Riivatut

Päivi Alasalmi: Riivatut
Gummerus 2018, 267s.

Marraskuussa 1891 Ylöjärven Sunilan kylässä, Lauhan torpassa alkaa tapahtua kummia. Ensin ulko-ovi paiskautuu auki ja kiinni omia aikojaan, kohta jo tavarat liikkuvat itsekseen kuin niillä olisi oma tahto. Torpparipariskunta Manu ja Lahja, sekä heidän keuhkotautia sairastava Hertta-piikansa ovat tietenkin kauhuissaan. Kyläläisiä kokoontuu torppaan outouksia seuraamaan (ja juopottelemaan), eikä tapahtumille löydetä helppoja selityksiä. Läheisen kartanon ottopoika, Tampereella lehtimiehenä työskentelevä Hugo Untamo, lähetetään tekemään juttua torpan tapahtumista ja kerrottavaa kyllä riittää.

Päivi Alasalmen Riivatut vei mukanaan heti ensi sivuilta lähtien. Kerronta on uskottavalla tavalla vanhahtavaa olematta tippaakaan kankeaa tai raskasta. Kuten olen monesti ennenkin kertonut, olen ihan hirveä jänishousu ja pelästyn todella helposti, joten kukaan ei varmasti ylläty siitä, että pelkäsin Riivattuja lukiessa aika tavalla. Vielä enemmän hirvitti siinä vaiheessa, kun minulle selvisi kirjan saaneen inspiraationsa Ylöjärvellä 1885 oikeasti sattuneesta selittämättömäksi jääneestä tapahtumasarjasta.

Luonnollisesti mahdollisen räyhähengen tekoset ovat keskeisessä roolissa, mutta mielenkiintoiseksi osoittautuvat myös kyläläisten suhteet toisiinsa sekä lukuisat juorut. Selityksiä tapahtumille etsitään aktiivisesti ja käsitelläänpä asiaa myös käräjillä.

Tunnelma on läpi kirjan ihanan epämiellyttävä ja loppukohtaus kruunaa mainion kokonaisuuden.

Subdimensionaalinen portti

Wolf Kankare: Subdimensionaalinen portti
Suuri Kurpitsa 2018, 215s.

Olen kovasti kaipaillut uusia sarjakuvatuttavuuksia ja kiinnostuin tästä Wolf Kankareen uudesta albumista heti sen nähtyäni. Subdimensionaalinen portti on kyllä nimetty sillä tavalla, etten osannut nimestä päätellä yhtään mitään, mutta piirrostyyliä kurkattuani päätin, että tämän luen.

Ja niin luin.

Eelis on - tai ainakin tuntee olevansa - aina sivullinen. Kun muilta udellaan ihastusten nimiä, Eelikseltä ei kysytä. Eelis itse tietää tykkäävänsä pojista, mutta hän ei ole aivan varma, tietävätkö muutkin. Sosiaalisissa tilanteissa hieman syrjään vetäytyvä ja varovainen Eelis elää vahvasti mielikuvituksessaan, mutta yrittää kyllä lähestyä muita myös oikeasti. Kaverisuhteiden luominen, muista suhteista puhumattakaan, on kuitenkin haastavaa.

Eelikselle esitellään subdimensionaalinen portti, josta kulkemalla jokin asia muuttuu. Vai muuttuuko?

Kankareen piirrostyyli ja sarjakuva-albumin nelivärikuvitus toimivat loistavasti. Kynä on selvästi viihtynyt työssään, sillä lopputulos on todella sulavaa katseltavaa. En voi väittää ymmärtäneeni subdimensionaalisen portin roolia, mutta ei haittaa, sillä kokonaisuus on joka tapauksessa todella toimiva. Upeaa työtä!

Unten puutarha

Päivi Alasalmi: Unten puutarha ja muita satuja
Tammi 2018, 245s.
Kuvitus: Laura Haapamäki

Olen lukenut vuosia sitten lapsille iltasatuna Päivi Alasalmen kolme satukirjaa Turhamainen aasi, Kultainen Kissanpentu ja Prinsessä Rämäpää. Kaikista on jäänyt hyvät muistot, sillä Alasalmi on noissa saduissa yhdistellyt hauskasti satujen perinteisiä elementtejä ja ihan uusia oivalluksia.

Unten puutarha ja muita satuja on hieman erilainen satukokoelma. Toisin kuin aiemmissa Alasalmen satukirjoissa, tässä sadut lomittuvat toisiinsa ja onpa nimitarinalla pituuttakin melkein pienoisromaanin verran. Tämä on myös aikaisempia perinteisempi kokonaisuus.

