Ihmeiden tie

John Irving: Ihmeiden tie
(Avenue of Mysteries, 2015)
Tammi 2016, 600s.
Suom. Kristiina Rikman

Joskus luottokirjailijankaan tuotokset eivät vastaa lukijan odotuksia. Rakastan erityisesti Garpin maailmaa, (myös elokuvana), mutta muutkin lukemani Irvingin kirjat ovat olleet vähintään viihdyttäviä. Odotinkin Ihmeiden tietä niin kovasti, että hihkaisin ääneen kun kirjan sain käsiini. Mutta itse lukeminen ei sitten tarjonnutkaan sitä suurta nautintoa, jota odotin.

Ihmeiden tie kulkee kahdessa ajassa. Kirjan nykyajassa seurataan Juan Diego Guerreron pitkää ja sekavaa matkaa Filippiineille lunastamaan nuorukaisena annettua lupausta. Lähinnä unissaan Juan Diego muistelee nuoruuttaan 70-luvun Meksikossa, Oaxacassa, missä hänet tunnettiin parhaiten kaatopaikan lukijana. Kaatopaikalta löytyneiden, osin palaneiden kirjojen avulla Juan Diego on opetellut paitsi lukemaan, myös puhumaan englantia. Pikkusisko Lupe sen sijaan lukee ajatuksia ja puhuu kieltä, jota vain Juan Diego ymmärtää. Heidän äitinsä työskentelee päivisin jesuiittojen ylläpitämän orpokodin siivoojana, öisin ilotyttönä. Muutamien mutkien jälkeen Lupe ja Juan Diego muuttavat kaatopaikalta orpokotiin ja sieltä sirkukseen. Tärkeässä roolissa ovat myös itseään ruoskiva pappiskokelas Edward Bonshaw ja transvestiitti ilotyttö Flora.

Kuulostaa kovin irvingmäiseltä keitokselta, eikö totta?
Ikävä kyllä tämä soppa ei maistu kovin hyvälle. Siinä on turhan paljon aineksia ja vähän pohjaan palaneen katkua.

Etenkin nykyajassa kulkevan kerroksen minä koin tuskastuttavan sekavaksi ja toisteiseksi. Kuinka paljon beetasalpaajia, viagraa ja vain osittain tajuissaan harrastettua seksiä voi yhteen kirjaan oikein mahduttaa? Ihan liikaa! Aikuinen Juan Diego ei herättänyt hippustakaan sympatiaa tai edes neutraalia kiinnostusta.

Harkitsin kirjan keskeyttämistä moneen kertaan. Pari pitempää taukoa sen lukemisessa pidinkin ja luin pari muuta, vetävämpää kirjaa. Noin puolivälin paikkeilla iski joku perisuomalainen jääräpäisyyskohtaus ja päätin, että kyllä tämä on luettava loppuun asti, mahdollisimman nopeasti. En tiedä johtuiko tästä lukutahdin kiristämisestä vai mistä, mutta loppua kohti aloin aidosti viihtyä Ihmeiden tiellä. Vaikka aikuinen Juan Diego pysyi loppuun asti jotenkin vastenmielisenä hahmona, se menneisyyden tarina vei sittenkin mukanaan. Siellä vuosikymmenten takaisessa ajassa Irving tuntui olevan tukevammin omalla maallaan: omalaatuisia henkilöhahmoja pienine (ja suurine) omituisuuksineen, absurdeja tilanteita, odottamattomia tapahtumia ja hippunen vinksahtanutta huumoriakin.

En ole lukenut kaikkia Irvingin kirjoja (viisi tai kuusi on edelleen lukematta), mutta tunnistin Ihmeiden tiestä muutamia aiemmista kirjoista tuttuja juttuja. Irving viittaa useammankin kerran ainakin Oman elämänsä sankariin ja uskoakseni myös Sirkuksen poikaan. Luultavasti tässä oli myös suurempaa symboliikkaa, mutta sellaisesta en jaksanut kiinnostua.

