perjantai 8. elokuuta 2014

Edith. Runoilijan elämä ja myytti

Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti
(Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, 2014)
Schildts & Söderströms 2014, 408s.
Suom. Jaana Nikula

Suhteeni Edith Södergraniin on ollut varsin lyhyt ja pinnallinen. Lukioikäisenä vietin lyhyen ajanjakson lukien Edith Södergranin ja Saima Harmajan runoja, joita en oikein hyvin ymmärtänyt enkä näin ollen niihin hirveästi ihastunutkaan. Södergranista itsestään en tiennyt paljoakaan, vaan tyydyin siihen ties mistä oppimaani näkemykseen riutuneesta keuhkotautipotilaasta, joka makasi päivät pitkät sängyssään keskellä kutakuinkin asumatonta korpea haaveillen rakkaudesta.

Nämä ennakkokäsitykseni sekä sopivan intohimoton suhteeni Södergraniin teki minusta oivallisen lukijan Agneta Rahikaisen Edith -elämäkerralle. Rahikainen kertoo ensin Södergranin elämästä, niin totuudenmukaisesti kuin se niukkojen lähdetietojen perusteella on mahdollista. Kirjan jälkipuoliskossa keskitytään seuraamaan sitä, kuinka Södergranille kuolemansa jälkeen luotiin tietynlaista imagoa ja joka jäi sinnikkäästi elämään faktana. Rahikainen pyrkii avaamaan ja purkamaan noita myyttejä, mikäli siihen on tarvetta.

Södergran ei suinkaan syntynyt syrjäiseen korpimökkiin vaan Pietarissa, joka vuonna 1892 oli Euroopan neljänneksi suurin kaupunki. Pietari oli jo tuolloin kansainvälinen ja suvaitsevainen kaupunki, jossa suomalaiset muodostivat yhden suurimmista vähemmistöryhmistä. Södergranin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opiskeli saksankielisessä yksityiskoulussa. Monikielinen Södergran puhui ruotsin ja saksan lisäksi ranskaa, englantia, suomea ja venäjää. Myöhemmin, ollessaan parantolassa Davosissa, Sveitsissä,  hän opiskeli myös Italiaa. Edith oli perheensä ainoa lapsi ja sai viettää viimeisiä elinvuoisaan lukuunottamatta melko hyväosaista elämää. Perheen isä asui suurimman osan ajasta Karjalan Kannaksella, Raivolassa sijaitsevassa huvilassa, missä myös Edith ja hänen äitinsä viettivät usein kesiä.

Edithin sairastuminen tuberkuloosiin luonnollisesti vaikutti opiskeluihin ja seuraelämään, mutta Edithin elämänasenne säilyi eloisana, elämänjanoisena. Hoitojaksot Nummelan parantolassa olivat tiukasti aikataulutettuja, jotta levolle, kävelyille ja ruokailulle oli riittävästi aikaa. Edithin äiti matkusti tyttärensä mukana niin Nummelaan kuin myöhemmin Sveitsin parantoloihin, mikä ei ollut yleinen käytäntö. Lopulta Edith kyllästyi melko tehottomiin ja kivuliaisiinkin hoitomuotoihin ja päätti luopua parantolajaksoista kokonaan.

Södergranien heikentynyt rahatilanne pakotti Edithin ja hänen äitinsä muuttamaan pysyvästi Raivolaan, joka jäi sodan jälkeen hankalaan paikkaan Suomen ja Venäjän välille. Aiemmin eläväinen ja suosittu paikkakunta hiljentyi ja muuttui melko vaikeaksi matkakohteeksi. Toimeentulo oli niukkaa, eivätkä Edithin kirjailijapalkkiot runoteoksistaan olleet kovin suuria. Viimeiset viisi elinvuottaan Edith elikin vaatimattomissa oloissa ja jostakin syystä tätä on muistelmissa haluttu korostaa.

Edith on kirjana todella mielenkiintoinen. Rahikainen kirjoittaa melko yleistajuisesti, mutta kirja on niin täyteläinen, että lukeminen oli välillä jopa raskasta. Pidin siitä, kuinka säntillisesti kirjoittaja pyrkii seuraamaan harmillisen niukkaa lähdeaineistoa ja malttaa olla tekemättä suurempia tulkintoja. Kirja herättää kysymyksiä, joihin ei saada vastauksia, ellei sitten jostakin löydy aiemmin tuntemattomia kirjeitä tai muita asiakirjoja.

