Taisin erehtyä ovesta

Anni Polva: Taisin erehtyä ovesta

Karisto 1978, 271s.

Kannen kuva: Arvo Granholm

Anni Polvan kirja Taisin erehtyä ovesta on yksi kirjahyllyni ylpeyksistä. Miksikö? No, ihan kannen perusteella :) Tällä kansikuvalla on minuun väistämätön hihittely-vaikutus, niin ettei vaikkapa kaatosade enää tympäisekään ihan niin paljoa kuin normaalisti. Katsokaa nyt vaikka tuon väärän oven avanneen naisen tyrmistynyttä ilmettä ja verratkaa sitä pehmyttukkaisen pulisonkimiehen levolliseen, kenties rakkaudenkyllästämään katseeseen. Ihailkaa hetki Miehen raikasta pyyhettä ja miettikää, millainen mies aloittaa pukeutumisensa kravatin solmimisella. Ja kellokin välkehtii, ah, niin viettelevästi.

Seuraavaksi hieman sisällöstä. Raija, sievä lääkintäjumppari, on tapaillut jo jonkin aikaa Sakua, joka ei liikoja hempeile ja lepertele. Suukkojenkin suhteen Saku on kovin pihi, eikä kihloista ole puhuttu vielä sanaakaan, vaikka yhdessä on oltu jo melkein vuosi. Työkaverin syntymäpäivillä Raija tapaa Pärren, rikkaan ja komean poikamiehen, joka kehuskelee ylpeänä lukuisilla naisseikkailuillaan. Muiden tyttöjen ollessa sulaa vahaa Pärren edessä Raija nakkelee niskojaan, mikä saa Pärren kiinnostumaan hänestä palavasti. Pärre jahtaa Raijaa väsymättä hankkiutumalla tämän potilaaksi, tarjoamalla autokyytiä ja lopulta ilmoittautumalla samalle valokuvauskurssille. Vähitellen alkaa Raijakin kiinnostua Pärrestä, mutta Sakukin on pidettävä mielessä.

Tässäpä vasta mainio päännollauskirja. Suuria yllätyksiä kirja ei tarjonnut, mutta sellaisia en kyllä odottanutkaan. Toisinaan on varsin hauskaa lukea jotain sellaista, minkä loppuratkaisun tietää jo ensimmäisillä sivuilla.

Oman elämänsä sankari

John Irving: Oman elämänsä sankari

(The Cider House Rules, 1984)

Tammi 1985, 621s.

Suom.Kristiina Rikman

(Minä luin eri painoksen, mutta sen kuvaa ei kustantajan sivuilta löytynyt enkä jaksanut kuvata itse.)

Oman elämänsä sankari on (ymmärtääkseni) yksi tunnetuimmista John Irvingin kirjoista. William Larch on St Cloud'sin orpokodin perustaja ja lääkäri, jolle yksi orpo, Homer Wells, on tullut muita tärkeämmäksi. Homer on adoptoitu neljä kertaa, mutta palannut aina takaisin St Cloud'siin. Homerille orpokoti on ainoa oikea koti, kunnes hän nuorena miehenä matkustaa omenatilalle hiukan maailmaa katsomaan. Larch toivoisi Homerista seuraajaa itselleen, mutta Homer ei koe lääkärinammattia kutsumuksekseen.

No, en minä siitä juonesta oikein halua mitään enempää sanoa, mutta Irvingille tyypillisesti tapahtumat ovat paikoin kovin absurdeja. Monenlaista mahtuu yksien kansien väliin: abortteja, anatomian opintoja, ystävyyttä, rakkautta, sotasankari, härskejä limerikkejä ja mitähän kaikkea muuta. Aborttikuvaukset ovat sen verran tarkkoja ja määrältään runsaista, että en lähtisi suosittelemaan tätä raskaanaoleville.

Taannoista lukujumia yritin purkaa ensi hätään tällä kirjalla. Omituista kyllä, Oman elämänsä sankari onnistui vain pahentamaan tilannetta. Ihan tyrmistyin, kun lukeminen takkusi ennätyksellisen pahasti ja ehdin jo epäillä Irvingin taitoja, kunnes tajusin että vika olikin harvinaisen huonosti oikoluetusta suomennoksesta. Itse suomennos on hyvä, mutta voi taivas tätä kirjoitus- ja painovirheiden määrää! Teksti vi lisee ylimää- räisiä välejäpuuttuvia välejjä, satun!!naisia huutomerkke jä sekä puuttuvia tai tai ylimääräisiä sanoja. Oikeasti piinallista luettavaa... Toivon totisesti, että seuraavat painokset on oikoluettu uudemman kerran - tämä minun kappaleeni on toisesta painoksesta.

