The Duchess of Bloomsbury Street

Helene Hanff: The Duchess of Bloomsbury Street

(Julkaistu alunperin 1974)

Sphere 2011, 130s.

Luin äskettäin Helene Hanffin kirjeromaanin Rakas vanha kirja, johon rakastuin täysin. Postauksen kommenteissa Pekka vinkkasi kirjan jatko-osasta, jonka halusin luonnollisesti lukea mitä pikimmin. Onneksi joulu oli sopivasti tulossa ja sain hyvällä syyllä tilata omakseni tämän 84 Charing Cross Road -kaksoisniteen, josta löytyy myös tuo mainittu jatko-osa, The Duchess of Bloomsbury Street. (Voisinkohan selostaa tämän jotenkin vaikeammin? En oikein usko.)

The Duchess of Bloomsbury Street koostuu Helene Hanffin päiväkirjamerkinnöistä, jotka hän kirjoitti vieraillessaan Lontoossa vuonna 1971, jolloin 84 Charing Cross Road ilmestyi Iso-Britanniassa. Hanff oli haaveillut matkasta jo 15 vuotta, mutta aina matka piti perua milloin mistäkin syystä. Tälläkin kertaa kohtalo yritti heitellä kapuloita rattaisiin, sillä vain hiukan ennen matkaa Hanff joutui operoitavaksi, eikä toipumiselle jäänyt juurikaan aikaa. Sisukkaana naisena Hanff kuitenkin lähti Atlantin toiselle puolelle, lähipiirin kauhisteluista huolimatta.

Lontoossa Helene tapaa ystäviään, joita ei ole koskaan nähnyt, mutta jotka ovat tulleet läheisiksi kirjeenvaihdon kautta. Hän ei haikaile ostoksille tai pikavisiitille Pariisiin, sillä jokainen kulutettu punta tarkoittaa vähemmän aikaa Lontoossa. Helene on ihanan ennakkoluuloton ja tutustuu mielellään uusiin ihmisiin, eikä arastele lähteä tutustumaan erilaisiin (usein kirjallisiin) nähtävyyksiin.

En ole koskaan haikaillut ulkomaanmatkoille, mutta Helene Hanff kirjoittaa Lontoosta ja Iso-Britanniasta yleensäkin niin suurella lämmöllä ettei matkakuumeelta voi välttyä. Ehkäpä jonain päivänä moinen matka olisi mahdollinen. Ihana, eloisa ja hiukan haikeakin kirja, jonka lukemisesta jää pitkäksi aikaa hyvä mieli.

Muumit sarjakuvaklassikot VI

Lars Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot VI

22. Muumin lamppu

23. Muumipeikko ja rautatie

24. Muumipappa ja vakoojat

25. Muumipeikko ja sirkus

WSOY 2013, 94s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Muumit sarjakuvaklassikoiden kuudes osa on kokonaan Toven veljen, Larsin käsikirjoittama ja kuvittama. Muumien maailma oli Lars Janssonille hyvin tuttu, olihan hän ollut käsikirjoittamassa tarinoita jo aiemmin sekä kääntänyt kaikki tarinat englanniksi. Muumien piirtämistä hän harjoitteli intensiivisesti noin kuukauden ajan ja vaikka hahmot ovatkin melkein samanlaisia kuin Toven piirtämät, huomaa piirtäjän vaihtumisen selvästi. Minä kiinnitin huomiota hahmojen silmiin, mutta koska en omista muumisarjakuvia, en voi tarkistaa ovatko silmät oikeasti erilaisia vai kuvittelenko vain.

Tämän kokoelman tarinat ovat vauhdikkaita ja ehkä jopa hitusen levottomia aiempiin verrattuna. Muumin lamppu -tarinassa Muumipeikko ja Niiskuneiti löytävät taikalampun, jonka henki toteuttaa toiveita kyseenalaisin menetelmin. He joutuvat pakoilemaan poliisia ja yrittävät ystävystyä jopa Haisulin kanssa nyt kun kaikki ovat hyljeksittyjä.

