Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018, 236s.

Ennen Sivuhenkilöä minun oli tarkoitus viimeinkin lukea Saara Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö. Se on ollut lukulistallani vuoden 2015 kirjamessuista asti, mutta kuten oman hyllyn kirjoille liian usein käy, sekin on aivan hiljaa ja tyynesti odottanut vuoroaan muka-kiireellisempien kirjojen kiilatessa edelle. (Olisin hyvin voinut jättää väliin yhdenkin tönkköhuonon lällykirjan ja käyttää sen ajan Rakkaudenhirviöön, mutta ehei! Väkisin tuskittelin kurjan kirjan parissa...)

Mutta Sivuhenkilöstä minun piti kertoa.

Kirjan nimettömäksi jäävä kertoja on kirjoittanut kirjan, joka julkaistaan eräänä keväänä. Noin vuoden ajan lukija pääsee seuraamaan kirjailijan elämää, joka kiertyy luonnollisestikin oman teoksen menestyksen tai menestymättömyyden ympärille. Lukeeko sitä kukaan? Toivottavasti kaikki lukevat sen! Alun ylpeys muuttuu vuoden mittaan melkein vastahakoisuudeksi. Toki vuoteen mahtuu muutakin kuin kirja ja sen ajatteleminen ja välillä kertoja muistelee menneitä tai pohtii vaikkapa klassikon määritelmää.

On selkeää, että teos on autofiktiota. Sitä taas on vaikeampi arvailla, missä suhteessa faktaa ja fiktiota on Sivuhenkilöön sekoiteltu. Ei sillä sekoitussuhteella kyllä ole mitään väliä, sillä pidin tästä kirjasta todella paljon. Turunen kirjoittaa taidokkaasti ja käyttää sanoja harkiten. Välillä jotakin kurjaakin kohtausta lukiessa huomasin hymyileväni tyhmästi, sillä ihastelin jotakin sanavalintaa, tekstin rytmiä tai ihan vain tarkkasilmäistä huomiota.

"Kun naista halutaan hemmotella, hänet meikataan ja puetaan erilaiseksi kuin hän oikeasti on, minä mietin. Aivan kuin viesti olisi, että kaikki on ihanampaa, jos et ole se, joka olet. Kun miestä halutaan hemmotella, hänen olemustaan ei kyseenalaisteta, hänet viedään kalaan tai metsälle, melomaan tai värikuulasotaan."

Melkein tuli niska kipeäksi nyökyttelystä.

Ihan näin irrallisena huomautuksena haluan mainita sen, että minulle on käynyt aivan samoin kuin kirjan kertojalle: käytin pitkään naapurikaupungissa sijainneen psykiatrisen sairaalan nimeä synonyymina kaikille samanlaisille laitoksille. Luultavasti tajusin vasta yli 20-vuotiaana, että Visala olikin vain sen yhden sairaalan nimi, eikä yleisesti kaikkien suomalaisten tiedossa.

Vaikka lukuflowni onkin ollut vähän kadoksissa ja luin Sivuhenkilöäkin verkkaiseen tahtiin, nautin ihan älyttömästi. Sivuhenkilö on ihanteellinen yhdistelmä keveyttä, huumoria, arkista ankeutta, sosiaalista kiusaantuneisuutta ja mietiskelyä. Luin kirjan viimeiset kappaleet lapsuudenkotona ja hihittelin, kun kirjailija yöpyy Puustelli-hotellissa joen rannalla. Tuskinpa kyseessä oli kotikaupungin hotelli, vaikka sekin on (ainakin osittain) joen rannalla ja ikkunoista näkyy terijoensalavat (tai hopeapajut, kuka noita talvella erottaa), mutta hauska sattuma kuitenkin. Vähän kuin olisin ollut tapahtumapaikalla.

