American Born Chinese

Gene Luen Yang: American Born Chinese

First Second 2006, 233s.

Taas yksi kannen perusteella valittu kirja, tällä kertaa sarjakuvahyllystä. Chinese Born American ei ollutkaan muistelma, kuten kannen ja nimen perusteella luulin, vaan "yleispätevä" kertomus maahanmuuttajien lapsen vaikeudesta sopeutua joukkoon ja tulla hyväksytyksi.

Yang kertoo tarinan kolmessa tasossa. Yksi tarina on kuin jumaltarustoa, päähenkilönään Apinakuningas, jota muut jumalat eivät huoli kutsuillensa. Apinakuningas syventyy kung-fun oppeihin ja oppii muuttamaan itsensä paremmin muiden jumalten standardeja vastaavaksi. Mutta sisimmältään hän on edelleen sama Apinakuningas, vaikka ei tahdo sitä myöntääkään.

Koulupoika Jin Wang saapuu uuteen kouluun. Hän on luokkansa toinen aasialaistaustainen oppilas ja joutuu saman tien muiden silmätikuksi. Jin haluaisi olla kuten muutkin: puhua kuin muut, syödä samanlaisia eväitä, näyttää samalta, käydä treffeillä.

Danny taas näyttää kiinalaista syntyperää olevista vanhemmistaan huolimatta valkoihoiselta amerikkalaisteiniltä. Koulussa sujuu hyvin, on ystäviäkin ja eräs ihana tyttö. Mutta Dannya piinaa kiinalaisserkku Chin-Kee, kaikkien kliseisten karikatyyrien näköispainos, joka saapuu joka vuosi kylään ja pilaa kaiken.

American Born Chinese oli ovelasti rakennettu kokonaisuus. Näennäisen irralliset tarinat sulautuvat yhdeksi, joka saa ymmärtämään kunkin yksittäisen tarinan tarkoituksen. Tällainen kerrontatapa on toki aika yleistä kaunokirjallisuudessa, mutta aiemmin en ole törmännyt siihen sarjakuvissa.  Kuvitus on selkeää ja värien käyttö runsasta, mikä vaati totuttelua hillitympien sarjakuvateosten jälkeen. Tämän lainaaminen oli hyvä päähänpisto!

Hauskan miehen kirous

Janne Juhani Kuusinen: Hauskan miehen kirous

omakustanne 2011, 209s.

Joskus viime lokakuussa sain kanssabloggarilta vinkin, että eräs Janne Juhani Kuusinen tarjoaa kirjaansa luettavaksi bloggareille. Lukaisin lukunäytteen, josta pidin joten pyysin arvostelukappaleen. Lukemisen aloittaminen vähän venyi ja kun kirjan viimein aloitin, meinasin lopettaa aika lailla saman tien. Tunsin olevani kirjoittajan kanssa niin eri aaltopituudella kuin vain mahdollista ja mieluummin tein kotitöitä kuin luin.

Olen kuitenkin huono jättämään kesken kirjoja ja plarasin kirjaa vielä uudemman kerran. Sattumalta pysähdyin kirjan loppupuolella lukemaan lyhyen jutun vauhtikidutuksesta, eli siitä, kun linja-auto ajaa mateluvauhtia mutta silti onnistuu jarruttamaan koko ajan. Matkustaja varautuu tulevaan pysähdyksen aiheuttamaan nytkähdykseen, jota ei tulekaan. Tämä juttu oli hassu ja sympaattinen, joten päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden.

Täytyy sanoa, että Kuusinen onnistuu kääntämään jutun kuin jutun genitaalialueelle. Väitän, että valtaosa näistä lyhyistä novelleista sisältää pillun, pippelin, pers'reiän tai panemista, masturbointia tai vähintään piereskelyä. Runsaasta määrästä vastaavalla huumorilla varustettuja leffoja oletan tälle tyylille olevan runsaasti kuluttajia ja naurajia, mutta minä en kuulu siihen porukkaan.