Ihmeiden tie on selkeästi heikoin lukemistani Irvingin kirjoista. Palaan siihen soppa-vertaukseen ja totean, että tästä olisi tullut maukkaampi jos aineksia ei olisi näin paljoa ja keittoaika olisi ollut lyhyempi. Mutta kyllä tämän söi, kun kitkeryyteen ensin tottui.

Chestnut Street

Maeve Binchy: Chestnut Street
Random House Audio, 12h 29min.
Lukija: Sile Bermingham

Maeve Binchyn Chestnut Street on erittäin onnistunut valinta äänikirjaksi, jos ei voi kuunnella pitkiä pätkiä yhtäjaksoisesti. Binchylle varsin ominaisesti tämän kirjan luvut ovat lähes itsenäisiä novelleja. Lukujen kutakuinkin ainoa yhteinen tekijä on Chestnut Street, eli katu, jonka asukkaista kussakin luvussa kerrotaan.

Chestnut Street on hevosenkengän muotoinen katu. Ulkoisesti kaikki voi näyttää idylliseltä ja hyvinkin tavalliselta, mutta jokaisen kadun asukkaan elämästä löytyy aineksia kertomukseen. Moni voi luulla tuntevansa naapurinsa hyvinkin, mutta yllätyksiltä ei voi aina välttyä. Kun pari vuotta tyhjillään ollutta taloa aletaan remontoida, yksi remonttimiehistä löytää kätketyt päiväkirjat, joista paljastuu miksi talon entinen rouva ei poistunut talosta ja minne pariskunta katosi. Kaikki yksin elävät ihmiset eivät ole yksinäisiä, eivätkä kaikki perheelliset koe kuuluvansa joukkoon.

Sile Bermingham oli viehättävä lukija, jonka vieno irlantilaisaksentti antoi kirjalle mukavasti lisää eloa. Aivan kaikista Chestnut Streetin asukkaista en hirveästi välittänyt, mutta kokonaisuutena kirja jätti hyvän mielen. Pidin siitä, että toisin kuin useimmissa Binchyn kirjoissa, tässä kaikki kadunvarren asukkaat eivät suinkaan olleet yhtä suurta perhettä vaan oikeastaan joka talossa eletään yllättävänkin omissa oloissa.

Chestnut Street on lämminhenkisten tarinoiden kokoelma, joka kärsii vain miedosta imelyydestä.

Elämäni

Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni
S&S 2016, 90s.

Yritän silloin tällöin laajentaa lukumakuani runojen puolelle. Summassa valituista runokirjoista hyvin harva on miellyttänyt, enkä ole taas pitkään aikaan edes yrittänyt tarttua runoihin. Tykkään sellaisista runoista, jotka saavat hyvälle mielelle. Huumori ei haittaa, mutta vielä enemmän viihdyn sanoilla leikittelyn parissa.

Stina Niemen ja Aino Öhmanin yhteistyössä kirjoittama Elämäni sisältää aidoista potilaskertomuksista napattuja sanoja, lauseita ja ilmauksia, joista on koottu mainioita runoja. Kenenkään ei tarvi pelätä omien potilastietojensa paljastumista, sillä näistä pienistä murusista ei kyllä tunnistaisi itseäänkään. Ihan ensimmäiset potilasrunot syntyivät lähinnä kirjoittajien omaksi iloksi, mutta vähitellen viikottaisesta runosta tuli koko työyhteisön ilostuttaja. Ja nyt siis kuka tahansa pääsee nauttimaan lääkärikielen erikoisuuksista ja tahattomista kirjoitusvirheistä.

LIIKE
Liikkunut fordilla.
Ei käärmehavaintoa.
Tilanne ennallaan,
horisontti heiluu.

Tykkäsin tästä runokokoelmasta oikein paljon. Vaikka en ääneen hirnunutkaan (koska lapset olivat nukkumassa), nauroin kuitenkin. Ohkaiseen kirjaan ei niin montaa runoa mahdu, että ideaan ehtisi kyllästyä, joten Elämäni jätti jälkeensä kaikin puolin ilahtuneen ja hilpeän mielen.