Lukemisen takkuisuudesta huolimatta tarina on varsin mainio. Henkilöitä on paljon, toinen toistaan erikoisempia tapauksia. Oman elämänsä sankari ei nouse Irvingin parhaimmistoon, vaikka paljon hyvää tässäkin kirjassa on. (Mutta minkäs teet, kun Garpin maailma ja Leski vuoden verran ovat niin huikeita!)

Highway to Hell - Bon Scottin elämä ja kuolema

Clinton Walker: Highway to Hell - Bon Scottin elämä ja kuolema

(Highway to Hell - The Life and Death of AC/DC Legend Bon Scott, 1994/2007)

Gummerus 2012, 334s.

Suom. Ville Putro

AC/DC on minulle tuttu suurimmista hiteistään ja Angus Youngin koulupuvusta. Vanha kirjeystäväni on kuitenkin ylistänyt bändiä minulle vuosikaudet ja ajattelin, että ihan jo kaverin mieliksi voisin viimeinkin koittaa laajentaa AC/DC tietämystäni.

Bon Scott oli AC/DC:n alkuperäinen laulaja ja yhtyeen kiistaton keulahahmo. Scottin elämä oli oikeastaan varsin kliseistä rock'n'roll-elämää: viinaa, huumeita, runsaasti naisia ja lisää viinaa ja huumeita, kunnes kuoli alkoholimyrkytykseen 33-vuotiaana. Bändin menestyksen eteen Scott oli valmis tekemään kaikkensa, myös uhraamaan avioliittonsa. Toisaalta Scott vaikuttaa ystävien ja sukulaisten haastatteluiden perusteella ystävälliseltä ja huomaavaiselta, miellyttävältäkin. Walker onkin haastatellut tätä kirjaa varten lukuisia Scottin läheisiä, muun muassa hänen vanhempiaan, pikkuveljeään ja ex-vaimoaan.

Luen mielelläni muusikoiden elämäkertoja, mutta yksi ongelma minulla tahtoo olla kaikkien kanssa. Minua kiinnostavat eniten henkilöt, ihmissuhteet, arki ja ajatukset, mutta jostain syystä muusikoista kerrottaessa keskitytään uraan ja bänditouhuihin. Ei siinä vielä ole mitään vikaa, mutta onko ihan pakko selostaa kaikki levytykset, keikat ja kiertueet miksaajia ja managereita myöten? Toki ymmärrän sen, että muita alan ihmisiä ja suuria faneja kaikki nippelitieto kiinnostaa, mutta minulle riittäisi vähempikin.

Mutta tälle pätkälle olisin kuulkaa kaivannut vähän lisäselvennyksiä: "Bon ja Silver eivät olleet lähteneet Englannista yhdessä. Bon lensi yhtyeen mukana, kun Silver taas hankkiutui maitse Lontoosta Adelaideen, missä vietti joulua ystäviensä kanssa." Aika harva on tainnut matkustaa Australiaan maitse... :)

Minun Kiinani 2. Puolueen aika

Li Kunwu & P. Ôtié: Minun Kiinani 2. Puolueen aika

(Une vie chinoise 2 - Le temps du Patri, 2009)

WSOY 2012, 198s.

Suom. Saara Pääkkönen

Minun Kiinani -trilogian toinen osa, Puolueen aika, tuli luettua yhdeltä istumalta. Tämän osan tapahtumat alkavat Mao Zedongin hautajaisista, 1976. Li Kunwu on armeijassa ja haaveilee kaikkein eniten puolueen jäsenyydestä. Kulttuurivallankumous lopetetaan ja alkaa Deng Xiaopingin teollinen vallankumous. Lin isä on viettänyt viimeiset kymmenen vuotta uudelleenkoulutusleirillä ja nyt hän viimeinkin pääsee palaamaan kotiin.

Aivan ensimmäisen osan tasolle Puolueen aika ei mielestäni yltänyt, mutta vaikka kuinka yritin keksiä syitä, en tuntunut löytävän tarpeeksi hyvää syytä. Ehkä miehistynyt Li jää tässä lukijalle hieman etäisemmäksi kuin ensimmäisessä osassa nähty lapsi-Li. Jos minun oli vaikea kirjoittaa ensimmäisestä osasta, niin ei ole helppoa tämänkään kanssa. Luulen, että ongelmana on poliittisuus: en oikein osaa sanoa mitään mistään, kun pelkään käsittäneeni jotain oleellista ihan väärin.