Kilpinonnan kuorella

John Green: Kilpikonnan kuorella
(Turtles All the Way Down, 2017)
WSOY 2018, 7h 37min.
Suom. Helene Bützow
Lukija: Anna Saksman

John Greenin nuortenkirjat liikkuvat kirjastossa sen verran tiiviiseen tahtiin, että halusin itsekin kokeilla, kuinka viihdyttävistä kirjoista on kyse. Aiemmin olen lukenut Greeniltä Tähtiin kirjoitetun virheen, joka ei niin sanotusti ollut minun kirjani.

Pakkomielteistä, tai ehkä enemmänkin pakkoajatuksista, kärsivä 16-vuotias Aza käy säännöllisesti terapiassa, mutta ei aina muista syödä lääkkeitään. Välillä ajatusten kanssa on parempia kausia, välillä huonompia. Kun melko lähellä asuva miljonääri Russell Pickett katoaa, hänen löytymiseensä johtavasta vihjeestä luvataan 100 000 dollarin palkkio. Aza ei ole syöksymässä miljonääriä etsimään, vaikka on aiemmin ollut samalla leirillä Pickettin pojan, Davisin, kanssa. Paras ystävä kuitenkin painostaa Azaa hitusen ja pian tytöt jo istuvatkin miljonäärin talossa jututtamassa Davisia.

Näyttäisi siltä, että Green pitää filosofoinnista. Vaikka Kilpikonnan kuorella sisältää kadonneen etsimisen lisäksi myös ihastumisia ja muita perinteisiä nuortenkirjallisuuden aineksia, suuren osan huomiosta saa Azan päänsisäiset pohdinnat. Minua nämä Azan pakkoajatukset hirvittivät. Ne vievät Azan ajasta ja energiasta valtavan ison osan ja vaikeuttavat arkielämää, erikoistapauksista puhumattakaan.

Synkistä ja ahdistavista aiheista huolimatta tarina loppuu toiveikkaasti. Green ei tyydy arvattavimpaan lopputulokseen tarinan millään osa-alueella.

---

Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Kooste 3/2018

Stephen King & Joe Hill:
In the Tall Crass
Simon Schuster Audio 2012, 1h 45min.
Lukija: Stephen Lang

Yhtenä sunnuntaina kuuntelin kertaistumalta Stephen Kingin ja Joe Hillin yhteistyön tuloksena syntyneen In the Tall Grass -tarinan. Pituutta ei ole paljoa, joten kyseessä lienee korkeintaan pienoisromaani.

Sisarukset Cal ja Becky, joka on raskaana, ovat matkalla sukulaisten luo. Jossakin vaiheessa matkaa, aika syrjäisen pysähdyspaikan kohdilla, kumpikin kuulee lapsen avunhuutoja. Viereinen pelto kasvaa korkeaa ruohoa, eikä lapsi löydä takaisin tielle. Cal ja Becky lähtevät apuun, mutta huomaavat saman tien joutuneensa eroon toisistaan. Sekä lapsen että heidän omat äänensä tuntuvat kuuluvan mistä sattuu ja tuota pikaa myös auttajat ovat eksyksissä.

Melko harmittomana ja vain lievästi ahdistavana alkanut tarina kääntyy pian kammottavaksi ja veriseksi. Ei tämä mitenkään parasta Kingiä tai Hilliä ollut, mutta perushyvää kauhua kuitenkin.

Mira Mallius: Mutzi
Sammakko 2018, 72s.

Mira Malliuksen sarjakuva-albumi Mutzi sisältää tarkkanäköisiä huomioita äitiydestä ja vanhemmuudesta. Omat lapset ovat ja sen verran isoja (nuorinkin jo 5v.), että aika on alkanut kullata vauvavuosien väsymystä ja muita haasteita. Tekikin todella hyvää muistutella itseä siitä, että tosiaan tätäkin se arki pienten lasten kanssa on.

Mainio kirja etenkin meille vanhemmille, joilla ne vähäunisimmat ajat eivät enää ole aivan tuoreessa muistissa.

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Suuri _Kurpitsa 2015, 112s.

Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Mielisairaalan kesätyttö on visuaalisesti synkeä kertomus mielenterveyden ongelmista ja etenkin sairaan ja terveen häilyvästä erosta.

Vilma on tunnollinen opiskelija, joka tavoittelee myös fyysistä täydellisyyttä. Hän pääsee mielisairaalaan kesätöihin siivoojaksi, mutta huomaa pian, ettei ole helppoa erottaa sairaita terveistä. Vilman tiukan aikataulutettu elämä ruokapäiväkirjoineen, treeni- ja opiskeluaikatauluineen sekä jatkuva puntarilla ravaaminen ei ole tervettä, mutta ei hän osaa pitää itseään sairaana.

Piirrostyyliin totutteli otti oman aikansa, sillä synkät värit ja tarinan tunnelma ahdistivat. Silti tällaisen tarinan lukeminen teki hyvää: että vaikka itse kokisi omat tekonsa ja valintansa täysin järkeviksi ja perustelluiksi, eivät ne ehkä kuitenkaan sitä ole.

JP Ahonen: Belzebubs
Kumiorava 2016, 42s.

Seuraan Instagramissa JP Ahosta ja olen lukuisten muiden tavoin ihastunut Belzebubs-sarjakuviin. Minua harmitti hirveästi, kun nämä pikkuruiset sarjakuva-albumit oli jo ehditty myydä loppuun siinä vaiheessa kun hoksasin sen olemassaolon.

Mutta voi sitä onnea, kun kirjaston sarjakuvahyllystä kaiken maailman supersankarialbumeiden välistä löysin mustanpuhuvan pienen kirjasen!

Vaikka useimmat stripit olivat entuudestaan tuttuja, ei se haitannut ollenkaan. Tykkään Ahosen kynänjäljestä todella paljon ja vaikka hevi on harvinaisen kaukana omasta musiikkimausta, näistä synkeän hupaisista hahmoista ei voi olla pitämättä.

Jesse Matilainen: Suomen suurin kommunisti
Suuri Kurpitsa 2017, 255s.

Jesse Matilaisen sarjakuva-albumi Suomen suurin kommunisti on ehdolla Sarjakuva-Finlandian saajaksi.

Teoksessa seurataan Suomen sisällissodan loppuessa Neuvostoliittoon paenneita merkkihenkilöitä, jotka jatkavat punaisen vallankumouksen suunnittelua rajan takana. Aate on vahva ja toiveet korkealla, mutta paluu Suomeen ei ole mahdollinen. Neuvostoliittokaan ei kuitenkaan ole niin vakaa ja turvallinen kuin uskottiin ja lopulta sieltäkin täytyy paeta.

Albumissa on runsaasti henkilöitä Otto Wille Kuusisesta Aino Sarolaan, Hanna Malmista Yrjö Sirolaan. Matilainen on tehnyt paljon taustatutkimusta, mutta joutunut jossakin määrin turvautumaan omiin tulkintoihinsa, kun varmaa tietoa ei ole löytynyt.

Kokonaisuus on kiinnostava ja hyvin toteutettu. Pidän siitä, että muuten mustavalkoista albumia värittää punainen tehosteväri. Välillä minulla oli ongelmia tunnistaa kaikkia miehiä, kun he tuntuivat olevan kaikki saman näköisiä.

Valo jonka kadotimme

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme
(The Light We Lost, 2017)
Otava 2018, 335s.
Suom. Inka Parpola

Koko alkuvuoden minulla on ollut ihan mieletön lukuflow. Olen lukenut paljon enemmän kuin yleensä, eivätkä vähän kehnotkaan kirjat ole onnistuneet viemään lukuiloa. Kunnes kohdalle osui tämä Jill Santopolon Valo jonka kadotimme.

