Stitches: a memoir...

David Small: Stitches: a memoir...

W.W. Norton & Company 2009, 329s.

David Smallin sarjakuvamuotoinen muistelmateos on äärimmäisen ahdistava, kuten jo kirjan kansikuvasta voi uumoilla. Hailakka kuvitus, joka näyttää auringon haalistamalta, on hyvin elokuvamaista ja vähäsanaista. Tunnelma on hirvittävän vahva ja tätä tekstiä kirjoittaessani kurkkuani kuristaa ja silmiä kirvelee.

Stitches alkaa siitä, kun David on 6-vuotias. Nelihenkinen perhe ei kommunikoi keskenään juuri mitenkään: isä on mahdollisimman paljon töissä tai kellarissa hakkaamassa pientä nyrkkeilysäkkiään, isoveli koulussa tai takomassa rumpuja, mykkäkoulua pitävä äiti paiskomassa ovia ja astioita. David luovii painostavan hiljaisuuden seassa lähinnä piirtäen ja koittaen pysyä poissa vihaisen äidin tieltä.

Ainoastaan bridge-illat saivat äidin erilaiseksi, ehkä jopa hiukan iloiseksi. Erään kerran tällaisen illan viimeinen vieras huomasi lähtiessään, että 11-vuotiaan Davidin kaulassa on omituinen paukama. Miten reagoi äiti? Ei huolestu pojastaan, vaan moittii tätä siitä, että olipa mukava päätös juhlilleni ja eikö lapsi ymmärrä, miten kalliiksi lääkärissä käynti tulee. David kyllä pääsee lääkäriin, joka toteaa kaulassa olevan vain vaaraton kysta, joka voidaan leikata sitten kun vanhemmille sopii. Sopiva aika on 3,5 vuotta myöhemmin. Kolme ja puoli vuotta! Rutiinileikkauksen jälkeen Davidille kerrotaan, että seuraavana päivänä leikataankin vielä uudestaan. Tuon jälkimmäisen leikkauksen jälkeen Davidiltä puuttuu toinen kilpirauhanen ja toinen äänihuuli, tilalla on pitkä leikkausarpi lukuisine tikkeineen.

Davidin nuoruus on kaikkea muuta kuin helppo, mutta nyttemmin hän on palkittu kuvittaja. Täällä voi vilkaista Stitchesin varhaisia arvioita osuvan painostavan taustamusiikin kera.

Stitches on ihan kauhea tarina, jonka todenperäisyyttä ei haluaisi uskoa. En osaa oikein pukea sanoiksi tämän hetkisiä tuntojani, jotenkin nyt myllää niin isosti. Kirjan lukeminen ei harmita tippaakaan, vaikka nyt tuntuukin siltä kuin olisin itkenyt monta tuntia.

A Matter of Life

Jeffrey Brown: A Matter of Life

Top Shelf Productions 2013, 95s.

Olen aloittanut vuoden kovin sarjakuvaisasti, mutta mikäs siinä. A Matter of Life tuli napattua kirjaston hyllystä sillä perusteella, että piirustustyyli näytti hämärästi tutulta ja nimikin kilkutteli jotain hiljaista kelloa. Google auttoi muistamaan, että Jeffrey Brown on kirjoittanut muun muassa Suomessakin suositut kirjat Darth Vader ja poika sekä Darth Vader ja pikku prinsessa.

Omaelämäkerrallinen teos keskittyy pohtimaan lähinnä isyyttä ja uskoa. Brownin isä oli pappi ja koko perhe oli aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa. Brown kävi pyhäkoulussa sekä myöhemmin nuortenilloissa ja nuorisoleireillä, mutta vähitellen hän huomasi kasvaneensa irti uskonnosta. Isyyttä käsitellään lyhyehköissä pätkissä muistojen ja nykyhetken vaihdellessa holtittomasti.

Periaatteessa mielenkiintoinen teos kärsi suuresti jäsentelyn puutteesta. Kirjassa ei ole minkäänlaisia väliotsikoita tai muuta jakoa erillisten kohtausten välillä. Välillä kirja tuntuikin etenevän tajunnanvirtana, enkä näin jälkikäteen osaa nimetä mitään yhtenäistä punaista lankaa. Uskonkysymysten pohdinta olisi ollut mielenkiintoista, mutta vaikka uskonnosta vieraantuminen selostettiinkin seikkaperäisesti, jäin kaipaamaan syvällisempää pohdintaa. (Ehkä aihe on sen verran henkilökohtainen, ettei Brown ole halunnutkaan jakaa syvimpiä ajatuksiaan.)

