Alkutarinoita

Rudyard Kipling: Alkutarinoita

(Just So Stories, 1902)

Art House 2013, 213s.

Suom. Jaakko Anhava

Lapsena yksi lempiohjelmistani oli Taotao, jossa äiti-panda kertoili erilaisia tarinoita siitä kuinka se-ja-se -eläin sai värinsä tai korvansa tai äänensä tai muuta vastaavaa. Edelleen tykkään vastaavista eläinsaduista, joten Rudyard Kiplingin Alkutarinoita kiinnosti kovasti. Kirjan kertomukset ovat ilmestyneet alunperin jo vuonna 1902, joten olisi aivan ymmärrettävää, mikäli kirjan tarinat olisivat vakavamielisiä ja vanhahtavia. (Koska ei ennen vanhaan kukaan ikinä nauranut millekään!) Mutta Kiplingin eläintarinat ovat edelleen viihdyttäviä ja hauskoja, kirpakoitakin.

Alkutarinoita olisi varmasti ollut hillitön ääneen luettuna! Heti ensimmäisessä tarinassa, "Miten valas sai nielunsa", kerrotaan kuinka valaan vatsaan joutunut mies "alkoi tömistää ja jymistää, rymistää ja rämistää, tanssahdella ja valssahdella, paukutta ja kalkuttaa, räiskiä ja paiskia, hyppiä ja nyppiä, hinkua ja vinkua, kiskoa ja viskoa, hakata ja nakata, loikkia ja leikkiä, hyöriä ja pyöriä ja hypellä merimiestanssia siellä, missä ei olisi pitänyt, ja Valaan tui todellakin huono olo." Ainakin meidän lapset pitävät kovasti tällaisesta rytmikkäästä ja vähän riimillisestäkin kielestä.

Sanailu on verratonta myöskin Vyötiäisten synnystä kertovassa tarinassa, jossa jaguaari yrittää pitää mielessään äidiltään oppimaa muistisääntöä siitä, kuinka toimia pyydystäessä siiliä ja kilpikonnaa. "Poikani, kun löydät Siilin, sinun pitää vierittää se veteen, niin että se oikenee, ja kun saat kiinni Kilpikonnan, sinun pitää tassuillasi kiskoa se esiin kuorestaan." Kohdatessaan siilin ja kilpikonnan jaguaari ei enää olekaan varma äitinsä antamista ohjeista, sillä siili ja kilpikonna sotkevat  kaiken: "Oletko varma, mitä äitisi sinulle sanoi? - - Ehkäpä hän sanoikin, että kun oikaiset kilpikonnan, sinun pitää kuoria se vedestä löydöllä, ja kun tassutat Siiliä, sinun pitää vierittää se kiskoonsa. - - 
- Oletko aivan varma? Ehkäpä se sanoikin, että kun vesität Siilin, sinun pitää vierittää se tassuusi, ja kun löydät Kilpikonnan, sinun pitää oikoa sitä, kunnes se kuoriutuu."

Kirjassa on mukana tarinoihin kuuluvat runot, Kiplingin itsensä piirtämät kuvat sekä kuvatekstit. Yleensä ottaen en pidä kuvateksteistä satukirjoissa, sillä ne katkaisevat ikävästi  kerronnan. Nihkeä suhtautumiseni kuitenkin muuttui, kun tajusin kuvatekstien olevan lämminhenkisiä ja tarinoivia: sellaisia keskustelunpätkiä, joita itsekin käy lasten kanssa kirjojen kuvia tutkiessa. En tullut testanneeksi kuvien toimivuutta lapsilukijoille, mutta aikuista nuo mustavalkoiset piirrokset miellyttivät kyllä kovasti.

Ylipäätään koko kirja osoittautui täydelliseksi minulle: sopivan roiseja eläintarinoita, runsasta kieltä, kivoja kuvia ja lämmin tunnelma. Ihan mainio kirja, suosittelen sekä iltasaduiksi että omaksi iloksi luettavaksi.

