Elämäkertahaasteen loppukatsaus

Les! Lue! -blogin Reeta pisti vuoden alussa pystyyn elämäkertahaasteen. Lähdin innolla mukaan ja koska Reeta keksi pitkin vuotta minihaasteita, pysyi mielenkiintokin yllä loppuun asti. Ehdinpä lukea vielä vuoden viimeisinä päivinä loppuun Roald Amundsenista kertovan kirjan, johon tartuin täysin Kujerruksia-blogin Linnean vinkistä. Palaan Jääkenttien lentävään kotkaan tämän postauksen lopuksi.

Elämäkerran määritteleminen voi olla yllättävän vaikeaa. Omasta mielestäni luin kolme "oikeaoppista" elämäkertaa, joista Antti Heikkisen kirjoittama Risainen elämä oli ehdottomasti paras. Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa oli minun makuuni liian etäinen ja Kunnaksen tuotantoa analysoiva. Carol Shieldsin Jane Austen -elämäkerta taas oli luettavuudeltaan ihanteellinen, mutta ei jättänyt kovin pitkäkestoisia muistijälkiä.

Omaelämäkerrallisia, muistelmatyyppisiä kirjoja tuli luettua huomattavasti enemmän. Useimmissa niistä keskitytään johonkin tiettyyn ajanjaksoon ja jätetään vaikkapa lapsuusmuistot kokonaan kertaamatta. Silti koen, että nämäkin kirjat ansaitsevat tulla mainituiksi elämäkertahaasteen alla:

• Amy Poehler: Yes Please
• Neil Patrick Harris: Choose Your Own Autobiography
• Stephen Fry: More Fool Me
• Jenny Lawson: Furiously Happy
• Lena Dunham: Sellainen tyttö
• Jennifer Worth: Hakekaa Kätilö! 3, Jäähyväiset nunnille
• Stephen King: On Writing. A Memoir of the Craft
• Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki

Bob Gruenin John Lennon - New yorkin vuodet on näyttävä ja puhutteleva valokuvaelämäkerta. Juice Leskisen päiväkirjamaiset muistelmat Kuka murhasi rock'n'roll tähden ja Siinäpä tärkeimmät, Edellinen osa, E. ch. taas ovat täynnä sanoilla leikittelyä. Luca Garganon ja Maija Vilkkumaan Maija on kyllä pätevä muusikkoelämäkerta, mutta koska Vilkkumaan ura on edennyt huimasti kirjan julkaisun jälkeen, niin vähän vajaaltahan tämän lukeminen tuntui.

Sitten ovat vielä nämä sarjakuvat. Gandhi on ainoa koko elämänkaaren kattava tarina, muissa kuvataan huomattavasti lyhyempiä ajanjaksoja. Jarlan Jäätävä spede on sen verran mielikuvituksella höystetty, että sen ymppääminen tähän haasteeseen on kenties sääntöjen ylenmääräistä venyttämistä. Syliinvaellus Intiaan oli minusta liian välähdyksenomainen, Viides Beatle turhan kunnianhimoinen kuvitukseltaan, mutta Tulevaisuuden arabi taas vahva trilogian (?) avaus. Suosikkini on kuitenkin Baby's in Black.

Tästä linkistä voi käydä silmäilemässä varsinaisia blogitekstejä.
Lopuksi vielä viimeisin haastekirja:

Ulf Tengbom: Roald Amundsen, Jääkenttien lentävä kotka
Kustannus Oy Mantere1947, 173s.
Suom. Elli Auhto

Roald Amundsenista olen aikaisemmin tiennyt sen verran, että hän teki tutkimusmatkoja arktisille alueille. Luettuani tämän vaatimattomasti Miehiä ja miesten tekoja -sarjassa ilmestyneen elämäkerrallisehkon romaanin tiedän kutakuinkin saman verran.

Tengbom kertoo Amundsenin retkistä ylisanoin ja kiihkeän ihailevasti. Amundsenia verrattomampaa miestä saa selkeästi hakea, sillä niin viisas, rehti ja sinnikäs hän oli. Muistatteko vielä, miten joskus kauan sitten Grandi-pillimehumainoksissa seikkaili Kari Grandi? Tengbomin versio Amundsenista muistutti hilpeän paljon tuota kaikkien janoisten sankaria, paitsi että naisia ei tässä kirjassa muistaakseni edes mainita.