Lainasin tämän kirjan ensin kirjastosta paperiversiona, mutta siihen oli paljon varauksia, enkä edennyt kovinkaan pitkälle ennen eräpäivää. Siirryin e-kirjan pariin, eikä se eteneminen hirveästi sujunut siinäkään formaatissa. Seuraavaksi mietin kirjan keskeyttämistä, mutta päätin - jälleen kerran - antaa kirjalle mahdollisuuden ja klikkasin Storytelistä äänikirjan kuunteluun. Nostin kuuntelunopeuden aika pian kaksinkertaiseksi ja silti tarina tuntui etenevän järjettömän hitaasti.

Niin, siitä itse tarinasta.
Lucy ja Gabe opiskelevat samassa yliopistossa New Yorkissa. He eivät tunne toisiaan, mutta parin sattuman kautta he ovat yhdessä 11.9. terrori-iskujen tapahtuessa. Iskujen aiheuttaman kauhun ja pelon jälkimainingeissa he päätyvät harrastamaan seksiä ja siitä parin vuoden viiveellä alkaakin sitten suurin piirtein vuosituhansien ainutlaatuisin rakkaustarina, jollaista kukaan muu ikinä koskaan missään ei ole kokenut. Käytännössä Lucy ja Gabe viettävät kaiken ajan yhdessä ja harrastavat paljon seksiä. Lucy on lastenohjelmasarjan käsikirjoittaja ja menestyy työssään hyvin. Mutta sitten Gabe ilmoittaakin ottaneensa vastaan työn sotavalokuvaajana lähi-idästä. He eroavat ja elämä jatkuu, paitsi että tietenkin joka käänteessä haikaillaan sen toisen perään, eikä mikään muu tunnu miltään ilman sitä toista.

Valo jonka kadotimme on monin tavoin perinteinen rakkaushömppätarina. Mikä tästä sitten teki niin tuskallisen lukukokemuksen? Yhdessä vaiheessa kirjaa Lucy keskustelee ystävänsä kanssa rakkaudesta. Ystävä toteaa jotenkin niin, että suhteita on erilaisia: toiset roihuavat kuin tulimyrsky, toiset ovat kuin turvallinen takkatuli. Lucyn aviomies Darren edustaa tätä takkatulta olemalla rakastava, huolehtiva, vakaa ja luotettava. (Toki hän on myös sellainen, joka tekee isojakin päätöksiä neuvottelematta vaimonsa kanssa, mutta kukapa täällä täydellinen olisi. No okei, oikeastaan Darrenkin on ihan pöljä, sillä jossain vaiheessa paljastuu, ettei hän ehkä rakastunut Lucyyn aivan niin sattumalta, kuin aluksi luultiin.) Gabe taas on se tuli-inferno, joka ilmeisesti kaikessa epäluotettavuudessaan ja itsekkyydessään on jotakin niin paljon tavoiteltavampaa kuin se tylsä takkatuli. Ihan kuin voisi olla vain joko tai! Että joko on kiihkeää tai sitten ihan tylsää! Joko on turvallista tai jännittävää eli arvaamatonta ja usein kipeää, mutta sentään yllättävää!

Lucy käyttää niin paljon aikaa ja energiaa Gaben ajattelemiseen ja hänen peräänsä haikailuun, ettei hän tunnu edes huomaavan oman elämänsä hyviä puolia. Mikään ei tunnu miltään ilman Gabea.

Lisäksi ärsytti sekin, että tajusin melko varhaisessa vaiheessa kenelle (ja suurin piirtein millaisessa tilanteessa) Lucy hänen ja Gaben tarinaa kertoo. Voi bläähkis! En pitänyt Lucysta ja vielä vähemmän tykkäsin Gabesta, joten minulle oli ihan sama päätyvätkö he yhteen vai eivät! Tai no ei oikeastaan ihan niinkään. Toivoin kovasti Lucyn aikuistuvan viimeistään siinä vaiheessa kun hänestä tuli äiti. Kuvittelin, että hän malttaisi jättää infernohaikailut ja keskittyä siihen mitä hänellä on.

