Takiainen

Daniel Glattauer: Takiainen

(Ewig Dein, 2012)

Atena 2013, 268s.

Suom. Raija Nylander

Judith on nelikymppinen, lamppukauppaa pyörittävä fiksu  nainen. Hän ei ole erityisesti kaivannut elämäänsä miestä, mutta eräällä kauppareissulla hän lähes kirjaimellisesti törmää erääseen varsin viehättävään herrasmieheen. Tuo mies, Hannes, on kohtelias ja ylitsevuotavan kiinnostunut Judithista. Moinen liehittely hivelee Judithin itsetuntoa ja hän ottaa vastaan miehen kahvittelukutsun. Aika pian suhde etenee, vaikka Hannes tuntuukin olevan tukahduttavan rakastunut ja Judithille riittäisi paljon vähempikin yhdessäolo. Hannes on kaikkialla, kaiken aikaa. Ero on ainoa oikea ratkaisu, mutta ei todellakaan helppo.

Daniel Glattauerin Takiainen on tiivis ja tunnelmaltaan ahdistava trilleri. Lukijalle Hannes näyttäytyy alusta asti epämiellyttävän tarrautuvana miehenä, mutta ei Judithkaan maailman rakastettavimmalta naiselta vaikuta. Judithin ja Hanneksen eron jälkeen lukijallekin alkaa olla epäselvää, kuka on se seonnut osapuoli. Judith kokee Hanneksen vainoavan itseään, mutta kukaan ei tunnu uskovan sitä. Todisteitakaan ei oikein ole.

Takiainen jätti hiukan nihkeän jälkimaun. Tavallaan kirjassa ei ole mitään vikaa: juoni on hyvä ja tunnelma tiivistyy sopivasti pitkin matkaa. Loppukin on ihan kelvollinen, mutta ehkä hiukan äkkinäinen ja liian epäuskottava muuhun kirjaan verrattuna.

Viime aikoina olen potenut jonkinasteista syysmasennusta (itse diagnosoituna, tietenkin) ja kun siihen lisää huonosti nukutun vauvavuoden (11kk voi pyöristää vuodeksi), ei olotila ole se virkein mahdollinen. Lukeminen, kuten kaikki muukin tekeminen, on ollut takkuista ja kankeaa, joten ehkä kirja kärsi kohtuuttomasti myös lukijan epäedullisesta olotilasta.

Takiainen oli selvästi hyvä kirja, mutta ei vain tähän hetkeen sopivinta luettavaa minulle.

Roald Dahl: Tautisia tarinoita & Kirahvi, kaani ja minä

Roald Dahl: Kirahvi, kaani ja minä

(The Giraffe and the Pelly and Me, 1985)

Art House 1996, n. 30s.

Tautisia tarinoita

(Revoltin Rhymes, 1982)

Art House 1996, n. 45s.

Suom. Kimmo Pietiläinen

Kuvitus Quentin Blake

Tein jokin aika sitten löytöjä Huuto.netistä. Jotenkin olen erehtynyt kuvittelemaan, että olen lukenut kaiken Roald Dahlilta suomennetun lastenkirjallisuuden, mutta eihän asia ole likimainkaan niin. Kirahvi, kaani ja minä on ollut lainassa kirjastosta joskus, mutta en ole varma olenko sitä lukenut aiemmin. Tautisia tarinoita taas oli ihan uusi tuttavuus.

Kirahvi, kaani ja minä kertoo Pikku-Ollista, joka haaveilee avaavansa karkkikaupan suljetun kiskan tilalle. Joku ehtii kuitenkin ostaa kioskitalon ennen Ollia ja perustaa taloon tikapuuttoman ikkunanpesufirman. Sattumalta Olli osuu paikalle, kun firma saa ensimmäisen toimeksiantonsa ja niin läheisen Haukivuoren herttuan kartanon pihalle ilmestyy kirahvi ja apina sekä pelikaani kuljettaen nokassaan Ollia. Eläimet pesevät ikkunoita ja Olli manageroi. Sattuu myös jännittävä välikohtaus, jonka jälkimainingeissa Ollista tulee kuin tuleekin karkkikauppias.