Rautatietä ei tahdota Muumilaaksoon, mutta rakennushankkeen estäminen osoittautuu kinkkiseksi hommaksi. Nuoruudenseikkailujen perään haikaileva Muumipappa ajautuu ystävänsä Vinssin kanssa vauhdikkaaseen vakoojaseikkailuun, jonka jälkeen tasainen elämä ei enää olekaan niin huono vaihtoehto.

Kokoelman parhaana tarinana pidän viimeistä, Muumipeikkoa ja sirkusta. Siinä Vilijonkka ystävineen on perustanut eläinsuojeluyhdistyksen, jonka kunniajäseneksi Muumipappa nimetään. Yhdistyksen kokoukset osoittautuvat kovin sisällöttömiksi, eikä kasvisruokavaliokaan tunnu Papan omalta jutulta. Sirkuksen saapuessa Muumilaaksoon yhdistys astelee paikalle vapauttamaan eläimet. Kukin jäsen ottaa hoitoonsa jonkun eläimen, mutta lopulta kaikki vaikeahoitoisiksi paljastuvat eläimet asuvat muumitalossa. Muumipappa yrittää vaatia yhdistystovereiltaan apua, mutta nämä haihattelevat naiset ovatkin luopuneet eläinsuojelusta ja perustaneet sen sijaan ompeluseuran pakanoiden hyväksi. Eläimet päätetään palauttaa sirkukseen, mutta muutama kommellus mahtuu tuohonkin reissuun.

Taidan jatkaa muumisarjakuvien lukemista tämän sarjan mukana, eli joskus tulevaisuudessa, kun seuraava osa ilmestyy. :)

Rakastunut krokotiili & Virtahepojen laulujuhlat

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

Tammi 2011, 76s.

Virtahepojen laulujuhlat

Tammi 2013, 93s.

Kuvittanut Pia Sakki

Jo ala-asteella (nyk. alakoulussa) opettaja painotti, ettei kirjoja pitäisi koskaan arvioida kannen perusteella. Olin tosin oppinut tämän jo kotoa ja valitsinkin luettavat kirjat mieluiten hajun perusteella. Toisinaan silti lipsun kansikuvien vietäväksi, kuten näiden Hannu Hirvosen kirjojen kanssa kävi.

Olin nähnyt Rakastuneen krokotiilin kirjastossa aiemminkin, mutta enää en osannut vastustaa kiusausta. Kansi on makuuni täydellinen: värikäs, herttainen ja iloinen, joten kirjan on pakko olla hyvä. Sopivasti lankesin kannen houkutukseen sellaisella reissulla, kun myös jatko-osa Virtahepojen laulujuhlat oli paikalla. Niinpä lainasin molemmat.

Luin nämä kirjat itsekseni ja pakko on sanoa, että kyllä kannatti sortua houkuttelevan ulkonäön edessä! Humisevan harjun takaa alkavassa murisevassa metsässä asuva pieni krokotiili on höpsö mutta sympaattinen heppu, kuten muutkin metsän eläimet. Rakastunut krokotiili kertoo tietenkin krokotiili Krristianin rakastumisesta. Vastustamattoman kaunista Krrillaa on turvallista rakastaa etäisyyksien päästä, sillä Krrilla esiintyy oopperalaulajana mm. Niilin lähettyvillä. Talven aikana Krristian on raapustanut kuusisataa rakkausrunoa ja lisää syntyy jatkuvasti. Mutta mitäs sitten tehdään, jos kaukorakkaus ilmaantuukin kotinurkille? Ei se rakastuminen olekaan aina pelkkää iloa ja auvoa.

Virtahepojen laulujuhlat taas on kertomus Krristianin ja Krrillan häämatkasta, joka toteutetaan kuumailmapallolla. Pariskunta ottaa päämääräkseen Victoria-järven, sillä he haluavat osallistua virtahepojen vuotuiseen laulujuhlaan. Tuuli vain tahtoo kuljettaa palloa minne sattuu ja ennestäänkin pitkä matka pitenee, kun tuuli kuljettaa krokotiilit Oulun kautta Intiaan.

