Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Tammi 2012, 279s.

Kirjavan kammarin emännän, Karoliina Timosen, esikoiskirja taitaa löytyä useimpien kirjabloggaajien lukulistalta. Tuntui jännittävältä tarttua kirjaan, jonka kirjoittaja tuntuu tutulta, vaikka en ole häntä koskaan tavannutkaan. Vähän myös hirvitti, sillä voisihan kirja ollakin ihan huono - ja miten siitä sitten kehtaisi blogissa kirjoittaa?

Aika mennyt palaa kertoo Klarissasta, joka muuttaa miehensä ja lastensa kanssa vuodeksi Bostoniin. Klarissa alkaa nähdä hämmästyttävän todentuntuisia unia juutalaisvainoja Amerikkaan paenneesta naisesta, Corinnesta. Näiden kahden naisen elämäntarinat tuntuvat kietoutuvan yhteen merkillisellä, miltei pelottavalla tavalla.

Aloin lukea tätä kirjaa, kun lapset lähtivät yllättäen serkkujen seuraksi mummilaan ja mies käymään kaverillaan. Ajattelin, että aloittelen vähän nyt kun on omaa aikaa. Tarina vei mukanaan todella nopeasti ja lyhyet kappaleet suorastaan pakottivat lukemaan vielä yhden pätkän. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo puolivälissä ja toivoin, että perheen miesväki viipyisi reissuillaan vielä jonkin aikaa.

Pidin erityisen paljon Corinnen tarinasta, joka avautuu pikkuhiljaa. Klarissaan taas ärsyynnyin moneen otteeseen, luultavasti siksi että kuuden kotiäitivuoden jälkeen ja täysin "urattomana" minun oli vaikea asettua hänen asemaansa. Klarissan mies jäi harmillisen paljon taustalle, vaikka toisaalta hänen pienen roolinsa ymmärränkin. Lukeminen oli harvinaisen vaivatonta ja kerronta täyteläistä, sellaista että jäin kaipaamaan lisää. Paitsi että Aika mennyt palaa ei olisi voinut olla juurikaan tätä pidempi tuntumatta pitkitetyltä.

Tässä kirjassa oli muuten muutama juttu, joista tuli mieleen Agatha Christien Neiti Marplen viimeinen juttu. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt, kuten ei sekään, että lukiessa huomasin välillä miettiväni, miten jokin lause on käännetty sujuvasti suomeksi. :)

En siis todellakaan pettynyt tähän kirjaan, vaan tykkäsin oikein kovasti.

Valinta (Äänikirja)

Helmi Kekkonen: Valinta

Avain 2011, 4h 23min

Lukija: Pinja Flink

Virkkaaminen jatkuu (nyt pelkään, että langat loppuvat kesken!) ja taustalla kuuntelin blogimaailmassa paljon esillä olleen Helmi Kekkosen Valinnan. Siinä missä Stephen Fryn ääntä oli nautinto kuunnella, tämä äänikirja tuntui tuskaisen lattealta. Ehkä ongelmana on kieli: äidinkieltään kuunnellessaan ehtii keskittyä epäolennaisuuksiin liikaa. Minulta kesti kauan tottua lukijan tapaan painottaa "vääriä" sanoja ja ensimmäisen levyn aikana kaikkinainen tunnelatauskin jäi hyvin haaleaksi. En minä nyt mitään kuunnelmatasoista dramatisointia odottanutkaan, saati erilaisia ääniä eri kertojille, mutta kerronnan tasapaksuus oli minulle haaste. Tosin hommaan tuli vähän pontta loppua kohti, mistä olen hyvin iloinen.

Valinta tuntuu hyvin suomalaiselta tarinalta. On perhesalaisuutta ja parisuhdekriisiä, puhumattomuutta ja avoimia kysymyksiä. Aavan isä on kuollut äkillisesti ja Aava matkustaa äitinsä Ruutin avuksi tyhjentämään kotitaloa. Parin päivän aikana kumpikin nainen kertoo elämästään ja tekemistään valinnoista lukijalle, välillä puheenvuoron saa vanhempi tytär, Helena. Suuri kysymysmerkki on Ilja, isoveli, joka lähti pois kotoa täysi-ikäistyttyään ja jonka olinpaikasta kenelläkään ei ole tietoa.