Tautisia tarinoita sisältää uudelleenkerrottuna kuusi klassikkosatua. Runomuotoiset versiot Tuhkimosta, Jaakosta ja pavunvarresta, Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä, Kultakutrista, Punahilkasta ja Kolmesta pienestä porsaasta eivät sovi herkille lukijoille, eivätkä ole ainakaan iltasatuainesta. Dahl revittelee holtittomasti ja niin ronskisti, että hänen versioistaan saisi mainioita splatter-leffoja! Vaikka runojen käännökset eivät kaikin paikoin ole sulavimpia mahdollisia, ihastuin suuresti Punahilkkaan, joka ei tarvitse puunhakkaajaa pelastajakseen. "Isoäidin" kiiltävään turkkiin ihastuva tyttönen nimittäin kaivaa pöksyistään pyssyn, jolla ampuu sutta päähän ja sen jälkeen Punahilkkaa ei enää näekään kuljeksimassa punaisessa hilkassaan vaan uudessa susiturkissa. Samainen tyttö rientää apuun myös tarinassa Kolme pientä porsasta, vaikka apua pyytäneen possun kohtalo onkin aika karu. Toisaalta, siannahkasalkku oli selvästi Punahilkalle mieluinen.

Jälleen kerran tykkäsin Dahlin tarinoista kovasti. Tautiset tarinat olivat piristävän kauheita, Kirahvi, kaani ja minä taas perinteisempi, mukava satu. Quentin Blaken kuvituksia täytyy kehua jälleen erikseen, ne kun luovat omanlaisensa hilpeän tunnelman.

Puutarhanhoito poropeukaloille

Merja Turunen & Sirpa Ylönen: Puutarhanhoito poropeukaloille

Into 2013, 223s.

Kuvitus Ina Kallis

Olemme asuneet nykyisessä kodissamme kahdeksan vuotta. Ainakin. Meillä on isohko piha, mutta en ole osannut tehdä sille oikein mitään. Viime keväänä päätin, että nyt viimeinkin otan ja teen edes jotakin: perheen nuorimmainen varmasti pötköttelisi mielellään nurmikolle asetetulla viltillä, kun äiti pistäisi pihan kuntoon (=kitkisi taas tuon kamalan kukkapenkin). Jos nyt täysin sivuutetaan se asia, että pihamme kaipaisi kipeästi isompaakin kunnostusta kuin kukkapenkkien kitkemistä, oli suunnitelmissani muutenkin liikaa tilaa muuttujille. Etenkin, kun vauvoilla on tapana oppia uutta hurjaa vauhtia ja niinpä se nurmikolla viihtyvä tapaus ei todellakaan pysynyt paikoillaan. Nukkuihan tuo sentään päiväunia sen verran, että sain keväällä leikattua takapihan yli kolmimetriseksi hujahtaneen pensasaidan puolta matalammaksi. Ja silputtua sitten älyttömän määrän pensasroskaa yhteen (auton) peräkärrylliseen. Pienillä oksasaksilla.

Mutta tästä kirjasta minun piti kertoa. Puutarhanhoito poropeukaloille on juuri sitä, mitä nimi lupaa: selkeää perustietoa kaikesta oleellisesta puutarhanhoitoon liittyvästä. Liikkeelle lähdetään oman pihan maalajin tunnistamisesta, yleisimmistä kasveista, pihasuunnittelusta ja työkaluista. Suunnittelun osuutta ei pidä väheksyä, sillä hyvällä suunnittelulla välttyy varmasti ainakin muutamalta aloittelijan virheeltä. Joku aloittelija saattaisi jopa sijoittaa kukkapenkin leikkimökin seinustalle siten, että sadevesi lorisisi iloisesti suoraan arkojen, hentovartisten kukkien päälle.

Turunen ja Ylönen käyvät läpi runsaan valikoiman sekä syötäviä kasveja että koristekasveja, sekä käytännöllisiä vinkkejä kunkin kasvattamiseen ja hoitoon liittyen. Myös puutarhanhoidon yleisimpiin ongelmiin, kuten rikkaruohoihin, ötököihin ja erilaisiin kasvitauteihin perehdytään sopivasti. Tärkeimpänä kaikesta sisällöstä pidän kautta kirjan huokuvaa yritteliäisyyden asennetta, rohkaisevaa ja innostavaa: älä lannistu virheistä tai vastoinkäymisistä. Kieli on selkeää ja helposti ymmärrettävää, mutta ei missään nimessä lukijaa vähättelevää.

