Leiri 14, Pako Pohjois-Koreasta

Blaine Harden: Leiri 14

(Escape from Camp 14, 2012)

Gummerus 2012, 192s.

Suom. Ruth Jakobson

Leiri 14 on tiettävästi ainoan Pohjois-Korean vankileirillä syntyneen ja sieltä (onnistuneesti) paenneen miehen tarina. Shin Dong-hyuk kasvoi pitäen leirin epäinhimillisiä olosuhteita ja raakuuksia täysin normaaleina ja oikeutettuina. Perhesuhteet olivat merkityksettömiä, kun päällimmäisenä mielessä oli jatkuva nälkä. Shin oli opetettu ilmiantamaan leirin sääntöjä rikkovat vangit, saattoihan siitä joskus jopa hiukan hyötyä itse ylimääräisen ruoka-annoksen muodossa.

23-vuotiaana Shin tutustuu leirillä mieheen, jolta hän kuulee uskomattomia kertomuksia elämästä leirien ulkopuolella. Shin voisi kuunnella loputtomasti kertomuksia erilaisista ruoista, erityisesti lihasta. Yhdessä he suunnittelevat pakoa, mutta vain Shin onnistuu yrityksessä. Pitkän ja vaivalloisen pakomatkan jälkeen Shin päätyy Kiinaan ja sieltä Etelä-Koreaan sekä Yhdysvaltoihin. Sopeutuminen vapauteen on kuitenkin äärimmäisen vaikeaa ja Shin toteaa itsekin näin:

"Olen kohoamassa eläimen tasolta, mutta edistys on todella hidasta. Joskus yritän itkeä ja nauraa kuin muut kokeillakseni, tuntuuko se joltain."

Halusin lukea tämän kirjan siksi, että minua kiinnosti valtavasti kuulla, kuinka leirillä kasvanut nuori mies sopeutuu vapauteen. Ikävä kyllä tämä osuus jäi kovin pinnalliseksi. Shin ei mielellään puhu kokemuksistaan, ei hyvistä eikä huonoista. Ihmettelenkin, miksi kirja on kirjoitettu näin pian Shinin vapautumisen jälkeen? Eikö olisi ollut parempi antaa hänelle aikaa toipua ja rakentaa minuutensa uudelleen, edes ehjemmäksi, jotta hänellä olisi paremmin voimia ja sanoja kertoa tarinansa?

Kirjan rakenne on hyppivä. Shinin tarinan lomassa kerrotaan luonnollisesti myös yleisemmin Pohjois-Korean tilanteesta, politiikasta ja muutamien muiden Pohjois-Koreasta paenneiden tarinoita. Selkeämpi jäsentely olisi mielestäni ollut paikallaan. Lisäksi on ihan pakko moittia suomennosta. Koska alkuteoskin on ilmestynyt tänä vuonna, voi huonoa käännöstä syyttää myös kiireestä, mutta silti... Onhan tätäkin kirjaa varmasti oikoluettu useampaan kertaan, joten ihmettelen tämän kaltaisia lauseita:

"Siihen päättyi kuukauden kestänyt pelottava ja jäätävä kuukausi pakosalla."

Shinin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kerrotuksi, mutta se olisi ansainnut myös tulla kerrotuksi laadukkaammalla tavalla. Toki vika voi olla lukijassakin, sillä esimerkiksi Tuulia Lukutuulia-blogista on kokenut kirjan ihan eri tavalla.

Stephen Fry: Rescuing the Spectacled Bear (Äänikirja)

Stephen Fry: Rescuing the Spectacled Bear - A Peruvian Diary

BBC Audiobooks 2008, 3h 5min

Äänikirjojen maailmaan tutustuminen jatkuu. Vaikka jo kannoinkin kirjastosta kotiin vinon pinon kotimaisia äänikirjoja, kuuntelin ensin vähän lisää Stephen Fryta, koska kaipasin Lennon-kokemukseni jälkeen ihmismäistä englantia.



