Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Siltala 2014, 266s.

Tieto-Finlandia -ehdokkaanakin ollut Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen ei alunperin herättänyt minussa oikeastaan minkäänlaista mielenkiintoa. Ajattelin, että tämä on luultavasti kuivakka ja moralisoiva opus, jossa syyttävä sormi heiluu kiivaasti syyllisestä toiseen. Jokin kuitenkin sai lainaamaan tämän kirjastosta, mutta tartuin siihen vasta sitten, kun huomasin että tästä on varauksia ja laina-aika umpeutuu pian. Päätin vilkaista, millaista teksti on ja oletin jättäväni kirjan lukematta. Mutta kuinkas kävikään? Hivuttauduin vaivihkaa Karanteenin kanssa sohvan nurkkaan ja luin. Ja luin ja luin.

Karanteeni aloittaa aidsin matkan seuraamisen 1900-luvun alusta ja seuraa, kuinka virus leviää "yhden ihmisiän aikana kamerunilaisen metsästäjän haavasta koko maailmaan." Suomessa ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle aloitti aidsin suurimpaan riskiryhmään kuuluvien eli seksuaalisesti aktiivisten homomiesten terveyden perusteellisen seurannan huhtikuussa 1983 ennen ensimmäistäkään aids-diagnoosia. Vapaaehtoisista koostuvan koeryhmän verinäytteet ja kattavat haastattelut olivat kansainvälisestikin merkittävässä roolissa aidstutkimuksessa.

Tätä bloggausta on ollut haastava kirjoittaa. Olen referoinut kirjaa jo useaan otteeseen, mutta pyyhkinyt sitten kaiken pois, sillä kirja on niin täynnä hyvää informaatiota, etten kerta kaikkiaan onnistu tiivistämään sitä blogilukijaystävälliseen muotoon.

Karanteeni on erittäin lukijaystävällinen tietoteos, joka kuvaa paitsi aidsin lääketieteellistä historiaa, myös aidsin ja myöhemmin hivin vaikutusta erityisesti homoseksuaalien elämään ja muiden asenteisiin heitä kohtaan. Vaikka hiv ei ole koskaan ollutkaan pelkästään homojen sairaus, sellaiseksi se on hyvin pitkälti leimattu. Reaktiot jo Suomen ensimmäiseen aids-diagnoosiin olivat hysteerisiä ja uutisointi sensaatiohakuista. Taudin tarttumisen ehkäisemiseksi ehdotettiin esimerkiksi tartunnan saaneiden eristämistä Seilin saarelle.

Kirjaan on haastateltu hiv-positiivisia henkilöitä, joista osa esiintyy koko nimellään. Vaikka nykyisin hiv on lääkityksen ansiosta muuttunut kuolemantuomiosta krooniseksi sairaudeksi, sairauden aiheuttama stigma on niin raju, etteivät kaikki kerro sairaudestaan edes läheisilleen. Yksi nykypäivän ja tulevaisuuden haasteista on se, kuinka esimerkiksi vanhustenhoidossa suhtaudutaan hiv-positiivisiin asiakkaisiin. Ikävä kyllä ei välttämättä kovin paljon fiksummin kuin ensimmäisiin hiv-potilaisiin.

Olen itse sitä ikäryhmää, joka ei 80-luvulla juurikaan seurannut uutisia vaan keskityin leikkimään barbeilla ja muovailuvahalla. Meille pidettiin koulussa seksivalistusta, jossa korostettiin raskaudenehkäisyn lisäksi sukupuolitaudeilta suojautumista. Silloin uutukainen radioasema, Radio Mafia, aloitti kesäkumikampanjat ja päähäni onkin iskostunut vahvasti kondomien ylivertaisuus. Ehkä näistä lähtökohdista onkin käsittämätöntä, miten huolettomasti suojaamatonta seksiä on harrastettu ja ilmeisesti harrastetaan edelleen - riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta.

Minulle Karanteeni toimi erittäin mieleenpainuvana erään taudin historiikkina ja väärinkäsitysten oikaisijana. Etenkin helppolukuisuutensa ja monien ihailtavan avoimien haastattelujen vuoksi kirja sopisi erittäin hyvin kaikille sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille ja työntekijöille.

Amerikan keittokirja

Caroline Bretherton & Elena Rosemond-Hoerr: Amerikan keittokirja

(The American Cookbook: A fresh taste on classic recipes, 2014)

Docendo 2014, 249s.