Omasta tarpeestani tämän kaltaiselle opukselle kertokoon oheinen kuva, joka kertoo aika paljon omista puutarhanhoitotaidoistani. Olen ihan itse rakentanut etualalla näkyvän, lähes symmetrisen kasvimaalaatikon. Aluksi istutin siihen herneitä, koristekurpitsaa, ruohosipulia sekä salaattia, jotka kaikki kasvoivat valtavan hyvin, etenkin tilanahtauden huomioonottaen. Sittemmin sain kotikotoa mansikantaimia, jotka jakavat tuon - edelleen liian pienen - tilan aina vain hyvin kasvavan ruohosipulin kanssa. Puutarhanhoito poropeukaloille opetti minulle muun muassa sen, että rönsyt kuuluisi leikata pois.

Mansikkamaan takana pilkistää kaksi mustaviinimarjapensasta. Paino sanalla pilkistää, koska toinen pensas lakoaa uhkaavasti alamäkeen kahdesta itse kyhäämästäni pensastuesta huolimatta ja toinen haaveilee muutosta naapurin puolelle, ainakin jos kasvukulmasta voi jotakin päätellä. Nämäkin pensaat ovat aivan liian lähekkäin, mutta hyviä marjoja niistä sentään saa, joskin määrä on sen verran vaatimaton, että saan vaivatta syötyä koko sadon suoraan pensaista.

Ikävä kyllä minulla ei ole esittää kuvamateriaalia monista muista nokkelista puutarharatkaisuistani, kuten riittämättömän pienestä lehtikompostista tai edes siitä kirsikkapuusta, jonka kaadoin viime keväänä ihan vain nojaamalla siihen.

Puutarhanhoito poropeukaloille on erittäin hyvä perusteos aloittelevalle puutarhurille. Siitä saa hyvät perustiedot, mutta myös paljon vinkkejä muuhun kirjallisuuteen. Minä pidin tästä kovasti ja oikeasti harmittaa, että en kesän aikana päässyt kirjan tietoutta hyödyntämään. Nyt voisin yrittää skarpata syysaskareiden suhteen, sillä lehdet on haravoimatta edelleen, vaikka luntakin ehti olla jo viikon verran.

Pispalan kiviä

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Karisto 2013, 204s.

Kristiina Harjulan esikoisteos, Pispalan kiviä, houkutteli jo kansikuvallaan (vaikka en ihan hahmotakaan, miten tuon naisen jalat oikein ovat). Pispalassa en ole koskaan käynyt, ainoastaan linja-auton ikkunasta ihaillut suloista näkymää - ja tämäkin tapahtui jo 18 vuotta sitten, yläasteen luokkaretkellä. Joka tapauksessa Pispalaan sijoittuva kertomus, Railin lapsuudenkuvaus 50-luvulta, kiinnosti ja herätti miellyttäviä nostalgisia värähdyksiä.

Raili osaa jo puhua, kun hän muuttaa äidin ja isän kanssa mummun kaupan yläkerrassa sijaitsevaan asuntoon. Leikkikavereita löytyy samasta talosta ja se onkin hyvä, sillä silloin ei tarvitse mennä ulkovessaankaan yksin. Uutta hohtoa elämään tuo naapuriin muuttava taiteilija Eedit, joka pukeutuu kuin elokuvatähdet. Lapset hurmaantuvat Eeditistä ja aluksi aikuisetkin nauttivat raikkaasta tuulahduksesta. Mutta sitten eräs mies hurmaantuu liikaa, eivätkä aikuiset enää olekaan samanlaisia kuin ennen. Railin arki huojuu, mutta tyttö yrittää parhaansa mukaan luovia aikuisten välisten ristiriitojen keskellä.

Kristiina Harjula kirjoittaa niin, että Pispala herää eloon. Tampereen murre sorahtelee luontevasti ja vanha kauppa tuoksuu. Moni asia Railin lapsuudessa muistutti omastani, vaikka minä olenkin pienestä maalaiskylästä ja olin lapsi 80-luvulla. Mekin asioimme pienessä kyläkaupassa ja ostokset merkittiin kirjalle. Meillä oli ulkovessa, jonne en hirveän mielelläni mennyt sillä pelkäsin tippuvani reiästä. Vielä sittenkin, kun meille saatiin sisävessa, jatkoimme pitkään "Tuu mun kaveriksi vessaan" -käytäntöä. Railin tavoin minuakin pelotti kellarissa käydessä, että ovi menee kiinni, eikä kukaan osaa etsiä sieltä.