Piirrosjälki on ihan mukavaa, mutta pikkuruiset ja täydet ruudut eivät tee lukemista erityisen miellyttäväksi. Kokonaisuutena A Matter of Life olikin minulle pettymys: mielenkiintoiset aiheet, mutta levoton toteutus.

Sokerihullu

Hanna Koljonen: Sokerihullu

Asema 2012, 72s.

Joulun jälkeen aloin tuskastua omaan olooni. Herkuttelen aina, mutta jouluna homma lähti lapasesta sen verran paljon, että päätin tehdä asialle jotain. Kaksi päivää ilman karkkihyllyn tuotteita meni sinnitellessä, mutta sitten kaipasin vähän lisämotivaatiota ja hain kirjastosta tämän Hanna Koljosen sarjakuvateoksen Sokerihullu, joka käsittelee Koljosen omaa, ongelmaista suhdetta sokeriin.

Koljosella oli jo lapsena suunnaton makeanhimo. Hän söi mitä tahansa sokerista aina kun mahdollista ja haaveili aikuisuudesta, jolloin saisi syödä herkkuja ihan niin paljon kuin haluaa. Kouluaikana karkit toimivat lohtuna ja ruoan korvikkeena koulukiusatulle tytölle, joka rahojen loputtua näpisti himoitsemansa herkut. Omilleen muuttaminen oli juuri niin herkullista kuin Koljonen oli aina ajatellut. Vanhempien antamalla ruokarahalla sai autuaallisen määrän herkkuja, joiden syöminen oli ihanaa. Kunnes sokerihumala alkoi hellittää ja herkkuja oli syötävä lisää.

Koljonen ymmärsi, että sokerista on päästävä eroon, mutta riippuvuus on aina vaikea selätettävä. Hetki ei tuntunut juuri koskaan oikealta tai itsehillintä petti parin sokerittoman päivän jälkeen. Lopulta Koljonen onnistui irtautumaan sokerista ja tiedosti sen, ettei hän voi syödä sokeria kohtuudella repsahtamatta jälleen entisiin tapoihinsa.

En olisi halunnut tunnistaa itseäni tästä tarinasta oikeastaan ollenkaan. Vaikka en koekaan olevani makeanhimoni kanssa yhtä syvissä vesissä kuin Koljonen aikoinaan, on pakko myöntää, että moni asia kuulosti hyvin tutulta. Minullakin on ollut usein karkkipussi tai suklaalevy kaapissa sellaista pitkin päivää napostelua varten. Etenkin vauvavuosina olen sallinut tuon tavan itselleni ja hyväksynyt asian, koska jostakinhan sitä energiaa on pitänyt pikaisesti saada. (Ai mitkä hedelmät ja muut terveelliset vaihtoehdot?!)

Viimeisessä raskaudessa minulla todettiin raskausajan diabetes. Diagnoosi oli minulle shokki, sillä olen lapsesta asti juonut aamu-, väli- ja iltapalaksi kaakaota. Palkitsen ja lohdutan itseäni herkuilla. Syntymätön lapsi oli tietenkin erinomainen motivaattori terveellisten elämäntapojen ylläpitoon ja  painoni jopa laski koko raskauden ajan. Mutta kun lapsi oli sylissä ja herkut jälleen sallittuja, aloinkin syödä niitä menetetynkin ajan edestä. Ei fiksua.

Sokerihullu oli minulle erinomainen muistutus siitä, että sokerikin aiheuttaa (toisilla) riippuvuutta. Ikuisiksi ajoiksi en aio herkkuja unohtaa, mutta päivittäinen suklaansyönti saa luvan loppua. Hanna Koljoselle nostan hattua ensinnäkin henkilökohtaisen tarinan jakamisesta sekä "sokerisodan" voittamisesta.

Näkymätön lapsi

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

(Det osynliga barnet, 1962)

WSOY 2010, 145s.

