täynnä valokuvia, luonnoksia ja konseptikuvia Harry Potter -elokuvista. Mukana on myös pieni liite Tylypahkan maalauksista, joiden malleina käytettiin muuten elokuvantekijöitä, muuta henkilökuntaa ja heidän sukulaisiaan, sekä Viistokujan kartta. Teksti ei ehkä ole kauneinta mahdollista suomea, mutta oikoluku on tehty huolellisemmin kuin otuskirjassa. Tekstimäärä jää totta kai kuvamäärään nähden pieneksi, mutta silti olisin mielelläni katsellut kuvia vielä enemmän. Harmittavan monessa kohtaa tekstissä kerrottiin lavasteiden yksityiskohdista, joista ei sitten kuitenkaan ollut minkäänlaista kuvaa.

Minua ihastuttaa edelleen se, kuinka paljon näissä elokuvissa käytettiin fyysisiä lavasteita ja erikoistehosteita. Muun muassa Tylyahon kauppojen sisustukset tehtiin huolella ja pieniä yksityiskohtia myöten oikeasti, vaikka luultavasti tietokoneella olisi moni juttu ollut nopeampaa ja ehkä edullisempaakin. Esimerkiksi rääkyvä röttelö oli oikeasti liikkuva lavaste, eikä tietokoneella toetutettu kuten luulin, samoin Billin ja Fleurin simpukkatalo.

Maaginen maailma on ollut meidän perheessä ahkerasti luettavana, enkä usko sen jämähtävän hyllyyn vielä pitkiin aikoihin. Tämä on näyttävä teos, jossa riittää katseltavaa pitkäksi aikaa.

Vala. Unien toinen kirja

Kerstin Gier: Vala, Unien toinen kirja
(Silber - Das zweite Buch der Träume, 2014)
Gummerus 2015, 337s.
Suom. Heli Naski

Minä näen paljon unia. Yleensä muistan ne aamullakin hyvin ja miehen vastalauseista huolimatta usein selostan tarkasti, mitä unta näin. Joskus unet ovat niin todentuntuisia, että niistä on jopa vähän vaikea irtautua.

Minä tykkään nukkumisesta ja unimaailmoista ja siksikin Kerstin Gierin tuorein nuortenkirjasarja on minulle sopivaa luettavaa. Sarjan toinen osa, Vala, ei ole yhtä dramaattinen kuin avausosa Lupaus oli. Oikeastaan hyvä niin, sillä veikkaan että kolmannessa kirjassa rytisee kyllä tämänkin osan edestä.

Liv Silber nauttii elämästään, kun pelottava Anabel on suljettu mielisairaalaan eikä hänellä ole enää mitään pelättävää. Hänellä on hurmaava poikaystävä, jota on kiva pussailla ja kotonakin kaikki on enimmäkseen siedettävää. Eniten päänvaivaa aiheuttaa äidin miesystävän äiti, joka puhuu halveksien Liville tärkeimmistä aikuisista: äidistä ja Lottiesta. Unimaailmassa on enimmäkseen seesteistä sielläkin, mutta pikkusisko-Mian unissakävelyn muuttuessa vaaralliseksi, ei nukkuminenkaan enää houkuttele.

Tykkään tämmöisestä humoristisesta teinidraamasta, joka ei kärsi liiasta realistisuudesta. Uniseikkailuista olisi varmasti saanut irti enemmänkin, mutta ehkä on ihan fiksua säästellä vähän, ettei idea kulu liikaa. Seurustelukuviot muistuttavat hyvin paljon Gierin aiemman sarjan viritelmiä: tyttö ylianalysoi päässään aivan kaikkea, mutta ei ota mitään puheeksi koska se pussailu on niin kivaa jne.

Valan lukeminen oli ihanan helppoa. Päätä ei tarvinnut vaivata pohtimalla yhtään mitään, vaan pystyin helposti tekemään samalla muitakin asioita. (No tosin vain niitä perusjuttuja, ruoanlaittoa ja virkkaamista, mutta kuitenkin.)

Kepler62, kirja kaksi: Lähtölaskenta

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja kaksi: Lähtölaskenta
WSOY 2015, 157s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Suom. Outi Menna

Jos taannoin luettu Tom ja keskiyön puutarha oli vähän puuduttava niin lasten kuin äidinkin mielestä, Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, oli kaikkea muuta.

