Tiikeri Luukas

Christina Andersson: Tiikeri Luukas

WSOY 1986,120s.

Suom. Mervi Vyyryläinen-Väänänen

Tiikeri Luukas on näkynyt telkkarissa joskus 80-luvulla. Muistan, miten kauhean jännittävä (ja ankeasti piirretty) se oli. Vaikka jännittävät tarinat eivät olekaan ihanteellisia iltasaduiksi, tämä päätyi sellaiseksi joka tapauksessa.

Lelutiikeri Luukas karkaa kotoa kun samalle hyllylle lastenhuoneessa muuttaa uusi Milla-nukke, joka valtaa Luukaksen ikioman sängyn. Pieni matkalaukku mukanaan Luukas suuntaa läheiseen metsään, mistä ilkeä Sarato nappaa hänet ja puukeiju Tintin vangeikseen. Kultaisella ilmalaivalla Sarato kuljettaa vankinsa linnaansa, jonka puutarhaa koristavat kultaiset patsaat. Sangen pian Luukakselle ja Tintille selviää, että Sarato aikoo taikoa heidätkin patsaiksi. Kaverukset onnistuvat pakenemaan, jäävät kiinni ja pakenevat uudestaan. Tosin heidän on vielä palattava linnaan saadakseen vapautettua kaikki patsaiksi muutetut metsän asukkaat. Lopussa vietetäänkin jo riemukkaita puutarhajuhlia, joihin myös kiltteyslupauksen antanut Sarato osallistuu.

Tiikeri Luukas ei näin aikuisen silmin ollut enää piinaavan jännittävä tai kovin omalaatuinenkaan kertomus. Mutta isompi poikani ihastui tähän niin paljon, että haluaisi minun lukevan saman kirjan heti uudestaan. Poikaa jännitti välillä niin valtavasti, että parempien yöunien toivossa paljastin loppuratkaisun jo etukäteen. Oli aika ihanaa nähdä lapsen innostus ja eläytyminen kertomuksen edetessä, sekä kuunnella päivisinkin erilaisia arveluita siitä, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua.

Seuraavaa iltasatukirjaa ei ole vielä päätetty. Yhden kappaleen verran luin Peppi Pitkätossua, mutta poikien mielestä Peppi on kuulemma ihan tyhmä.

Poikani Kevin

 Lionel Shriver: Poikani Kevin

(We Need to Talk About Kevin, 2003)

Avain 2011 (pokkari), 544s.

Suom. Sari Karhulahti

Huh huh.

Olen juuri lukenut melko väkevän kirjan, josta on todella vaikea sanoa yhtään mitään. Kaikki tuntuu liian vähältä. Varoitan mahdollisista juonipaljastuksista jo tässä vaiheessa.

Eva kirjoittaa kirjeitään aviomiehelleen ja käy niissä läpi tapahtumia ja elämää, jotka edelsivät heidän poikansa tekemää koulusurmaa. Eva käy läpi kaikki vuodet avioliiton alkuajoista nykyhetkeen.

Tunnustan, että ensimmäiset noin 300 sivua olin hämilläni ja pitkästynyt. Jo kirjan alussa on lukijallekin selvää, mitä Kevin tulee tekemään ja pikkutarkat selostukset tämän vauva-ajasta tuntuivat liian venytetyiltä. En tuntenut Evaa kohtaan minkäänlaista sympatiaa, vaikka Kevin vaikutti kaikkea muuta kuin helpolta lapselta. Kevinin kasvaessa hänen tekonsa ja luonteensa alkoivat hirvittää, mutta edelleen minua tylsistytti. Mies luki tämän kirjan ennen minua ja tsemppasi koko ajan vieressä, että lue nyt vain loppuun asti, haluan päästä puhumaan tästä. Joten jatkoin lukemista, vaikkakin vähän hampaat irvessä.