Vuonna 2002 BBC 1 esitti Stephen Fryn juontaman TV-ohjelman, jossa Fry etsi Karhuherra Paddingtonin juuria Perusta. Samalla Fry tutustui Perun karhukantaan ja myöhemmin samana vuonna hän palasikin kuvausryhmän kanssa saattamaan saman katon alle edellisellä reissulla löytämänsä poikakarhun tyttökarhun kanssa. Rescuing the Spectacled Bear on päiväkirja tämän toisen matkan ajalta.

Päiväkirja on lyhyt ja selkeä, olematta kuitenkaan tylsä. Fry kuvaa Perun luontoa houkuttelevasti, mutta ei kaihda ikävienkään asioiden kertomista. Karhujen pelastaminen luokattoman surkeista yksityisistä eläintarhoista ei ole aivan yksinkertaista hyvin korruptoituneessa maassa. Eikä edes Fryn kaltainen herrasmies ole turvassa matkailijoita niin usein vaivaavalta ripulilta, ei vaikka käytössä olisikin hotellin paras sviitti.

Tähän karhujenpelastamisoperaatioon on liittynyt myös hyväntekeväisyysprojekti (www.bear-rescue.tv), mutta sivut eivät enää ole toiminnassa. Ilmeisesti avustustyö karhujen hyväksi ei ole toiminut toivotulla tavalla.

PS: Olisi kiva tietää, mikä Spectacled Bear on suomeksi. Nettisanakirja ei osannut auttaa.

John Lennon: Panee omiaan & Hispanialainen jakovainaa

(Tämän laadukkaan skannauksen ja kuvankäsittelyn suoritin ihan itse.)

John Lennon: Panee omiaan

(In His Own Write, 1964)

Otava 2000 (pokkari), 72s.

Suom. Anselm Hollo

John Lennon: Hispanialainen jakovainaa

(A Spaniard in the Works, 1966)

Otava 2000 (pokkari), 84s.

Suom. Anselm Hollo

Tämä postaus tekisi mieli aloittaa lauseella "Mitä ****** minä juuri luin?!", mutta koska olen hyvinkäyttäytyvä aikuinen, yritän keksiä jotain muuta. Paitsi etten keksi.

Olen lukenut nämä John Lennonin kirjoittamat ja kuvittamat pakina(?)/runokokoelmat viimeksi yli 10 vuotta sitten. Muistan naureskelleeni Lennonin jutuille ja ajattelin, että nyt tekisi mieleni nauraa taas, luenpas uudestaan. Nauramisen sijaan sain aikaan päänsärkyä, kun otsa kurtussa yritin ymmärtää lukemaani - edes jollakin tasolla. Lopulta yritin ymmärtää kymmenen vuoden takaista itseäni ja silloista huumorintajuani, mutta en voi väittää onnistuneeni tässäkään asiassa.

Molempien kirjojen tekstit ovat tulvillaan omintakeista sanoilla leikittelyä. Jo muutaman sivun jälkeen tämä kikkailu alkoi kuitenkin tursuta korvista ulos siinä määrin, että tankkasin samoja lauseita uudestaan ja uudestan, ymmärtämättä lopulta juuri mitään lukemastani. Tässäpä lyhyt tekstinäyte Hispanialaisen jakovainaan "novellista" Rumikki ja noin seitsemän hääpiötä:

"Mutta yhtenä kerran päivänä he (hääpiöt) saapuivat kotiin snunuilelen kello kusi, ja kuka? - kuka siellä? - no tietysti Rumikki, kukkumassa Rujon petillä. Mutta ei hän, siitä. "Juku on syöny mun puurustani!" kiljui Valionpaari jolla oli yllään vaaleansininen villapata."

Nettiä kaivellessa löysin erään runon englanninkielisen version ja sen perusteella alan uskoa epäonnistuneeseen suomennokseen. Alkuperäinen runo alkaa näin:

The Fat Budgie

I have a little budgie
He is my very pal
I take him walks in Britain
I hope I always shall.

I call my budgie Jeffrey
My grandads name's the same
I call him after grandad
Who had a feathered brain.

Some people don't like budgies
The little yellow brats
They eat them up for breakfast
Or give them to their cats.

Ja suomennos taas kuulosta tältä:

Mun paksu tipu

Mulla on tollanen pikku häkkitipu, se on tosi kaveri ja

mä vien sitä kävelylle vähän joka puolelle.