Jossakin kaukana idässä, vuoristoseudulla, on pieni syrjäinen kylä, jossa asuvat muun muassa Mena ja Nuna. Kaksoset käyvät pienen pientä kyläkoulua ja tutkiskelevat mielellään lähialueita. Erään metsäretken aikana tapahtuu jotakin sellaista, ettei Nuna enää voi kävellä. Lääkäri suosittelee Nunan kuljettamista kaupunkiin, jonka erikoisessa sairaalassa hoidetaan vain yhtä potilasta kerrallaan. Mena haluaa jäädä sisarensa seurassa ja hyvin nopeasti sairaalaa ympäröivästä Unten puutarhasta alkaa paljastua erikoisia asioita.

Jälleen kerran nautimme Alasalmen saduista. Menan ja Nunan kotikylä on sympaattinen ja tietysti kuin luotu satumaisten juttujen tapahtumapaikaksi. Unten puutarha on toki vielä taianomaisempi kaikessa salaperäisyydessään. Suosikkihahmoksemme muodostui Unten puutarhassa maleksiva valkoinen kissa, joka on toisaalta mainio apuri ja toisaalta taas ihan liikaa vatsansa vietävissä. Etenkin kirjan pitkää nimitarinaa lukiessa iltasatutuokio tuntui aina loppuvan liian aikaisin, kun aina vähintään yksi lapsi olisi halunnut kuunnella vielä lisää.

Kuvitus sopii tarinaan todella hyvin, mutta enemmänkin niitä olisi saanut olla.

Kadonneen lapsen tarina

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
(Storia della bambina perduta, 2014)
WSOY 2018, 512s.
Suom. Helinä Kangas

Joskus kirjan lukeminen on samaan aikaan ihanaa ja kamalaa.
Oli aivan ihanaa päästä lukemaan Ferranten tuoreinta suomennettua teosta, Kadonneen lapsen tarinaa, sillä kaipasin hirveästi takaisin Elenan seuraan. (Lilaa ei oikeastaan ollut kauheasti ikävä.)
Mutta kamalaakin tämän lukeminen oli siitä hetkestä lähtien, kun tajusin lukevani Napoli-sarjan päätösosaa. Eihän tämä nyt vielä saa loppua!

Elena Grecon elämä on murrosvaiheessa. Vaikka niin ei pitänyt koskaan käydä, Elena tyttärineen muuttaa asumaan Napoliin, Elenan lapsuuden kotikortteliin. Kaikkialla myrskyää, niin yksityiselämässä kuin työn saralla, yhteiskunnallisista muutoksista puhumattakaan.

Kyllä voi tarina olla hieno! Tässäkin osassa jo Elenan elämässä ehtii tapahtua hurjan paljon. Tunneskaala on laaja ja lukija saa takuulla tuntea niitä itsekin tarinan viedessä mukanaan. Vaikka en Lilaan ole missään vaiheessa kauheasti kiintynyt ja olen Elenan ja Lilan ystävyyden laatuakin ihmetellyt, Kadonneen lapsen tarinassa lämpenin Lilalle aivan uudella tavalla. Lila on sittenkin ihan oikea ystävä, ajoittain todella hyvä ystävä.

Koko Napoli-sarja on ollut silkkaa lukunautintoa, jonka koukuttavuutta en edelleenkään ihan ymmärrä. Napoli-sarjasta on tekeillä TV-sarja ja jossain vaiheessa elokuvakin, jotka haluan ehdottomasti nähdä!

Siskossyndrooma

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Siskossyndrooma
Tammi 2018,

Jos olet kasvanut tiiviisti siskon tai veljen seurassa, Sinikka ja Tiina Nopolan Siskossyndrooma on todennäköisesti mainio kirjavalinta. Oman lapsuuden ei tarvitse sijoittua 60-luvulle, sillä sisaruuden anatomia (tai rakenne tai mikä ikinä) on selvästi ajaton: joskus tullaan loistavasti juttuun, joskus luetaan salaa päiväkirjoja tai ollaan muuten vain sukset ristissä. Ja ne lapsuudessa muodostuneet roolit säilyvät aikuisuuteen asti. Ainakin silloin, jos vietetään vähänkään enemmän aikaa yhdessä. (Lapsuudenkodilla esimerkiksi on sellainen välittömästi taannuttava vaikutus!)

Teksti on vuoroin Sinikka Nopolan kirjoittamia esseitä, vuoroin Sinikan ja Tiinan vuoropuheluita eri aiheista. (Kuten Kangasalan serkuista, mökkielämästä, lapsina tehdyistä mainostöistä sekä tietenkin kirjoista.) Kuvituksena on muun muassa vanhoja valokuvia ja pari niistä tehtyä uutta versiota sekä vanhoja piirustuksia.