Pidin molemmista kirjoista kovasti, sillä vauhdikkuudestaan huolimatta mukaan mahtuu verkkaisiakin hahmoja. Vaikka kirjojen pääpaino onkin pienessä krokotiilissa, tulee kuin ohimennen käsiteltyä myös perheen perustaminen, syntymä ja kuolema. Erityisesti ihastelin kuitenkin kuvitusta, sillä Pia Sakin runsas kuvitus on mahdottoman suloista. Etsiessäni lisätietoja Sakista huomasin, että näitä krokotiilikirjojahan on jo vaikka kuinka monta! Aiemmat osat on vain julkaistu erinäköisinä, Tammen Keltanokka-sarjassa. Täytyy muistaa etsiä nekin luettavaksi joskus.

Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

(We Need New Names, 2013)

Gummerus 2013, 288s.

Suom. Sari Karhulahti

"Tänään me hankkiudutaan kertaheitolla eroon Chipon mahasta. Ensinnäkin se vaikeuttaa meidän leikkejä ja toiseksi Chipo kuolla kupsahtaa jos me annetaan sen synnyttää vauvansa. Me kuultiin eilen naisten puhuvan Nosizista, siitä lyhyestä vaaleaihoisesta tytöstä, joka nappasi MaDumanen miehen kun MaDumane meni Namibiaan piikomaan. Nosizi on nyt kuollut, synnytykseen. Siihen näet kuolee."

Kulta ja hänen ystävänsä Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama ja Luojatietää ovat 10-12 vuotiaita lapsia Zimbabwesta. He elävät peltihökkelikylässä, jota kutsutaan Paratiisiksi ja tekevät guavan ryöstöretkiä läheiselle Budapestin asuinalueelle. Toisinaan avustustyöntekijät ajavat hökkelikylään jakamaan ruoka- ja vaateapua. Silloin lapset osaavat käyttäytyä tietyllä tavalla: täytyy laulaa ja tanssia, hymyillä ja olla innostunut, mutta liioitella ei saa. Kameralle hymyillään ja hihkutaan cheeeeeeeese, vaikka oikeasti ei naurattaisikaan.

Kaikki haaveilevat kotimaassa tapahtuvasta muutoksesta, mutta myös Amerikka houkuttelee, sillä siellä jokaisella on yllin kyllin kaikkea. Kuten moni muu, Kultakin jättää kotimaansa aloittaakseen uuden, vaivattoman elämän toisaalla.

NoViolet Bulawayo on kirjoittanut hengästyttävän hienon kirjan siitä, miten vaikeaa on sopeutua uuteen rooliin kotimaassaan tai uuteen kotimaahan. Hän kuvaa kipeän elävästi myös sitä jakautuneisuuden tunnetta, kun uusi kotimaa ei tunnu omalta, mutta synnyinmaakin on muuttunut vieraaksi. Kerronnan puhekielisyys ja säästellen käytetyt välimerkit tekevät tarinasta ihollekäyvän. Henkilöt tuntuvat ihan oikeilta ja nimet, kuten Profeetta Ilmestykset Bitchington Mborro, Ruumiiden Äiti ja ÄitiRakkaus, synnyttävät vahvoja, muistiin hyvin jääviä mielikuvia nimien kantajista.

Me tarvitaan uudet nimet on Bulawayon esikoisteos ja se ilmestyy tammikuussa 2014. Voisin listata tähän pitkästi ylisanoja, mutta tyydyn tylsästi toteamaan, että tämä kirja teidän on luettava.

A User's Guide to Neglectful Parenting

Guy Delisle: A User's Guide to Neglectful Parenting

Drawn & Quarterly 2013, 191s.

Kääntänyt Helge Dascher

Ehkä ei ole maailman korrekteinta lukea toiselle ihmiselle joululahjaksi hankkimaansa kirjaa, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Ajattelin ihan vain vähän vilkaista, millaista sarjakuvaa Delisle on tehnyt vanhemmuudesta, mutta koska jutut olivat niin hauskoja, lukaisin koko kirjan. A User's Guide to Neglectful Parenting on herttainen, realistinen ja osuva. Varmasti ihan kaikki vanhemmat lankeavat toisinaan kyseenalaisiin toimintatapoihin ja on aina yhtä mukavaa saada siitä itselleen todistusaineistoa.