Sitten tapahtui muutos. Eva alkaa odottaa toista lasta ja pelko tuon tulevan lapsen puolesta puristi sydänalaa siitä asti. Olin varma, ettei tuolle lapselle käy hyvin. Pikkusiskon synnyttyä Kevin on lähinnä välinpitämätön, kuten aina. Silti pelkäsin lukea eteenpäin, vaikka samalla suorastaan ahmin tekstiä ja kääntelin sivuja kiihtyvällä vauhdilla. Ikävä kyllä pelko ei ollut turha.

Kun Eva pääsee kirjeissään viimein Kevinin tekoon, sen torstain tapahtumiin, minulla oli vähän pettynyt olo. Tässäkö tämä nyt sitten on? Mutta tämähän oli tiedossa alusta asti...

Uskokaa tai älkää, mutta vedän tähän väliin Marley & minä -elokuvan. Katsoimme sen aikoja sitten ystävien suosituksesta. He kehuivat leffaa estoitta ja totesivat itkeneensä enemmän kuin minkään toisen elokuvan kohdalla. Katsoimme leffan ja odotimme jotakin dramaattista. Lopputekstien alkaessa tuijotimme mieheni kanssa toisiamme silmät ihmetyksestä suurina: mitä meiltä meni ohi? (Myöhemmin kuulin, että sitä koiran kohtaloa olisi pitänyt surra. Minä pelkäsin koko ajan lasten puolesta, joten en edes yrittänyt kiintyä koiraan.)

No, pelkäsin siis että Poikani Kevinin kanssa kävisi samoin: kirja loppuu ja minä odotan edelleen sitä iskua palleaan. Eipä olisi tarvinnut pelätä. Kyllä se isku nimittäin tuli - ja lujaa. Oikeastaan tuli sellainen iskujen sarja.

Kun suljin kirjan, vaihdoimme miehen kanssa katseita - tällä kertaa tyystin erilaisen kuin Marley-leffan jälkeen. Voin kertoa, että keskustelumme ei sitten kuitenkaan kehittynyt kovin monisanaiseksi, vaan koostui lähinnä keskeneräisistä lauseista.

- Eikö ollu vähän...

- No oli!

- Varsinkin siinä lopussa.

- Niinpä!

- Huh huh.

- Niinpä...

Näkymättömät kädet

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Wsoy 2011, 216s.

Näkymättömät kädet on saanut blogeissa harvinaisen paljon näkyvyyttä ja kehuja ollakseen kotimainen sarjakuvaromaani. Tämä näyttävä teos sijoittui myös viidenneksi Blogistanian Finlandia listalla.

Kirjan kertomus on fiktiivinen, mutta kuitenkin realistinen kuvaus Marokkolaisesta Rashidista, joka menettää työnsä ja lähtee laittomaksi siirtolaiseksi Espanjaan voidakseen elättää perheensä. Laittoman siirtolaisen osa ei luonnollisestikaan ole helppo, eikä ole tämä kirjakaan. Koska juonta on kuvattu jo monissa muissa blogeissa (esim. Linnea omassaan, mistä löytyy myös linkit muihin arvioihin), minä keskityn lukukokemukseen.

Odotukset olivat jälleen kovin korkealla. Piirrosjäljestä pidinpaljon, samoin kuvituksen ankea väritys (tai puuttuva, voitaisiin kai sanoa) sopi valtavan hyvin tarinan henkeen. Kieleen oli vähän vaikea sopeutua, etenkin vuoropuheluissa vilisevät pihinät ja puhinat tökkivät. Toisaalta olen hyvin iloinen, ettei tässä sarjakuvassa näkynyt SMACK, Wooooosh, BAM! jne. äänitehosteita. En  kylläkään ole lukenut kuin yhden sarjakuvaromaanin tätä ennen, joten en tiedä ovatko nuo äänitehosteet yleensäkin vain perinteisiin sarjakuviin kuuluvia.