En voi väittää rakastuneeni tähän kirjaan. Kuulijalle se suurin mysteeri on melko selvä jo kirjan alkupuolella ja ainakin minä odotin koko ajan jotakin yllättävää käännettä. Mutta sellaista ei tullut, juoni oli juuri niin ennalta-arvattava kuin alusta asti tuntui. Miesnäkökulmakin olisi ollut tervetullut lisä, erityisesti edesmenneen Elias-isän version tapahtuneista olisin halunnut kuulla. Kirjassa käytetty kieli lyhyine lauseineen on kaunista, mutta ehkä minun makuuni liiankin harkittua. Vaikka voihan se olla, että tämä verkkaisuus korostui äänikirjan myötä. Ehkä olisin paperiversiota lukiessa pystynyt rytmittämään lauseet itseäni paremmin miellyttäviksi, vaikea sanoa.

Mikäli jossain vaiheessa luen Kekkosta lisää, aion nimenomaan lukea, en kuunnella.

Stephen King: The Wind Through the Keyhole

Stephen King: The Wind Through the Keyhole, A Dark Tower Novel

Hodder & Stoughton 2012, 335s.

"Those were good years, but as we know - from stories and from life - the good years never last long."

Joskus blogitaipaleeni alussa kerroin, että Musta torni on paras koskaan lukemani sarja. Hitaasti käynnistyvä, mutta mielettömän hieno tarina, jonka soisi mahdollisimman monen lukevan. Jännitinkin suuresti The Wind Through the Keyholen lukemista, koska ennakkotietojen vuoksi tiesin sen sijoittuvan sarjan neljännen ja viidennen osan väliin. Eräänlainen Musta torni 4.5 siis. Onneksi King toteaa jo alkusanoissa, että tämä kirja toimii vallan mainiosti myös yksittäisenä kirjana, jonka voisi hyvin lukea myös sellainen, joka ei ole Mustaa tornia lukenut. Eikä tämä tarina myöskään kärsi, vaikka sarja olisi jo entuudestaan tuttu.

Revolverimies Roland on ka-tetinsä kanssa matkalla Callaan, kun hyytävä myrsky alkaa lähestyä. Seurue löytää suojan hylätyn kylän ainoasta kivirakennuksesta ja jäätävän tuulen riehuessa ulkona Roland alkaa kertoaa tarinaa. Ollessaan vielä nuori poika Roland ja hänen ystävänsä Jamie lähetetään erääseen kylään selvittämään raakoja surmia. Isänsä menettänyt nuori poika, Bill, on nähnyt vilauksen syyllisestä The Skin-manistä ja lohduttaakseen lasta Roland kertoo tälle ikiaikaisen tarinan The Wind Through the Keyhole.

Varsin näppärästi King on siis saanut samoihin kansiin tarinan tarinansisäiseen tarinaan. Joskin on todettava, ettei "nykyhetken" kehyskertomus ole oikeastaan muuta kuin puitteet noiden kahden muun tarinan kertomiselle. Kokonaisuutena The Wind Through the Keyhole on hieno lukukokemus, sillä mielestäni King on parhaillaan juuri tällaisten takaumien/muistojen kertojana. Hivenen haastetta toi Keskimaan sanasto, joka ei ole kauhean hyvässä muistissa, etenkään englanniksi.

Mutta ette ikinä arvaa, mikä tämän kirjan kanssa oli haastavinta! Minäpä kerron: Stephen Fry ja isosiskon lausahdus. Tulin nimittäin tuskailleeksi siskolle puhelimessä Fryn Moab is my Washpotin lukemisen hitautta ja sisko kertoi omasta haasteestaan: englanniksi lukiessaan hänen täytyy lukea lauseet kahdesti; ensin tavallisesti ja sitten toiseen kertaan "sillä lailla kuin Stephen Fry sen lukisi". Voi hyvänen aika! Koska tätä kirjaa aloitellessa jo kuuntelin Fryn äänikirjaa, tarttui tuo tuplalukeminen minuunkin. Kingiä Fryn äänellä. Ei maailman huonoin yhdistelmä, mutta siinä vaiheessa kun Revolverimies alkoi päässäni muistuttaa ulkonäöllisestikin Fryta, alkoi jo vähän pelottaa. :)

Stephen Fry: Moab is my Washpot

Stephen Fry: Moab is my Washpot

Arrow Books 2011, (Hutchinson, 1997), 436s.