The Tales of Beedle the Bard

J.K. Rowling: The Tales of Beedle the Bard

Bloomsbury 2008, 108s.

The Tales of Beedle the Bard (Siuntio Silosäkeen tarinat) on jostakin syystä odottanut lukemistaan hyvin kauan. Toki se kiinnosti heti ilmestyessään, kuten aika lailla kaikki muukin Harry Potteriin liittyvä. Kirjan taustoista voi lukaista vaikka wikipediasta, joten en lähde tarkemmin kertaamaan sen syntyhistoriaa.

Tämä pieni velhomaailman satukirja pitää sisällään viisi satua ja Albus Dumbledoren pohdintoja niistä. Sadut ovat oikein kivoja ja sopivan taikamaailmaisia. Viimeinen tarina, The Tale of the Three Brothers, on toki merkityksellisin Pottereita silmällä pitäen, mutta suosikkini oli kyllä Babbity Rabbity and her Cackling Stump. Olen tylsä, enkä aio kertoa sadusta nimeä enempää, sillä nämä ovat niin lyhyitä juttuja että nopeasti tulee referoitua koko kertomus.

Satujen lyhyys oli hiukan ankeaa. Tai ehkä suurempi ongelma olikin Dumbledoren jaarittelut ja pohdinnat satujen välissä, ne kun tahtoivat venyä ja venyä. Edes kuvitteelliset teoreettiset kirjallisuuspohdinnat eivät näköjään jaksa kiinnostaa minua.

The Tales of Beedle the Bard on ihan kiva pikku kirjanen, jonka uskon pääsevän enemmän oikeuksiinsa silloin, kun sen lukee samaan aikaan Pottereiden kanssa tai heti niiden jälkeen.

Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

(En man som heter Ove, 2012)

Atena 2013, 382s.

Suom. Riie Heikkilä

Arvostelukappale

Arto Salmisen Ei-kuoren jälkeen kaipasin jotakin kepeää ja hassua luettavaa. Olin kuullut, että Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä olisi hassu ja leppeä kirja, hiukan Mielensäpahoittajan henkeen.

Ove on elänyt koko elämänsä siten kuin kuuluu: käynyt koulua, hankkinut työpaikan, tehnyt aina työnsä hyvin. Mennyt naimisiin, pitänyt huolta kodista, autosta, arjesta - kaikesta. Mutta viime aikoina Oven elämä on alkanut suistua raiteiltaan. Vaimo on kuollut, työt loppuivat. Elämässä ei tunnu olevan enää mitään järkeä. Kaikesta huolimatta Ove yrittää jatkaa elämäänsä ja askareitaan liki rituaalinomaisella täsmällisyydellä. Tarkasti suunniteltua päivärytmiä alkavat kuitenkin häiritä naapurit, joista tahtoo olla Ovelle monenlaista harmia.

Ensinnäkin, meinasin jättää kirjan kesken. Ove on hyvin kaukana lempeästä Mielensäpahoittajasta ja alkuun inhosinkin häntä syvästi. Ove on ilkeä, töksähtelevä ja tyly. Äkäinen ja joustamaton. Naapurit vaikuttivat kivoilta ja Oven käytös tuntui entistä tympeämmältä. Oli ankeaa lukea huonosti käyttäytyvän, aikuisen miehen murinoita. Teki mieli mätkäistä Ovea kärpäsläpällä ja komentaa käyttäytymään kuin ihmiset!

Jokin sai kuitenkin jatkamaan lukemista ja pikkuhiljaa Ovesta alkoi löytyä uusia puolia. Ovesta muotoutui hyväsydäminen ja lempeä mies, jolle elämä on rakentanut vahvan suojakuoren. Vaikka kirjaa lukiessa sai (lopulta) naurahdellakin, kaiken kaikkiaan tarinan sävy on haikea ja surullinen. Hyvin surullinen. Tilannekomiikka on luontevaa ja toimivaa, mutta huumorikirjaksi Mies, joka rakasti järjestystä ei missään vaiheessa muutu.