Kokonaisuutena Näkymättömät kädet oli vahva ja hyvä teos. En kuitenkaan kokenut tätä mitenkään poikkeuksellisena. Aiheellisena ja ajatuksia herättävänä toki, ehdottomasti tärkeänäkin. Liiat odotukset varmasti kostautuivat jälleen, oikein ärsyttää kun en kokenut mitään silmiä avaavaa Ahaa!-elämystä.

Tällä teoksella osallistun Satun Minihaasteeseen 1/12.

Lastentarinoita

Peter Bichsel: Lastentarinoita

(Kindergeschichten, 1969)

Otava 1982, 69s.

Suom. Markku Mannila

Tänä vuonna minulla on vakaa aikomus lukea enemmän kirjoja omista kuin kirjaston hyllyistä. Lastentarinoita alkoi kuitenkin kiinnostaa kovasti Jennin ja Satun arvioiden jälkeen, eikä minulla ollut sitä omana, joten turvauduin kirjastoon. (Samalla reissulla lainasin 11 muuta mielenkiintoista kirjaa, mutta ei puhuta niistä. Ainakana vielä.)

Lastentarinoita sisältää 7 lyhyttä kertomusta, joista ainakin osan voisi lukea myös lapsille. Tarinoiden aiheet ovat erikoisia, omalaatuisia. Yksi tarina kertoo miehestä, jolla on ilmiömäinen muisti. Hän opettelee ulkoa juna-aikataulut ja viettää päivänsä asemalla voidakseen hyödyntää tietojaan. Keksijä taas on vetäytynyt omiin oloihinsa tekemään tärkeän keksinnön. Kun keksintö on valmis, muu maailma onkin kehittynyt huimasti eteenpäin. Mies palaa takaisin yksinäisyyteen ja keksii kaiken, jo keksityn, uudelleen.

Lastentarinoita oli yllättävä kirja. Pidin kertomuksista, mutta en osannut odottaa niiden aiheuttamaa alakuloa. Vaikka en voi väittää tarinoita suorastaan synkiksi, niin välillä kävi mielessä, että Puolen hehtaarin metsän Ihaa voisi kirjoittaa jotain tällaista... Jollakin kieroutuneella tavalla tämä oli kuitenkin erittäin sopivaa luettavaa tähän hetkeen. Lastentarinoille kävi kuten Nooa Notkoniityllekin: luin sen juuri oikeaan aikaan.

Suosittelen häikäilemättä kaikkien lukulistalle: vaikka et pitäisikään niin tähän kirjaan ei ainakaan paljon tuntia kauempaa aikaa kulu.

Uusia kirjoja

Viime viikolla selasin kirjakaupan ale-lehteä ja merkkasin mieluisia kirjoja paksulla tussilla. Illalla julistin ylpeänä miehelle, että et kuule usko, mutta en aio käydä koko alessa ollenkaan, koska en tarvitse lisää kirjoja! Pari päivää jopa pysyin tässä päätöksessä. Sitten tulivat äiti ja toinen pikkusisko kylään (= pesemään mattoja) ja hyvin läpinäkyvästi tungin sitä mainoslehteä äidin nenän alle, että kato, eikö ois sullekin kiva tommonen kirja. Niinpä niin, teimme siis nopean täsmäiskun kirja-aleen ja poistuimme kukin tyytyväisenä uuden kirjan/kirjapinon kanssa.

Upein hankinta oli ehdottomasti Astrid Lindgren - Elämän kuvat (Jacob Forsell, Johan Erséus, Margareta Strömstedt), yksi kauneimmista kirjoista, joihin olen törmännyt. Olen lukenut tämän pari vuotta sitten ja olisin voinut tuijotella kuvia vaikka kuinka kauan. Nyt voin tehdä niin milloin vain haluan!

Clare Youngsin Kirjo ja ompele tyylikästä taas on mielestäni kiva käsityökirja. Kirjontamallit eivät ole liian hempeitä, mutta eivät ylipelkistettyjäkään. Haluaisin tehdä aika monta kirjassa esiteltyä juttua, mutta joskus riittää pelkkä inspiroituminen.