Vaikka Hauska mies oli huumoriltaan minulle aivan väärää luettavaa, pidin Kuusisen sanaleikittelyistä. Uudissanat ja kirjoitusasun muuttaminen toimivat pääosin erittäin hyvin. Sitä paitsi, kyllä tässä kirjassa oli monta sellaistakin juttua, joista pidin. Lahjoja kirjoittajalla on ja mikäli aihevalinnat nousevat sieltä navan alta ylemmäksi, aion ilman muuta lukea enemmänkin Kuusista.

Muumipapan urotyöt

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

(Muminpappans bravader, 1950)

WSOY 2010, 158s.

Suom. Päivi Kivelä ja Laila Järvinen

- Kyllä minä olin aika poika nuoruudessani, hän sanoi itsekseen. - Enkä ole nytkään huonoimpia, hän lisäsi ja polkaisi iloisena maata.

Muumipapan urotyöt jätti jälkeensä leveän hymyn ja onnellisen olon. En olisi malttanut mennä nukkumaan illalla, kun Urotöitä oli enää muutama kappale jäljellä, mutta silmät eivät jaksaneet pysyä auki.

Eräänä kesänä, Muumipeikon ollessa vielä pieni, Muumipappa sairastui flunssaan. Kurkkukivun ollessa pahimmillaan Muumipappa katsoo aiheelliseksi kutsua luokseen Muumipeikon, Nipsun ja Nuuskamuikkusen ja muistuttaa näitä siitä, että he ovat saaneet elää elämänsä aidon seikkailijan kanssa. Kun kukaan lapsista tai edes Muumimamma ei muista, kuinka merenvahasta tehty raitiovaunu on päätynyt Muumipapalle, Pappa tuskastuu. Raitiovaunu on hänelle tärkeä esine, eikä sen tarinan soisi painuvaan unholaan jos kävisi niin huonosti, että Pappa kuolisi flunssaan. Muumimamman kehotuksesta Muumipappa alkaa kirjoittaa muistelmiaan, joita hän sitten lukee ääneen luvun kerrallaan.

Ja kyllähän Muumipappa on ehtinyt seikkailla! Ankeasta lastenkodista karattuaan hän on seilannut merellä, pelastanut Hemuli-tädin Mörön kynsistä, rakentanut talon, kohdannut kummituksen ja tietysti pelastanut myös Muumimamman.

Alkuasetelma nauratti kovasti, sillä auttamatta Muumipapan sairastaminen kuulostaa kovin tutulta. Ehkä moni tunteekin tuon kavalan man flun, hirmuisen taudin, jonka rankkuudesta naisilla ei ole minkäänlaista käsitystä. En ole lukenut Urotöitä aiemmin, mutta moni kohtaus oli hieman muunneltuna tullut vastaan muumisarjakuvissa. Pidin myös siitä, kuinka Pappa sensuroi muistelmistaan arveluttavat seikkailut (kuten matkan hattivattien kanssa) ja kuittasi osan lasten kysymyksistä kommentilla viiva-viiva-viiva.

Mainio kirja!

Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia

H.P. Lovecraft: Hautausmaan kauhu ja muita kertomuksia

Jalava 2013, 375s.

Suom. Ilkka Äärelä,

Matti Rosvall,

Sari Kallioinen & Anita Puumalainen

H.P. Lovecraft (1890-1937) on kuolemansa jälkeen kulttimaineeseen noussut kauhu- ja fantasiakirjailija, joka on luonut Cthulhu-mytologian. Tähän Lovecraftin koottujen teosten neljänteen osaan on koottu hänen yhteistyössä muiden kanssa kirjoittamia novelleja (joiden uskotaan olevan pääasiassa Lovecraftin käsialaa), hänen tunnetuin runonsa Yuggothin kylvö sekä ainoa romaaninsa Charles Dexter Wardin tapaus.

