Luettuja ja kuunneltuja

Alexander McCall Smith: Fatty O'Leary's Dinner Party
W F Howes 2014, 3h 47min.
Lukija: Steven Crossley

Pidän kovasti Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-sarjasta ja ajattelin että ehkä tämä Fatty O'Leary's Dinner Party tarjoaisi jotakin vähän saman tyyppistä viihdykettä.

Miljöö on kovasti erilainen kuin kuuma Botswana, sillä tässä kirjassa 40-vuotta täyttävä Fatty O'Leary lähtee vaimonsa kanssa Irlantiin, esi-isiensä maahan. Fatty on mukava mies, jolla on paljon ystäviä. Hän on myös reilun kokoinen, mikä aiheuttaa ongelmia heti odotetun matkan alussa ahtaassa lentokoneessa. Irlanti näyttää juuri sellaiselta kuin Fatty on aina kuvitellutkin, mutta mikään ei suju suunnitelmien mukaan.

Fatty O'Leary's Dinner Party muistuttaa hieman P.G. Wodehousen tyyliä, jossa kommellukset seuraavat toisiaan. Mutta siinä missä Wodehouse onnistuu pitämään tunnelman enimmäkseen hilpeänä, McCall Smithin tarina aiheuttaa kiusaantuneisuutta. Tässä kirjassa nimittäin kaiken "hauskuuden" lähteenä pidetään nimenomaan Fattyn lihavuutta. Että hahhah! lihavan miehen matkalaukku katosi, samoin kuin sen vaatteet pyykkikoneesta! Mistäs noin isolle muka saataisiin vaatteita päälle! Ja hohhoh! nyt se ei saanut tarpeeksi ruokaa ja sille jäi nälkä! Vielä pitäisi huvittua veneretkestä, jonka päätöksen voinette arvata ja monesta muusta vastaavasta "hupaisasta" tilanteesta.

Kiukutti kuunnella, mutta toivoin koko ajan, että homma muuttuisi paremmaksi. Ei muuttunut.

Ahndongshik: Lindbergh 8
Sangatsu Manga 2017, 192s.
Suom. Juha Mylläri

Lindbergh-sarjan viimeistä osaa en voi mennä kehumaan.  Tässä osassa käydään pitkitettyä lopputaistelua, tehdään muutama paljastus menneisyydestä, taistellaan vielä vähän ja jätetään se minua eniten kiinnostanut arvoitus (Knitin istän kohtalo) täysin auki.

Jotenkin niiiiiin turhauttava sarja, ettei mitään rajaa.

Kore Yamazaki: Velhon morsian 6
Punainen jättiläinen 2017, 187s.
Suom. Antti Valkama

Velhon morsiamen kuudennessa osassa ollaan joulutunnelmissa. Chise saa salaperäisen kutsun saapua Lontooseen - jouluostoksille. Kotikyläänsä palattuaan hän törmää hätääntyneeseen tyttöön, jonka pikkuveli on kadonnut. Erityisen oudoksi katoamisen tekee se, etteivät tytön vanhemmat tai isovanhemmat muista poikaa koskaan olleenkaan.

Pidän Chisestä, mutta Eliaksesta en saa oikein minkäänlaista otetta. Hän on välillä enemmän ohikulkija kuin yksi päähenkilöistä. Edelleenkään Chisen ja Eliaksen väliltä en löydä mitään tunnelatausta, mutta ehkä sellainen kuitenkin on olemassa - tai kehittyy joskus myöhemmin.

Vaikka en ihan täysin myyty sarjalle olekaan, pidän sen ideasta ja piirrostyylistä niin paljon, että ehdottomasti seuraan Chisen ja Eliaksen vaiheita jatkossakin.

Roddy Doyle: Smile
Random House UK 2017, 5h 3min.
Lukija: Roddy Doyle

Victor Forde on juuri muuttanut asumaan yksin suurin piirtein lapsuutensa maisemiin. Hän käy joka ilta Donnelly's pubissa oluella, kaikessa rauhassa. Eräänä iltana hänen seuraansa änkeää mies, joka käyttäytyy tuttavallisesti, vaikka Victorilla ei ole hajuakaan miehen henkilöllisyydestä. Ehkä hänellä on edes hämäriä mielikuvia Fitzpatrickiksi esittäytyneen miehen sisaresta?

Smile jättää jälkeensä paljon kysymyksiä, mutta pidin siitä. Victor melkeinpä pakotetaan muistelemaan kouluaikojaan ja ensimmäistä naisystäväänsä, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa, vaikka avioliittoa ei koskaan solmittukaan. Doyle on lukijana persoonallinen ja hänen hivenen ärtyneenoloinen äänensä sopi tähän kirjaan todella hyvin.

