Kohta voi vähän kirpaista

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista
Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
(This is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor, 2018)
Art House 2019, 269s.
Suom. Ari Jaatinen

Jos satut olemaan brittiläinen lääkäri (tai sairaanhoitaja) ja sinulla on siksi hyvin rajatusti vapaa-aikaa, säästän aikaasi ja totean heti alkuun, että tässäpä lukemisen arvoinen kirja! Ja vieläpä kamalan hauska! Paitsi välillä ihan kaikkea muuta kuin hauska, mutta silti sellainen, josta puhuu töissä kaikilla kahvitauoilla, joita näillä brittilääkäreillä ei kyllä edes ole.

En tiedä yhtään, kuinka eri- tai samanlaista on arki suomalaisessa sairaalassa verrattuna Iso-Britannian julkisen puolen sairaaloihin, mutta toivon että Suomessa tilanne olisi edes vähän inhimillisempi. Adam Kay irtisanoutui lääkärintoimestaan vuonna 2010, kuuden työntäyteisen vuoden jälkeen. Työajat olivat lähinnä muodollisuuksia, sillä viikossa työtunteja kertyi jopa 97. Palkassa nämä tunnit eivät toki näkyneet, vaan lääkärin todellinen tuntipalkka oli vain hitusen parempi kuin Mäkkärin rivityöntekijällä. (Käytän tässä imperfektiä, vaikka tilanne tuskin on ainakaan merkittävästi parantunut Kayn työvuosista.)

Työolosuhteet olivat periaatteessa hyvät, mutta työmäärä järkyttävän kohtuuton. Kay suuntautui synnytyksiin ja gynekologiaan, joten päiväkirjamerkinnät keskittyvät enimmäkseen näihin aiheisiin. Kaylta löytyy muuten selkeä käytännön vinkki lantionpohjan lihasten treenaamiseen kaikille, jotka eivät ole ihan varmoja, kuinka noita lihaksia olisi syytä harjoittaa:

"Kuvittele olevasi ammeessa, joka on täynnä ankeriaita, etkä tahdo yhdenkään pääsevän sisään."

Olen kärsinyt turhauttavasta lukujumista, mutta tämän kirjan hotkaisin vauhdilla. Nauroin välillä ääneen, enimmäkseen siksi että Kayn kertomat tapaukset olivat hauskoja. Tai jos eivät aina hauskoja, niin helposti ymmärrettäviä ja jossain määrin samastuttavia.

"Lauantai, 30. kesäkuuta 2007

Lehdessä oli uutinen sairaalan vahtimestarista, joka vangittiin, koska hän oli toiminut viimeiset pari vuotta valelääkärinä. Pääsin juuri sen sortin vuorosta, että jäin miettimään, pääsisinkö pälkähästä, jos teeskentelisin vahtimestaria."

Ehkä en suosittelisi tätä raskaana oleville, varsinkaan jos raskauteen liittyy jotakin ylimääräisiä riskitekijöitä, mutta noin muuten kyllä kaikille (mustankin) huumorin ystäville. Tosin sellaisen varoituksen annan kaikille, että kirjan lopussa selviää syy sille, miksi Kay lopetti lääkärinuransa, eikä se syy ole ollenkaan hauska. Mutta sentään tässä suomenkielisessä painoksessa on ikään kuin loppukevennyksenä jonkin verran ensimmäisestä painoksesta poistettuja merkintöjä, jotka hieman pehmittävät karuutta.

"Maanantai, 7. heinäkuuta 2008

Hälytys synnytyssaliin. Aviomies pelleili synnytyspallon päällä ja kaatui, halkaisten kallonsa lattiaan."

Kivienkelit

Kristina Ohlsson: Kivienkelit
(Stenänglar)
WSOY 2019, 4h 4min.
Lukija: Anni Kajos

Kristina Ohlssonin Kivienkelit on Lasilapset-sarjan kolmas ja viimeinen osa. Harmittaa, että näin hyvä sarja päättyy lyhyeen, mutta sentään loppuhuipennus on tasokas.