Backman on kirjoittanut kirjan, joka herättää vahvoja tunteita ilosta suruun. Minulle tämä oli kirjallinen versio Up - Kohti korkeuksia -elokuvasta. Ovesta tuli minulle tärkeä mies, jonka tarinan haluan lukea vielä joskus uudestaan.

Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori

WSOY 2003, 150s.

Kirjastosta

Huh huh.
En ole vielä koskaan lukenut näin kamalaa, hyvää kirjaa. Luin, vaikka en olisi halunnut kuulla enää yhtäkään ällöttävää, inhottavaa, rumaa, vastenmielistä ja/tai ahdistavaa asiaa. Luin, koska Arto Salminen on kirjoittanut hyvin.

Ei-kuori alkaa Vihdintieltä, jota ajetaan Urkki Kyreniuksen taksilla. "Vihdintie ei osannut eteenpäin mennä. Sen oli pakko kääntyä jokaisen suoran päässä, ellei jo aiemmin." Urkin edellä loputtomassa autoletkassa on hevoskuljetusvaunu, jonka pohja yhtäkkiä pettää. Ensin hevosen jalat iskevät kipinää kuivaa asfalttia vasten, sitten kavioista tupruaa vaaleaa tomua. Kohtaus on julma, mutta kalpenee kirjan muille tapahtumille.

Minun on hirveän vaikea kirjoittaa tästä kirjasta mitään positiivista. Tuntuu hirveältä suositella sitä kenellekään, vaikka kirja onkin kirjoitettu valtavan hyvin. Kaikki kirjan henkilöt - myös ne sivulliset - pyrkivät vain hyötymään muista, käyttämään hyväkseen tavalla tai toisella. Tai oikeastaan kaikin mahdollisin tavoin. Ei maailman kuuluisi sellainen olla!

Ei-kuori jättää jälkeensä ahdistuksen, melkein epätoivon. Salmisen inhorealismi on todellakin omaa luokkaansa: luihin ja ytimiin käyvää julmuutta.

Olen sanaton.

Aion tehdä sinut onnelliseksi

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi

(jeg skal gjøre deg så lykkelig, 2011)

Tammi 2013, 289s.

Suom. Katriina Huttunen

Arvostelukappale

Olen lukenut Anne B. Ragden kaikki suomennetut romaanit. Berliininpoppelit -trilogiaan ihastuin valtavasti, vaikka se onkin aika synkkä ja Satunnaista seuraa inhosin syvästi. Aion tehdä sinut onnelliseksi olisi siis voinut olla hirveän huono kokemus sekin, mutta minä pidin oikein paljon.

Aion tehdä sinut onnelliseksi kertoo erään trondheimilaisen lähiökerrostalon A-rapun asukkaista. Yksikään rapun rouvista ei käy töissä, vaan heidän päivänsä kuluu kodin askareiden ja mahdollisten lasten hoitamisen parissa. Ragde kuvaa siivoustöitä ja ruoanlaittoa pikkutarkasti ja antaumuksella nimeten lukuisia vanhoja tuttuja tuotemerkkejä. Ensimmäisessä osassa ääneen pääsevät vuorotellen kunkin asunnon rouvat ja/tai lapset, toisessa osassa samoihin perheisiin kurkistetaan ovisilmäkauppiaan näkökulmasta.