Suom. Laila Järvinen

Aloitin Näkymättömän lapsen lukemisen hissuksiin joulun aikaan. Luin tarinan silloin tällöin, nautiskellen ihanista kuvista ja - mikäli mahdollista - vielä ihanammista kertomuksista. Näkymättömän lapsen lisäksi tämä kirja sisältää 8 muuta tarinaa, muun muassa kertomuksen Vilijonkasta joka uskoi onnettomuuksiin, hiljaisuutta rakastavasta Hemulista sekä Sedrikistä, Nipsun vanhasta lelukoirasta.

Näkymätön lapsi on aina ollut minusta kiehtova tarina. Millaista olisi asua sellaisen ihmisen kanssa, josta näkisi vain kaulassa kilisevän tiu'un? Ja myöhemmin kengät? Tai miltä tuntuisi itse olla näkymätön, vastoin tahtoaan?

Tove Jansson on taitava sanailija ja suomentaja on tehnyt erittäin hyvää työtä. Tarinoiden tunnelmat ovat hienoeleisiä, mutta vahvoja ja sykähdyttäviäkin. Erikoisen ihastunut olen tarinaan Hemuli joka rakasti hiljaisuutta, sillä huonomman kertojan jäljiltä lopputulos olisi voinut olla synkkä ja masentava. Nyt Hemuli saa kaikessa rauhassa rakastaa hiljaisuutta ja oppia kaipaamaan myös elämän ääniä.

Hiukan harmittaa, että en lukenut viimeistä kertomusta jo joulun pyhinä, sillä Kuusi olisi sopinut täydellisesti noihin päiviin. Talviuniaan nukkuva muumiperhe herätetään, sillä joulu on tulossa ja vielä on valtavan paljon tekemistä, kova kiire ja tietysti stressi. Muumit eivät tiedä, mikä tai kuka joulu on, mutta jotakin pelottavaa sen täytyy olla. Kasvavan pelon vallassa he haalivat joulukuusen ja koristelevat sen ohimennen kuultujen ohjeiden mukaan. Myös ruokaa laitetaan joulua varten ja sitten kokoonnutaan kuistin pöydän alle jännittämään. Muumien näkökulma jouluun - tai lähinnä sen valmisteluun - tekee hyvää, mikäli omat touhut alkavat mennä hössöttämisen ja panikoimisen puolelle.

Näkymätön lapsi oli kerta kaikkisen ihana kirja. Monipuolinen, laadukas ja taatusti sopiva kaiken ikäisille sukupuoleen katsomatta. Tästä on oikein hyvä jatkaa (uudelleen) tutustumista Tove Janssonin kirjoihin ja Toven juhlavuoden viettäminen.

Return of the Dapper Men

Jim McCann: Return of the Dapper Men (Special Edition)

Archaia 2012, 112s.

Kuvittanut Janet Lee

Vuonna 2011 Eisner palkinnon voittanut Return of the Dapper Men tuli lainattua kirjastosta puhtaasti kauniin grafiikkansa ansiosta. Melko pitkään haudoin kirjaa hyllyssä ennen kuin rohkenin sen lukea, sillä epäilin kauniin ulkokuoren pettävän. Mutta niinpä vain kirja ylitti kaikki odotukseni!

Anorev on maa, jossa aika on lakannut olemasta. Asukkaat ovat lapsia, jotka ovat lakanneet kasvamasta ja robotteja sekä koneita, jotka eivät tiedä kuka heidät on rakentanut ja mitä tai ketä varten. Kukaan ei muista menneitä, sillä aina on sama hetki - aikaahan ei ole. Vain yksi poika, Ayden, esittää kysymyksiä, vaikka kukaan ei olekaan niihin vastaamassa. Yhdessä robottityttö Zoen kanssa Ayden aikoo kuitenkin etsiä vastaukset. Eräänä päivänä, vailla minkäänlaista varoitusta, kellot alkavat jälleen tikittää ja taivaalta laskeutuu 314 erittäin siististi pukeutunutta miestä. Miehet ovat kuin toistensa klooneja, viimeistä piirtoa myöten toistensa kaltaisia. Joukosta erottuu vain yksi, mies numero 41, joka puhuu ja rohkaisee Aydenia ratkaisemaan arvoituksen.