Pispalan kiviä ei ole se onnellisin tarina, mutta sitäkin vahvempi ja toiveikkaampi. Harjulan nimi kannattaa painaa mieleen, sillä tällaisen esikoisen jälkeen seuraavalta kirjalta on lupa odottaa suuria.

Muuttoliike & Raaka punainen marja

Hanna Hauru: Muuttoliike
Like 2006, 87s.

Hanna Hauru: Raaka punainen marja
Like 2004, 79s.

Hanna Hauru on osoittautunut sellaiseksi kirjailijaksi, jonka teoksista joko pidän valtavasti tai joita en tunnu ymmärtävän millään. Novellikokoelmat Muuttoliike ja Raaka punainen marja kuuluvat tähän viimeksi mainittuun kategoriaan. Paitsi että kyllä minä näiden tekstit ymmärsin, mutta en yhtään jaksa ymmärtää, miksi Hauru on halunnut kirjoittaa jotakin tällaista.

Molemmissa kokoelmissa tarinat ovat pääasiassa lyhyitä, noin aukeaman mittaisia. (Luin kirjat ihan peräkkäin ja siksi niiden sisällöt ovat sulautuneet päässäni yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämän vuoksi kirjoitankin yhteisarvion.) Tarinoiden kieli on karua ja aika rumaakin, samoin niiden luomat näkymät. Tunnelmat ovat vahvat, mutta pääsääntöisesti ahdistavat.

Välillä joku novelli vaikutti miltei kauniilta, kuten se jossa vaimo (?) auttoi miestään pukeutumaan hameeseen ja tuntemaan itsensä kauniiksi. Mutta sitten kaikki muuttui rumaksi jälleen, kuten edellä mainitussa novellissa, jossa kissa kuolee ja sen turkista tehdään miehelle pikkuhousut. Kunhan mies on ensin sivaltanut peniksensä irti. Ylipäätään novelleissa liikutaan ihan liikaa genitaalien alueella. Miehet jätetään melkein rauhaan, mutta naisten (ja tyttöjen) alapäähän tungetaan milloin minkäkin muotoista keppiä ja oksanpätkää. Periaatteessa samanlaista irvokkuutta on myös Tyhjien sielujen saaressa ja Utopiassa, joista molemmista tykkäsin paljon. Niissä on kuitenkin myös oleellisempaa sisältöä. Hauru on vahva kirjoittaja, mutta enempää en tämän tyyppisiä tekstejä jaksaisi lukea.

Pohjois-Amerikan intiaanit, Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma

Don Gulbrandsen: Pohjois-Amerikan intiaanit, Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma

(Edward S. Curtis - Visions of the First Americans)

Gummerus 2008, 256s.

Suom. Ari Ahola

Eräällä kirjastoreissulla palautettujen kirjojen hyllystä törrötti kiinnostavan näköinen kirja Pohjois-Amerikan intiaaneista. Tarkempi tutkiskelu osoitti, että kirja kertoo enemmän kuvien ottajasta, valokuvaaja Edward S. Curtisista, joka käytti noin 30 vuotta Pohjois-Amerikan intiaanien kuvaamiseen.

Edward Sheriff Curtis syntyi 1868, toisena lapsena Johnson ja Ellen Curtisin perheeseen. Myöhemmin kuusihenkiseksi kasvavalla perheellä oli vaikeuksia toimeentulonsa kanssa, sillä perheen isä oli menettänyt terveytensä sisällissodassa. Yritteliäisyyttä ei puuttunut, vaan perhe yritti tulla toimeen maanviljelyllä, ruokakaupalla ja sittemmin perheen isä, entinen pappismies, lähti saarnaretkille. Nuori Edward kulki mukana, tottui ulkoilmaelämään ja oppi erätaitoja. Valokuvauksesta Edward kiinnostui jo nuorena. Ensimmäisen kameran hän rakensi itse kaksitoistavuotiaana ja 17-vuotiaana hän pestautui töihin valokuvausliikkeeseen.