Mikään hupailutarina Smile ei missään nimessä ole, mutta kirjan nimelle on selkeä syynsä. Pidin tästä yllättävän paljon, ehkä eniten lopun jättämän häkellyksen ansiosta.

Bomarn: Pahispomo ja kissat
Punainen jättiläinen 2017, 128s.
Suom. Antti Valkama

Yllättäen posti toi tällaisen höpsön hauskan huumorimangan, Pahispomo ja kissat. Elokuvissahan gangsteripomoilla ja muilla pahiksilla on toisinaan lemmikkinään kissa ja tässä sarjakuvassa kissa ja pahis -kombosta muodostetaan ihan viihdyttävää huumoria.

Kissathan ovat, noin stereotypioituna, itsekkäitä ja viihtyvät laatikoissa. Ne vaativat huomiota hankalissakin tilanteissa ja tykkäävät leikkiä milloin milläkin.

Jos siis pahispomolla on salkku täynnä lunnasrahoja, se on kissalle mitä oivallisin petipaikka. Ja jos samainen pomo hellyydenpuuskassaan tilaa kissoille hulppean pikku mökin, kissat ihan takuulla valtaavat sen pakkauslaatikon.

Sarjan piirrostyyli on vähän jäykkä, eikä tässä tainnut olla yhtään oikeaa sanaa - vain hohotusta ja muita huudahduksia. Kissat ovat kuitenkin niin hassuja, että kyllä tätä lukiessa joulustressi ainakin hetkeksi hellitti.

Alto Yukimura: Hopeasokerimestari ja musta keiju 1+2
Alkuteos: Miri Mikawa
Sangatsu Manga 2016-2017
Suom. Antti Valkama

Hopeasokerimestari ja musta keiju on kaksiosainen sarja orvoksi jääneestä Annista, joka haluaa äitinsä muistoa kunnioittaakseen tulla hopeasokerimestariksi. Ann lähtee pitkälle ja vaaralliselle matkalle pääkaupunkiin turvanaan torilta ostamansa soturikeiju Schar. Hellämielinen Ann kohtelee Shcaria ja muitakin keijuja vertaisinaan, mitä kaikki ihmiset eivät katso hyvällä ja keijutkin suhtautuvat Annin kiltteyteen epäillen.

Matkalla Ann kohtaa vaaroja ja monia haasteita, mutta määrätietoisesti hän sinnittelee kohti unelmaansa.

Hopeasokerimestari ja musta keiju on söpö ja hienovireisen romanttinen tarina. Pidän kovasti sarjan piirrostyylistä, jonka hempeys ja herkkyys sopii tarinaan oivallisesti.

Juba: Viivi ja Wagner - On-nöff-suhde
Otava 2017, 64s.

Joulupukki toi minulle yhden kirjalahjan, jonka lukaisin heti aattona. Viivi ja Wagner -sarjan kahdeskymmenes osa oli ihan kiva. Osittain strippien huumori ei nappaa sitten yhtään, sillä esimerkiksi Wagnerin jatkuva kaljan ryystäminen on vain ärsyttävää. On tällä albumilla silti hyvätkin hetkensä, kuten vaikka Wagnerin kahden pallon pallomeri tai piparkakkumuurahaiskeko.

Tyttö joka pelasti joulun

Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun
(The Girl Who Saved Shristmas, 2016)
Aula & Co 2017, 339s.
Suom. Sarianna Silvonen
Kuvitus: Chris Mould

Voisiko Matt Haig jatkaa joulukirjojen kirjoittamista vuosittain ja Aula & Co julkaista niitä suomeksi samaan tahtiin? Nyt kahden kirjan perusteella haluaisin nimittäin tehdä Haigista virallisen joulukirjailijan ja lukea näitä Chris Mouldin hurmaavasti kuvittamia seikkailuja joka joulu.

Tyttö joka pelasti joulun sijoittuu 1800-luvun puolivälin paikkeille, Lontoon ankeille kujille ja köyhäintaloon sekä Tonttuvaaraan. Lontoossa nuohoojan hommia äitinsä puolesta paiskiva Amelia joutuu erään herra Karmivan köyhäintaloon ja Tonttuvaaraan hyökkää lauma peikkoja. Joulu peruuntuu kokonaan!