Sukelsin Anorevin maailmaan kuopuksen päiväunien aikaan, enkä olisi malttanut poistua sieltä lainkaan. Janet Leen kuvitus on äärimmäisen kaunista: samaan aikaan yksityiskohtaista ja selkeää. Dave Lanphearin tekstaus ansaitsee erityismaininnan, sillä se on sekä helposti luettavaa että persoonallista. Teksti ja kuva sulautuvat toisiinsa kauniisti, eikä kokonaisuus vaikuta kikkailevalta tai teennäiseltä. Tarina kulkee välillä perinteisellä ruutujaolla, välillä koko sivun tai aukeaman kuvilla.

Tarinan tunnelma on uskomattoman vahva. Taianomainen, erikoinen maailma nielaisee lukijan sisäänsä ja kietoo otteeseensa lujasti. Kirjalle on tulossa jatkoa, mutta en löytänyt mistään tietoa aikatauluista - miehen nettisivukin on päivitetty viimeksi vuosi sitten.

Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

WSOY 2010, 129s.

Agnes on orpotyttö, jonka vanhemmat ovat menehtyneet epämääräisessä onnettomuudessa Pariisin katakombeja tutkiessaan. Agnes asuu erityisesti humppaa rakastavan mummonsa luona pikkukaupungissa nimeltä Plankton. Kaupungin asukkailla tuntuu kaikilla olevan omat salaisuutensa ja niistä Agnes haluaa ottaa selvää. Tosin aika nopeasti Agnes huomaa, että salaisuudet ovat hauskempia kun ne jäävät selvittämättä.

Saniaislehdon salaisuudet on kutkuttavan synkkäsävyisesti piirretty sarjakuva, joka etenee koukuttavan jouhevasti. Kappaleet ovat napakoita kokonaisuuksia, jotka saavat lukemaan vielä sen seuraavankin tarinan. Tunnelma on kiehtova sekoitus synkkyyttä, arvoituksellisuutta ja nuoren tytön tunteita. Agnes on sopivan omalaatuinen ollakseen tarinan päähenkilö, joka ei kuitenkaan vie kaikkea huomiota vaan antaa tilaa myös muille. Pidin Närhen piirrostyylistä sekä pelkistetystä värien käytöstä.

Tällä sarjakuvalla oli oikein hyvä aloittaa uusi kirjavuosi. Jatko-osankin pistin kirjastosta varaukseen heti kun sain tämän luettua.

Haasteista ja muuta yleistä

Jälleen on yksi vuosi takana päin. Vuodesta 2013 minulle tulee ensimmäisenä mieleen esikoisen koulunaloitus ja vauvan valvottamat yöt. Ja lukion luokkakokous.

Kirjahyllyni kertovat kroonisesta tilanpuutteesta.

Olen lukenut monia ihania, upeita, sykähdyttäviä kirjoja, joita muistelen lämmöllä vielä pitkään. Muutama kehnompikin lukukokemus muistuu mieleen, mutta onneksi niitä ei kauhean montaa ollut. En lähde erittelemään suosikkeja, mutta kaikki luetut löytyvät tuolta yläpalkista kohdasta Kirjat 2013.

Kuluneen vuoden aikana osallistuin jälleen erilaisiin lukuhaasteisiin, mutta en ole varma muistanko edes enää niitä kaikkia. Maailmanvalloitus ei ole edennyt käytännössä minnekään, koska karttasivusto oli muuttunut, enkä ole saanut aikaiseksi tehdä uutta karttaa. Kuusi kovaa kotimaista -haaste on sekin jäänyt unholaan, vaikka kovasti uhosin suorittavani haasteen loppuun tänä vuonna. Ehkä ensi vuonna edes edistyisin asian suhteen...

Mari A pisti alkuvuodesta pystyyn Kirjavuori Mount Everestille -haasteen, jonka motivoimana oli tarkoitus lukea omiin hyllyihin kertyneitä kirjoja. Lähdin mukaan innolla, mutta enpäs päässyt kovin korkealle kiipeämään. Karu totuus on se, että en lukenut edes haasteen pienimmälle kumpareelle riittävää 12:ta oman hyllyn vanhaa kirjaa, vaan saldoni jäi ankeasti kahdeksaan. Luin kyllä omia kirjoja enemmänkin, mutta ne loput olivat haasteen alkamisen jälkeen tehtyjä hankintoja, joten niitä ei laskettu mukaan. Kirjavuorelle yritin päästä seuraavilla kirjoilla:

1. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
2. Timo Parvela: Ella ja kaverit juhlatuulella
3. Tina Fey: Bossypants
4. J.R.R. Tolkien: Maamies ja lohikäärme
5. Enid Blyton: SOS ei anna periksi
6. Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
7. Jenny Lawson: Let's Pretend This Never Happened (A Mostly True Memoir)
8. Cristina López Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo

Tässä vielä linkki, jonka takaa blogitekstit ko. kirjoista löytyvät *klik*.