Lukiessani koetin miettiä, millaista olisi ollut tuntea Edith Södergran. Kirjeidensä perusteella Edith vaikuttaa todella omistautuvalta ystävältä ja voisin kuvitella moisen käytöksen väsyttäväksi jopa luotaantyöntäväksi. Edithin ystävyys Hagar Olssonin kanssa kuulostaakin enemmän yksipuoliselta rakkaudelta, kuin ystävyydeltä. Edith kirjoitti Hagarille todella usein ja kirjassa lainatut pätkät ovat kovin intohimoisen kuuloisia. Edith myös lahjoitti Hagarille ystävyyssormuksen, mutta naisten tavatessa Viipurissa Hagar vältteli joutumista kahden kesken Edithin kanssa. Miksi?

Suosittelen tätä kirjaa kaikille hitusenkaan Edith Södergranista kiinnostuneille. Vaikka lukeminen ei minulle ollutkaan täysin vaivatonta, kirja on sisällöltään todella antoisa. Lisäksi on erikseen mainittava kirjan kuvat, jotka ovat todella kauniita ja puhuttelevia. Osa kuvista on Edithin itsensä ottamia ja täten erityisen mielenkiintoisia.

6 kommenttia:

  1. Tietty ennakkoasenteettomuus ja intohimottomuus varmasti tavallaan helpottavat tämän teoksen lukemista - ravisteleehan Rahikainen aika lailla Södergranin ympärille rakenneltuja myyttejä. Minulle tämä oli hyvin mielenkiintoinen lukukokemus, jonka anti varmasti askarruttaa minua pitkään: ajattelen, että Rahikainen purkaa myyttejä perustellusti, mutta ehkä sittenkin myös hitusen liikaa - tämäkin elämäkerta on myös aikansa tuote.

    Ja on tosiaan kiehtovaa ajatella, millaista olisi ollut tuntea Södergran! Mutta ehkäpä on vielä kiehtovampaa ettei tuntenut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Olet ihan oikeassa siinä, ettei tämäkään kirja ole ajastaan irrallinen. Mutta minusta Rahikainen pitää saman linjan kautta kirjan, eikä ala siloitella tai keksiä täytettä aukkokohtiin. On jälkipolvien kannalta harmi, että niin paljon kirjeitä ja muita papereita tuhottiin Edithin ja äitinsä toimesta, mutta toisaalta ymmärrän Edithiä tässä asiassa hyvin. En minäkään haluaisi, että joku tulevaisuuden tutkija yrittäisi perehtyä 90-luvun nuoren maailmaan juuri minun päiväkirjojeni ja kirjeitteni avulla ;)

      Poista
  2. Tämä on yksi vuoden eniten odotetuista minulta, jolle taas Södergran on ilma, jota hengitän eli suhtaudun häneen hyvin intohimoisesti, mutta juuri se saa haluamaan tietää enemmän. Kukapa ei voisi olla olematta utelias Edithin ja Hagarin suhteesta, mutta Rahikainen sanoo aika suoraan sen, mitä on aavisteltu, tai ainakin minä olen niin tehnyt. Kirjassa oli myös jotain niin ravistelevaa faktaa Södergranin elämästä, että...pahaa tekee. Edithin puolesta. Tämä on nyt takuulla varteenotettavin elämä kerta Södergranista. Olen pitänyt myös Brunnerin kirjasta Edith, mutta se on osin faktaa, osin fiktiota. Tämä on nyt niin totta kuin mahdollista. Upea teos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, Tässä kirjassa parasta oli minusta juuri se, että Rahikainen pysyy tosiasioissa eikä juurikaan spekuloi. Pidin valtavasti Edithin valokuvista, etenkin niistä, joissa hän poseerasi itse. Ylipäätään se Edith, johon tämän kirjan sivuilla pääsi tutustumaan, oli ihanan energinen, vimmainen ja rämäpäinen. En olisi ennen voinut kuvitellakaan, että Edith esimerkiksi kiipeilisi katoilla :)

      Tämä kirja on hieno, myös ulkoisesti.

      Poista
  3. Odotan tämän lukemista kovin. Ahmin nuorena Södergranin runoja ja jo siksi on ihana ajatus päästä lukemaan itselle tärkeästä runoilijasta tuore ja runsas elämäkerta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, Södergranin runot entuudestaan hyvin tuntevalle tämä onkin varmasti vielä antoisampi lukukokemus kuin minulle. Tosin minusta tässä elämäkerrassa mielenkiintoisinta olivat juuri ne ei-kirjalliset asiat :)

      Poista