Nimeks mä annoin sille Jeffrey kun oli mun isoisänkin

nimi ja silläkin oli aivot pelkkää untuvaa.

Niitä on niitä kun ei tykkää pikku keltasista tipuperke-

leistä, ja ne syö ne aamiaiseksi tai antaa kissalle.

Totta kai runon kääntäminen on aina haastavaa, mutta luulenpa että kirjojen muutkin tekstit ovat kielen vaihtuessa menettäneet jotakin oleellista. Jos näitä Lennonin tekstejä vielä joskus luen, yritän ainakin päästä käsiksi englanninkielisiin versioihin, sillä tämä suomennettu yhteisnide oli tuskaista luettavaa.

Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Tammi 2012, 279s.

Kirjavan kammarin emännän, Karoliina Timosen, esikoiskirja taitaa löytyä useimpien kirjabloggaajien lukulistalta. Tuntui jännittävältä tarttua kirjaan, jonka kirjoittaja tuntuu tutulta, vaikka en ole häntä koskaan tavannutkaan. Vähän myös hirvitti, sillä voisihan kirja ollakin ihan huono - ja miten siitä sitten kehtaisi blogissa kirjoittaa?

Aika mennyt palaa kertoo Klarissasta, joka muuttaa miehensä ja lastensa kanssa vuodeksi Bostoniin. Klarissa alkaa nähdä hämmästyttävän todentuntuisia unia juutalaisvainoja Amerikkaan paenneesta naisesta, Corinnesta. Näiden kahden naisen elämäntarinat tuntuvat kietoutuvan yhteen merkillisellä, miltei pelottavalla tavalla.

Aloin lukea tätä kirjaa, kun lapset lähtivät yllättäen serkkujen seuraksi mummilaan ja mies käymään kaverillaan. Ajattelin, että aloittelen vähän nyt kun on omaa aikaa. Tarina vei mukanaan todella nopeasti ja lyhyet kappaleet suorastaan pakottivat lukemaan vielä yhden pätkän. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo puolivälissä ja toivoin, että perheen miesväki viipyisi reissuillaan vielä jonkin aikaa.

Pidin erityisen paljon Corinnen tarinasta, joka avautuu pikkuhiljaa. Klarissaan taas ärsyynnyin moneen otteeseen, luultavasti siksi että kuuden kotiäitivuoden jälkeen ja täysin "urattomana" minun oli vaikea asettua hänen asemaansa. Klarissan mies jäi harmillisen paljon taustalle, vaikka toisaalta hänen pienen roolinsa ymmärränkin. Lukeminen oli harvinaisen vaivatonta ja kerronta täyteläistä, sellaista että jäin kaipaamaan lisää. Paitsi että Aika mennyt palaa ei olisi voinut olla juurikaan tätä pidempi tuntumatta pitkitetyltä.

Tässä kirjassa oli muuten muutama juttu, joista tuli mieleen Agatha Christien Neiti Marplen viimeinen juttu. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt, kuten ei sekään, että lukiessa huomasin välillä miettiväni, miten jokin lause on käännetty sujuvasti suomeksi. :)

En siis todellakaan pettynyt tähän kirjaan, vaan tykkäsin oikein kovasti.

Valinta (Äänikirja)

Helmi Kekkonen: Valinta

Avain 2011, 4h 23min

Lukija: Pinja Flink

Virkkaaminen jatkuu (nyt pelkään, että langat loppuvat kesken!) ja taustalla kuuntelin blogimaailmassa paljon esillä olleen Helmi Kekkosen Valinnan. Siinä missä Stephen Fryn ääntä oli nautinto kuunnella, tämä äänikirja tuntui tuskaisen lattealta. Ehkä ongelmana on kieli: äidinkieltään kuunnellessaan ehtii keskittyä epäolennaisuuksiin liikaa. Minulta kesti kauan tottua lukijan tapaan painottaa "vääriä" sanoja ja ensimmäisen levyn aikana kaikkinainen tunnelatauskin jäi hyvin haaleaksi. En minä nyt mitään kuunnelmatasoista dramatisointia odottanutkaan, saati erilaisia ääniä eri kertojille, mutta kerronnan tasapaksuus oli minulle haaste. Tosin hommaan tuli vähän pontta loppua kohti, mistä olen hyvin iloinen.