Ison-Britannian kuninkaalliset -tarrakirjan ostin pikkuveljen synttäreitä silmälläpitäen, mutta taidankin pitää tämän itse. Ihan jo siitäkin syystä, että voisi kai sitä edes kerran antaa veljelle jotain muuta kuin vitsilahjoja. :)

Lisäksi ostin yhden hömppäkirjan, Sophie Kinsellan Salaisuuksia ilmassa. Mutta sitä en halunnut kuvaan, koska sen kansi on niin ruma.

Loppiaisena isosisko kävi vierailulla ja toimitti minulle postissa jumittaneen joululahjan: näyttävän julistekirjan! Kirjassa esitellään julisteita lukuisilta eri taiteilijoilta, eri puolilta maailmaa 1800-luvulta nykypäivään. Paljon kuvia ja sivistävää tekstiäkin välissä :)

Kuvassa oikealla näette minun uuden muistikirjani. Pikkusisko pyysi syksyllä lähettämään sähköpostissa "kivoja kuvia". Ohjeistuksen ollessa varsin epämääräinen, linkitin kauniin kirjakauppanäkymän, yhden lastenkirjan kuvitusta, oransseja kukkia ja Ericin, joka nyt tuijottaa minua viettelevästi muistikirjan etukannesta. En ole pitänyt päiväkirjaa vuosiin, mutta nyt voisin aloittaa taas: "Rakas Eric päiväkirja..."

Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

(Kometjakten, 1946)

WSOY 1987, 156s.

Suom. Laila Järvinen

Muumilaaksoa koettelee myrsky. Piisamirotta, filosofi, tulee myrskyä pakoon muumitaloon ja vähän kuin ohimennen huomauttaa, että jotakin vielä kamalampaa on tapahtumassa. Sinne tänne ilmestyy pyrstötähden kuvia ja Muumipeikko päättää yhdessä Nipsun kanssa lähteä yksinäisille vuorille keskustelemaan tähtitornin professoreiden kanssa mahdollisesta vaarasta. Matka on pitkä ja hankala, mutta sen varrella Muumipeikko ja Nipsu tutustuvat Nuuskamuikkuseen ja Hemuliin sekä myöhemmin Niiskuneitiin ja Niiskuun. Pyrstötähti on todellakin iskemässä maahan muutaman päivän kuluttua, vieläpä juuri muumilaakson kohdalla, ja lapsille tulee kiire takaisin kotiin. Kotimatkakaan ei ole ihan helppo, mutta aikaa on juuri ja juuri riittävästi, jotta kaikki ehtivät pelastautua rannalta löytyneeseen luolaan.

Muumipeikko ja pyrstötähti valikoitui meillä iltasatukirjaksi siitä syystä, että se sattui olemaan käden ulottuvilla kun uutta kirjaa tarvittiin. Jos olisin muistanut kirjan uhkaavan ja painostavan tunnelman, olisin etsinyt luettavaksi jotakin muuta. No, onneksi tarina oli lapsille entuudestaan tuttu TV-sarjasta (vaikka itse en pyrstötähti-jaksoja muista ollenkaan), joten heitä ei pelottanut. Suurin jännitys syntyi siitä, kumman lapsen sängynvieressä äiti istui satua lukemassa ja kuka ehtii kommentoida kuvia ensin.

Pidin tästä kirjasta paljon, vähän pelottavasta tunnelmasta huolimatta. Tykkään huomattavasti enemmän näistä aidoista hahmoista verrattuna niihin telkkariversioihin. Enempää muumeja en kuitenkaan aio iltasaduiksi ottaa, sillä kyllä nämä ovat parhaimmillaan ihan itsekseen nautittuina, mieluiten ilman liikoja taukoja.

Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina

(Анна Каренина, 1875-1877)
Karisto 1999, 999s.