Poika nimeltä joulu oli ihan mahdottoman hauska kirja, jossa tapahtui paitsi hassuja myös kamalia ja inhottavia asioita. Tyttö joka pelasti joulun ei mielestäni aivan yltänyt edeltäjänsä tasolle yllätyksillään. Ikään kuin tämän kirjan kanssa olisi vähän jarruteltu hulluttelun kanssa. Kyllä tässäkin on hauskoja kohtauksia kuten takkatulen sammuttava pissaava poro ja kamalia tapahtumia, kuten Amelian äidin kuolema, mutta kokonaisuus tuntuu silti hieman varovaiselta.

Vanhin lapsi piti eniten Amelian vaiheita kuvaavista jaksoista, kaksi pienempää Tonttuvaaran tapahtumista. Minä olisin halunnut lukea tämän kerralla loppuun, koska kaikki juonikuviot kiinnostivat.

Tyttö joka pelasti joulun on veikeä joulukirja, joka todennäköisesti saa lukutaitoisen lapsen valvomaan myöhään ja jännittämään sekä Amelian että joulun kohtaloa.

Bulevardi ja muita kirjoituksia

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
toim. ja suom. Sirke Happonen
Tammi 2017, 279s.

Sirke Happosen toimittama ja suomentama kokoelma Tove Janssonin tuntemattomampia tekstejä on kaunis kuin vaahtokarkki. Sisältö on koottu niin pitkältä aikaväliltä (1934-1995), ettei kokoelma ole sieltä tasaisimmasta päästä, mutta laatua yhtä kaikki.

Kuudentoista novellin joukosta selkeäksi suosikikseni nousi Vuokrataan huone... Siinä nuori naistaiteilija yrittää saada vuokrattua huonetta, mutta se on kovin haastavaa muun muassa kovan kilpailun vuoksi ja siksi, ettei taiteilijuutta pidetä vuokranantajien keskuudessa kelvollisena ammattina. Jansson kuvaa ilkikurisesti vuokralaisiksi haluavien nokittelua ja kilpailua siitä, kuka heistä olisi kelvollisin, eli hiljaisin vaihtoehto.

Samantapaisen huumorin vuoksi ihastuin myös novelliin Parta. Siinä nuori nainen kiinnostuu parrakkaasta taiteilijamiehestä, jonka kanssa on ihanaa kulkea pitkin Pariisin katuja ja keskustella kaikesta mahdollisesta. Mutta kun mies sitten menee leikkaamaan partansa pois, lumous haihtuu hetkessä.

Novellien väliin on koottu näytteitä Janssonin kuvituksista lyhyine esittelyteksteineen, mikä tuo kokonaisuuteen mukavaa vaihtelua ja antaa Janssonin monitaituruuden näkyä.

Ihastuttava kokoelma etenkin rauhalliseen tahtiin nautiskeltuna.

Nousu ja tuho

Liv Strömquist: Nousu ja tuho
(Uppgång och Fall, 2016)
Sammakko 2017, 133s.
Suom. Helena Kulmala

Vaivaako sinua näin välipäivinä hirveä ähky?
Purkautuuko mahdollinen joulustressi epämääräisenä tyytymättömyytenä?
Haluaisitko vaivojesi jatkoksi inhottavan ahdistuksen ja syyllisyyden ihan vain maailmanmenosta?
Sehän kuulkaas onnistuu helposti tutustumalla tähän Liv Strömquistin Nousu ja tuho sarjakuva-albumiin.

Albumin kuudessa tarinassa, jotka muistuttavat enemmän informaationtäyteisiä luentoja, käsitellään muun  muassa Ruotsin prinsessa Madeleinen miehen, Chris O'Neillin, yrityksen toimintatapoja, Ayn Randin kirjaa Atlas Shrugged (joka on äskettäin julkaistu suomeksi nimellä Kun maailma järkkyi) ja Randin näkemyksiä maailmasta. Strömquist pohtii myös sitä, miksi vasemmistolla menee nykyään niin kovin huonosti sekä äärimmäistä vaurautta ja sen keskittymisen vaikutuksia.

Mutta sen syyllisyydentäyttämän ahdistuksen tarjoaa aivan varmasti heti ensimmäinen osio, Carpe Diem. Strömquist ihmettelee, miksi mindfulnessia ja mielenrauhaa etsitään itämaisesta viisaudesta, vaikka oikeastaan tämä länsimainen kulttuuri on oikea mindfulnessin ruumiillistuma. Sen sijaan, että tuntisimme aktiivisesti olevamme vastuussa ja ajattelisimme ilmaston lämpenemisestä, jonka talousjärjestelmämme ikuisen kasvun vaatimuksineen on aiheuttanut, sekä niitä luonnonkatastrofeja, jotka lämpenemistä ovat seuranneet meidän kulttuurissamme reagoidaan lähinnä sellaisilla mietelauseilla, kuin "Don't let sorrows of yesterday ruin a beautiful today". Ja niin sitä voi taas sulkea silmät kauheuksilta ja jatkaa tavallista elämäänsä ihan kuin ei mitään.