Paremmalla menestyksellä osallistuin Susan Seitsemän sarja- sarjishaasteeseen. Heti tammikuussa varasin ja lainasin kirjastosta kaikki Don Rosan Ankkasarjikset, mutta vaikka ne luinkin, en osannut blogata. Jotenkin noiden kokoelmien ottaminen osaksi tätä haastetta olisi tuntunut huijaamiselta, sillä olin ne lukenut monesti jo aiemmin. En kyllä olisi noista kirjoista osannut blogiin mitään kirjoittakaan, sen verran läheisistä seikkailuista on kyse. Mutta kuin vahingossa luettuja sarjakuvia kertyi vuoden mittaan yllättävän iso pino:

1. P. Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 3. Rahan aika 
2. Guy Delisle: Pjongjang 
3. Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta 
4. Alison Bechdel: Äideistä parhain, Koominen draama 
5. Guy Delisle: Shenzhen 
6. Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista 
7. Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni 
8. Marjane Satrapi: Persepolis 2 - kotiinpaluu 
9. Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt 
10. Kate Beaton: Hark! A vagrant 
11. Cyril Pedrosa: Kolme varjoa 
12. Tom Gauld: You're all just jealous of my jetpack 
13. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Himaset 1, Juustoon ei saa piirtää! 
14. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Himaset 2, Keijut ei juo kahvia! 
15. Kaisa Leka: I am not these feet 
16. Kaisa Leka: On the outside looking in 
17. Stephen King: Creepshow 
18. Hugo Pratt: Corto Maltese, Kelttiläistarinoita 
19. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot I 
20. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot II 
21. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot III 
22. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot IV 
23. Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot V
24. Guy Delisle: A User's Guide to Neglectful Parenting
25. Lars Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot VI

Guy Delislen sarjakuvat ovat jääneet mieleen erityisen mielenkiintoisina, Cyril Perosan Kolme varjoa taas liikuttavana. Kate Beaton oli hulvaton uusi tuttavuus, josta on kiittäminen pikkusiskon kirjahyllyä ja Stephen Kingin Creepshow ansaitsee oman kunniamainintansa koomisuutensa vuoksi. Nyt loppuvuodesta olen tutustunut viimeinkin Muumi-sarjakuviin ja ihastunut ikihyviksi. Pakko kiittää Susaa ihanasta haasteesta, sillä sarjakuvat ovat olleet minulle aiemmin vähän sellaista epäkirjallisuutta, jota olen vierastanut ihan turhaan.

Kaikki sarjakuvapostaukset tästä linkistä, ollos hyvä.


Vuonna 2014 aion osallistua Tove Jansson 100v. -juhlavuoden juhlistamiseen lukemalla ja bloggaamalla kirjoja Tovesta ja Tovelta. Otin aiheeseen jo pienen varaslähdön, mutta Tove Jansson ansaitsee toki tulla huomioiduksia myös muulloin kuin juhlavuotenaan.

Suketus pisti käyntiin Ihminen sodassa -lukuhaasteen, johon myös lähden mukaan. En ole varsinaisten sotakirjojen ystävä, mutta monissa kirjoissa sota on läsnä, vaikka rintamalla ei oltaisikaan. Suuria tavoitteita en tässäkään itselleni aseta, mutta jos nyt sotamieheksi asti pääsisin.

Jos olisin uudenvuodenlupauksia antavaa tyyppiä, vannoisin ja vakuuttaisin lukevani enemmän omien hyllyjen kirjoja, klassikoita, tyttökirjoja, tietokirjoja, runoja. Yhtä pontevasti kertoisin pitäväni teemaviikkoja, joiden seuraaminen muiden blogeissa on ollut todella mielenkiintoista. Mutta en lupaa mitään, ettei kukaan pety. Paitsi sen lupaan, että jatkan lukemista ja bloggaamista kuten tähänkin asti.

Mukavaa vuotta 2014!