Jännityksellä jään odottamaan sarjan viimeistä osaa. Kuinka pitkälle Li omaa tarinaansa haluaa jakaa?

Myös Norkku on lukenut tämän.

Vuoden mutsi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Avain 2012, 303s.

Vuoden mutsi on ollut runsaasti esillä blogimaailmassa ja sitä kautta kirjasta kiinnostuinkin. Kahden varsin suorasanaisen naisen rehellinen kuvaus niin raskaus- kuin vauva-ajasta on varsin hauskaa luettavaa. Toisaalta joidenkin arvioiden perusteella odotin vieläkin ronskimpaa otetta ja rajumpaa kielenkäyttöä.

Vuoden mutsissa ei maalailla äitiydestä auvoista ja seesteistä kuvaa, vaikka muutama positiivinenkin puoli äitiydestä ja perhe-elämästä toki löydetään.

Koska sisältöä on laajalti käsitelty jo muiden blogeissa, ohjaan teidät tarkempien kuvausten perässä Lumiomenan blogiin, josta löytyy lisää linkkejä muihin teksteihin.

Kirjasta löytyy yksi osio, jota haluan - kiinnostaa teitä tai ei - kommentoida erityisesti. "Lapsiperhemyyttejä - tarua vai totta?" herätti halun heti samantien kertoa jollekin, että meillä muuten oli/on näin! Myytti 1: "Lapsiperheissä herätään kuudelta!". Rämön ja Lahden perheissä ei herätä, mutta meillä kyllä - hyvinä aamuina. Vauva-aikana meillä on noustu pääsääntöisesti aamuyöllä, melkeinpä milloin tahansa puoli kolmen jälkeen. Eikä sen jälkeen ole jatkettu unia ennen kuin ekoilla päiväunilla, jotka tosin saattoivat alkaa jo seitsemältä. Toki niihin lyhkäisiin öihin mahtui myös lukuisia heräilyjä, 4-9. Nuorempi poikamme on ollut ikänsä huonounisin koskaan tapaamani ihminen. Koska kotiunikoululla ei saavutettu minkäänlaisia tuloksia, veimme lapsen unikoulujaksolle turvakotiin (öiksi siis). Ensimmäisellä kerralla sairastuimme koko perhe norovirukseen ja jakso jäi kesken. Puolen vuoden päästä saimme yrittää uudelleen, mutta mitään vaikutusta silläkään jaksolla ei ollut, vaan lapsi heräsi edelleen viimeistään puoli viideltä. Voin kertoa, että jos joku valittaa aamuvirkusta lapsesta, joka herää puoli seitsemältä, minä en todellakaan jaksa olla myötätuntoinen. Tällä hetkellä, kun poika on pian 4, yöt sujuvat toki jo huomattavasti paremmin kun yöheräilyt ovat jääneet pois ja ylöskin noustaan normaalisti vasta kuuden jälkeen. Nukkuminen säilynee silti vielä pitkään yhtenä suurimmistä iloistani, lukemisen ohella. :)

Toinen myytti "Lapsiperheet ovat aina myöhässä!", ei sekään oikein sovi tähän talouteen. Olen aina ollut ajoissa joka paikassa, riesaksi asti. Kun ala-asteella koulu alkoi kymmeneltä, lähdin kilometrin koulumatkalle viimeistään 15 vaille 9. Myös lasten kanssa olen pitänyt aikatauluista kiinni, sillä se kuuluu mielestäni hyviin käytöstapoihin. Tietysti meilläkin sattui muutaman kerran niin, että juuri lähdön hetkellä jostakin vauvan toppahaalareiden uumenista kuului plörähdys ja lähtemistä oli pakko lykätä vaipanvaihdon verran, mutta jos on jo alunperinkin ajoissa, ei myöhästyminen ole mitenkään pakollista.

"Lasten vanhemmista tulee ärsyttäviä besserwissereitä!" Niin tuleekin, ainakin joissakin asioissa. Toisaalta vanhemman roolissa olen myös monissa asioissa epävarmempi kuin olisin etukäteen osannut edes kuvitella. Kasvatusvinkkejä otan edelleenkin mieluummin vastaan toisilta vanhemmilta kuin lapsettomilta henkilöiltä.