NÄKY
Näkee vain tähden.
Annetaan HotShot.
Ei heti trampoliinille eikä sirkusjuhliin.

Jos vain kenelläkään tulee mieleen hilpeitä runokirjoja, niin vinkatkaa ihmeessä!

Kevyesti kipsissä

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Tammi 2016, 243s.

Tunnustan, että en ole lukenut Veera Vaahteran aiempia kirjoja, koska olen röyhkeästi, lukematta pätkääkään, ennakkoarvioinut ne "liian hömpäksi". Tässä kuitenkin päivänä eräänä välttelin kotitöitä netissä notkuen ja päädyin lukemaan lukunäytettä Vaahteran uusimmasta kirjasta, joka sisälsikin niin hykerryttävän päähenkilön, että pistin kirjan saman tien varaukseen.

Kevyesti kipsissä kertoo Lotasta, joka on ennen kaikkea lukija. Kirjaston vahtimestarina työskentelevän naisen työpäivätkin kuluvat usein kirjojen parissa, esimerkiksi työpöydän alla lukemassa. Sosiaalista elämää tai muita harrastuksia Lotalla ei ole, mutta kyllähän lukemisessa riittääkin tekemistä - varsinkin silloin, jos ei koskaan jätä aloittamaansa kirjaa kesken. Lotta on täysin tyytyväinen erakkomaiseen elämäänsä, joka kuitenkin menee sekaisin kun hän kävelee (kirjaa lukiessaan) auton alle ja joutuu vielä siskon ja tämän avovaimon luokse evakkoon vesivahingon takia. Vasten tahtoaan Lotta joutuu myöskin treffeille ja kohta ollaankin perinteisessä kahden miehen loukussa: valitako kumppaniksi herra A vai B, vai voittaako kirjallisuus sittenkin lihalliset houkutukset.

Luin ensimmäiset sata sivua yhdeltä istumalta. Lotan lukutoukkuus on äärimmäistä ja hänen suhtautumisensa kirjoihin (ja anti-suhtautumisensa ihmisiin) tarjoaa monia hihityttäviä tilanteita. Oli helppoa ymmärtää Lotan ahdistus, kun joku toinen meni järjestämään hänen kirjahyllynsä tai edes ehdotti keskeneräisten kirjojen palauttamista kirjastoon. Vaahteran (eli Pauliina Vanhatalon) teksti on jouhevaa ja huumori genrelle tyypillisen nasevaa. Ikävä kyllä koin Lotan kirjahimon paljon kiinnostavammaksi kuin kummankaan miesehdokkaista ja loppu kirja menikin vähän väkisinlukemiseksi.

Kevyesti kipsissä tarjosi lukuhimoiselle ihmiselle sopivaa (ja kenties suunnattuakin) viihdykettä muutamaksi illaksi, mutta ei varmaankaan jätä kovin pitkäkestoista muistijälkeä.

Poika / Yksinlentoon

Roald Dahl: Poika / Yksinlentoon
(Boy, 1984 / Going Solo, 1986)
Avain 2004, 468s.
Suom. Seppo Sipilä

Takkuilen parhaillaan erään kovasti odottamani uutuuskirjan kanssa. Oli pakko ottaa aikalisä ja nappasin hyllystä Roald Dahlin "tuplamuistelmat".

Poika sisältää muistoja aina vuoteen 1936 asti, eli siihen saakka kun Dahl parikymppisenä nuorena liikemiehenä saa kovasti toivomansa siirron Afrikkaan. Yksinlentoon taas kertaa Afrikassa vietettyä aikaa sekä Dahlin sotilasuraa hävittäjälentäjänä toisen maailmansodan aikana.

