Iso

Pekka Hiltunen: Iso

WSOY 2013, 414s.

Ison päähenkilö on Anni, joka on numeroilla ilmaistuna 168cm ja 148kg ja 37v. Useimmille ihmisille nämä luvut kertovat sen, että Anni on lihava, keski-ikäistyvä nainen, joka todennäköisesti kärsii lukuisista ylipainon aiheuttamasta vaivasta ja/tai sairaudesta, jolla ei ole ruoan suhteen minkäänlaista itsehillintää. Anni taas tietää totuuden: hän on isokokoinen mutta täysin terve. Kyllä hän syö, joskus liikaakin, mutta myös terveellisesti ja ajoittain jopa niukasti. Hän toivoisi, että ihmiset ja yhteiskunta eivät keskittyisi numeroihin ja ihmisen ulkonäköön vaan suostuisivat näkemään kokonaisuuden. Läskihysterian ja lukemattomien laihdutusohjeiden valtaama nykyaika tarvitsee toisen näkökulman. Jonkun täytyy kertoa toisenlaisista lihavuustutkimuksista, niistä joissa ylipaino ei olekaan kansat tuhoon syöksevä, laiskuudesta ja kelvottomuudesta kertova kirous.

"Jos lihavalle ihmiselle annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveiden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla. Häneltä on estetty mahdollisuus onneen juuri nyt, hänen aikansa ei koita, jollei hän muutu. Hän elää terveystiedon kaapuun puetun hoikkuudenpalvonnan valtakunnassa."

Pekka Hiltusen Iso on kirja, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa kertomatta jotakin itsestään - suhteesta omaan painoonsa.

Jos minut luokittelee numeroilla, olen laskentatavasta riippuen noin 15kg ylipainoinen. Useimpina päivinä en näe peilissä muodotonta ja ylipainoista tätiä vaan kohtuullisen sopusuhtaisen, pehmeästi muotoutuneen naisen. Mutta on niitäkin päiviä, jolloin löllöttävä maha ahdistaa hirveästi. Polven vanha rustovamma äityy kipeäksi, jos paino pääsee nousemaan tiettyyn pisteeseen. On päiviä, jolloin toivoisi voivansa astella vaateliikkeeseen ja löytävänsä mieleisensä vaatteen, joka näyttäisi päällä hyvältä. )Ehkä valmisvaatteet eivät istu hyvin juuri kenenkään päälle, sillä harva ylipäätään vastaa jonkun taulukon perusteella päätettyjä standardimittoja.) Sitten on niitä ihmisiä, minun kokoisiani, jotka kokevat oikeudekseen huomautella kiloistani.
"Tämä paita oli mulle tosi iso, ehkä se mahtuu sulle."
"Purjehdipas pois edestä, että muutkin mahtuu kulkemaan tästä."

Ison lukeminen teki hyvää. Annin puheissa, jotka hän toivoo voivansa joskus pitää oikeille kuulijoille, kerrotaan juuri niistä lihavuustutkimuksista, joiden tulokset eivät sovi yleisiin käsityksiin. Lihavuus ei ole väistämättä yhtä kuin diabetes, korkea verenpaine ja kohonneet kolesteroliarvot. Ei kaikkien ylipainoisten nivelet huuda tuskasta ja kulu puhki liian aikaisin, vaikka liikkuminen onkin ehkä hitaampaa ja vaivalloisempaa kuin ns. normaalipainoisilla. Ihan todella on olemassa terveitä lihavia.

Kaunokirjallisesti katsoen Iso kärsii jonkin verran toisteisuudesta. Toisaalta, joskus toisto on se paras tapa iskostaa joku asia lukijan päähän. Iso on ylipainoiselle lukijalle rohkaiseva tarina ja toivoisin sen sanoman saavuttavan myös kaikki maailman juttagustafsbergit ja gillianmckeithit, jotka pääsevät julkisesti mollaamaan kaikkia "ihannepainon" ylittäviä ihmisiä.