Ihan asiasta toiseen, tämä oli jo toinen kirja tälle vuodelle, jossa mainitaan bucket list. Edellisessä kirjassa (Kate Eberlenin Miss You) siitä käytettiin nimitystä lusikkalista ja tässä puhuttiin veivilistasta. En ihastunut kumpaankaan versioon, vaikka toki niiden logiikan ymmärränkin. Missään nimessä kirjan takkuisuus ei kuitenkaan johtunut suomennoksesta, joka oli oikein sujuva. Vika oli ihan itse tarinassa.

Tämän kirjan jälkeen lukuflow on kadonnut, ehkä sinne lähi-itään. Minulla on monta huippukiinnostavaa kirjaa valmiina luettavaksi, mutta tästä kirjasta jäi sellaiset traumat, että on pakko ensin toipua jonkin aikaa.

Miss you

Kate Eberlen: Miss you
(Miss You 2016)
Gummerus 2018, 479s.
Suom. Sari Kumpulainen

Kate Eberlenin Miss You -romaania on kehuttu suurin sanoin ja sitä on verrattu muun muassa David Nichollsin menestysromaaniin Sinä päivänä. Luonnollisesti kirjalla oli siis melkoisen suuret saappaat täytettävänään (vaikka näin jälkikäteen en Nichollsin kirjan viehätystä enää muistakaan). Ikävä kyllä saappaisiin riitti täytettä niukanlaisesti.

Tess ja Gus kohtaavat ohimennen Italiassa vuonna 1997. He vaihtavat noin kymmenen sanaa keskenään ja kotimaahansa palattuaan kumpikin jatkaa elämäänsä. Gus aloittaa yliopisto-opinnot ja Tess joutuu luopumaan niistä äitinsä vakavan sairauden vuoksi. Vuodet vierivät ja kumpikin elää omaa elämäänsä, välillä onnellisena, välillä onnettomampana. Siellä täällä heidän tiensä melkein risteävät, mutta eivät sitten kuitenkaan.

Sivulla 423 aloin olla jo todella kiukuissani, kun sekä Tess että Gus elelivät edelleen ihan omia elämiään - vaikkakin lähellä toisiaan. Ja kappas vain, kävi juuri niin kuin pelkäsinkin: tarina väsätään loppuun ihan tolkuttomalla kiireellä ja kaikki on muka tosi tosi ihanaa ja kohtalon sanelemaa ja blaa blaa.

Odotin älykästä rakkausromaania, mutta enemmän tämä tuntui liian pitkäksi venytetyltä naistenlehden jatkokertomukselta.

---

Helmet-lukuhaaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Yksi

Sarah Crossan: Yksi
(One, 2015)
S&S 2018, 439s.
Suom. Kaisa Kattelus

Grace ja Tippi, teini-ikäiset siamilaiset kaksoset, ovat tähän asti käyneet koulua kotona. Nyt taloudelliset syyt pakottavat tytöt siirtymään tavalliseen kouluun, eivätkä he suhtaudu asiaan erityisen innokkaasti. Heitä ahdistaa, ärsyttää ja suututtaa jo valmiiksi jatkuva tuijottelu ja selän takana supattelu, säälittely ja mahdollisesti liian suorasukaiset kysymykset. Ensimmäisen koulupäivän perusteella koulu ei vaikutakaan aivan mahdottomalta paikalta. Ehkä Grace ja Tippi voisivat sittenkin saada ihan oikeita ystäviä, jotka näkevät heidät kahtena yksilönä. Voisiko varovasti haaveilla myös rakastumisesta?

Elämä päättää kuitenkin heitellä kapuloita rattaisiin oikein isolla kädellä ja pian Grace ja Tippi joutuvat todella isojen päätösten eteen.

Yksi on puhutteleva kertomus sisaruudesta, minuuden rajoista, ystävyydestä, nuoruudesta ja kipeistä päätöksistä. Teksti on todella ilmavaa, proosarunoutta, joten sivumäärää ei kannata säikähtää. Kerronta on selkeää ja vähillä sanoilla tyttöjen kokemukset ja ajatukset avautuvat lukijalle niin elävinä, että tuntuu kuin tapahtumia seuraisi aivan Gracen ja Tippin vierestä.