Minulle on luettujen kirjojen ja nähtyjen elokuvien perusteella syntynyt sellainen käsitys, että Amerikassa syödään herkullisia ruokia: nyhtöpossua, grillattua tai uppopaistettua sitä tai tätä, muhkeita pannukakkuja, maissileipää, omenapiirakoita ja erilaisia leivoksia, joihin on käytetty järkyttävät määrät sokeria ja rasvaa. Amerikan keittokirja tuntui siis täydelliseltä kirjalta, sillä senhän täytyy olla täynnä toinen toistaan houkuttelevampia reseptejä. (Kyllä, minä pidän tirisevästä rasvasta ja runsaasta sokerista. Joskaan en välttämättä yhdessä ja samassa suupalassa.)

Amerikan keittokirja on jaettu viiteen osaan: alkupalat, keitot ja salaatit; aamiaiset ja välipalat; pääruoat ja lisäkkeet; jälkiruoat sekä viimeisenä leivonnaiset, makeiset ja säilykkeet. Tämän lisäksi jaottelua on tehty maantieteellisesti, sillä luonnollisesti Yhdysvaltojen kokoisessa maassa on monia "ruoka-alueita". Kirja on runsaasti kuvitettu ja kuvat kyllä saavat makunystyröihin eloa.

Minä olen keittotaidoiltani hyvin rajoittunut, mutta innokkaasti tutkiskelin reseptejä testatakseni mahdollisimman monia niistä. Loppujen lopuksi en noudattanut mitään resepteistä orjallisesti vaan melko vapaasti mukaillen, sillä en halunnut ostaa esimerkiksi erikoissokereita tai sellaisia mausteita, joita en ehkä käyttäisikään mihinkään muuhun. Näistä sooloiluista huolimatta nyhtöpossu ja maissileipä ansaitsevat erityismaininnan: niitä tehdään aivan varmasti jatkossakin.

Lapset rakastuivat etenkin maissileipään, joka tuli syötyä kerralla. Tämän leivän koostumus muistutti kyllä enemmän kuivakakkua kuin perinteistä leipää, mutta maku sentään oli enemmän leipäinen.

Käytettävyyden kannalta Amerikan keittokirjassa on pari puutetta. Hakemisto on tehty ruoka-aineiden, ei kirjassa esiteltyjen ruokalajien mukaan. Jos siis etsit nyhtöpossuwrappien reseptiä, löydät sen hakemistosta kohdan porsaanliha alta. Perinteinen aakkosellinen hakemisto olisi ehdottomasti käytännöllisempi. Toinen minua häiritsevä asia on se, että resepteissä ainesmäärät ilmaistaan desilitrojen asemesta grammoina. Minulla ei ole keittiövaakaa, enkä ymmärrä, kuinka pölisevien jauhojen mittaaminen puntarilla olisi jotenkin kätevämpää kuin desilitran mitalla. Mikäli tällaiset seikat eivät häiritse, Amerikan keittokirja on oivallinen opas Yhdysvaltain monipuolisiin ruokapöytiin.

Epäoleellisena lisähuomiona mainittakoon, että kirjassa on myös seikkaperäisiä kuvallisia ohjeita varsin hupsuihin työvaiheisiin. Minua nauratti, kun tajusin että tässä oikeasti opastetaan askel askeleelta kuinka peruna viipaloidaan, valkuainen vatkataan, taikina kaulitaan jne.

Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Teos 2014, 344s.

Aloittelin Ja taivaan tähdet putoavat -kirjan lukemista jo alkusyksystä. Silloin lukuhetki ei ollut lainkaan oikea ja aloitinkin kirjan uudestaan alusta vasta joulutohinoissa. Miksikään jouluhenkeä nostattavaksi kirjaksi tätä ei kyllä hyvällä tahdollakaan voi sanoa, mutta noin muuten olin vastaanottavaisempi ja luinkin Peuran uusimman muutamassa päivässä.

"Ja jonakin lauantaina, kun olin television katsomisen sijasta suostunut yhdessä äidin kanssa tutkimaan Jumalan sanaa, äiti sanoi, että saan palkinnoksi pyyhkiä pölyt."