Vuoden mutsi oli kepeää luettavaa, mutta monin paikoin olisin kaivannut vähän syvällisempiäkin ajatuksia. Jos olisin lukenut tämän ensimmäistä lasta odottaessa, olisin luultavasti ärsyyntynyt mielettömästi kirjoittajien "negatiivisuudesta", mutta nyt kun on edes vähän äitiyskokemusta takana, saatoin monin paikoin vain nyökytellä ja olla samaa mieltä. Esimerkiksi se sanasto, jota etenkin vauvapalstoilla käytetään, on melko piinaavaa: esikko, kakkonen, masuasukki tai masukki, plussatuulet ja tarrasukat...

Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä

Kirjakauppaliitto 2012, 122s.

Jos suhtauduin nahkeasti Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjaan, niin ennakkoasenteeni Miniää kohtaan taisi olla vieläkin takkuisempi. Mutta tästäpä minä tykkäsin! Kun kertojana Mielensäpahoittajan sijasta toimiikin Liisa-miniä, ei kirja tunnu väkisin väännetyltä vitsin venyttämiseltä.

Liisa valmistautuu viettämään rauhallista viikonloppua, kun mies on lasten kanssa matkustanut Sysi-Suomeen appiukkoa katsomaan. Rentoutuminen ei pääse kuitenkaan edes kunnolla alkuun, kun mies jo soittaa ja ilmoittaa apen loukanneen nilkkansa. Eihän vanha mies yksijalkaisena kotonaan pärjää, joten taksi tuo tämän Helsinkiin. Pojan täytyy toki jäädä laittamaan talo kuntoon, Ford Escort samoin ja äitiäkin täytyy Kuusikodilla käydä katsomassa. Niin on kohta Miniän oven takana appiukko ja erinäinen määrä perunoita ja muita kotimaisia juureksia. Ja jotta viikonlopun ainoaksi haasteeksi ei jäisi kahden täysin erilaisen elämänkatsomuksen yhteensovittaminen, ilmestyy muutama liikemies Venäjältä kahta päivää sovitusta aikataulusta edellä eikä Miniän auta muu kuin ottaa appiukko mukaan bisneksiin.

Mitäpä tästä muutakaan voisin sanoa, kuin että hauskaa koheltamista muutamalla syvällisemmällä ajatuksella maustettuna. Viihdyin oikein mainiosti, mutta enempää Mielensäpahoittajaa en jää kaipaamaan.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

WSOY 2012, 130s.

Pidin valtavan paljon siitä ensimmäisestä Mielensäpahoittajasta. Nauroin ääneen ja pakotin miehen kuuntelemaan mainioita pätkiä, mikä oli kuulemma huippuärsyttävää. Tähän jatko-osaan suhtauduin melkoisella varauksella: toimisiko homma vielä toisen kirjan verran? Voiko ruoanlaiton opettelemisesta oikeasti repiä sisältöä kokonaiseen kirjaan, oli se sitten miten lyhyt tahansa? Miten ne etukäteen jossain mainitut ruokaohjeet on kirjaan ujutettu?

Vaikka Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on ihan hauska, siitä jäi minulle vähän tunkkainen olo. Lukeminen oli jotenkin tahmeaa, vaikka Mielensäpahoittaja tekeekin jälleen tarkkoja ja osuvia huomioita nykymaailmasta. Erityisesti nyökyttelin toteamukselle siitä, miten nykyään "Aina on oltava matkalla, kotonakin, ja hinkumassa muualle, vaikka riittävä elämä on käden ulottuvilla." 

Minä olen surkea ruoanlaittaja ja olen Mielensäpahoittajan tavoin etsinyt - melko turhaan - sellaista keittokirjaa, jossa olisi ihan perusruokien ohjeita. Siitä olen iloinen, että ruokaohjeet on kirjassa ujutettu sulavasti muun tekstin joukkoon. Ääneen en nauranut, mutta muutaman kerran naurahdin hiljaa itsekseni.

Minulle Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike ei ollut maailman mieluisin kirja, mutta kyllä minä sen Miniän silti aion lukea. Jospa uusi näkökulma antaisi idealle uutta pontta...

PS: Joulukinkussa parasta on minunkin mielestäni rasva. Kinkkukin on hyvää, mutta kuumassa rasvassa kastetut ruisleivänpalat kylmän maidon kanssa ovat jouluherkkujen ehdoton ykkönen :)