Luin tätä koko ajan leveä hymy naamalla, sillä kirjasta huokuu lapsuuden tunnelmia. Oma lapsuuteni sijoittuu eri vuosikymmenelle kuin Nopoloiden ja ihan erilaiseen miljööseen, mutta silti tämä sisaruusjuttu kuulosti niin ihanan tutulta, että hykerrytti.

Ihanan positiivinen ja aito siskoskertomus, jota oli tosi mukava lukea. :)

Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018, 269s.

Suhteeni formuloihin on sellainen, että koen lajin kuuluvan tiettyyn vaiheeseen menneisyydessäni. Seurasin formula 1 -kisoja Mikä Häkkisen huippuvuosina silloisen poikaystäväni innoittamana. Seurustelusuhteen päätyttyä loppui suhteeni myös formuloihin, tai jos ei ihan heti loppunut, niin nopeasti hiipui olemattomaksi kuitenkin. Nykyisin en kisoja seuraa ja kyseenalaistan ylipäätään koko lajin järkevyyden jo ekologisista syistä, mutta jokin sai kuitenkin liittymään kirjaston pitkään varausjonoon, kun tästä Kari Hotakaisen kirjoittamasta Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjasta kuulin.

Hotakainen kirjoittaa niin taitavasti ja ilmeikkäästi, että ihmettelen itseäni, kun en ole tullut lukeneeksi Hotakaiselta kuin sen yhden kirjan ja ruusun päivän kirjan. Väittäisinkin, että kirjan paras anti on nimenomaan kirjailijan taito käyttää suomen taipuisaa kieltä erityisen joustavasti.

Ajat ovat selvästi muuttuneet Räikkösen lapsuusvuosista jo sillä tavalla, että jos silloin saattoi pienituloinenkin saada pankista lainaa motokross-harrastusta varten kerran jos toisenkin, nykyään on vaikea saada pankkia myöntymään edes käyttövesiputkiremonttilainaan. Itse Räikkösestä en voi väittää oppineeni juuri mitään. Ilmeisesti hän on siviilielämässä monisanaisempi kuin julkisuudessa, mutta jotain sen suuntaista olin kuullut jo ennenkin.

Hieman myönnän hämmentyneeni siitä, kuinka kirjassa sivuutetaan Räikkösen aiemmat vakavat naissuhteet. Räikkösen nuoruudenrakkaudesta ei mainita halaistua sanaa ja pitkähkö avioliitto Jenni Dahlmanin kanssa mahtuu muutamaan typistettyyn lauseeseen. Toisaalta nykyistä vaimoa ja perhe-elämää ylistetään sitten kaikkien menneiden suhteiden edestä imelyyteen asti.

Mitä opin Kimi Räikkösestä?
En tainnut oppia juuri mitään. Ainakaan mitään sellaista, mitä ei olisi iltapäivälehtien lööpeissä tullut vastaan.

Entä formuloista?
En tainnut oppia niistäkään mitään uutta. Mutta kirjalle rutkasti plussia siitä, että kisoihin liittyvä tilastotieto oli taulukonomaisesti kirjan lomassa, eikä varsinaisessa tekstissä uuvuttamassa nippelitiedosta kiinnostumatonta lukijaa.

Taikuri ja taskuvaras

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
WSOY 2018, 13h 48min.
Lukija Maija Lang

1800-luvun lopun Helsingissä ränsistyneessä halkoliiterissä asuvan Minan ja nuoren taikurin tiet kohtaavat. Minasta tulee taikurin kasvatti-isän avustaja ja myöhemmin taikurin avustaja. Taikuri-Tom toteuttaa huikeita illuusioita ja osaa rakentaa koneita, jotka näyttävät aivan eläviltä. Elo voisi olla pelkkää magiaa ja ihmekoneita, ellei kuvioon ilmestyisi ihmistä, joka saa Minan niskakarvat nousemaan pystyyn. Menneisyyden arvoitukset ratkeavat, mutta miten ne vaikuttavat tulevaan?

Taikuri ja taskuvaras on todella upea kirja. Siinä yhdistyy lukijaa hemmottelevalla tavalla taikuutta, tunteita, arvoituksia ja jännitystä, totta ja keksittyä. Sisältö on huomattavasti vauhdikkaampi, kuin hempeästä kansikuvasta voisi päätellä. Viihdyin tätä kuunnellessa oikein hyvin, vaikka lukijalla olikin totuttelua vaativa tapa puhua muutaman sanan pätkissä.

Taikuri ja taskuvaras aloittaa trilogian, jonka toinen osa ilmestyy jo ensi keväänä. Mainiota!