Valinta tuntuu hyvin suomalaiselta tarinalta. On perhesalaisuutta ja parisuhdekriisiä, puhumattomuutta ja avoimia kysymyksiä. Aavan isä on kuollut äkillisesti ja Aava matkustaa äitinsä Ruutin avuksi tyhjentämään kotitaloa. Parin päivän aikana kumpikin nainen kertoo elämästään ja tekemistään valinnoista lukijalle, välillä puheenvuoron saa vanhempi tytär, Helena. Suuri kysymysmerkki on Ilja, isoveli, joka lähti pois kotoa täysi-ikäistyttyään ja jonka olinpaikasta kenelläkään ei ole tietoa.

En voi väittää rakastuneeni tähän kirjaan. Kuulijalle se suurin mysteeri on melko selvä jo kirjan alkupuolella ja ainakin minä odotin koko ajan jotakin yllättävää käännettä. Mutta sellaista ei tullut, juoni oli juuri niin ennalta-arvattava kuin alusta asti tuntui. Miesnäkökulmakin olisi ollut tervetullut lisä, erityisesti edesmenneen Elias-isän version tapahtuneista olisin halunnut kuulla. Kirjassa käytetty kieli lyhyine lauseineen on kaunista, mutta ehkä minun makuuni liiankin harkittua. Vaikka voihan se olla, että tämä verkkaisuus korostui äänikirjan myötä. Ehkä olisin paperiversiota lukiessa pystynyt rytmittämään lauseet itseäni paremmin miellyttäviksi, vaikea sanoa.

Mikäli jossain vaiheessa luen Kekkosta lisää, aion nimenomaan lukea, en kuunnella.

Stephen King: The Wind Through the Keyhole

Stephen King: The Wind Through the Keyhole, A Dark Tower Novel

Hodder & Stoughton 2012, 335s.

"Those were good years, but as we know - from stories and from life - the good years never last long."

Joskus blogitaipaleeni alussa kerroin, että Musta torni on paras koskaan lukemani sarja. Hitaasti käynnistyvä, mutta mielettömän hieno tarina, jonka soisi mahdollisimman monen lukevan. Jännitinkin suuresti The Wind Through the Keyholen lukemista, koska ennakkotietojen vuoksi tiesin sen sijoittuvan sarjan neljännen ja viidennen osan väliin. Eräänlainen Musta torni 4.5 siis. Onneksi King toteaa jo alkusanoissa, että tämä kirja toimii vallan mainiosti myös yksittäisenä kirjana, jonka voisi hyvin lukea myös sellainen, joka ei ole Mustaa tornia lukenut. Eikä tämä tarina myöskään kärsi, vaikka sarja olisi jo entuudestaan tuttu.

Revolverimies Roland on ka-tetinsä kanssa matkalla Callaan, kun hyytävä myrsky alkaa lähestyä. Seurue löytää suojan hylätyn kylän ainoasta kivirakennuksesta ja jäätävän tuulen riehuessa ulkona Roland alkaa kertoaa tarinaa. Ollessaan vielä nuori poika Roland ja hänen ystävänsä Jamie lähetetään erääseen kylään selvittämään raakoja surmia. Isänsä menettänyt nuori poika, Bill, on nähnyt vilauksen syyllisestä The Skin-manistä ja lohduttaakseen lasta Roland kertoo tälle ikiaikaisen tarinan The Wind Through the Keyhole.

Varsin näppärästi King on siis saanut samoihin kansiin tarinan tarinansisäiseen tarinaan. Joskin on todettava, ettei "nykyhetken" kehyskertomus ole oikeastaan muuta kuin puitteet noiden kahden muun tarinan kertomiselle. Kokonaisuutena The Wind Through the Keyhole on hieno lukukokemus, sillä mielestäni King on parhaillaan juuri tällaisten takaumien/muistojen kertojana. Hivenen haastetta toi Keskimaan sanasto, joka ei ole kauhean hyvässä muistissa, etenkään englanniksi.