Aloitin tämän kirjan lukemisen jo hyvän aikaa sitten. Alkuun pidin kovasti lukemastani, mutta yht'äkkiä teksti muuttui huolimattomasti käännetyksi/oikoluetuksi. Aloin takertua kirjoitusvirheisiin, enkä osannut keskittyä itse tekstiin. Ymmärrän kyllä, että Lovecraftille on ominaistakin tietynlainen raskassoutuisuus, enkä kompastunut vielä näihin tällaisiin pätkiin:

"He, joiden ote kirpoaa, menettävät sen oman Taipumuksensa tahi Vahvuutensa puutteesta, mutta pyrkiessään peittämään Heikkoutensa, he syyttävät Menestyksensä puutteesta sitä ensimmäistä Kriitikkoa, joka heidät mainitsee."

Sen sijaan takeltelin, kun:

"-- teki keskustelujen perusteella sen käsityksen --""Myöskään ei mikään siellä elossa ollut ei ilmaantunut elävänä raunioista.""Romero ja minä ilman minkään estämättä menimme maakasojen yli --"

Jätinkin kirjan joksikin aikaa tauolle, mikä oli fiksu päätös. Kun tartuin kirjaan uusin silmin, en enää takertunut suomennosten epätasaisuuksiin. Ainoaksi romaaniksi mainittu Charles Dexter Wardin tapaus osoittautuikin hyväksi, joskin ennalta-arvattavaksi kauhukertomukseksi. Nuori Charles Ward kiinnostuu isoisoisoisoisästään, joka on yritetty pyyhkiä olemattomiin niin suvun muistoista kuin kirkonkirjoistakin. Esi-isän muotokuvan ja sen taakse kätkettyjen papereiden löytymisen jälkeen Charles keskittyy täysin tutkimuksiinsa. Ajan kuluessa Charles eristäytyy vanhempiensa talon ylimpiin kerroksiin, käyttäytyy oudosti eikä päästä ketään edes kurkistamaan tiloihinsa. Tarinan alussa perhelääkäri on tapaamassa mielisairaalaan suljettua Charlesia, joten onnellista loppua ei ole odotettavissa. Kerronta on hiukan toisteista ja jaarittelevaa, mutta lisääntyvä epätoivo ja kauhu välittyvät lukijalle vaivatta.

Useissa kokoelman tarinoissa toistuu asetelma, jossa kertoja muistelee jotakin mennyttä tapahtumaa, jota ei haluaisi muistella ja josta jälkipolvienkaan ei oikeastaan olisi hyvä tietää yhtään mitään. Monet novellit voisikin tiivistää sanoin "Tapahtui jotakin kauheaa, mutta en halua puhua siitä." Paljon jääkin lukijan mielikuvituksen varaan, mikä toki on myös hyvä asia.

Kielellisestä epätasaisuudesta huolimatta kokoelma on lukemisen arvoinen. Toivottavasti seuraava kokoelma olisi viimeistellymmin käännetty, jotta lukukokemus ei moisesta kärsisi.

Tohtori uni

Stephen King: Tohtori uni

(Doctor Sleep, 2013)

Tammi 2014, 527s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Bloggausjonossa olisi pino kirjoja, mutta tästä Stephen Kingin uusimmasta on pakko päästä kirjoittamaan heti tuoreeltaan. Tohtori uni on itsenäinen jatko-osa kauhuklassikoksi muodostuneelle Hohdolle. Kun King ensimmäisen kerran tiedotti kirjoittavansa Hohdosta tutun pikkupojan myöhemmistä vaiheista, vastaanotto oli ristiriitainen: monet odottivat uutta kirjaa malttamattomina, toiset tyrmistyivät. Kieltämättä minäkin jännitin melkoisesti, mutta ihan turhaan.