Väljästi taitettua tekstiä on nopea lukea, mutta mistään aivan kepeästä kirjasta ei todellakaan ole kyse. Minun oli pakko kirjan luettuani ihan vain tuijottaa ulos ja antaa tarinan jatkua omin voimin. Yksi sopii hyvin yläkouluikäisten luettavaksi, mutta kirjalla on paljon annettavaa myös vanhemmille lukijoille.

Koskettava ja mieleen jäävä teos.

---

 Osallistun tällä blogitekstillä Kirsin kirjanurkan #nuortenkirjatorstai-projektiin

Helmet-lukuhaaste 201:  29. Kirjassa on lohikäärme
Ei tässä perinteistä, tulta syöksevää lohikäärmettä ole, mutta Tippin ja Gracen pikkusiskoa kutsutaan lohikäärmeeksi.

Lasten kanssa luettuja

Julian Gough: Karhu ja kaniini
Ei pöllömpi päivä
Otava 2018, 112s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field

Karhu ja kaniini ovat uiskentelemassa ja nauttimassa kenties kesän parhaasta päivästä, kun joku outo nopeasti lentävä juttu kiitää heidän ylitseen, törmää puuhun ja molskahtaa veteen. Kaniini on ihan kauhuissaan ja haluaisi mieluiten poistua paikalta mahdollisimman pian, mutta karhu rientää märän möykyn avuksi. Päivästä kehkeytyy varsin kummallinen, kun puuhun törmännyt paljastuu pöllöksi, joka kaniinin saamien tietojen mukaan on hirvittävän iso petolintu, joka syö esimerkiksi kaniineja kokonaisena. Ontosta kannosta väsätään vankila, joka taas muuttuu lopulta joksikin paljon kivemmaksi.

Ei pöllömpi päivä on höpsö ja naurettava kertomus ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta. Lisäksi tässä on lapsia aina viihdyttävää kakkahuumoria.

Minä nappasin tämän kirjan ajanvietteeksi, kun nuorimmaista piti käyttää sairaalan päivystyksessä. Reilu puolituntinen kului hujahtaen ja huomattavasti hilpeämmissä tunnelmissa kuin mikään aiemmista päivystyskäynneistämme.

Julian Gough: Karhu ja kaniini
Nakuttava naapuri
Otava 2018, 113s.
Suom. Peikko Pitkänen
Kuvitus: Jim Field

Nakuttavassa naapurissa aina niin herkästi ärtyvä kaniini hermostuu ensin edelleen talviunia vetelevän karhu-ystävänsä kuorsauksesta ja hetken kuluttua raivostuttavasta TAKA TAKA TAKA TAKA -äänestä, jota pitää tikka.

Kaniini on aivan raivoissaan ja kaipaa vain hiljaisuutta ja rauhaa, mutta pitkämielinen karhu yrittää saada kaniinin ymmärtämään asioita vähän laajemmalti. Ehkä karhu jopa onnistuu siinä, ainakin vähän. Ainakin hetkeksi.










Tämä sarja on ihan mainio! Kuvitus on nättiä ja sitä on runsaasti. Oikeastaan kirja onkin kuin tavallista pienikokoisempi, mutta monin verroin paksumpi kuvakirja. Sarja sopiikin mainiosti jo alakoulun ensimmäisille luokille ja rohkaisee varmasti juuri lukemaan oppineita, sillä onhan se nyt tosi hienoa lukea itse näin paksuja kirjoja!

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen
Otava 2015, 201s.

Yhdellä mummulareissulla kuunneltiin menomatkalla Tervemenoa Taika Taksista äänikirjana. Kotona sitten päätettiin lukea kirja loppuun iltasatuna.

