Edith. Runoilijan elämä ja myytti

Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti

(Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, 2014)

Schildts & Söderströms 2014, 408s.

Suom. Jaana Nikula

Suhteeni Edith Södergraniin on ollut varsin lyhyt ja pinnallinen. Lukioikäisenä vietin lyhyen ajanjakson lukien Edith Södergranin ja Saima Harmajan runoja, joita en oikein hyvin ymmärtänyt enkä näin ollen niihin hirveästi ihastunutkaan. Södergranista itsestään en tiennyt paljoakaan, vaan tyydyin siihen ties mistä oppimaani näkemykseen riutuneesta keuhkotautipotilaasta, joka makasi päivät pitkät sängyssään keskellä kutakuinkin asumatonta korpea haaveillen rakkaudesta.

Nämä ennakkokäsitykseni sekä sopivan intohimoton suhteeni Södergraniin teki minusta oivallisen lukijan Agneta Rahikaisen Edith -elämäkerralle. Rahikainen kertoo ensin Södergranin elämästä, niin totuudenmukaisesti kuin se niukkojen lähdetietojen perusteella on mahdollista. Kirjan jälkipuoliskossa keskitytään seuraamaan sitä, kuinka Södergranille kuolemansa jälkeen luotiin tietynlaista imagoa ja joka jäi sinnikkäästi elämään faktana. Rahikainen pyrkii avaamaan ja purkamaan noita myyttejä, mikäli siihen on tarvetta.

Södergran ei suinkaan syntynyt syrjäiseen korpimökkiin vaan Pietarissa, joka vuonna 1892 oli Euroopan neljänneksi suurin kaupunki. Pietari oli jo tuolloin kansainvälinen ja suvaitsevainen kaupunki, jossa suomalaiset muodostivat yhden suurimmista vähemmistöryhmistä. Södergranin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opiskeli saksankielisessä yksityiskoulussa. Monikielinen Södergran puhui ruotsin ja saksan lisäksi ranskaa, englantia, suomea ja venäjää. Myöhemmin, ollessaan parantolassa Davosissa, Sveitsissä,  hän opiskeli myös Italiaa. Edith oli perheensä ainoa lapsi ja sai viettää viimeisiä elinvuoisaan lukuunottamatta melko hyväosaista elämää. Perheen isä asui suurimman osan ajasta Karjalan Kannaksella, Raivolassa sijaitsevassa huvilassa, missä myös Edith ja hänen äitinsä viettivät usein kesiä.

Edithin sairastuminen tuberkuloosiin luonnollisesti vaikutti opiskeluihin ja seuraelämään, mutta Edithin elämänasenne säilyi eloisana, elämänjanoisena. Hoitojaksot Nummelan parantolassa olivat tiukasti aikataulutettuja, jotta levolle, kävelyille ja ruokailulle oli riittävästi aikaa. Edithin äiti matkusti tyttärensä mukana niin Nummelaan kuin myöhemmin Sveitsin parantoloihin, mikä ei ollut yleinen käytäntö. Lopulta Edith kyllästyi melko tehottomiin ja kivuliaisiinkin hoitomuotoihin ja päätti luopua parantolajaksoista kokonaan.

Södergranien heikentynyt rahatilanne pakotti Edithin ja hänen äitinsä muuttamaan pysyvästi Raivolaan, joka jäi sodan jälkeen hankalaan paikkaan Suomen ja Venäjän välille. Aiemmin eläväinen ja suosittu paikkakunta hiljentyi ja muuttui melko vaikeaksi matkakohteeksi. Toimeentulo oli niukkaa, eivätkä Edithin kirjailijapalkkiot runoteoksistaan olleet kovin suuria. Viimeiset viisi elinvuottaan Edith elikin vaatimattomissa oloissa ja jostakin syystä tätä on muistelmissa haluttu korostaa.

Edith on kirjana todella mielenkiintoinen. Rahikainen kirjoittaa melko yleistajuisesti, mutta kirja on niin täyteläinen, että lukeminen oli välillä jopa raskasta. Pidin siitä, kuinka säntillisesti kirjoittaja pyrkii seuraamaan harmillisen niukkaa lähdeaineistoa ja malttaa olla tekemättä suurempia tulkintoja. Kirja herättää kysymyksiä, joihin ei saada vastauksia, ellei sitten jostakin löydy aiemmin tuntemattomia kirjeitä tai muita asiakirjoja.

Lukiessani koetin miettiä, millaista olisi ollut tuntea Edith Södergran. Kirjeidensä perusteella Edith vaikuttaa todella omistautuvalta ystävältä ja voisin kuvitella moisen käytöksen väsyttäväksi jopa luotaantyöntäväksi. Edithin ystävyys Hagar Olssonin kanssa kuulostaakin enemmän yksipuoliselta rakkaudelta, kuin ystävyydeltä. Edith kirjoitti Hagarille todella usein ja kirjassa lainatut pätkät ovat kovin intohimoisen kuuloisia. Edith myös lahjoitti Hagarille ystävyyssormuksen, mutta naisten tavatessa Viipurissa Hagar vältteli joutumista kahden kesken Edithin kanssa. Miksi?

Suosittelen tätä kirjaa kaikille hitusenkaan Edith Södergranista kiinnostuneille. Vaikka lukeminen ei minulle ollutkaan täysin vaivatonta, kirja on sisällöltään todella antoisa. Lisäksi on erikseen mainittava kirjan kuvat, jotka ovat todella kauniita ja puhuttelevia. Osa kuvista on Edithin itsensä ottamia ja täten erityisen mielenkiintoisia.