Mutta ette ikinä arvaa, mikä tämän kirjan kanssa oli haastavinta! Minäpä kerron: Stephen Fry ja isosiskon lausahdus. Tulin nimittäin tuskailleeksi siskolle puhelimessä Fryn Moab is my Washpotin lukemisen hitautta ja sisko kertoi omasta haasteestaan: englanniksi lukiessaan hänen täytyy lukea lauseet kahdesti; ensin tavallisesti ja sitten toiseen kertaan "sillä lailla kuin Stephen Fry sen lukisi". Voi hyvänen aika! Koska tätä kirjaa aloitellessa jo kuuntelin Fryn äänikirjaa, tarttui tuo tuplalukeminen minuunkin. Kingiä Fryn äänellä. Ei maailman huonoin yhdistelmä, mutta siinä vaiheessa kun Revolverimies alkoi päässäni muistuttaa ulkonäöllisestikin Fryta, alkoi jo vähän pelottaa. :)

Stephen Fry: Moab is my Washpot

Stephen Fry: Moab is my Washpot

Arrow Books 2011, (Hutchinson, 1997), 436s.

Äänikirjan lukijana Stephen Fry

kesto 11h 30min

Toisinaan kirja meinaa jäädä ns. ikuisuusprojektiksi. Yleensä näin käy, jos kirja on tylsä tai huono, mutta joskus riittää väärä lukuhetki. Stephen Fryn Moab is my Washpot ei ollut tylsä eikä huono, vaan mielenkiintoinen ja hauska, hurmaava ja ihailtavan avoin omaelämäkerraksi. Silti sen lukeminen vei tolkuttoman kauan, liki vuoden. Enkä oikeastaan voi puhua lukemisesta, sillä lopulta kuuntelin sen äänikirjana.

Aloitin tämän ensin äänikirjana, mutta koska sellaisen kuunteluun oli kovin vähän tilaisuuksia (= olen äärimmäisen laiska ulkoilija) pistin kuulokkeet syrjään ja tartuin perinteiseen kirjaan. Mutta lukeminen eteni hyvin hitaasti, turhauduin ja aloin lukea jotain muuta. Ja sitten taas jotain muuta jne. Ehkä kuukausi sitten innostuin virkkaamaan erästä suurehkoa isoäidinneliöprojektia ja saman tien turhauduin television hävyttömän huonoon ohjelmatarjontaan. Minulta virkkaaminen ja lukeminen ei suju yhtäaikaa, joten kaivoin kuulokkeet jälleen esille ja lasten nukkumaanmenon jälkeen virkkasin, kuuntelin Fryn muistelmia uudelleen alusta asti ja hihittelin oikein tyytyväisenä.

Moab is my Washpot on Fryn muistelmien ensimmäinen osa, jossa hän kertoo elämästään 18-vuotiaaksi asti. Eniten nautin lapsuusvuosien jutuista, mutta luulen tämän johtuneen osaltaan siitä, että luin/kuuntelin kirjan alun kolmeen kertaan. Fry ei tosiaan säästele itseään missään vaiheessa, vaan pistää itsensä likoon täysin. Erityisesti mieleen jäi herttainen tarina siitä, miten nuori Stephen kuvitteli lasten saavan alkunsa: 

"Roger had once attempted to tell me how pregnancy came about. One or both of us became a little confused and the picture in my head was that of my father as a kind of gardener, dropping a small seed into my mother's tummy-button and watering it with his pee. A peculiar image I suppose, but to a race of Martians no stranger than the unwieldy truth."

Fryn tyyli kertoa elämästään on rönsyilevä ja runsas, mutkitteleva eikä aina kaikkein selkein. Muutamassa kohdassa ehdin jo pelätä tippuneeni kärryiltä, kun Fry viimein palasi takaisin siihen asiaan, jota alunperin oli kertomassa. Ja kyllä, äänikirjan kuunteleminen todellakin tuntui siltä, kuin Fry olisi kertonut elämäntarinaansa juuri minulle, henkilökohtaisesti. Välillä kielen rytmi ja sointi vaivutti minut melkein transsiin, niin nautinnollista Fryn huoliteltu (britti-)englanti on.

Virkkuuprojekti on vielä kesken, joten ehkäpä rohkenen ottaa kuunteluun seuraavan äänikirjan. :)