Roosa muuttaa isän ja äidin kanssa Sirkuslaaksoon, joka vaikuttaa mitä ihastuttavimmalta paikalta. Roosa tutustuu luokkakaveriinsa Larsiin, joka kuitenkin kertoo hänelle melkoisen jymyuutisen: Sirkuslaaksossa asuu lähiönoita ja lukuisia lapsia on kadonnut! Yhdessä Roosa ja Lars alkavat kerätä todisteita Taika Taksista vastaan tavoitteenaan vapauttaa kaikki noidan vangitsemat lapset.

Lapsia nauratti kaikkein eniten jokainen maininta Taikan tisseistä, jotka vaihtoivat kokoa tarpeen mukaan. Minä pidin Sirkuslaaksosta, joka on mukavasti sadunomainen, vaikka mitään kummallisuuksia sieltä ei löydykään. Paitsi toki se lähiönoita...

Tervemenoa Taika Taksinen oli viihdyttävä kirja, mutta ainakaan heti perään emme aio tutustua jatko-osiin.

Philip Reeve: Shen ja mopsit
(Pugs of the Frozen North, 2015)
Aurinko Kustannus 2018, 213s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Olen monesti aiemminkin kertonut, että keskimmäinen lapsemme on hyvin iltauninen. Taika Taksista lukiessa sattuikin muutaman kerran niin, että iltasatuaikaan yksi jo nukkui täyttä päätä, joten luin kahdelle muulle niinä iltoina Philip Reeven ja Sarah McIntyren tuoreinta suomennettua kirjaa, Shen ja mopsit.

Kun Shenin kodikseen kutsuma laiva joutuu haaksirikkoon meren yhtäkkiä jäätyessä, muu miehistö rientää turvaan moottorikelkalla. Shen ei halua jättää 66 mopsia oman onnensa nojaan vaan lähtee etsimään apua suuren pikkukoiralaumansa kanssa. Tositalveksi kutsuttu erikoisen kylmä ilma tarkoittaa sitä, että kaikki halukkaat matkaavat kilpaa Pohjoisnavalle, missä ensimmäiseksi perille päässyt saa esittää toiveen Pohjanukolle. Shen osallistuu kisaan uuden ystävänsä Shikan kanssa ja voi millainen matkasta kehkeytyykään!

Shen ja mopsit on hauska kirja, jossa riittää vauhtia ja pienillekin sopivaa jännitystä: on merihirviö, jetejä ja juonikkaita kilpakumppaneita. Sarah McIntyren runsas ja hauska kuvitus tuo tarinaan eloa ja rohkaisee varmasti lapsia tarttumaan paksuhkoon kirjaan ihan itsekseenkin.

Mulkosilmäiset mopsit ihastuttivat kuopusta siinä määrin, että tätä kirjoittaessa noin jokaisen pehmolelun nimi on mopsi ja minä sain kuulle olevani mopsein, mikä ilmeisesti on suurin kehu mitä lapsi juuri nyt voi edes kuvitella. :)

Noora Kunnas:
Kaheli sakki - Mysteeri majatalossa
Otava 2017, 125s.
Kuvitus: Jenna Kunnas

Noora ja Jenna Kunnaksen kolmas Kaheli sakki -kirja, Mysteeri majatalossa, viihdytti enemmän minua kuin lapsia. Majatalo Perätuulessa valmistaudutaan vapun viettoon, mutta munkinpaistokattila ja reikäkauha ovat kadoksissa. Kaiken huipuksi huonemaailmaan ilmaantuu haalaripukuinen ruumis, joka on asettunut pahimmoilleen vappumarssin suunnitellulle reitille. Heikki on innostunut salapoliisiromaaneista ja ryhtyy tutkimaan pahalle haisevan, hieman korisevan ruumiin kohtalon hetkiä.

Minusta tämä lastenhuoneen lattialla oletettavasti krapulaansa pois nukkuva teekkari oli hupainen juttu, mutta lapsille ei moinen haalariporukka kangasmerkkeineen ole entuudestaan tuttu, joten vähän selittelyksi meni.

Edelleen pidän tosi paljon näistä eläväisistä majatalon asukkaista, jotka muodostavat hyvin sekalaisen porukan.