En osaa edes sanoiksi pukea, miten inhottavan olon tämä kirja jätti! Ja juuri siksi toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi Strömquistin tuotantoon - muihinkin kuin tähän albumiin, mutta varsinkin tähän. On tässä sentään iloisia värejä kompensoimassa synkkääkin synkempää sisältöä!

Aron morsiamet 1-9

Kaoru Mori: Aron morsiamet 1-9
(Otoyomegatari 1-9, 2009-2016)

Punainen jättiläinen 2014-2017
Suom. Antti Valkama

Olen suunnitellut lukevani Aron morsiamet -sarjaa ties kuinka kauan. Ainakin kerran lainasin pikkuveljeltä muutaman sarjan kirjan, mutta en mukamas ehtinyt niitä lukea. Nyt sain kaksi ensimmäistä osaa arvostelukappaleena ja siitä se sitten lähti. Onneksi kirjastosta löytyi seitsemän muuta osaa ja pääsin lukemaan laadukasta sarjaa tiiviiseen tahtiin.

Ensimmäisessä osassa 20-vuotias Amira avioituu 12-vuotiaan Karlukin kanssa. Myönnän, että tämä alkuasetelma tuntui vastenmieliseltä. Onneksi avioliitto vaikuttaa pysyvän platonisena kunnes tuore aviomies saa lisää ikää. Amiran sopeutumista uuteen kotikylään ja miehensä sukuun on ilo seurata, samoin englantilaisen tutkimusmatkailija Smithin intoa kirjata muistiin kaikki mahdollinen aron heimojen tavoista.

Sarjan edetessä Amira ja Karluk jäävät sopivasti taka-alalle ja muut hahmot saavat enemmän tilaa. osissa 4 ja 5 keskitytään vauhdikkaisiin kaksostyttöihin, jotka hinkuvat jo kovasti naimisiin ja pääsevätkin, vaikka itse avioliittoseremonia tuntuu tytöistä kovin pitkältä ja tylsältä. Kuudennessa osassa päästään kokemaan taisteluita ja enemmän vauhtia kuin aiemmissa osissa yhteensä, seitsemännessä osassa taas seurataan erään ylhäisörouvan sisarusliiton solmimista. Kaksi (toistaiseksi) viimeistä osaa keskittyy Amiran uuden kotikaupungin jälleenrakennukseen ja sosiaalisesti kömpelön Parian naimakauppoihin. Töksähtelevästi kommunikoiva tyttö joutuu aloittamaan kapioittensa teon alusta ja jännittämään samalla, onko mieluisa sulhanen valmis odottamaan niiden valmistumista.

Kuten lukutahdista voi päätellä, ihastuin tähän sarjaan ikihyviksi. Pidän sympaattisista hahmoista ja siitä, että tarinassa seurataan useita hahmoja, jolloin asioihin saadaan monipuolisempia näkökulmia. Kaikken eniten ihastuin kuitenkin Morin piirrostyyliin. Näissä sarjakuvissa ei ole säästelty yksityiskohdissa, vaan vaatteiden monimutkaiset kirjonnat ja monet muut yksityiskohdat on kuvattu tarkoin. Kannet ovat todella ilo silmälle ja antavat hyvän käsityksen siitä, millaisesta piirrostyylistä näiden sarjakuvien kohdalla saa nauttia.

Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
(Prins Charles känsla, 2010)
Sammakko 2017, 135s.
Suom. Helena Kulmala

Prinssi Charlesin tunne pureutuu tarkkanäköisesti muun muassa avioliittoihin ja miehen, naisen ja rakkauden rooleihin parisuhteessa. Strömquistillä on jälleen paljon sanottavaa ja tutkittua tietoa kerrottavanaan paitsi Prinssi Charlesin tunteista, myös avioliiton muuttumisesta järjestetyistä liitoista rakkausavioliitoiksi. Strömquist käsittelee myös sitä, miten parisuhde esitetään tv-viihteessä usein miehelle enemmän tai vähemmän vastenmielisenä asetelmana, jossa nainen haluaisi puhua tunteistaan, mutta mies lähinnä katsoa jalkapalloa televisiosta.

