lauantai 11. tammikuuta 2014

Stitches: a memoir...

David Small: Stitches: a memoir...
W.W. Norton & Company 2009, 329s.

David Smallin sarjakuvamuotoinen muistelmateos on äärimmäisen ahdistava, kuten jo kirjan kansikuvasta voi uumoilla. Hailakka kuvitus, joka näyttää auringon haalistamalta, on hyvin elokuvamaista ja vähäsanaista. Tunnelma on hirvittävän vahva ja tätä tekstiä kirjoittaessani kurkkuani kuristaa ja silmiä kirvelee.

Stitches alkaa siitä, kun David on 6-vuotias. Nelihenkinen perhe ei kommunikoi keskenään juuri mitenkään: isä on mahdollisimman paljon töissä tai kellarissa hakkaamassa pientä nyrkkeilysäkkiään, isoveli koulussa tai takomassa rumpuja, mykkäkoulua pitävä äiti paiskomassa ovia ja astioita. David luovii painostavan hiljaisuuden seassa lähinnä piirtäen ja koittaen pysyä poissa vihaisen äidin tieltä.

Ainoastaan bridge-illat saivat äidin erilaiseksi, ehkä jopa hiukan iloiseksi. Erään kerran tällaisen illan viimeinen vieras huomasi lähtiessään, että 11-vuotiaan Davidin kaulassa on omituinen paukama. Miten reagoi äiti? Ei huolestu pojastaan, vaan moittii tätä siitä, että olipa mukava päätös juhlilleni ja eikö lapsi ymmärrä, miten kalliiksi lääkärissä käynti tulee. David kyllä pääsee lääkäriin, joka toteaa kaulassa olevan vain vaaraton kysta, joka voidaan leikata sitten kun vanhemmille sopii. Sopiva aika on 3,5 vuotta myöhemmin. Kolme ja puoli vuotta! Rutiinileikkauksen jälkeen Davidille kerrotaan, että seuraavana päivänä leikataankin vielä uudestaan. Tuon jälkimmäisen leikkauksen jälkeen Davidiltä puuttuu toinen kilpirauhanen ja toinen äänihuuli, tilalla on pitkä leikkausarpi lukuisine tikkeineen.

Davidin nuoruus on kaikkea muuta kuin helppo, mutta nyttemmin hän on palkittu kuvittaja. Täällä voi vilkaista Stitchesin varhaisia arvioita osuvan painostavan taustamusiikin kera.

Stitches on ihan kauhea tarina, jonka todenperäisyyttä ei haluaisi uskoa. En osaa oikein pukea sanoiksi tämän hetkisiä tuntojani, jotenkin nyt myllää niin isosti. Kirjan lukeminen ei harmita tippaakaan, vaikka nyt tuntuukin siltä kuin olisin itkenyt monta tuntia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti