Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa
(milk and honey, 2015)
Sammakko 2017208s.
Suom. Riikka Majanen

Intialaissyntyisen, Kanadassa kasvaneen Rupi Kaurin runokokoelmaa Maitoa ja hunajaa on luonnehdittu feministiseksi ja voimauttavaksi. Alunperin Instagramissa (ja ilmeisesti myös Twitterissä) julkaistut runot herättivät paljon huomiota ja lukijoiden pyynnöstä Kaur julkaisi runonsa. Omakustanteena julkaistusta kirjasta on sittemmin tullut kansainvälinen myyntimenestys.

Tätä kirjaa tarjottiin minulle luettavaksi ja lankesin noihin sanoihin feministinen ja voimauttava. Mitä pidemmälle luin, sitä vähemmän tunnistin kirjasta kumpaakaan. Runot on jaettu neljän otsikon alle: satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Ensimmäisessä osassa runot ovat rankimpia, niissä käsitellään muun muassa raiskauksia ja hyväksikäyttöä. Loput kolme ovatkin sitten sellaista teinirunoutta huippuihanasta seurustelusuhteesta, erosta ja siitä toipumisesta. Ja oraaliseksistä.

Rupi Kaurin tyyli on hyvin suoraa. Monien runojen lopusta löytyy jopa kursivoituna se, mitä runoilija on halunnut runollaan sanoa. Ihan siltä varalta, että lukijalta menisi muuten jotakin oleellista ohi. Kirjassa ei käytetä isoja alkukirjaimia, eikä liiemmin välimerkkejäkään.

Luulen, että olen jo kasvanut tällaisten runojen ohi. Esimerkiksi tämä runo:

jokainen vallankumous
alkaa ja loppuu
hänen huuliltaan

tai tämä:

joet virtaavat suustani
kyyneleet joita silmäni eivät
pysty kannattelemaan

olisivat todennäköisesti olleet teini-ikäisen Maijan mielestä uskomattoman upeita runoja, joissa puetaan sanoiksi jotain elämää suurempaa. Nyt ne lähinnä saavat kurtistamaan kulmia melodramaattisuudellaan. En tiedä, kuinka suuresti runot ovat kärsineet käännöksestä, mutta enempää en ole kiinnostunut tutustumaan Kaurin tuotantoon (mikäli lisää on joskus luvassa). Se, mikä toimii nettiaforismina tai "syvällisenä" ajatelmana, ei välttämättä toimi runoutena. Ainakaan kokonaisen kirjan vertaa.

Voi olla, että olen turhankin tyly Maitoa ja hunajaa -kirjalle. Odotukseni vain olivat aivan eri tasolla kuin millaiseksi kirjan sisällön koin. En tuntenut saavani tästä mitään ajattelemisen aihetta. Piirrokset tuovat mieleen John Lennonin rennon tyylin, joten annan kokoelmalle pisteitä siitä, että sentään kuvituksena ei ole mitään photoshopattuja vesipisaroita, kyyneliä, voikukan hahtuvia tai auringonlaskuja.

50/50

Lauri Mäkinen: 50/50
Siltala 2017, 320s.

Syksyllä 1942 Kiestingissä tippuu maahan venäläinen lentokone. Miehistö löytyy kuolleena, mutta neljä desanttia on kadoksissa. Pian desanteista kolme on löydetty ja tapettu, ja neljänneksi desanttiehdokkaaksi löydetään kaksi henkilöä: metsässä alastomana harhaillut tatuoitu mies sekä joen rannasta tajuttomana maannut nainen. Sotaetsivä Härmällä on mutkikas juttu ratkaistavanaan.

Lauri Mäkisen 50/50 olisi takuuvarmasti jäänyt lukematta, ellen olisi lukenut Kirsin kirjanurkan arviota tästä. Meidän kirjastossa 50/50 on sijoitettu sotakirjoihin, mutta yhtä hyvin tämä voisi olla jännäri tai tyystin ilman genrejaottelua.

Mäkinen avaa desantiksi epäiltyjen taustoja harkiten ja upealla rytmillä, siten että lukija kallistuu väkisinkin ensin toisen, sitten toisen epäillyn puolelle. Jos minulla olisi tapana nimetä vuoden onnistunein juonenkäänne, niin tästä kirjasta löytyy todellakin sellainen. Eräässä kohtaa kirjaa, oli pakko pitää järkyttynyt (ja jollain kierolla tapaa ilahtunut) hengähdys-/sulattelutauko ja sitten se olikin taas menoa.

50/50 pitää otteessaan paitsi juonellaan, myös vaivattomalla kerronnallaan. Ilahduttava yllättäjä!

Kiekkokaupunki

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki
(Björnstad, 2016)
Otava 2017, 14h 56min.
Suom: Riie Heikkilä
Lukija: Aku Laitinen

Fredrik Backmanin Kiekkokaupunki aloittaa Björnstadin pikkukaupunkiin sijoittuvan kirjasarjan. Kaupunki on jääkiekkokaupunki henkeen ja vereen. Juniorijoukkueelta odotetaan suuria, sillä mahdollinen mestaruus voisi tuoda kuihtuvalle paikkakunnalle urheilulukion ja ehkä lisää työpaikkoja. Miten käy, kun yksi nuorista jääkiekkoilijoista tekee rikoksen? Ummistetaanko siltä silmät paremman tulevaisuuden toivossa, vai voittaako oikeus?

Kiekkokaupunki tuntui alkavan jotenkin nihkeästi. En ole mikään jääkiekkoihminen, joten jatkuvat treenikuvaukset ja muu väistämättä aiheeseen liittyvä tuntui puuduttavalta. Kun rikos tapahtuu ja sitä aletaan selvittää, en voinut lopettaa kuuntelemista. Backman kuvaa tapahtumia tarkkasilmäisesti ja tunnelma muuttuu koko ajan painostavammaksi ja ahdistavammaksi. Mitä lähemmäksi loppua tarina eteni, sitä isommaksi muuttui pala kurkussa ja sitä tiheämmin piti niistää nenää ja kuivata silmiä.

Tämä kirja menee tunteisiin ja saa miettimään ihmisten raadollisuutta. Tarina on kamala ja uskottava, hyvin kerrottu, käännetty ja luettu.

Iltasatuja kapinallisille tytöille

Elena Favilli & Francesca Cavallo:
Iltasatuja kapinallisille tytöille
(Good Night Stories for Rebel Girls, 2016)
S&S 2017, 212s.
Suom. Maija Kauhanen

Iltasatuja kapinallisille tytöille on mainio kirja.
Joukkorahoituksella toteutettu kirja esittelee sadunomaisissa lyhyissä teksteissä lukuisia eri-ikäisiä naisia ajalta ennen ajanlaskumme alkua aina 2000-luvulle asti. Kaikki kirjassa esitellyt naiset ovat loistavia esikuvia kenelle tahansa, iästä ja sukupuolesta riippumatta. On hienoa lukea näistä naisista, jotka ovat/ovat olleet mitä tahansa soturikuningattaresta räppäriin ja koululaisesta tutkimusmatkailijaan.

Kertomukset kustakin kirjan naisesta ovat vain sivun mittaisia, mutta jo se riittää. Jokaisesta on myös sivun kokoinen muotokuva. Muotokuvat ovat kuudenkymmenen taiteilijan käsialaa, mikä tuo kuvitukseen upeasti vaihtelua.

Kirjaa voisi kritisoida siitä, kuinka siinä toistuvasti kerrotaan, miten naiset kyllä voivat tässä miehisessä yhteiskunnassa olla mitä tahansa, mutta se vaatii taitoa ja tahtoa. Minä kuitenkin koen, että vaikka sukupuolten välisessä tasa-arvossa ollaankin päästy eteenpäin, työtä on edelleen tehtävä ja siksi monissa asioissa sukupuolten eriarvoisuus on edelleen tosiasia. Lisäksi olisi hassua kieltää se fakta, että aikoina jolloin naisten koulutukseen ei haluttu panostaa, joku kuitenkin onnistui saamaan tahtonsa läpi ja sai opiskella ja saavutti suuria.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ei se pelkkä taito ja tahto aina riitä, sillä kaikilla ihmisillä kaikkialla maailmassa ei todellakaan ole samoja mahdollisuuksia toteuttaa unelmiaan, niin kaunis ajatus kuin se olisikin.

Iltasatuja kapinallisille tytöille on sellainen kirja, jonka toivoisin päätyvän mahdollisimman monen lapsen joululahjapakettiin.

Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
(I Let You Go, 2014)
Gummerus 2017, 416s.
Suom. Päivi Pouttu-Delière

Annoin sinun mennä oli näkyvästi esillä ilmestyessään ja jo ennen sitä. Olen lukenut tästä vain hehkuttavia arvioita, tosin vain varoen, etten saisi tietää juonesta liikaa.

Clare Mackintoshin kirja on ilmeisesti trilleri, joten se on varmasti parhaimmillaan silloin, kun sisällöstä tietää mahdollisimman vähän. Takakannessa kerrotaan lähtöasetelma: äiti irrottaa otteensa poikansa kädestä vain pieneksi hetkeksi ja 5-vuotias poika jää auton alle. Lapsi kuolee ja yliajaja pakenee paikalta. Koska itselläni on saman ikäinen poika, meinasin jättää kirjan lukematta. Mutta vähitellen uteliaisuus voitti ja päätin katsoa, millaisen tarinan Mackintosh on kutonut kasaan.

Luin tämän kahdessa päivässä, mikä on kaltaiselleni hitaalle lukijalle melkoinen saavutus. En silti osaa sanoa, pidinkö tarinasta. Clare Mackintosh paiskaa lukijan kasvoille melkoisen juonenkäänteen hieman ennen kirjan puoltaväliä. Lukuintoni meinasi tyssätä siihen paikkaan. Juonenkäänteet ovat tietenkin tervetulleita ja nautin siitä, jos kirjailija onnistuu eksyttämään lukijan. Mutta jostakin syystä koin Mackintoshin tavan huijaukseksi. Ei se sitä ollut, sillä asiat - tietenkin - selviävät ennen pitkää, mutta tunnetasolla en tainnut aivan päästä yli tästä yllätyksestä.

Vaikka Annoin sinun mennä jätti jälkeensä ristiriitaisen fiiliksen, nautin todella paljon siitä, että kirja piti niin tiukasti otteessaan. Muutama sivujuonikuvio tuntui turhalta, mutta tavallaan ne toivat tarinaan enemmän syvyyttä.

Koukuttava, mutta ei ikimuistoinen lukukokemus.

Luupäät: Päivänseisaus

Jeff Smith: Luupäät: Päivänseisaus
Toinen trilogia
(The Dragonslayer,
Rockjaw,
Old Man's Cave, 2005)
Like 2017, 408s.
Suom. Jorma Penttinen

Laakson rauha on vakavasti uhattuna. Tahvo syöttää kyläläisille pelottavia juttuja lohikäärmeistä ja saakin heidät kanssaan lohikäärmejahtiin. Oikeasti Tahvo ei kyllä aiokaan taistella kenenkään kanssa, vaan palata takaisin kotiseudulleen kyläläisten kokoamat aarteet matkassaan. Leppo ja Auvo löytävät pienen rottaolennon, jota he lähtevät palauttamaan omiensa luo. Matka on pitkä ja haastava, sillä vastassa on jättimäinen vuorileijona Kivileuka sekä rottaolentojen johtaja Pääjehu. Olga-mummo katoaa omille teilleen jo kirjan alkusivuilla ja Venlalla riittää selvittelemistä oman roolinsa ja uhkaavien unien kanssa.

Seikkailu etenee jälleen mukavasti ja tarina on hauska. Smith yhdistää onnistuneesti huumorin, jännityksen ja fantasian niin, että tarina viihdyttää takuulla monenikäisiä lukijoita. Tälläkin kertaa nauroin ääneen rottaolennoille, jotka ovat pelottavia pahiksia, mutta myös hyvin tyhmiä. Venlalle olisin toivonut hieman suurempaa roolia, mutta ehkäpä hänellä sellainen seuraavassa osassa jo onkin.

Nautin Päivänseisauksesta alusta loppuun ja olisin hyvin voinut jatkaa vielä toisetkin 400 sivua. Laadukasta piirrosjälkeä yhtä tasokkaasti väritettynä on aina ilo lukea.

Lyhyesti

Elizabeth Strout: My Name is Lucy Barton
Penguin Books 2016, 4h 12min
Lukija: Kimberly Farr

Klikkasin Elizabeth Stroutin My Name is Lucy Bartonin kuunneltavakseni Storytelistä siksi, että tämä kansi näytti minusta syystä tai toisesta kiehtovalta.

Lucy Barton makaa sairaalassa huonossa kunnossa. Yhtäkkiä hänen huoneeseensa ilmestyy äiti, jota Lucy ei ole nähnyt vuosiin. Vähitellen Lucy kertaa mielessään etenkin lapsuuttaan, joka ei ollut helppo, sekä syitä siihen, miksi hän ei ole ollut missään tekemisissä perheensä kanssa enää aikoihin.