Äänikirjan lukijana Stephen Fry

kesto 11h 30min

Toisinaan kirja meinaa jäädä ns. ikuisuusprojektiksi. Yleensä näin käy, jos kirja on tylsä tai huono, mutta joskus riittää väärä lukuhetki. Stephen Fryn Moab is my Washpot ei ollut tylsä eikä huono, vaan mielenkiintoinen ja hauska, hurmaava ja ihailtavan avoin omaelämäkerraksi. Silti sen lukeminen vei tolkuttoman kauan, liki vuoden. Enkä oikeastaan voi puhua lukemisesta, sillä lopulta kuuntelin sen äänikirjana.

Aloitin tämän ensin äänikirjana, mutta koska sellaisen kuunteluun oli kovin vähän tilaisuuksia (= olen äärimmäisen laiska ulkoilija) pistin kuulokkeet syrjään ja tartuin perinteiseen kirjaan. Mutta lukeminen eteni hyvin hitaasti, turhauduin ja aloin lukea jotain muuta. Ja sitten taas jotain muuta jne. Ehkä kuukausi sitten innostuin virkkaamaan erästä suurehkoa isoäidinneliöprojektia ja saman tien turhauduin television hävyttömän huonoon ohjelmatarjontaan. Minulta virkkaaminen ja lukeminen ei suju yhtäaikaa, joten kaivoin kuulokkeet jälleen esille ja lasten nukkumaanmenon jälkeen virkkasin, kuuntelin Fryn muistelmia uudelleen alusta asti ja hihittelin oikein tyytyväisenä.

Moab is my Washpot on Fryn muistelmien ensimmäinen osa, jossa hän kertoo elämästään 18-vuotiaaksi asti. Eniten nautin lapsuusvuosien jutuista, mutta luulen tämän johtuneen osaltaan siitä, että luin/kuuntelin kirjan alun kolmeen kertaan. Fry ei tosiaan säästele itseään missään vaiheessa, vaan pistää itsensä likoon täysin. Erityisesti mieleen jäi herttainen tarina siitä, miten nuori Stephen kuvitteli lasten saavan alkunsa: 

"Roger had once attempted to tell me how pregnancy came about. One or both of us became a little confused and the picture in my head was that of my father as a kind of gardener, dropping a small seed into my mother's tummy-button and watering it with his pee. A peculiar image I suppose, but to a race of Martians no stranger than the unwieldy truth."

Fryn tyyli kertoa elämästään on rönsyilevä ja runsas, mutkitteleva eikä aina kaikkein selkein. Muutamassa kohdassa ehdin jo pelätä tippuneeni kärryiltä, kun Fry viimein palasi takaisin siihen asiaan, jota alunperin oli kertomassa. Ja kyllä, äänikirjan kuunteleminen todellakin tuntui siltä, kuin Fry olisi kertonut elämäntarinaansa juuri minulle, henkilökohtaisesti. Välillä kielen rytmi ja sointi vaivutti minut melkein transsiin, niin nautinnollista Fryn huoliteltu (britti-)englanti on.

Virkkuuprojekti on vielä kesken, joten ehkäpä rohkenen ottaa kuunteluun seuraavan äänikirjan. :)

Vapauttakaa karhut!

John Irving: Vapauttakaa karhut!

(Setting Free the Bears, 1968)

Tammi 2012, 405s.

Suom. Kristiina Rikman

John Irving on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka en kaikkia hänen kirjojaan olekaan (vielä) lukenut. Garpin maailma on ehdottomasti yksi parhaista kirjoista ikinä ja rakastan myös siitä tehtyä elokuvaa. Vapauttakaa karhut! on Irvingin esikoisteos, josta kyllä tunnistaa kirjailijan omintakeisen tyylin, mutta jota lukiessa käy useammankin kerran mielessä, että vanhempi Irving olisi osannut pukea asiat ja tilanteet sanoiksi huomattavasti paremmin.