Simonan isoäiti asuu suuressa talossa, joka on aikaisemmin toiminut hotellina. Pihaa koristaa neljä raskastekoista kivipatsasta, jotka alkavat yhtäkkiä vaihtaa asentojaan. Jotakin outoa on muutenkin tekeillä, sillä Simona kuulee yläkerrassa askelia, vaikka isoäiti on alakerrassa ja kylpyhuoneen peiliinkin ilmestyy tekstiä. Lisäksi isoäidiltä saatu nauhuri tuntuu nauhoittavan yliluonnollisia kuiskeita.

Yhdessä ystäviensä Billien ja Aladdinin kanssa Simona yrittää saada selvyyttä asioihin. Kysymysten määrä kasvaa kasvamistaan, mutta lopulta alkaa löytyä vastauksiakin.

Esikoinen luki tätä sarjan päätösosaa pitkään. Hän kyllä kertoi pitävänsä tarinasta, mutta ei sen surullisesta sävystä. Kivienkeleissä onkin enemmän haikeutta ja surua, kuin aiemmissa osissa. Minusta tämä saattoi kuitenkin olla sarjan paras osa: juoni on miellyttävän monitasoinen, tarina etenee sopivassa tahdissa ja jännite pysyy hyvin kasassa.

Pidin tästä todella paljon ja lapsena olisin taatusti rakastunut koko sarjaan syvästi. Arvostan tätä, että nuorillekin lukijoille tarjotaan myös ihan aitoa jännitystä ja jopa kauhua.

Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika
Atena 2019, 4h 23min.
Lukija: Ella Pyhältö

Maria ja hänen avopuolisonsa ovat yrittäneet lasta jo pitkään. Puolisolla on selkeästi suurempi tarve perustaa perhe, Maria lähinnä epäilee omia kykyjään ja siinä sivussa vähän puolisonkin. Kun Arttu-vaari on kekkuloinut pankissa kalsareissaan ja sana siitä kiirii Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle, usuttaa äiti Mariaa matkustamaan vaaria katsomaan. Ei Maria alunperin aio sinne korpeen lähteä, mutta kas vain, vähän omaksi yllätyksekseenkin Maria sinne kuitenkin päätyy.

Vaari on yksi uppiniskaisuuden perikuva, eikä hän mielestään mitään apuja tarvitse. Vähitellen Arttu ja Maria kuitenkin löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen. Ehkä vähän epävireisen, mutta rakkaan.

Soili Pohjalaisella on mahtava kirjoitustyyli. Rakastin hänen esikoisteostaan, Käyttövehkeitä, ja ihan yhtä lailla hullaannuin Valuvikaankin. Pohjalaisen henkilöhahmoilla on luonnetta ja vaikka läheskään kaikki luonteenpiirteet eivät ole mairittelevia, näitä hahmoja tekisi mieli halata lujaa. He tosin tuskin ilahtuisivat siitä, mutta ei mennä siihen nyt ollenkaan.

Teksti on kaikin puolin luontevaa ja kielenkäyttö riemastuttavan rempseää. Ihan harmitti, kun kuuntelin tätä äänikirjana kävelylenkeillä, kun en voinut kirjoittaa niitä mehukkaimpia juttuja heti muistiin. Muistan nyt enää vain sen, että joku käytti Artusta kuvausta ihmisperse ja se oli kerta kaikkiaan niin osuvasti sanottu, että nauroin ääneen sopivasti jonkun leikkipuiston kohdalla ja luultavasti vaikutin puistossa olijoiden silmissä vähän sekopäiseltä.

Valuvika oli virkistävää ja vähän herkistävääkin luettavaa. Suurimmat lukusuositukset!

Katoava muumio

Tapani Bagge: Katoava muumio
Apassit 3
Karisto 2019, 135s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Apassit seikkailevat jälleen!
Tällä kertaa Ateneumissa vietetään egyptiläisen taiteen näyttelyn avajaisia, kun kesken juhlallisuuksien salin valot sammuvat ja juhlayleisö vaipuu outoon tokkuraan. Muumio sarkofageineen katoaa ja tietysti Otto, Heikki, Erik, Samuli, Elli ja Nelli alkavat suorittaa omia tutkimuksiaan. Edessä on vahtivuoroja hautausmaalla ja uhkaavia tilanteita.