Daniel Torrance (Danny, Dan) on tämän kirjan alussa vielä lapsi, joka totuttelee elämään hohdon kanssa. Hohto saa aikaan sen, että Danny kuulee muiden ajatuksia, aavistaa asioita ennakolta ja näkee hirvittäviä eläviä kuolleita. Sopivin harppauksin King hyppii ajassa alkoholisoituneen Danin aikuisuuteen, siihen synkimpään hetkeen, joka on piinaava häntä vuosikaudet. Dan ei osaa asettua aloilleen, vaan vaeltaa paikasta toiseen ilman suunnitelmia. Päähänpisto saa hänet nousemaan bussista Frazierin pikkukaupungissa, josta hän saa töitä lyhyeksi aikaa.

Toisaalla syntyy tyttö, Abra, jonka erikoiset kyvyt saavat tuoreet vanhemmat hämilleen ja pelkäämään. Lisäksi Amerikan valtateillä vaeltaa joukko viattomilta eläkeläisiltä näyttäviä karavaanareita, jotka eivät tietenkään ole sitä miltä näyttävät.

Tohtori uni ei missään nimessä ole Kingin paras kirja, ei järisyttävän omaperäinen tai muutoinkaan erikoinen. Ja silti se on niitä kirjoja, joita lukee miltei pakonomaisesti. Olen yleensä ärsyttävän jämpti kotitöiden suhteen, mutta kun aloitin tämän kirjan, oli koti hunningolla kolmatta päivää. En kerta kaikkiaan malttanut pyykätä tai imuroida. Tohtori uni on ehkä Kingin kirjaksi keskitasoa, mutta fanillehan sekin on jo upea kokemus. Eniten nautin siitä, miten Tohtori uni todellakin toimii itsenäisenä teoksena, muistuttaen siellä täällä Hohdon tapahtumista.

Hykerryttävän taattua King-kirjallisuutta. Jään innolla odottamaan seuraavaa kirjaa.

Parahin Jeeves

P.G. Wodehouse: Parahin Jeeves

(Very Good, Jeeves 1930

Much Obliged Jeeves 1971

Carry on Jeeves 1925)

Teos 2013, 399s.

Suom. Kaisa Sivenius

Jokaisella pitäisi olla oma Jeeves, jonka puoleen kääntyä pienissä ja suurissa ongelmatilanteissa. Minä en pistäisi pahakseni  myöskään apua kodinhoidollisissa askareissa tai asuvalinnoissa. (Tosin Jeeves paheksuisi syvästi vaatekaappini sisältöä, mutta  hän osaisi paheksua lempeästi.)

Miksi tuijotat minua niin kuin ruijanpallas kalakauppiaan leikkuukivellä?

Parahin Jeeves on juuri niin höpsö, kepeä ja brittiläinen kuin odottaa sopii. Kokoelma pitää sisällään parisataasivuisen nimitarinan sekä 6 lyhyttä tapausta. Niin, Bertram Wilberforce Woosterin elämässä sattuu jatkuvasti mitä erikoisempia tapauksia, jotka hän itse kirjaa muistiin lukijoiden iloksi. Jälleen kerran Wooster yrittää vältellä kihloja, mutta jokin hänessä tuntuu vetävän puoleensa naimahaluisia naisia. Woosterilla on muutenkin taipumusta hankkiutua kiusallisiin ja epäilyttäviin tilanteisiin, jopa siinä määrin ettei edes Jeeves aina keksi ratkaisuja saman tien. Jeeves, jonka etunimi on muuten Reginald, voi myös ottaa etäisyyttä isäntäänsä, mikäli tämä vasten Jeevesin neuvoja pistää päähänsä väärän hatun tai käyttää väärän väristä kravattia. Tai kasvattaa viikset.

Tämän kirjan nimikkotarinassa Wooster saa kutsun tätinsä luokse, missä Woosterin ystävä tarvitsee apua vaalikampanjoinnissa. Tietenkään Woosterin kampanjointi ei ala kovin menestyksellisesti, sillä ensimmäiseksi hän päätyy juttusille ystävän ainoan vastaehdokkaan kanssa. Vierailunsa aikana Wooster saa niskaansa varkaussyytöksiä ja päätyy jälleen melkein kihloihin vasten tahtoaan, täti yrittää junailla perinnöntapaista köyhälle nuorukaiselle eräältä lääketehtailijalta, kihloja solmitaan ja puretaan sekä lisäksi Jeevesin klubin salainen kirja aiheuttaa harmaita hiuksia.