Naalasessa, vahvasti lestadiolaisessa ympäristössä kasvanut Anni on kokenut rankan avioeron. Miehellä on jo uusi nainen rinnallaan, mutta Annin elämä on pahasti solmussa. Lohtua hän hakee ja saa Lars levi Laestadiuksen teksteistä, joita hän ahkerasti lukeekin. Teini-ikäinen tytär, Mirka, ajautuu eron ja asuinpaikanvaihtumisen jälkeen huumeporukoihin ja käyttäytymishäiriöt pahenevat aivan uusiin mittoihin. Mirka siirretään pienryhmään, jossa Mirka viimeinkin tuntee tulevansa hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Vielä kun hänelle löytyy sopiva terapeutti ja Annille netistä lupaavan oloinen mies, alkaa näyttää siltä että elämä kääntyy pitkästä aikaa hyväksi. Salakavalasti Mirkan terapia muuttuu kuitenkin kummalliseksi manipuloinniksi ja yksityistapaamiset ryhmäterapiaan. Hengähdystauko on ohi.

Ja taivaan tähdet putoavat oli väkevä kirja. En ole tämän tyyppisen tajunnanvirtaisen ja runollisen kerrontasekoituksen ystävä ja myönnän olleeni välillä vähän pihalla siitä, mitä tulin lukeneeksi. Kuitenkin tarina kurkottelee inhottavilla lonkeroillaan, tarttuu niillä kiinni eikä anna rauhaa ja lukemista oli pakko jatkaa. Olen hyvin iltauninen, mutta tämän kirjan kanssa valvoin puoli yhteen, kun en vain voinut jättää sitä kesken.

En pitänyt kenestäkään tämän kirjan henkilöstä. Jokaisella tuntui olevan niin paljon tuijoteltavaa omassa navassaan, että läheisten hätä jäi huomaamatta. Voi kuinka monta kertaa ravistelin kirjaa siiinä toivossa, että henkilöt havahtuisivat katsomaan ympärilleen, kuuntelemaan toisiaan.

Pidin tästä kirjasta paljon, mutta kirjan loppu oli minusta käsittämätön. Aivan kuin sovittu sivumäärä olisi tullut täyteen ja loppuratkaisu olisi pitänyt sulloa liian pieneen tilaan. Televisio-ohjelmissa olen nähnyt paljonkin sellaisia rytinärytinä - leikkaus - onnellinen/onneton loppu -ratkaisuja, enkä pidä niistäkään. Kirjaan moinen istuu mielestäni vieläkin huonommin. Ei kaikkea tarvitse selostaa pilkulleen, eikä selvittää mitä kenellekin vuoden päästä kuuluu, mutta minä pidän siitä, että tarinassa säilyy jonkinlainen loogisuus. Jos tilanne on näyttänyt kaikinpuolin toivottomalta, ei se voi tyhjällä rivinvälillä muuttua hyväksi taas.

Joka tapauksessa Ja taivaan tähdet putoavat oli mieleenpainuva ja piinallisesti otteessaan pitävä kirja. Hieno, vaikka en lopusta pitänytkään.

Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus

(Seglats i september, 2011)

Tammi 2012, 120s.

Suom. Marja Kyrö

Johan Bargumin Syyspurjehdus valikoitui luettavaksi, kun Ulla muistutteli toisaalla Talven lukuhaasteesta. Kirjan nimi oli entuudestaan tuttu, mutta sisällöstä en enää muistanut muuta kuin sen, että kieltä ja tunnelmaa on joku jossakin kehunut.

Olof ja Harald lähtevät syksyn viimeiselle purjehdusreissulle. Miehet eivät ole ystäviä, eivätkä he ole olleet tekemisissä sen jälkeen kun Olof meni naimisiin Haraldin entisen vaimon, Elinin kanssa. Purjehdukselle lähtee kaksi varttunutta miestä, mutta vain yksi palaa takaisin.

Kirjan alkuosan kerronta etenee Olofin suulla, kun hän - hyvin rönsyilevään tapaan - kertoilee purjehduksen tapahtumista häntä kuulustelemaan tulleille komisarioille. Kerrattua tulee myös vuosien takaisia asioita, mutta kokonaiskuva jää lukijalle varsin hataraksi. Jälkipuoliskolla ääneen pääsee Olof, joka kertoo samoista asioista, mutta omasta näkökulmastaan.

Syyspurjehdus on hienosti kirjoitettu ja tunnelmaltaan tiivis. Sitä lukiessa herää paljon kysymyksiä, mutta vastauksia saa kukin etsiä rivien väleistä. Kuka ehdotti yhteistä syyspurjehdusta? Miksi? Mitä tapahtui purjehduksella - tai silloin vuosia sitten?