Ensimmäisen osan ahmaisin päivässä. Dahlin kerronta on muistelmissakin vetävää ja rentoa, jutut (enimmäkseen) kerta kaikkiaan hulvattomia. Esimerkiksi ystävän lääkäri-isän pähkähullut lakritsinvastaiset puheet olisivat aivan hyvin voineet päätyä sellaisenaan johonkin Dahlin lastenkirjoista. Tuo lääkäri oli kertonut pojalleen, että lakritsi tehdään rotan verestä. Olipa hän jopa seikkaperäisesti kuvannut lakritsin valmistusprosessin keittämisestä rottamuusin valmistamiseen, liiskaamiseen ja leikkaamiseen. Hänen mukaansa lakritsin syömisestä saa rottakuumeen, joka muuttaa hampaat "hyvin teräviksi ja neulamaisiksi", isä oli vastannut. "Ja lyhyt hännäntynkä kasvaa selkääsi aivan takapuolesi yle. Rottakuumeeseen ei ole parannuskeinoa. Minunhan se pitäisi tietää. Minä olen lääkäri."

Roald Dahlin lapsuudenperhe ei ollut perinteinen ydinperhe. Roaldin ollessa kolmevuotias, hänen vanhempiensa ensimmäinen yhteinen lapsi kuoli umpisuolentulehdukseen. Vain viikkoja myöhemmin menehtyi myös perheen isä, keuhkokuumeeseen. Roaldin äidillä oli yksin huolehdittavanaan viisi lasta: kolme omaa (+ neljäs syntymässä parin kuukauden kuluttua) ja kaksi lasta miehensä ensimmäisestä avioliitosta. Sen sijaan, että nuori leski olisi pakannut tavaransa ja lapset laivaan ja muuttanut takaisin kotikonnuilleen Norjaan, topakka nainen päätti selvitä elämästä Walesissa. Edesmenneen miehensä toivomuksen mukaan Sofia halusi taata lapsilleen englantilaisen koulutuksen.

Oho, meinasipa lipsahtaa täydelliseksi referoinniksi tämä blogiteksti. Poika on tosiaan ihastuttavan lämminhenkinen, vaikka englantilaisten sisäoppilaitosten käytännöt - etenkin jatkuvine piiskaamisrangaistuksineen - eivät mitenkään lempeitä olekaan. (Tai siis eivät olleet ainakaan Roald Dahlin aikoina...)

Yksinlentoon on sekin mielenkiintoinen, mutta lienee ihan luonnollista etteivät sotavuosien ja taisteluiden kuvaukset ole ihan niitä leppoisimpia mahdollisia luettavia. Dahl lähtee kouluttautumaan lentäjäksi vapaaehtoisena ja pursuaa intoa vielä oikeissa taisteluissakin. Vaikka nämä sotajutut eivät niin mukaansatempaavia olleetkaan, oli ihan mielenkiintoista lukea, millaisena toinen maailmansota näyttäytyi Kreikassa, Libyassa ja Syyriassa.

Tämän jälkimmäisen osuuden alku oli kuitenkin hyvin vetävä. Dahl lähtee tosiaan parikymppisenä Shellin työntekijänä kolmen vuoden komennukselle Tansaniaan. Ite työstään Dahl ei liiemmin kertoile, mutta Afrikan luonnosta sitäkin runsaammin ja haltioituneemmin.

Suosittelen tätä kirja(kaksikko)a todella lämpimästi. Minä nautin lukemisesta kovasti ja opin samalla paljon yhden suosikkikirjailijani elämästä. Äärimmäisen mielelläni lukisin myös Dahlin sodanjälkeisistä vuosista, oman perheen perustamisesta ja siitä, kuinka hän ryhtyi kirjailijaksi.

Saving Grace

Jane Green: Saving Grace
Macmillan Audio 2014, 10h 59min
Lukija: Jane Green

Olen joskus muinoin lukenut Jane Greeniltä ainakin Netti@deitin ja Vauvakuumeen, joista molemmista pidin paljonkin. Nyt klikkailin kuunneltavakseni Greenin parin vuoden takaisen kirjan, Saving Grace, koska ajattelin sen olevan mukavan leppoisaa viihdykettä kävelylenkeille.