Rikkaan perheen 14-vuotias Marie-tytär on tottunut saamaan kaiken haluamansa. Nyt hän sattuu haluamaan sen, mitä Kepler62-tietokonepelin läpäisijöille on tarjolla. Marie on palkannut kolme nuorta pelaamaan omasta puolestaan ja lopulta yksi onnistuu tehtävässään. Pian Marie onkin lennätetty huippusalaiseen tukikohtaan, jossa pelin läpäisseitä valmistellaan tehtäväänsä avaruuden uudisraivaajiksi. Mutta voiko osallistumisensa perua?

Luimme kirjan kolmessa illassa ja se vanhimman pojan hurmioituneen järkyttynyt ilme kirjan loputtua olisi kyllä pitänyt saada tallennettua. Mahtava yhdistelmä nautintoa hyvästä tarinasta ja epätoivoa äkkipysähdyksestä!

Minusta tämän kirjan tempo on nopeampi ja tunnelma huomattavasti ahdistavampi kuin ensimmäisessä kirjassa. Välillä jopa vähän jännitin, alkaako kuulijoita pelottaa. (Ei alkanut.)

Pasi Pitkäsen näyttävä kuvitus toimii tekstin kanssa täydellisesti. Jos joku miettii pojille sopivaa lukemista, niin tätä sarjaa uskaltaa suositella kaikille. Kuvia on paljon ja teksti niin jännittävää, että nihkeämpikin lukija varmasti sujahtaa tarinaan mukaan.

Kesken jäänyt: Sydänverelläni kirjoitettu

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu
(Written in My Own Heart's Blood, 2014)
Gummerus 2014, 1209s.
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Elokuussa 2014 bloggasin katkerasti pettyneenä Diana Gabaldonin kirjasta Luiden kaiku. Gabaldonin Matkantekijä-sarja on ollut minulle mainiota viihdettä kuuden ensimmäisen osansa verran. Luiden kaiun lukeminen oli kuitenkin takkuista ja mahdollisimman epäpalkitsevaa. Silti aloitin heti saman vuoden lokakuussa tämän toistaiseksi uusimman suomennoksen lukemisen.

Hirveällä sinnillä luin noin viitisenkymmentä sivua, mutta sitten oli pakko lukea jotain muuta. Jos Luiden kaiku käynnistyi hitaasti, niin Sydänverelläni kirjoitettu on täysin jämähtänyt paikoilleen. Tässä reilun vuoden aikana olen säännöllisesti tarttunut kirjaan uudestaan ja uudestaan, yllättävän usein luottavaisin mielin. Jo muutamien sivujen jälkeen lukemisen tuska on kuitenkin käynyt niin sietämättömäksi, että en ole voinut jatkaa. Hain lisäpontta lukemiseen myös Matkantekijä tv-sarjasta, mutta ei sekään auttanut. Itse asiassa antipatiani olivat päässeet sen verran pahoiksi, että en pystynyt katsomaan sarjaakaan kokonaan.

Olen lukemattomia kertoja maininnut kyvyttömyydestäni jättää kirjoja kesken. Nyt on kuitenkin tullut aika antaa periksi ja sulkea tämän kirjan kannet lopullisesti. Sivulla 127 myönsin itselleni, että ei edes Jamie, ihana Jamie, riitä syyksi kahlata ylipitkitettyä, hidastempoista ja liian suurella henkilömäärällä kyllästettyä järkälettä. Siinä vaiheessa, kun lukeminen muistuttaa hiekassa juoksemista, ei voi millään tasolla puhua nautinnosta.

Säilyttääkseni edes enimmäkseen positiivisen kuvan sarjasta, poistun Clairen ja Jamien seurasta ennen kuin katkeroidun yhtään enempää.

PS: Lisä-ärsyyntymistä tähän kirjaan aiheutti jo etukäteen se, että kansikuva on sarjan aiemmista osista poiketen tuommoinen halvannäköinen valokuvajuttu. Mika Launiksen kuvittamat kannet ovat olleet huomattavasti laadukkaampia.