Delislen perheessä on kaksi lasta, tyttö ja poika. Poika on jo sen verran iso, että esimerkiksi hammaskeijun ja pääsiäispupun olemassaolo alkaa epäilyttää. Kunnon isänä Delisle yrittää parhaansa mukaan vakuuttaa edellä mainittujen olentojen olevan ilman muuta totta, mutta isän leveä virne vakavasta aiheesta puhuttaessa pistää pojan epäilemään vain lisää.

Kun tytär persikoita syödessään hotkaisee mahaansa myös persikan siemenen, perheen poika kuuluttaa siskolleen kovaan ääneen tämän tulevasta, karusta kohtalosta: siemen itää ja hänen vatsaansa kasvaa puu! Mitä tekee isä? Rauhoittelee ehkä hätääntyvää tytärtään? No ei tietenkään, vaan piirtää kuvasarjan siitä, miltä tyttö näyttäisi, jos suusta pyrkisi ulos vatsassa kasvava puu.

Toivon, että tämä kirja viihdyttää myös lahjan saajaa. Oikeastaan olen aika varma asiasta. Suosittelen kaikille vanhemmille, mutta myös lapsettomille sarjakuvan ystäville. Kirjan ainoa vika on sen lyhyys, sillä näitä kommelluksia olisin erittäin mielelläni lukenut enemmänkin.

Seitsemän talvista päivää

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää

(A Week in Winter, 2012)

WSOY 2013, 364s.

Suom. Päivi Pouttu-Delière

Maeve Binchyn viimeiseksi jäänyt romaani, Seitsemän talvista päivää, on kuin lämpimät jäähyväiset kirjailijalle. Olen lukenut kaikki Binchylta suomennetut teokset ja pitänyt kaikista, vaikkakin alkupään romaaneista enemmän.

Seitsemän talvista päivää on rakenteeltaan kuin sarja toisiinsa kietoutuvia novelleja. Yhdistävänä tekijänä on Chicky, joka elämän kolhuista vahvistuneena palaa kotiseudulleen ja pistää pystyyn lämminhenkisen majatalon. Atlantin rannalla läntisessä Irlannissa ei ole tarjolla yökerhoja tai ostoskeskuksia, vaan upeita maisemia, lintuja ja mahdollisuus rauhoittumiseen. Lukija pääsee tutustumaan ensin Chickyyn, sitten ahkeraan Riggeriin ja lopulta kaikkiin avajaisviikon asiakkaisiin. Binchylle ominaiseen tapaan henkilöistä kerrotaan koko elämäntarina, mutta se onnistuu tehokkaasti ja lavertelematta.

Maria Sinisen linnan kirjastosta kirjoitti näin:"Seitsemän talvisen päivän lukeminen oli kuin teehetki sellaisen vanhan tuttavan kanssa, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan".

 
Allekirjoitan tämän täysin. Tämän kirjan lukeminen oli miellyttävää, vaivatonta ja lempeää. En kokenut suuria ahaa-elämyksiä, mutta sellaisia en kaivannutkaan. Binchyn tarinoissa mutkia suoristetaan välillä turhankin helposti ja ongelmia ratkotaan melkeinpä nopeammin kuin niitä ehtii syntyä. Liiasta realistisuudesta Seitsemää talvista päivää ei voi moittia, mutta kirja on tämmöisenään kuin lämpöinen viltti ja takkatuli. Joskus on ihanaa uskoa ihmisten auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen, edes pieni hetki.

Ihanteellista luettavaa myös joulunpyhien suklaa- ja kinkkuähkyisille aivoille.

Muumit sarjakuvaklassikot IV & V

Tove Jansson: Muumit sarjakuvaklassikot IV

14. Muumipeikko Villissä lännessä

15. Niiskuneiti rokokoossa

16. Muumi ja velvollisuudentunto

17. Muumipeikko ja pyrstötähti

18. Muumipeikko ja kultainen häntä

WSOY 2011, 111s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Tove Jansson: Muumi sarjakuvaklassikot V

19. Muumitalvi

20. Muumipeikko merillä

21. Hosulin kosinta

WSOY 2012, 87s.