Oli mielenkiintoista lukea siitä, kuinka ja miksi siirtyminen rakkausavioliittoon muutti suhtautumisen seksiin sievistelevämmäksi. Nykyisin seksin takia ei (ainakaan yleensä) mennä naimisiin, mutta useimmat parisuhteet perustuvat samaan periaatteeseen kuin (useimmat) avioliitot: seksiä harrastetaan vain oman kumppanin kanssa. Strömquist kritisoi - tai ainakin kyseenalaistaa - tämän käytännön varsin rankasti. Hän vertaa pettämisestä johtuvaa eroa esimerkiksi Jehovan todistajien tapaan katkaista välit lahkosta eronneisiin: että ennen oltiin tiiviisti yhdessä, mutta nykyisin ei lainkaan tekemisissä ihan hölmöstä syystä.

Kun on itse naimisissa ihan itse valitsemansa miehen kanssa ja kun suhde perustuu rakkauteen, Strömquistin tapa kyseenalaistaa systeemin järkevyys tuntuu hurjalta. En tiedä, onko asenteeni opittua, mutta itse en kyllä olisi valmis avoimeen suhteeseen.

Strömquistin piirrostyyli on aika karua, sellaista huoletonta ja välillä sotkuista. Toisaalta, tässäkin albumissa on niin paljon asiaa, että piirrokset jäävät joka tapauksessa sivurooliin.

Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa
(milk and honey, 2015)
Sammakko 2017208s.
Suom. Riikka Majanen

Intialaissyntyisen, Kanadassa kasvaneen Rupi Kaurin runokokoelmaa Maitoa ja hunajaa on luonnehdittu feministiseksi ja voimauttavaksi. Alunperin Instagramissa (ja ilmeisesti myös Twitterissä) julkaistut runot herättivät paljon huomiota ja lukijoiden pyynnöstä Kaur julkaisi runonsa. Omakustanteena julkaistusta kirjasta on sittemmin tullut kansainvälinen myyntimenestys.

Tätä kirjaa tarjottiin minulle luettavaksi ja lankesin noihin sanoihin feministinen ja voimauttava. Mitä pidemmälle luin, sitä vähemmän tunnistin kirjasta kumpaakaan. Runot on jaettu neljän otsikon alle: satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Ensimmäisessä osassa runot ovat rankimpia, niissä käsitellään muun muassa raiskauksia ja hyväksikäyttöä. Loput kolme ovatkin sitten sellaista teinirunoutta huippuihanasta seurustelusuhteesta, erosta ja siitä toipumisesta. Ja oraaliseksistä.

Rupi Kaurin tyyli on hyvin suoraa. Monien runojen lopusta löytyy jopa kursivoituna se, mitä runoilija on halunnut runollaan sanoa. Ihan siltä varalta, että lukijalta menisi muuten jotakin oleellista ohi. Kirjassa ei käytetä isoja alkukirjaimia, eikä liiemmin välimerkkejäkään.

Luulen, että olen jo kasvanut tällaisten runojen ohi. Esimerkiksi tämä runo:

jokainen vallankumous
alkaa ja loppuu
hänen huuliltaan

tai tämä:

joet virtaavat suustani
kyyneleet joita silmäni eivät
pysty kannattelemaan

olisivat todennäköisesti olleet teini-ikäisen Maijan mielestä uskomattoman upeita runoja, joissa puetaan sanoiksi jotain elämää suurempaa. Nyt ne lähinnä saavat kurtistamaan kulmia melodramaattisuudellaan. En tiedä, kuinka suuresti runot ovat kärsineet käännöksestä, mutta enempää en ole kiinnostunut tutustumaan Kaurin tuotantoon (mikäli lisää on joskus luvassa). Se, mikä toimii nettiaforismina tai "syvällisenä" ajatelmana, ei välttämättä toimi runoutena. Ainakaan kokonaisen kirjan vertaa.

Voi olla, että olen turhankin tyly Maitoa ja hunajaa -kirjalle. Odotukseni vain olivat aivan eri tasolla kuin millaiseksi kirjan sisällön koin. En tuntenut saavani tästä mitään ajattelemisen aihetta. Piirrokset tuovat mieleen John Lennonin rennon tyylin, joten annan kokoelmalle pisteitä siitä, että sentään kuvituksena ei ole mitään photoshopattuja vesipisaroita, kyyneliä, voikukan hahtuvia tai auringonlaskuja.