Jääkenttien lentävä kotka kertoo, kuinka Amundsen järkeilee itsensä ja matkakumppaninsa pulasta jos toisestakin. Haasteita riittää, mutta Amundsen ei anna periksi. Tengbomin teksti muistuttaa hyvin paljon enemmän pojille suunnattua seikkailukirjaa kuin elämäkertaa ja voihan olla, että seikkailukirjaksi tämä on alunperin kirjoitettukin. Sanasto on paikoin ihastuttavaa, varsinkin niissä kohdissa, missä "metsät ja niityt upeilevat ihanimmassa väriloistossaan".

Mainio ja yllättävän sukkelalukuinen kirja, jota ei kannata turhan ryppyotsaisesti lukea.

Hilda ja kivipeikko

Luke Pearson: Hilda ja kivipeikko
(Hilda and the Troll, 2013)
Sarjakuvakeskus 2015, 34s.
Suom. Heikki Kaukoranta

Plarasin tässä yhtenä päivänä luettujen kirjojen listaa ja tajusin unohtaneeni blogata tästä siskolta synttärilahjaksi saadusta mainiosta sarjakuvasta. Nyt pitää äkkiä korjata erhe, ettei kirjakirjanpito ihan vinksahda.

Hilda asuu jossakin tunturien kupeessa, pienehkössä punaisessa talossa yhdessä äitinsä kanssa. Äiti piirtää työkseen, Hilda omaksi ilokseen. Hildan luonnoskirjan sivut eivät täyty prinsessoista tai kukkasista, vaan kivistä. Tai asioista, jotka ehkä näyttävät kiviltä, mutta ovat oikeasti peikkoja.

Hilda ja kivipeikko on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Peikot, vedenhaltiat ja metsäläiset ovat täysin luonteva osa elämää, eikä niitä siksi tarvitse erikseen korostaa tai selostaa. Jos ovi jää auki, puupökkelönnäköinen metsäläinen hipsii takan eteen makaamaan, mutta haittaako tuo kun se tuo tullessaan polttopuitakin.

Kirjan värimaailma on miellyttävän hillitty olematta tylsä. Kuvituksen rentous ja luontevuus sopivat tarinaan täydellisesti. Ruutujako ei edes yritä noudattaa jotakin ennaltamäärättyä muottia, vaan tarina saa edetä juuri niin suurin tai pienin kuvin kuin on tarpeen. Niin ja se tarina, se on oikea seikkailu.

Hilda-sarjassa on jo viisi osaa, suomeksi on ilmestynyt vasta tämä ensimmäinen. Suosittelen myös lasten kanssa luettavaksi.

Odininlapsi

Siri Pettersen: Odininlapsi
(Odinsbarn, 2013)
Jalava 2015, 612s.
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist

Yksi kohta loppuun kuluneen vuoden kirjatapauksista on ihastuneiden huudahdusten perusteella ilman muuta Siri Pettersenin Odininlapsi. Minäkin ihastuin ikihyviksi, vaikka joulukuinen lukujumi ja ärhäkkä kuumetauti vaikeuttivatkin lukemista.

Hirka on 15-vuotias vauhdikas tyttö, joka ei rohkeudessa häviä urheimmallekaan pojalle. Hän on kuten muutkin, mutta ei kuitenkaan ole: Hirkalla ei ole häntää. Isän kertoman mukaan susi on vienyt Hirkan hännän ja tapauksesta Hirka kantaa selkeitä todisteitakin arpina alaselässään ja kaulassaan roikkuvana sudenhampaana. Totuus Hirkan hännättömyydestä tulee kuitenkin ilmi ja äkkiä Hirkan maailma keikahtaa inhottavalla tavalla ylösalaisin.

Odininlapsi muistutti Maria Carolen Tulen tyttäriä siinä, ettei tässäkään lähdetty selittelemään ja alleviivaamaan fantasiamaailman sääntöjä ja sisältöä. Asioista, henkilöistä, taustoista ja muusta kerrotaan kuin itsestäänselvistä asioista ja pikkuhiljaa lukijalle muotoutuu tarpeeksi yhtenäinen käsitys Yminmaasta ja sen kansasta. Pettersenin luomaan maailmaan on helppo heittäytyä.

Pidin tässä kirjassa aivan kaikesta. Tarinan tempo on sopivasti kiihtyvä ja henkilöt mielenkiintoisia. Tarinassa on tarpeeksi ihmissuhdekiemuroita ja herääviä tunteita, politikointia, kieroilua, petoksia ja paljastuksia. Yhteen kirjaan ei olisi mitään enempää voinut laittaakaan kokonaisuuden kärsimättä. Kirja päättyy ihanan ärsyttävästi, joten jatko-osaa odottaa väkisinkin malttamattomana.