Kirjan takakannessa todetaan tämän olevan "värikäs lukuromaani katkeransuloiselta 1960-luvulta, ajalta jolloin koti oli naisen valtakunta - ja vaihtoehdot vähäisiä", eikä kirjan sisältöä osuvammin voisi kiteyttääkään. En tiedä kuinka onnistuneesti Ragde 60-luvun arkea kuvailee, kun en itse ole sitä aikaa elänyt, mutta ainakin minusta kaikki tuntui hyvin aidolta. Kotirouvien ajatukset ovat sekä vieraita että tuttuja, miesten asenne samoin. Joku haluaisi kodin ulkopuolelle töihin, joku toinen ei. Jonkun mies toivoisi vaimonsa hakevan töitä, joku toinen taas nimenomaan haluaa vaimonsa pysyvän kotona.

Näennäisesti Aion tehdä sinut onnelliseksi on tapahtumaköyhä kirja, mutta minä koin kirjan antoisana ja runsaana lukukokemuksena. Ehkä minä pidän arjesta enemmän kuin keskivertonykynainen ja tunsin siksi oloni hyväksi lukiessani pienistä asioista. Paitsi että kyllä tämän kirjan henkilöiden elämiin mahtuu myös suuria asioita, niin toivottuja kuin surullisiakin.

Viihdyttävä kirja, jota suosittelen etenkin niille, jotka eivät pitäneet Satunnaisesta seurasta.

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

(The old man and the sea, 1952)

Tammi 1983 (9. painos), 130s.

Suom. Tauno Tainio

Omasta hyllystä

Voisi helposti kuvitella, että tarina vanhan miehen kalastusreissulta olisi puuduttavan tylsää luettavaa, mutta silloin olisi väärässä. Vanhus ja meri saa lukijan koukkuunsa (hah! koukkuunsa!) heti ensi sivuillaan. Kuubalainen kalastaja, Santiago, lähtee joka päivä tunnollisesti kalastamaan, vaikka saalista ei ole tullut 84 päivään. Aiemmin hänellä oli seuranaan poika, mutta sittemmin tämän vanhemmat ovat määränneet hänet toiseen, parempionniseen venekuntaan. Tänään Santiagon pyydykseen tarttuu kuitenkin iso kala, joka vetää pientä kalastusvenettä avomerelle päin. Sinnikkäästi ja määrätietoisesti Santiago aloittaa kalan väsyttämisen, sillä tätä saalista hän ei halua päästää karkuun.

En ole mikään himokalastaja (kävin ongella viimeksi kaksi vuotta sitten), mutta kalastus tuntuu silti kotoisalta ja rauhoittavalta myös kirjallisessa muodossa. Pidin kovasti, vaikka välillä hirvittikin Santiagon puolesta. Jos jotakin moitittavaa haluaa etsiä, niin kirja oli aivan liian lyhyt. Olisin halunnut jäädä pitemmäksi ajaksi tarkkailemaan Santiagon arkea: korjailemaan verkkoja, puhdistamaan koukkuja, teroittamaan harppuunaa tai mitä nyt ikinä kalastajan päivittäisin toimiin kuuluukaan.

Lopuksi kerrottakoon, että ei kannata lukea ainakaan tämän painoksen kansiliepeitä, sillä niissä onnistutaan refereoimaan koko kirja sekä tekemään pieni analyysikin sisällöstä. (Laiskan opiskelijan unelmakirja siis!)

Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Kaiku Books 2013, 334s.

Arvostelukappale

Kun suosikkiartisti kirjoittaa kirjan, sen lukeminen tuntuu pakolliselta. Ei huonolla tavalla, vaan jännittävällä. Rakastan Maija Vilkkumaan Se ei olekaan niin -albumia, hykertelen aina kun kuulen Liperiin Nivalaan (hih! Nivala! Se on mun koti!), Ei saa surettaa nostaa ihon kananlihalle ja Mä haluun naimisiin pakottaa tanssahtelemaan. Biisien sanoitusten vuoksi olisikin pitänyt uskaltaa jo etukäteen luottaa siihen, että luvassa on mainio, osuva ja runsas kirja. Ihan turhaan jännitin!