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

Maltoin viimein hidastaa lukutahtia näiden Muumisarjakuvien kanssa. Neljännessä osassa päästään seuraamaan aikamatkailua, joka ei aivan vastaa Muumiperheen odotuksia. Villissä lännessä on paljon kesympää ja tylsempää kuin he odottivat ja Niiskuneiti pettyy täysin rokokoon romantiikkaan - tai sen puutteeseen. Velvollisuudentunnon iskiessä näppinsä Muumilaakson asukkaisiin, joutuvat Muumit muiden silmätikuiksi. He kyllä yrittävät olla velvollisuudentuntoisia, mutta aikainen aamu kostautuu iltavirkuille Muumeille ja naapurit paheksuvat suuresti nurmikolle häpeämättömissä asennoissa nukahtanutta perhettä. Muumipeikko ja kultainen häntä on kertomus julkisuudesta. Muumipeikon kultaista häntää ihaillaan suuresti, sitä kuvataan ja Muumipeikolta pyydetään nimikirjoituksia väsymykseen asti. Fanipostiakin tulvii niin paljon, että Muumipeikolla on täysi työ yrittäessään vastata niihin. Julkisuus ei kuitenkaan ole niin ihanaa ja auvoista kuin Muumipeikko kuvitteli, vaan hänen sanomisiaan vääristellään surutta. Kultaisesta hännästä on päästävä eroon, vaikka hyvästit huomion keskipisteenä olemiselle ovatkin haikeat.

Viidennessä osassa Muumilaaksoon tulee jälleen talvi. Tällä kertaa Muumiperhe haluaa vetäytyä talviunille ja välttyä kohtaamasta Herra Virkkusta tai ketään vastaavaa. Mutta talvi saapuu niin rytinällä, ettei talon väki ehdi nukahtaakaan, kun ovelta jo kuuluu koputus. Ensin Muumitalosta suojaa hakee Neiti Muhvi, joka ei missään tapauksessa halua olla mitenkään vaivaksi. Siksipä hän ei todellakaan voi nukkua olohuoneessa, vaan sohva on kannettava yläkertaan. Täkkiäkään Neiti Muhvi ei koe ansaitsevansa, joten hikipäässä hänelle etsitään sopivan kulunutta vanhaa vilttiä. Aina kun perhe yrittää nukahtaa talviunille, ovelle ilmestyy joku, joka sotkee suunnitelmat ja lopulta kaikki jäävät suosiolla hereille. Tämä tarina oli suosikkini, sillä Neiti Muhvin vaivalloinen halu olla huomaamaton vieras on hulvaton. Lisäksi Herra Nurina, toinen taloon tunkevista kutsumattomista vieraista, osaa olla tyytymätön aivan kaikkeen. Tahmatassu tuo omat lisähankaluudet tullessaan, mutta loppujen lopuksi hän saa asiat kääntymään parhain päin.

Muumipeikko merillä on oiva kertomus merenkulun haasteista merirosvoineen ja myrskyineen. Hosulin kosinnassa ujo ja arka Hosuli huokailee rakkauttaan Mymmeliin. Auttaakseen ystäväänsä Muumipeikko kutsuu laaksoon psykiatrin, tohtori Schrünkelin. Tohtori vain osoittautuukin omituiseksi tapaukseksi, josta ei Hosulille ole mitään apua.

Hosulin kosinta oli viimeinen sarjakuvaseikkailu, jonka tekemisessä Tove Jansson oli vielä mukana. Myöhemmät sarjakuvat ovat kokonaan veljen, Lars Janssonin käsialaa.

Edelleen olen hurmaantunut näistä sarjakuvista, jotka eivät ole jääneet ajan jalkoihin. Tosin luulen, etteivät Muumit ylipäätään voi vanhentua, vaan pysyvät aina ajankohtaisina.