Tämä kirja oli yllättävän lyhyt. Olisin mielelläni kuullut enemmänkin Lucyn lapsuudesta ja myöhemmästäkin elämästä, sillä tämä himpun verran päälle neljä tuntia tuntui vain pinnan raapaisulta. Tarina on kuitenkin kiehtova ja se jätti jälkeensä sellaisen tunteen, että tähän haluan palata vielä uudestaan.

Lalli, surma järven jäällä
Kuvitus: Venla Poskela
Käsikirjoitus: Jukka Rantala
Lasten Keskus 2017, 38s.

Lallin tarinasta muistan kuulleeni kaksi versiota, jotka kerrataan tässä Venla Poskelan piirtämässä ja Jukka Rantalan käsikirjoittamassa sarjakuvassa. Kolme koululaista jutustelee keskenään Lallista ja pohtii syitä sille, miksi tarinasta kerrotaan kahta erilaista versiota. Nykypäivään sijoittuvat osuudet ovat värillisiä ja Lallista kertovat mustavalkoisia, mikä toimii oikein hyvin.

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä sarjakuva "johdattaa lukijan pohtimaan historiatiedon alkuperää ja tulkinnallisuutta" ja mielestäni albumi tekee sen onnistuneesti. En muuten muista aikaisemmin kuulleeni mitään Lallin myöhemmistä vaiheista, joten tämä ohuen ohut sarjakuva onnistui myös opettamaan jotakin uutta.

Piirrosjälki on vähän hailakkaa, mutta ilmeikästä ja persoonallista.

Evan Dahm: Riisipoika - Ensimmäinen kirja
(Rice Boy: The First Book, 2006)
Taikapaja 2007, 92s.
Suom. Mikael Hed

Riisipojan ensimmäisen (ja ilmeisesti ainoan suomennetun) osan lainasin kirjastosta jo aikaa sitten, koska kansi näytti sympaattiselta. Itse tarina ei nyt sitten oikein innostanut, enkä muista enää edes muiden hahmojen nimiä. Tässä oli kyse jostain vanhasta ennustuksesta ja sen kenties lähitulevaisuudessa tapahtuvasta toteutumisesta.

Piirrostyyli on sinänsä sievää, mutta hahmoista puuttuu joustavuus ja ilmeet. Jotenkin kankeaa, oudosti rumaa ja söpöä yhtä aikaan ja väritkin hyppivät silmille.

Giant Days volume 6
Käsikirjoitus: John Allison
Kuvitus: Max Sarin
Boom! Box 2017

Onneksi pääsin lukemaan mieluistakin sarjakuvaa. Giant Days sarjan kuudes kokoelma-albumi on vallan mainio. Daisy, Susan ja Esther opiskelevat toista vuottaan yliopistossa, mutta opiskelusta ei näillä sivuilla juurikaan puhuta. Tyttöjen asuntoon murtaudutaan ja he päättävät yrittää itse hankkia varastetun omaisuutensa takaisin. Susan sairastaa ihan hirvittävän flunssan ja hänen isänsä saapuu hoivaamaan lastaan.

Tykkäsin taas ihan hirveästi koko albumista. Luin kerralla loppuun ja harmittelin vain sitä että Ediä ja McGrawta näkyi aivan liian vähän.

Tuija Takala: Onnen asioita
Avain  2017, 91s.

Luen runoja aivan liian harvoin, mutta onneksi sentään edes joskus. Tuija Takalan Onnen asioita on selkokielinen runokirja, joka ilahdutti ja kosketti suuresti.

Liikutuin lukiessani tätä seuraavaa runoa, joka voisi hyvin kertoa omasta isästä. (Paitsi että isän kainalossa katsottiin telkkaria, ei niinkään luettu satuja.)

Muistan illat isän kainalossa.
Isällä oli kirja kädessä.
Sen sanat saattoivat satuun.

Ei mikään eikä kukaan vie muistoa,
jossa on turvassa.

Kirjan loppupuolella on matkarunoja. Sieltä tunnistin monia ajatuksia, vaikka en itse matkustelekaan. Silti olen monesti pohtinut samoja asioita kuin Takala runossaan: sokeutuuko oman elinympäristön kauniille asioille, kun ne näkee joka päivä?

Minä tulen kaukaa
ja näen lähelle.
Katson jokaisen kiven muurista.
Katson jokaisen pylvään palatsista.
Katson jokaisen kulman kadusta.

Jos kuljen täällä joka päivä,
kävelenkö vain ohi?
Huomaanko ihmeelliset asiat, 
jos ne ovat vieressä joka päivä?