Katoavaa muumiota vähän jännitti lukea iltasatuna, koska pelkäsin sen olevan liian jännittävä. Pelasimme lasten kanssa äskettäin pakopelin, jonka muumiot saivat aikaan sen, että kuopus ei uskaltanut nukkua omassa sängyssään. No, Katoavassa muumiossa on kyllä jännittäviä juttuja ja ehkä yllättävänkin kahjot pahikset, mutta painajaisilta kuitenkin säästyttiin.

Carlos da Cruzin kuvitus on jälleen kerran mielettömän upeaa. Kuvitus on selkeästi osa tarinaa ja kuvastaa tunnelmia loistavasti. Vaikka kuvissakin on mukana jännittäviä elementtejä (kuten erään muumion kääreiden raosta pilkistävä silmä), piirustustyyli pehmentää kauhuja miellyttävästi.

Tarina oli tällä kertaa vähän pettymys. Esikoinen moitti juonta tylsäksi ja minusta tarinan joukkoon oli ympätty liikaa faktaa muinaisesta egyptistä ja faaraoista. Tieto sinänsä on mielenkiintoista, mutta sen olisi voinut varmaankin ujuttaa tarinaan vähän pienempinä kerta-annoksina ja vähemmän päälleliimatusti.

Kokonaisuutena Katoava muumio on kuitenkin houkutteleva teos, johon kannattaa tarttua.

Maan povessa, Väkiveriset 4

Sini Helminen: Maan povessa
Väkiveriset 4
Myllylahti 2019, 248s.

Maan povessa päättää Sini Helmisen neliosaisen Väkiveriset-sarjan. Olen pitänyt aiemmista osista erityisesti niiden mukaansatempaavuuden takia: tarinat ovat vieneet mukanaan ja lukeminen on ollut kaikin puolin vaivatonta.

Tässä osassa ovat mukana aiempien osien päähenkilöt, sekä Otra, maahispoika. Maahisten nykyinen asuinpaikka on uhattuna, mutta Otra ystävineen ei ole lainkaan valmis muuttamaan nykyistäkin karummalle seudulle. Maan alla siis kuohuu, samoin sen pinnalla. Tuulia on nimittäin kadonnut ja järvestä löytynyt tunika saa syyttävät katseet suuntautumaan veden väkeen.

Harmikseni minulta kesti pieni ikuisuus päästä tähän tarinaan sisälle. Hahmoja on tosiaan enemmän kuin aikaisemmissa osissa ja oli jotenkin työlästä palauttaa mieleen heidät kaikki omine taustoineen. Lisäksi, kun tarina eteni noin neljällä eri taholla, tuntui kuin olisin yrittänyt juosta pehmeässä hiekassa: eteneminen oli tuskallisen hidasta.

Hyvin hitaaksi kokemani alun (alkua tuntui kestävän yli puolen kirjan verran) jälkeen alkaa kyllä tapahtua, mutta varsinkin loppukohtaus tuntui kuitenkin liian hätäiseltä. Lisäksi siinä lopussakin alkoi sellainen turhauttava toisto, kun sama kohtaus kerrottiin parin hahmon näkökulmasta. Olen tässä viime aikoina takkuillut lukemisen kanssa ihan yleisestikin, joten ehkä kirja kärsi kohtuuttomasti ihan vain oman lukuflowni puutteesta.

Napinoistani huolimatta suosittelen tätä sarjaa kaikille hyvää reaalifantasiaa kaipaaville, yläkoululaisista vanhempiin.

Matkaystävä

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019, 345s.

Matkaystävän luin työkaverin suositeltua sitä. Kirjan päähenkilö, lestadiolaisperheessä kasvanut nuori nainen, irrottautuu uskonyhteisöstä ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää. Hänellä on avopuoliso, mutta tämä ei ole tietoinen avovaimonsa menneisyydestä. Kun naisen koulutoveri katoaa, menneisyys alkaa väkisin hyökyä päälle.

Tavallaan tämä aihe on jo käyty läpi. Viimeksi olen lukenut tällaisen uskonnollisesta yhteisöstä ponnistavan tarinan maaliskuussa, kun kuuntelin Katja Kärjen Jumalan huoneen maaliskuussa. Mutta vaikka aihe sinänsä olisikin jo tuttu, näkökulmia ja tarinoita onneksi riittää moneen lähtöön.