Gracen aviomies, Ted Chapman, on menestyvä kirjailija, jonka ura on kylläkin kääntynyt laskusuuntaan. Mies on hyvin arvaamaton ja äreä, joten Grace joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan, ettei suututtaisi tätä. Chapmanien pitkäaikainen ystävä ja avustaja on joutunut jättämään työnsä perhesyiden vuoksi, mutta kuin taivaan lahjana Grace tapaa Bethin, joka vaikuttaa nuoresta iästään huolimatta täydelliseltä monitaiturilta. Kaikki rakastavat avuliasta Bethiä, myös Grace, vaikka jokin määrittelemätön kaihertaakin hänen mieltään. Gracella on toisinaan vaikeuksia nukkua, toisinaan taas hereillä olo on lähes mahdotonta. Tedin painostuksesta Grace suostuu tapaamaan psykiatrin, joka toteaa Gracella kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja määrää hoidoksi roppakaupalla lääkkeitä.

Ensimmäinen miinus kirjalle tulee lukijasta. Greenin ääni on ärsyttävän hempeä, välillä lepertelevä, välillä voivotteleva. Toinen miinus tulee lukujen perään lykätyistä resepteistä, jotka rikkovat tunnelmaa aivan turhaa. Aivan joka luvun jälkeen ei reseptejä sentään ole, mutta liikaa kuitenkin.

Tarinaa vaivaa sekavuus ja se olisikin kaivannut kipeästi tiivistämistä. Luultavasti on ihan tarkoituksellista, ettei lukijalle ole heti selkeää, miltä tai keneltä Grace pitäisi pelastaa. Onko suurin huolen aihe äkäinen aviomies, liian täydellinen avustaja vai sittenkin Gracen mielenterveys? Tässä tarinassa oli todella paljon epäuskottavuuksia, liikaa toistoa varsinkin takaumissa ja muka-yllättävin loppunäytös pitkään aikaan.

Kirjan kuunteleminen oli välillä todella tuskaista, mutta sinnittelin kuitenkin loppuun asti. Saving Grace ei ollut lainkaan niin laadukas, naseva eikä varsinkaan napakka, kuin millaisina aiemmin lukemani Greenin kirjat muistan.

Kesken jäänyt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2016, 432s.

Tässä sitä ollaan.
Vaikka kuinka yritin sinnitellä ja pinnistellä, en kerta kaikkiaan saanut otetta Finlandia-palkitusta Oneironista, vaan nyppäsin kuukausitolkulla paikallaan nököttäneen kirjanmerkin pois kirjan välistä ja luovutin lopullisesti.

Laura Lindstedtin kirjaa on kehuttu valtavan paljon, kaikkialla. Osasin kyllä varautua siihen, ettei tarina etene suorinta mahdollista reittiä eikä kieli ole helpointa mahdollista. Osasin odottaa sitäkin, että en välttämättä rakastuisi kirjaan heti ensi sivuilla.

Mutta sitä en odottanut, että vielä sivulla 199 minulle olisi likipitäen täysi mysteeri, mistä kirja oikein kertoo. Ilman ennakkotietoja en olisi kyllä tajunnut sitäkään vähää. Tiedän, että kirja kertoo seitsemästä naisesta, jotka kohtaavat toisensa kuoleman jälkeisessä tilassa. Naiset eivät tunne toisiaan entuudestaan, ovathan he kotoisin maapallon eri puolilta.

Lukeminen oli minulle todella vaikeaa. Lindstedtin käyttämä kieli tuntui häiritsevän laskelmoidulla tavalla erikoiselta. Häiriinnyin heti kirjan alkukohtauksesta ja häkellyin, kun myöhemmin yhden naisen kakkaa piti ihmetellä ihan mahdottomalla intensiteetillä. Ihan kummallinen kirja, jonka lukeminen muistutti unta: jotain tapahtui koko ajan, mutta en osaa sanoa kenelle, missä ja miksi. Enkä oikeastaan edes välitä.

Olen pettynyt paitsi kirjaan, myös itseeni: miksi en tajua tätä?