-- Florence oli pahalla tuulella, ja milloin niin käy, raavainkin mies kiipeää vaistomaisesti puuhun ja vetää sen perässään ylös.

Viihdyin Woosterin ja Jeevesin seurassa mahdottoman hyvin. Meno on niin hulvatonta ja sanailu omaa luokkaansa, että ihan varmasti luen lisää Wodehousea mahdollisimman pian. Olenkin onnistunut hankkimaan hyllyyni kaikki aiemmat Jeeves-tarinoita -kokoelmat, joten valinnan varaa on. Ainoan miinuksen annan tarinoiden järjestyksesta, sillä nimitarinassa viitattiin ainakin kahteen tarinaan, jotka oli sijoitettu tässä vasta kirjan loppupuolelle. Noin muuten Parahin Jeeves osoittautui täydellisen hurmaavaksi kirjaksi.

Käen kutsu

Robert Galbraith (J.K. Rowling): Käen kutsu

Otava 2013, 463s.

Suom. Ilkka Rekiaro

En ole koskaan ollut suuri dekkareiden ystävä. Televisiosta on tullut katsottua rikossarja poikineen ja ilmeisesti nuo ohjelmat ovat tyydyttäneet dekkaritarpeeni. Robert Galbraithin salapoliisiromaani olisi ihan varmasti jäänyt minulta kokonaan noteeraamatta, ellei sen kirjoittajaksi olisi paljastunut J. K. Rowling. Joko salanimen käyttö oli laskelmoitu markkinointikikka tai sitten Rowling halusi ihan aidosti kokeilla uuden genren haltuunottoa ilman kuuluisan nimen tuomia paineita. Joka tapauksessa minun luettavakseni Käen kutsu valikoitui puhtaasti Rowlingin vuoksi: olen lukenut Potterit pari kertaa ja ihastuin myös Paikkaan vapaana.

Cormoran Strike on Afganistanin sodassa vammautunut entinen sotilaspoliisi, nykyinen yksityisetsivä. Asiakkaita, ainakaan maksavia sellaisia, ei liiemmin ole, eikä ihmissuhderintamallakaan mene lainkaan hyvin. Strike saa tutkittavakseen huippumallin itsemurhan, jota tämän adoptioveli ei halua uskoa itsemurhaksi. Väliaikaisen sihteerinsä, Robinin, avustuksella Strike yrittää kaivaa esiin totuutta nuoren, uskomattoman kauniin naisen kuolemasta.

Käen kutsu vastaa hyvin käsitystäni perinteisestä dekkarista. Tapausta tutkitaan perinpohjaisesti, rauhalliseen tahtiin ja lopussa pamautetaan ilmoille yllättävähkö loppuratkaisu. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja kerronta miellyttävän soljuvaa. Silti lukeminen melkein puudutti. Ehkä olen liian tottunut siihen, että rikokset ratkaistaan alle tunnissa (miinus mainoskatkot) ja siksi Käen kutsu tuntui etenevän hitaasti. Toisinaan minua kiinnosti enemmän itse Cormoran, kuin hänen tutkimansa tapaus. Robin taas jäi sellaiseksi näppäräksi sidekickiksi, joka hoiti ne hommat joihin pomo itse ei pystynyt/ehtinyt, mutta oli tarvittaessa helppo sivuuttaa.

Tarinan uskottavuudesta en osaa sanoa mitään, mutta pienistä motkotuksista huolimatta kirja oli kokonaisuudessaan oikein hyvä. Ei minusta dekkarifania tämän perusteella ole tulemassa, mutta mikäli Cormoran ja Robin ratkovat tulevaisuudessa lisää rikoksia (kuten vahvasti epäilen), luen kyllä heidän tapauksistaan mielelläni.