Pahoittelen blogitekstin vajavuutta. Ei sillä, että taso yleensäkään pilviä hipoisi, mutta oloni on edelleen niin kehno että kaikkein mieluiten nukkuisin kellon ympäri. Pariinkin kertaan.

Suosittelen Odininlasta lukijaa arvostavan kerronnan ystäville, myös niille jotka yleensä kaihtavat fantasiaa. Ymmärtääkseni Odininlapsi on luokiteltu aikuisten romaaniksi, mutta se sopii vallan hyvin myös nuorille lukijoille.

Älyttömät joululahjat -haaste

Vuoden pimeimpänä päivänä, kuumeen kalisuttaessa hampaita on mitä oivallisin hetki heittäytyä villiksi lahjatoiveiden suhteen. Sain haasteen sekä Elinalta että Suketukselta, kiitän molempia. :)

Tänä vuonna en varsinaisesti kirjoittanut joulupukille, mutta kiinnitin jääkaapin oveen pari vihjekuvaa tontuille vinkiksi. Tosin kuulin eilen, että mitään niistä en tule saamaan, joten ehkä nekin toiveet olivat älyttömiä…

Tätä ekaa toivetta ei lasketa, koska se ei ole yhtään älytön: toivon, että kaikki pöpöt ymmärtäisivät lähteä viettämään joulua ihan keskenänsä ja jättäisivät ihmiset rauhaan.

1. Viime aikoina olen huomannut kaipaavani tanssi-iltaa. Haluaisin löytää sellaisen tanssipaikan, jossa soitettaisiin vain (minun mielestäni) hyvää musiikkia eikä ollenkaan pikatahtista teknoa, jonka rytmistä ei ehdi saada selkoa ennen kuin biisi loppuu. Yhdessä tietyn kaveriporukan kesken sitten tanssittaisiin juuri niin vapautuneesti ja typerännäköisesti kuin onnelliset ihmiset tanssivat. Seuraavana aamuna jalkoja särkisi, mutta päätä ei yhtään. Tietysti toive sisältää myös mahdollisuuden nukkua aamulla juuri niin pitkään kuin nukuttaa.

2. Näinä maailmanaikoina on ihan älytöntä toivoa työpaikkaa, mutta toivon silti. Unelmatyö on jotain ihan muuta kuin mihin olen kouluttautunut, mutta motivaatio opiskella vaikka kokonaan uusi tutkinto on reilun yhdeksän kotiäitivuoden jälkeen todella korkealla. Luonnollisesti uudenlainen arki myös hirvittää. Emme ole tarvinneet herätyskelloakaan kuin muutaman kerran lasten syntymän jälkeen, mutta unelmatapauksessa siihenkin kapineeseen pitäisi tottua.

3. Maailman rauhaa ja inhimillisyyttä ovat toivoneet jo niin monet, että kumma on jos ei Joulupukki sitä toivetta toteuta. Siksi röyhkeästi toivon itselleni mielenrauhaa. Haluaisin olla hötkyilemätön ja turhasta stressaamaton, sellainen edes useimmiten zen. Haluaisin osata suhtautua elämän epämiellyttäviinkin yllätyksiin kuten Pekka Ruuska eräässä laulussaan laulaa "Ei meistä huomisen taakaksi ottajaa, se mitä tulee se tulla saa." Mutta se osa minusta, missä zenin pitäisi asua, on täytetty suuriäänisellä paniikilla ja worst case scenario -automaatilla. Että jos nyt sen zenin edes saisin, niin voisin suhtautua tyynesti jopa siihen tanssi-illan puutteeseen.

Toivotan mieluisaa joulua kaikille teille!
Ja jos jollakin on älyttömän lahjat listaamatta, niin vielä ehtii - tästä saa avoimen haasteen kuka tahansa halukas! :)

Nyt lähden taas lääkitsemään itseäni.

Himmelikirja

Pirkko Kuusela: Himmelikirja
Moreeni 2014, 128s.
Kuvat: Jaana Lindfors, Tatu Kauranen & Kati Länsikylä

Kaksi vuotta sitten vappuna bloggasin Eija Kosken komeasta Himmeli-kirjasta. Silloin uhittelin tekeväni oikean himmelin heti seuraavaksi jouluksi, mutta toisinhan siinä kävi. Ei ole näkynyt himmeleitä meillä tuon kevään jälkeen. (Haa, onpas! Silloiselle vauvalle tehty himmeli roikkuu edelleen samalla paikalla kuin mihin sen tuolloin asensin.)