Matkaystävä on sekä koominen että koskettava. Olen aiemminkin kertonut, mutta kerron jälleen, olevani kotoisin paikkakunnalta, jolla lestadiolaisuus kukoistaa. Nuoresta asti on ollut selvää, että jotkut eivät saa meikata tai värjätä hiuksia, käyttää korvakoruja tai kondomeja, katsoa telkkaria tai tanssia. Tuntui erikoiselta lukea ikään kuin sisäpiirikuvausta siitä, kuinka joku tietty peitevoide oli hyväksyttyä, mutta joku toinen merkki lipsahtikin jo meikin puolelle. Tai että lestadiolainen kodinkoneliikkeen pitäjä möi kyllä televisioita, mutta antennit asiakkaiden piti hankkia muualta. Ja ne televisiot, tai monitorit, ovat sallittuja, kunhan katsoo vain itse nauhoitettuja videoita.

Jopas tämä teksti lipsuu mihin sattuu.
No, Matkaystävä on kaikin puolin vetävä teos. Jonkin verran piti kyllä sulatella sitä, että miksi tarinan päähenkilö sai koulukaverin katoamisen jälkeen puheluita jopa kotipaikkakunnan poliisilta. Ihanko oikeasti liikkeen sisällä ajatellaan/ajateltiin, että kaikki maailmallistuneet pysyisivät yhteydessä toisiinsa? Etenkin, jos se yhteys jo lapsuudessa on ollut hyvin hatara?

Lämmin lukusuositus! Vaikka uskonnollinen yhteisö ei kiinnostaisikaan, tässä on myös mainiota ajankuvaa.

Pankkirosvon poika

David Walliams: Pankkirosvon poika
(Bad Dad, 2017)
Tammi 2019, 412s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

Frankin isä on entinen rallicrossin mestari, joka menetti toisen jalkansa pahassa onnettomuudessa. Onnettomuuden myötä isä menetti jalkansa lisäksi työnsä ja pian myös vaimonsa, eli Frankin äidin. Isä ja Frank elävät hyvin, hyvin vaatimattomasti, mutta he rakastavat toisiaan paljon. Niin paljon, että isä ajautuu hankaluuksiin lainattuaan rahaa Frankin syntymäpäivälahjaa varten. Käy niin, että kuitatakseen velkansa, isän on osallistuttava pankkiryöstöön. Frank saa asian selville, mutta asiat ehtivät mennä monelle mutkalle, ennen kuin oikeus tapahtuu.

Luimme Pankkirosvon pojan iltasatuna ja vaikka kirjassa on hurjasti sivuja, lukeminen oli joutuisaa. Kuvitusta on paljon ja teksti suurehkoa, joten todennäköisesti ihan kaikki lapsetkaan eivät säikähdä kirjan paksuutta. (Esimerkiksi eskarilaisemme lukee tätä parhaillaan ja on jo sivulla 67.)

Ensimmäiseksi kehun sitä, että tässä kirjassa Walliams on onnistunut hillitsemään ulkonäkömollausta, jota hänen muissa kirjoissaan on inhottavasti ollut. Ulkonäölle nauramisen sijaan Walliams on keskittynyt alapäähuumoriin, joka ei ehkä sekään ole aivan sitä huumorin laadukkainta lajia, mutta huomattavasti hyväksyttävämpää kuitenkin. (Ja ajatonta sekä hyvin uppoavaa, ainakin useimpiin lapsiin.)

Lisäksi pidin siitä, että vaikka tarina on aika kurja (ennen onnellista loppuaan), sävy on kuitenkin sen verran humoristinen, ettei ketään alkanut ahdistaa. Lapset odottivat kovasti kioskinpitäjä Rajin ilmestymistä tarinaan ja hihkuivat innosta, kun Raj sitten toden totta putkahti mukaan menoon. 

Vaikka kirja on pitkä, siinä riittää tapahtumia niin paljon, ettei pitkästymistä ehdi tapahtua. Iltasatuhetket venyivät pitkähköiksi, kun minunkin teki mieli lukea vielä yksi lyhyt luku lisää. Ja vielä yksi.