Vapauttakaa karhut! kertoo kahden vastikään toisiinsa tutustuneen nuoren miehen moottoripyöräretkestä Itävallan halki. Mitään tarkkoja matkasuunnitelmia Siggy ja Graaf eivät tee, sillä onhan jo pelkkä matkanteko, kalastaminen ja taivasalla makuupusseissa nukkuminen upea elämys. Ennen Wienistä lähtemistä pojat pistäytyvät Hietzingin eläintarhaan, mutta käynti jää kalvamaan erityisesti Siggyn mieltä. Eikö noiden uljaiden eläinten olisi paljon parempi olla, jos ne pääsisivät vapauteen?

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa kertoo tuosta eläintarhareissusta sekä päämäärättömästä moottoripyörämatkailusta. Toinen osa koostuu Siggyn muistikirjaansa tekemistä merkinnöistä ja viimeisessä osassa ollaan jälleen eläintarhassa. Etenkin tuo keskimmäinen osuus, jossa kerrotaan mm. Siggyn ja hänen perheensä historiasta on monipuolinen ja täyteläinen, mutta myös hiukan raskasta luettavaa. Siggy on omituinen heppu enkä minä oikein oppinut pitämään hänestä, joten ehkä jopa hiukan turhauduin lukemaan hänestä ja hänen sukunsa vaiheista niin pitkästi. Toisaalta taas oli "virkistävää" lukea toisesta maailmansodasta sellainen tarina, jossa natsit ja juutalaiset eivät ole pääosassa.

Kokonaisuutena Vapauttakaa karhut! on ihan hyvä teos, mutta Lumiomenan Katjan tavoin minäkään en suosittele sitä kenellekään ensimmäiseksi Irvingiksi. Mikäli olisin parikymppinen nuorimies, eikä minulla olisi kirjailijasta ennakkokäsityksiä (=suuria odotuksia), olisin saattanut pitää tästä kirjasta huomattavasti enemmän. Näin päälle kolmekymppisenä perheenäitinä koin Siggyn ja Graafin päämäärättömyyden ja koheltamisen hiukan rasittavana.

Aavekauppiaan tytär

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

(Snake Agent, 2005)

Like 2012, 352s.

Suom. Marianna Leikomaa

Huh huh, nyt tuli kuitattua koko vuoden annos scifiä ja fantasiaa yhdellä kirjalla. Aavekauppiaan tytär on Liz Williamsin komisario Chen-sarjan avausosa ja ihan mainio kirja. Minun vanhat aivoni taisivat vain joutua liian kovalle koetukselle ja kirja nököttikin pari kuukautta puoliväliin luettuna hyllyssä odottamassa toista lukuyritystä.

Jossakin hamassa tulevaisuudessa, Singapore kolmessa, erään teollisuusjohtajan tyttären sielu päätyy taivaan sijasta helvettiin. Yliluonnollisiin rikoksiin erikoistunut komisario Chen saa tehtäväkseen selvittää, miksi sielu on helvettiin päätynyt. Vähitellen Chenille alkaa valjeta, että tyttöparan sielu onkin vielä pikkujuttu, sillä helvetissä näyttääkin olevan käynnissä jotakin pelottavan suurta ja tuhoisaa.

Williamsin luoma maailma on hyvin runsas ja itämaiseen mytologiaan ja historiaan perehtymättömälle varsin vieraskin. Sivuilla vilisee demoneja, jumalattaria, helvetin ministereitä ja helvetin eri tasoja, toinen toistaan omituisempia olioita aina mäyrä-teepannua myöten. Lukuisien erikoisuuksien mieleenpainaminen teki lukemisesta väsyttävää, mutta on pakko kehua Williamsin luoman maailman visuaalisuutta. Etenkin helvetin asukkaat kuvattiin melko lyhyesti, mutta erittäin mieleenpainuvasti. Parhaiten mieleeni jäi kummittelemaan taaksepäin osoittavat jalkaterät.