Tänä vuonna himmelihimo iski vähän otollisempaan aikaan, eli marras-joulukuun vaihteessa. Vanhin poika se taisi ihan ensimmäisenä himmeleistä puhua ja niinpä raijattiin jälleen kirjaston parhaat himmelikirjat kotiin selattavaksi. Tämä Pirkko Kuuselan Himmelikirja osoittautui todella monipuoliseksi. Himmelimalleja löytyy 30, jos laskin oikein. Niiden lisäksi kirjassa esitellään 8 tähteä tai palloa, pikkuinen amppeli, kranssi ja korvakorutkin. Vaikeusasteiltaan ohjeet ovat jotain helpon ja keskivaikean väliltä. Monimutkaisimmatkaan mallit eivät ole oikeastaan vaikeita, ainoastaan vähän hitaampitekoisia.

Tälläkin kertaa oli todettava, ettei ohuita suoria mehupillejä myydä oikein missään. Askartelukaupasta löysin (ja ostinkin) kyllä, mutta ne ovat harmittavan lyhyitä, mikä asettaa tiettyjä rajoituksia itse himmelin koolle. Osto-oljista omat kokemukseni ovat äärimmäisen turhauttavia. Ne ovat niin ohuita ja kuivia, että halkeilevat jo katsomalla. Pakko oli kuitenkin päästä himmeleitä tekemään, joten kiertelin sakset kourassa lähialueita ja kannoin kotiin nipun jotakin ruokoheinää ja toisen nipun satunnaista heinää (nurminataa, kertoi google). Pari päivää niitä putsasin ja leikkelin ja sainkin kasaan kelpo määrän himmelivärkkejä.

Aloitin himmelihommat tähdillä. Tässä kuvassa valmistumassa tähti numero kaksi.

Ensin tein ison, aurinkomaisen Tiia-tähden, sitten pienen ja siron Ullan. En tiedä missä oli virhe, kirjassa vain omissa mittauksissa, mutta tästä minun Tiiastani tuli ympyrä yhtä sakaraa pienempänä kuin ohjeessa ja mallissa oli. Kahden tähden jälkein aloin kuitenkin luottaa sekä omiin taitoihini että materiaalin vahvuuteen sen verran, että rohkaistuin yrittämään ihan oikeaa himmeliä.

Malliksi valitsin muovihelmillä koristellun Sadun, mutta jätin itse ne koristeet pois. Sen sijaan lisäsin noihin sivuriiputtimiin kolmannet roikkuvaiset, kun lopputulos näytti jotenkin väärän muotoiselta. (Huomaatteko, miten sulavasti käytän himmelisanastoa, jonka saatoin ihan itse keksiä juuri tässä blogatessa?)

Tämän ison himmelin jälkeen oli tarkoitus laittaa loput heinät roskiin, mutta en sitten raaskinutkaan, vaan aloin tehdä perinteisemmän muotoista jämähimmeliä. Malli tulee olemaan jotakin tämän kirjan Jenni-mallin tapaista, eli perusneliöitä sisäkkäin ja allekkain.

Himmelikirja on hyvin kaunis. Aukeaman toinen sivu on pääsääntöisesti pyhitetty himmelin kuvalle, toiselta sivulta löytyy tiivis ohjeistus. Ohjeisiin olisin välillä kaivannut vähän enemmän selkeyttä, sillä kuvien perusteella minun on joskus vaikea hahmottaa kaikkia himmeleiden ulottuvuuksia ja sitä, mitkä roikkuvaiset nyt ovat niitä pieniä ja mitkä vielä pienempiä. Joka tapauksessa runsas himmelivalikoima toimii todella tehokkaana inspiraationa, vaikka ei ohjetta aivan orjallisesti noudattaisikaan.

Mikäli himmelinteko vähänkään houkuttelee, mutta kaipaat sitä viimeistä sysäystä tarttuaksesi toimeen, suosittelen lääkkeeksi tätä Pirkko Kuuselan mainiota teosta!

Furiously Happy: A Funny Book About Horrible Things

Jenny Lawson: Furiously Happy:
A Funny Book About Horrible Things
Macmillan Audio 2015, 8h 20min.
Lukija: Jenny Lawson

Lähes kolme vuotta sitten onnellisen sattuman kautta löysin Jenny Lawsonin omaelämäkerran, Let's Pretend This Never Happened. Joskus viime keväänä huomasin, että Lawsonilta on tulossa uusi kirja ja odotin malttamattomana, että saisin kirjan käsiini. Fyysistä kirjaa en ole vieläkään saanut hankittua, mutta Overdriven valikoimista klikkasin lainaan Lawsonin itsensä lukeman äänikirjaversion. Kyllä kelpasi virkata isoäidinneliöitä peitoksi ja pidätellä naurua näitä juttuja kuunnellessa.