Minua Syyspurjehdus kiukutti. Pidin sekä ideasta että tekstistä, samoin toteutuksesta ylipäätään. Mutta kirja on niin hirvittävän lyhyt, että ärsyttää vieläkin! Vaikka pidänkin siitä, että lukijalle jätetään tulkinnanvapauksia eikä kaikkea kirjoiteta auki, olisin näin tasokasta tekstiä halunnut lukea huomattavasti pidemmästikin.

Täytyy ehdottomasti pitää Bargumin nimi mielessä ja lukea hänen muutakin tuotantoaan, jos vastaan tulee.

Aya - Love in Yop City

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya - Love in Yop City

Drawn & Quarterly 2013, 329s. + Norsunluurannikko bonus

Olen normaalisti varsin tiukkapipoinen lukemisten(kin) suhteen ja luen sarjojen kirjat aina järjestyksessä. Aya-sarjakuvien kanssa tein harvinaisen poikkeuksen, sillä sain käsiini tämän sarjan kolme viimeistä osaa sisältävän Love in Yop Cityn, enkä kerta kaikkiaan malttanut jäädä odottelemaan sitä lukematonta, kolmatta osaa.

Koska hyppäsin yhden osan yli, on vain luonnollista, että tarinassa oli minulle joitakin aukkoja. Hulivili-Moussa on tämän kirjan alussa kadoksissa, eikä kenelläkään ole hänen olinpaikastaan mitään tietoa. Herra Sissoko, Moussan isä, on palkannut yksityisetsiviä poikaansa jäljittämään, mutta Moussa on nopea liikkeissään. Monenlaisia eriskummallisia löytöjä tulee kuitenkin vastaan.

Mamadou piirittää edelleen lapsensa äitiä, Adjouaa, mutta poikaparka on niin yksinkertainen, että luottamusta herättääkseen hän tekee kerta kaikkiaan typeriä asioita ja huonoja päätöksiä.

Ayan perheessä lapsesta asti elänyt Félicité joutuu inhottavaan tilanteeseen, kun hänen biologinen isänsä kuulee tyttärensä tehneen suuren omaisuuden mainoksilla. Vaikka Félicité kuinka vannoo, ettei hänellä ole suuria rahoja, isä ei usko vaan vie hänet mukanaan syrjäiseen kylään.

Aya itse ajautuu sitäkin inhottavampaan tilanteeseen, kun biologian opettaja tarjoutuu antamaan yksityistunteja. Lääkärin ammatista haaveileva Aya ottaa tarjouksen vastaan, mutta opettaja ei olekaan kiinnostunut opettamisesta vaan tyttöjen numeroiden korottamisesta lihallisia palveluksia vastaan. Aya ei olisi Aya, ellei hän yrittäisi parhaansa mukaan saattaa irstasta miestä vastuuseen teoistaan.

Monia muitakin hahmoja seurataan, joten Norsunluurannikolla nähdään myös ihmisiä petkuttava saarnaaja, omistushaluinen äiti ja autokkorjaamon Hervé'ä liehittelevä kaunis Rita. Lisäksi välillä vilkuillaan, kuinka kampaamotöitä tekevä homo, Innocent, menestyy Ranskassa.

Kylläpä vain tarjosi hyviä lukuhetkiä tämäkin kokooma-albumi. Vaikka henkilöitä on runsaasti, kerronta etenee niin vauhdikkaasti, ettei kukaan jää mitenkään merkittävästi taka-alalle. Jännitteet pysyvät yllä, eikä lukemista meinannut malttaa keskeyttää ollenkaan. Voi olla, että kolmas osa hieman kärsii tästä että tiedän asioiden "nykytilan", mutta en jaksa harmitella sitäkään. Kyllä Ayan tarina on parhaimmillaan tällaisena isompana annoksena.

Suosittelen!

Loimujen aikaan

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan

Gummerus 1976, 640s.

Vuosi Päätalon matkassa Iijoella alkaa lähetä loppuaan. Olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että lähdin mukaan Kirjavan kammarin Karoliinan emännöimään Iijoki-kimppalukuun. Lukutahti, yksi osa kahteen kuukauteen, on ollut minulle sopiva, sillä näin on jäänyt runsaasti aikaa lukea mitä tahansa muutakin. Vaikka kimppaluku tähän osaan päättyykin, sarjan aion lukea loppuun asti. Mikä se lukuaikataulu sitten on, sitä en vielä tiedä.