Perheen isän kuoltua 1887 ja Edwardin loukkaannuttua savotalla perheen tiilitehdas ajautui vaikeuksiin. Vastoinkäymisistä seurasi kuitenkin jotain hyvääkin, sillä tiilitehtaan myytyään Edward Curtis pystyi paneutumaan valokuvaamiseen entistä paremmin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän osti puolet Seattlelaisesta valokuvausliikkeestä ja pian koko perhe lapsia myöten työskenteli ko. liikkeessä.

Edward S. Curtisin kunnianhimoinen hanke taltioida mahdollisimman tarkasti Pohjois-Amerikan alkuperäisten asukkaiden elintapoja oli paitsi pitkä, myös kallis. Curtisilla olikin jatkuvasti rahoitusongelmia, eivätkä rahavaikeudet loppuneet hänen elinaikanaan. Pitkät, jopa vuoden mittaiset valokuvausmatkat eivät tehneet hyvää avioliitollekaan, vaan Curtis kävi läpi riitaisan avioeron. 20 osainen kirjasarja tuli kuitenkin valmiiksi, vaikka kapuloita projektin rattaisiin lenteli pitkin matkaa. Kaikkein suurin haaste oli aika, sillä heimoja katosi ja sulautui "valtaväestöön" todella nopeasti.

30 vuoden aikana Curtis ehti ottaa kymmeniä tuhansia valokuvia. Kuvat dokumentoivatkin upeasti ja monipuolisesti eri intiaaniheimojen tapoja niin pukeutumisen, ruoanlaiton kuin metsästämisen ja kalastamisenkin suhteen. Vaikka Curtis eittämättä ihaili alkuperäiskansoja ja puhui heidän puolestaan, ei hän epäillyt lavastaa erilaisia kuvaustilanteita tai ostaa halvalla intiaanien käsitöitä, joita sitten myi eteenpäin voitolla. Curtis myös muokkasi etenkin myöhempiä kuviaan poistamalla niistä länsimaista esineistöä, kuten kelloja.

Pohjois-Amerikan intiaanit -kirja on häkellyttävän upea kirja. Lukemista tässä on vähän, mutta Curtisin valokuvat ovat pysäyttäviä ja täynnä tunnelmaa. Curtisin valokuvia löytyy runsaasti internetin ihmeellisestä maailmasta ihailtavaksi, kurkatkaa vaikkapa kuvahaulla, miten huikeita kuvia Curtis sai aikaan.

Tuulen avain

Stephen King: Tuulen avain (Musta torni 4.5)

(The Wind Through the Keyhole, 2012)

Tammi 2013, 320s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Jos edellisessä postauksessani esittelemä Creepshow edustaa (mielestäni) Stephen Kingin heikoimpaan kuuluvaa tuotantoa, Tuulen avain kuuluu ehdottomasti sinne tuotannon parempaan päähän. Musta torni on uskomattoman hieno ja moniulotteinen kirjasarja, eikä Tuulen avain tunnu lainkaan väkisin väännetyltä täytteeltä vaan itseoikeutetulta osalta eheää kokonaisuutta.

Luin tämän jo kertaalleen viime vuonna, englanniksi. Tällä toisella lukukerralla Keskimaan sanasto ja käsitteet olivat jo paremmassa muistissa ja tarina tuntui jouhevammalta. Käännös on jälleen kerran pätevä, eikä Kingin oma ääni häviä käännetystä tekstistä mihinkään.

Roland Deschain kulkee ka-tetinsa kanssa säteen viitoittamaa tietä kohti mustaa tornia, kun Oi alkaa käyttäytyä kummallisesti. Mäyriäinen unohtuu tuijottelemaan taivaalle yhä useammin, eikä tunnu kuulevan edes Jaken kutsuja. Iäkäs lautturi varoittaa kulkijoita jäätävästä myrskystä, joka lähestyy hirvittävällä nopeudella. Hylätyn kylän ainoassa kivirakennuksessa, myrskyn laantumista odotellessaan Roland kertoo ka-tetilleen kertomuksen ensimmäisestä tehtävästään revolverimiehenä.

Kuten viime vuonnakin totesin, King on parhaimmillaan kirjoittaessaan takaumia ja muisteluita. Keskimaa ympäristönä on vielä sen verran sadunomainen ja kiehtova, että kirjaa lukeekin kuin aikuisten satua. Synkkää, mutta hienoa.

Tuulen avain toimii myös itsenäisenä kirjana, mutta ka-tet -kuviot jäänevät hämäriksi sarjaa lukemattomille. Ihana, taitava kertomus.