Furiously Happy on edellisen kirjan tapaan omaelämäkerrallinen, mutta tällä kertaa Lawson keskittyy mielenterveysongelmiinsa. Lawsonilla mielenterveysongelmat alkoivat jo lapsuudessa ja jatkuvasta hoidosta ja lääkityksestä huolimatta ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö, masennus ja tarkkaavaisuushäiriö (ADD) tekevät arjesta ajoittain hyvinkin haastavaa. Vaikka kirjan aiheet ovatkin rankkoja, vaikeita ja ahdistavia, Lawsonin tyyli on kaikkea muuta. Ei hän kepeästi itsemurha-ajatuksistaan ja -yrityksistään puhu, mutta kokonaisuutena kirja on ehdottomasti hauska.

Lawsonin huumorintaju on ihanan suorasukaista ja rajatonta: mille tahansa voi nauraa. Ehkä hänen kirjoissaan (ja blogissaan) pitäisikin olla varoitus hugleikurdagssonmaisuudesta, sillä paikoin liikutaan siinä hyvän ja mauttoman huumorin näkymättömällä rajalla.

Täytetyt eläimet ovat jälleen merkittävässä roolissa. Kirjan kantta koristaa Rory, täytetty pesukarhu, joka on kuin raivoisan onnellisuuden ruumiillistuma. Uniongelmistakin kärsivä Lawson on hyödyntänyt Rorya mm. kissarodeossa, josta perheen kissat eivät ole yhtä innostuneita kuin Lawson ja ilmeestä päätellen myös Rory. Voisi luulla, että jos postilaatikosta löytää kolme kissannahkaa, ihmetystä herättäisi se, miksi joku on halunnut lähettää kolme kissannahkaa. Lawsonia sen sijaan kummastuttaa nahkojen määrä: erään rouvan kanssa oli ollut puhetta kissannahkahanskoista (kitten mittens), mutta käsiä on vain kaksi. Mitä sillä kolmannella pitäisi oikein tehdä?

Äänikirjana Furiously Happy oli aivan loistava kokemus. Vielä paremman siitä olisi tehnyt vain se, jos Lawsonin aviomies, Victor, olisi lukenut omat repliikkinsä. Lawson on kuitenkin niin ilmeikäs lukija, että lopputulos on täydellisyyttä hipova ilman miesääntäkin. Pari kertaa nauroin ääneenkin, vaikka olisi pitänyt olla ihan hipihiljaa, etteivät lapset herää. Onneksi eivät heränneet ja sain jatkaa kuuntelua ihan rauhassa. Äänikirjan ainoa huono puoli on se, ettei siinä ole kuvia. Ehkä lainaan e-kirjan ihan vain nähdäkseni sen erikoisen japanilaisen vessan tai Lawsonin alkuperäisen kansikuvaidean.

Suosittelen Furiously Happya kaikille, varsinkin niille jotka lupaavat ihastua siihen.

Kauheimmat runot

Antti Holma: Kauheimmat runot
Otava 2015 189s.
Kuvitus: Elina Warsta

Runokirjan jos lahjaksi ostat
tutki tarkasti kantta sen
ett' lahjan saaja ei luule ett' kostat
jonkun vääryyden muinaisen.

Eivät oo nämä kukkaset hennot
saaneet malliaan kasveista maan
vaan roikkuvat kivekset rennot
kaunokukkas'varsistaan.

Vois luulla, ei vitsi tää kestä
alapääpainotteinen
mutt' genitaaleist', kuukautisverestä
on varsin moneksi - myönnän sen.

Reino Leino luontomme tuntee
ja ihmismielen apean tään
pukee sanoiksi millaist' on punkee
kun pimeessä, vittu, ei nää.

Toisiks-Parasken Karin taas
lounaismurteen oman loisisisi
arjen pienist' juituista kirjoittaas
miks' kukaan hänt' halveksisisi?

Ja se runoilijoist' nuorimmainen
ol' Södermalmin Edith
cityneito tuo tuohtuvainen
koluaa monen miehen pedit(h)*.

Sirsi Sunnaksen lapsekas tyyli
voi harhauttaa lukijaa
että onpas-ponpas
     neidon pompas
          nappirivejä monta
kipsis-kapsis
     sakset napsis
          pimpistä karvatonta.

En ois arvannut mä ennakkoon
ett' jaksais naurattaa pylly ja tissi
epäluulot: ne joutavat jorpakkoon
Holma taitaa tän tyylin, son vissi.



* Ei oikeastaan kolua, mutta otin pieniä riimitarpeellisia vapauksia.