Linda Perttu on räyhäkäs stand up -koomikko, joka yrittää hankkia edes jonkinlaisia tienestejä kirjoittamalla juttuja underground -lehteen. Arjenhallinta ei kuulu Lindan vahvuuksiin, mutta mitäpä tuosta. Silja taas on kahden lapsen kotiäiti, joka päätyy puolipakolla kirjoituskurssille. Siljaa vaivaa niin miehensä Harrin lisääntyvät työkiireet kuin eräs nuoruudessa pidetty puheenvuorokin. Harrilla on tosiaan jatkuvasti tärkeitä työjuttuja hoidettavanaan, sillä tuore pelialan yritys on saanut hyvän alun ja siihen on tärkeää panostaa nyt 110 prosenttisesti. Kyllähän vaimo toki sen ymmärtää, että kaikki tämä on vain perheelle hyväksi. Äänensä saa kuuluviin myös kirjoituskurssin vetäjä, Ville, jonka avioliitto on ratkeamispisteessä. Kaikkien näiden ihmisten (sekä muutaman muun) tiet risteävät ja menevät vähän solmuunkin, niinhän elämässä usein käy.

Vaikka alkuasetelma voi kuulostaa liiankin runsaalta ja sekavalta, Vilkkumaa onnistuu loistavasti pitämään homman hallussa. Henkilöillä on jokaisella niin omanlaisensa ääni, ettei heitä voi sekoittaa keskenään. Eniten viihdyin Lindan seurassa, sillä hän ei turhia kainostele missään asiassa. Jos joku asia ärsyttää, sen voi sanoa ihan suoraankin. Ääneen nauroin muun muassa Lindan tuskailuille nimien taivuttamisen/taivuttamattomuuden kanssa:

"Paskin on se läppä, että ite muka sais päättää, miten oma nimi taipuu. Että vaikka on ilmiselvää että "Satu" taipuu "Sadun", niin sit joku idiootti Satu-niminen voi väittää että "mä haluun et se taipuu Satun", missä ei oo mitään järkeä. Ja sit jengi kysyy multa että "taipuuko sun sukunimi Pertun vai Perttun, sähän saat kato ite päättää sen." MITEN NIIN! Miksen saa samantien ite päättää et se taipuukin "Perseen"? Hirveen kätevää, ite päätin!" (s.28)

Yksi kirjan vahvuuksista on se, että absurdiudestaan huolimatta henkilöt ja tapahtumat ovat uskottavia. Kirjaa lukiessa saa nauraa, mutta ei Nainen katolla mikään kevyistä kevyin kirja ole. Lukiessa tuli huomaamatta kerrattua Vilkkumaan biisejä ja monen tunnelmat ja sisällöt tuntuivat sopivan tähän kirjaan. Yritin kovasti miettiä, mihin kappaleeseen kirjaa vertaisin jos olisi pakko, mutta en pystynyt päättämään vain yhtä. Väittäisin, että tästä kirjasta löytyy ainakin jotakin näistä: Puisto puhuu, Dingo ja yö, Tähti ja Mun elämä. (Ja aika monta muutakin, mutta yritän hillitä itseäni.)

Nainen katolla tarjosi miellyttävän ja hyvin rullaavan lukukokemuksen, joka kannattaa kokea. Eikä tätä kannata lukea "muusikko kirjoitti kirjan" -asenteella vaan ihan kuten mitä tahansa kirjaa. Toivottavasti Vilkkumaa jatkaa myös kirjailijan uraansa.

***

Tämä on viimeinen postaukseni lukutaitokampanjaan, johon lupasin lahjoittaa euron jokaisesta viikon aikana lukemastani kirjasta. Blogiin asti ehdin kirjoittaa kahdeksasta, mutta kaksi muuta odottaa tuossa vuoroaan, joten osallistun kampanjaan 10 eurolla. Tervetuloa mukaan tukemaan tärkeää työtä!