Suom. Lea Pyykkö

Kuten moni muukin, aloitin tämän lukemisen syyskuussa Zephyrin emännöimän kimppaluvun innoittamana. Anna Kareninan olisi pitänyt olla luettuna viime vuoden loppuun mennessä, mutta minulla oli vaikeuksia aikataulun kanssa. Aikataulussa ei kyllä ollut mitään vikaa, se oli erittäin kohtuullinen, mutta tämä lukija vähän lipsui.

Ensi reaktio oli positiivinen yllätys: olin odottanut raskassoutuista ja vaikeaselkoista tarinaa, mutta Anna Karenina alkoikin varsin jouhevasti. Ylipäätään kirjan alku oli kepeähköä ihmissuhdesekamelskaa, jossa suurin haaste oli oppia ihmisten nimet ja lempinimet sen verran hyvin, ettei koko ajan olisi hukassa sen suhteen, kenestä milloinkin puhutaan. Ensimmäiset osat sain luettua nopsaan ja vähän jarruttelinkin lukemista etten olisi edennyt liian nopeasti, mikä tosiaan osoittautui aivan turhaksi varotoimeksi.

Jossakin vaiheessa, ehkä siinä neljännen tai viidennen osan tienoilla innostukseni kuitenkin hiipui. Ensinnäkin itse Anna Kareninan rooli koko kirjassa on yllättävän pieni. Jotenkin odottaisi, että kun näin jyhkeä teos on nimetty yhden henkilön mukaan, hän sitten olisi parrasvaloissa muita enemmän. Enemmän kuin Annan ja Vronskin "rakkaudesta" taisi Tolstoi sanailla Levinin ja Kittyn suhteesta, maatilan töistä sekä erinäisistä poliittisista ja filosofisista näkemyksistä. Ja tosiaan, se Annan ja Vronskin suhde jätti ainakin minut vähän kylmäksi. En ymmärrä vieläkään, mikä Vronskissa oli niin vastustamatona, ei vain Annan, vaan monien muidenkin naisten silmissä. Ei se Annakaan kyllä mitenkään hurmaavalta vaikuttanut, vaan herätti lähinnä ärtymystä. Etenkin rankan synnytyksen jälkeen Anna muuttui kovin arvaamattomaksi ja epävakaaksi. Nykypäivänä Anna olisi luultavasti saanut apua synnytyksen jälkeiseen vaikeaan masennukseen (vai voidaanko puhua jo psykoosista?), mutta Tolstoin kuvailemana tilanne ei paljon sympatioita herättänyt. Paitsi Kareninia kohtaan välillä.

Jos joku ei ole tietoinen kirjan loppuratkaisusta, niin varoitan, että aion nyt sanoa siitä muutaman sanasen. Minä kuulun niihin, jotka olivat etukäteen tietoisia Annan kohtalosta. Mutta hämmästykseni oli suuri, kun kirjan viimeiset sivut keskittyivätkin pääasiassa Levinin uskontopähkäilyihin ja Annan kuolema mainittiin vain ohimennen. Kaksi kuukautta (minkä verran siis oli kulunut aikaa Annan kuolemasta viimeisen osan alkaessa) on lyhyt aika, mutta kaikki - Vronskia lukuun ottamatta - tuntuivat jo päässeen yli Annan itsemurhasta.

Kokonaisuutena Anna Karenina ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. Olen iloinen, että sain sen luettua, mutta en voi väittää tämän lukukokemuksen herättäneen venäläisten klassikkojen nälkää. Jos antaisin kirjoille arvosanoja, voisin klassikkoaseman vuoksi myöntää 3 tähteä. Noin muuten 2 ja puoli olisi aika lailla tarpeeksi.

Onnistuin löytämään Anna Kareninasta kaksi muuta arviota, joten tätä tietä, olkaa hyvät: Riina ja Satu.

Pitkästä aikaa pääsen jatkamaan maailmanvalloitustakin, kartalta värittyy nyt Venäjä.