Loimujen aikaan alkaa valoisissa merkeissä. Töitä riittää tekijöille ja palkatkin kohoavat etenkin Kallen tapaisilla ahkerilla miehillä sellaisiin summiin, ettei puutetta tarvitse Kallioniemessäkään kärsiä. Hyvä taloustilanne otetaan vastaan kiitollisena, sillä vaikeat pula-ajat ovat vielä tuoreessa muistissa. Silti on niitäkin ihmisiä, jotka uskovat hyvien aikojen enteilevän uutta katastrofia. Seuroissa esiintyy hurmosmieltä tavallista enemmän ja uskoon tulee paljon myös nuorta väkeä. Myös Kalle kokee etsikkoajan, mutta kääntymisestä uskovaiseksi ei tällä kertaa tule valmista.

Kalle tekee töitä entistä ahkerammin ja saa viimein ansaitsemansa työteliään miehen maineen. Kalle on hyvin kilpailuhenkinen, mikä luonnollisesti auttaa pysymään kovassa työtahdissa. Ehtii hän silti myös lueskella ja kirjoittaa omia kirjoitelmiaan, joita lähettelee erilaisiin lehtiin. Toki nuorta miestä kiinnostaa myös hameväki, mutta helpolla eivät tytöt huoli Kallea edes saatille, enemmistä iloista nyt puhumattakaan. Kutsunnoissakin Kalle käy, mutta ennen armeijan alkua ehtii Neuvostoliitto hyökätä Suomeen. Taisteluita käydään karmaisevan lähellä, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Jokijärveltä, ja palavien kylien loimotus valaisee yötaivasta Kallen, Hiltu-Jakin ja kahden Reinon hoitaessa proomuvuorojaan. Rauhanajasta sotaan siirrytään hirvittävän nopeasti. Kyläläiset evakuoidaan ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijaan.

Vaikka talvisodan alkamisen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä, tuntui loppu silti karulta. Jotenkin olin kuvitellut, että sota olisi alkanut verkkaisemmin ja ihmiset olleet pitkään tietoisia sodan uhasta. Mutta tiedon kulku on tuolloin ollut tietenkin paljon verkkaisempaa kuin nykyisin, uutisointi vähemmän hysteeristä. Tuntui surkealta, kun Kallen kotirantojen talot jäävät autioiksi, enkä tiedä ketkä kaikki kyläläisistä pääsevät palaamaan koteihinsa. Onneksi sentään tiedän, ettei Kallen hengen puolesta tarivitse pelätä, mutta muiden kohtaloista en tiedä mitään.

Päätalon käyttämää rikasta kieltä olen kiitellyt aiemminkin, mutta pakko puhua siitä taas. Sanasto tuntuu kuuden kirjan jälkeen edelleen omanlaiseltaan, mutta selkeästi jo tutulta. Tai ainakin tutuhkolta. En osaisi tätä seuraavaa lainausta kertoa omin sanoin, mutta lukiessa olin yllättävän hyvin perillä siitä, millaisista työhommista ja -vaiheista oli kyse:

"Näillä pystytään puomittamaan kokonaisia pyräitä. Jo lenkillä ja koppelilla. Tuolla varpilla pystytään petlaamaan lisää puomia jos tarvihtee. Ja löpönät riittää että saahaan pyräät ja puominsiulat maihin kiinni…"

4xAkimbo

Akimbo ja norsut
(Akimbo and the Elephants, 1990)
Otava 2006, 96s.

Kirjastoautolta löytyi kuin löytyikin mieluisia iltasatukirjoja. Olen itse lukenut Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-sarjaa ja pitänyt niiden lämpimästä ja rauhallisesta tunnelmasta. Olikin siis helppo päätös napata lainaan kolme ensimmäistä Akimbo-sarjan (suom. Taina Aarne) kirjaa lapsille luettavaksi. Neljättä osaa ei ollut paikalla, mutta se laitettiin varaukseen.

Akimbo on nuori afrikkalaispoika, jonka isä työskentelee riistanvartijana luonnonsuojelualueella. Luonto tarjoaa upean kasvuympäristön, mutta ongelmatonta ei ole eläintenkään elämä.

Ensimmäisessä osassa, Akimbo ja norsut, Akimbolle selviää, että lähikylässäkin asuu salametsästäjiä, jotka surmaavat luonnonsuojelualueella norsuja vain syöksyhampaiden tähden. Isä ja muut riistanvartijat ovat kyllä yrittäneet jäljittää salametsästäjiä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Akimbo päättää yrittää tehdä jotakin asialle vaikka yksin ja pian hän onkin jo salametsästäjäryhmän mukana jahtaamassa norsuja.