Kovin montaa seesteistä hetkeä kirjaan ei mahtunut, mikä ei periaatteessa haittaa, mutta toisaalta lukijana olisin halunnut välillä hengähtää. Kirjan loppukin oli sellaista rytinää, että pelkäsin tippuvani kyydistä. Ehkä muutaman kerran liian monesti pimeydestä ilmestyi käsi tai jokin muu uloke, joka vetäisi jonkun jonnekin, useimmiten vangiksi.

Joka tapauksessa Aavekauppiaan tytär on kokonaisuutena lukemisen arvoinen kirja, joka vain vaatii oikeanlaisen lukuvireen.

Peter Pan

J.M. Barrie: Peter Pan

Mukaillen kertonut Peter Oliver

(Peter Pan, tämä versio julkaistu alunperin 1990)

Kirjalito 1992, 108s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Kuvitus: Eric Kincaid

Myönnän heti tämän: en ole lukenut alkuperäistä Peter Pania millään kielellä, vaan Peter Panin tarina on tuttu lähinnä Disney-versioina. Luonnollisesti tiesin siis odottaa jotakin vähemmän siloiteltua, mutta enpä ollut varautunut siihen, että Peter Pan henkilönä olisi näin vastenmielinen. En nyt yritäkään olla tekemättä juonipaljastuksia, sillä sen verran tunnetusta tarinasta on kyse.

Peter Pan houkuttelee kolme lasta, Wendyn, Johnin ja Michaelin, mukaansa Mikä-Mikä-Maahan, joka on kaikille lapsille tuttu unen ja valveen rajamailta. Mikä-Mikä-Maassa ei ole järin seesteistä ja rauhallista, sillä petoeläimet jahtaavat punanahkoja, jotka jäljittävät merirosvoja, jotka puolestaan etsivät kadonneita poikia. Koko ajan täytyy siis olla varuillaan ja valmiina taisteluun.

John ja Michael sulautuvat vaivatta kadonneiden poikien joukkoon, Wendy taas ottaa hoitaakseen äidin roolin. Wendy laittaa ruokaa, siivoaa, pyykkää ja paikkaa sukkia, kertoo iltasatuja ja tuntuu olevan oikein tyytyväinen osaansa. Pikkuhiljaa pojat alkavat unohtaa menneisyytensä, mukaan lukien omat vanhempansa.

Peter Pan on ylimielinen ja itsekäs määräilijä, jota kaikki tuntuvat varauksetta ihailevan. Kapteeni koukku merirosvoineen on hurja ja raaka mies, kuten kunnon merirosvolle sopiikin. Hän haluaisi nitistää Peter Panin keinolla millä hyvänsä, mutta päätyykin itse krokotiilin vatsaan. Ruumiiden määrää en laskenut, mutta melkoinen joukko merirosvoja ja punanahkoja tässä heittää henkensä. Onneksi lapset osasivat sivuuttaa raaimmat jutut ja Mikä-Mikä-Maasta jäi heille taianomainen ja houkutteleva kuva.

Mutta vielä siitä Peter Panin ärsyttävyydestä. Peterin asenne Wendyä kohtaan on jonkinasteisesta ihailusta huolimatta alentuvaa. Ensinnäkin koko kirjaa vaivaa äärimmäisen stereotypinen sukupuoliroolitus. Toki kyseessä on vanha tarina ja sen jossain määrin ymmärtää, mutta voi ankeus Wendyn kohtaloa! Siinä vaiheessa kun Wendy, John ja Michael palaavat takaisin vanhempiensa luo muut kadonneet pojat mukanaan, lupaa Peter käydä noutamassa Wendyn luokseen viikoksi joka kevät - tekemään kevätsiivouksen. Peter tuntuu olevan kykenemätön empatiaan tai ylipäätään ajattelemaan muita ihmisiä. Ilmeisesti tässä pitäisi nähdä jotakin suurta symboliikkaa, mutta en siltikään ymmärrä! Äääh!

Kuvitus kirjassa on sentään ihan nättiä ja runsasta. Poikia miellytti erityisesti se, että merirosvot olivat myös kuvissa pelottavan näköisiä.