Tämä oli koululaiselle ihanteellinen kirja: sopivan mittainen, tarpeeksi kuvia ja erityisesti jännittävien tapahtumien tempo osui tismalleen kohdalleen. Akimbo on sen ikäinen, että 8-vuotiaan on helppo kuvitella itsensä hänen tilalleen ja näin melkeinpä seikkailla itse.

Akimbo ja leijonat
(Akimbo and the Lions, 1992)
Otava 2006, 90s.

Toisessa kirjassa, Akimbo ja leijonat, Akimbo pääsee isänsä mukaan pyydystämään vaarallista leijonaa. Huolellisesti suunniteltuun ja rakennettuun pyydykseen ei kuitenkaan jää karjaa surmannut emoleijona, vaan tämän pentu. Akimbo saa ottaa pennun mukaansa ja yrittää pitää sen hengissä.

Norsu-kirjaan verrattuna Akimbo ja leijonat oli lapsille vähän pettymys. Jännittävin kohtaus on jo ennen kirjan puoliväliä ja pojat olivat aidon kummissaan, mitä loppukirjassa muka voi tapahtua, kun se vaarallinen leijona poistui kuvioista niin äkkiä.

Lemmikkileijona alkoi kuitenkin kiinnostaa siinä määrin, ettei iltasatu lopulta pitkästyttänyt ollenkaan.

Akimbo ja krokotiilimies
(Akimbo and the Crocodile Man, 1993)
Otava 2007, 92s.

Kuuluisa krokotiilimies tulee merkitsemään krokotiilipoikueita seurantatutkimusta varten. Akimbon isä on aina pysytellyt mahdollisimman kaukana krokotiileista, mutta Akimbo lähtee innoissaan korkotiilimiehen mukaan tutkimusretkelle. Krokotiilimiehen toista kättä koristaa suuri arpi muistona muinaisesta krokotiilinpuremasta. Tällä reissulla mies saa uuden arven, kun krokotiili käy hänen kimppuunsa pienellä saarella. Kumiveneenkin krokotiili repii käyttökelvottomaksi, mutta jollakin keinolla Akimbon on lähdettävä hakemaan apua.

Tässä tarinassa riitti jälleen sopivasti jännitystä lapsille, eikä kirjan lukemiseen montaa iltaa mennytkään. Minä taas jouduin hiukan nikottelemaan, sillä minusta tuntuu todella epäuskottavalta, että noin 10-vuotias poika osaisi käynnistää auton ilman avainta. Vaikka hän olisikin kerran seurannut vastaavaa toimitusta vierestä, niin onko se oikeasti niin helppoa?

Akimbo ja käärmeet
(Akimbo and the Snakes, 1996)
Otava 2010, 96s.

Akimbo ja käärmeet poikkeaa edeltävistä osista siten, että siinä on kirjailijan alkusanat ja lopussa liki kymmensivuinen tietoliite käärmeistä. Itse tarina on hyvin uskollinen sarjalle: Akimbo pääsee jälleen tutustumaan uuteen eläinlajiin, oppii uusia asioita ja joutuu pelottaviin tilanteisiin.

Akimbon Peter-sedällä on käärmetarha ja Akimbo pääsee sinne lomailemaan ja tekemään erilaisia töitä. Käärmetarha on avoin yleisölle ja vierailijat saavat seurata esimerkiksi myrkkykäärmeiden lypsämistä. Tarhan ylpeys on musta mamba, mutta Peter-sedän toiveissa on hankkia käärmetarhaan myös vielä vaarallisempi vihreä mamba. Kuinka ollakaan, sellaisesta tulee ilmoitus ja Akimbo lähtee Peter-setänsä kanssa käärmejahtiin.

Tässä tarinassa pelottavia hetkiä taisi olla hiukan enemmän kuin muissa osissa. Oli hauska seurata vierestä lasten eläytymistä, kun he jännittivät Akimbon puolesta vihreän mamban kiemurrellessa hänen jaloissaan. (Hauskaa siis siinä mielessä, että oli ihana huomata lasten kykenevän eläytymään tarinaan niin täysin.) Minua jälleen hiukan epäilytti tarinan uskottavuus, koska millainen setä ottaisi myrkkykäärmejahtiin ainoaksi apulaisekseen noin 10-vuotiaan sukulaispojan? No, myönnän kyllä, että kirja olisi ollut varsin tylsä, jos mitään riskejä ei olisi otettu.

Akimbo-sarja oli hyvä löytö, joka takasi leppoisat iltahetket pariksi viikoksi. Tällaisia pitäisi löytää enemmänkin.