Goliath

Tom Gauld: Goliath

Drawn and Quarterly Books 2012, 96s.

Luin viime vuonna Tom Gauldin hassun sarjakuvan You're All Just Jealous of my Jetpack ja ilokseni löysin kirjastosta tämän Gauldin aiemman, Goljatista kertovan sarjiksen.

Daavidin ja Goljatin kohtaaminen on varmasti kaikille tuttu: pieni ja hentoinen Daavid voittaa pienellä lingollaan suuren suuren, päästä varpaisiin asti aseistautuneen Goljatin. Sen enempää minä en oikeastaan asiasta tiedäkään, enkä siis tiedä, kuinka paljon taiteilijan vapauksia Gauld on tätä kirjaa tehdessään käyttänyt.

Goljat on jättimäinen mies, joka työskentelee tyytyväisenä armeijan hallintovirkamiehenä. Siistit paperihommat sopivat enemmän kuin hyvin poloiselle miehelle, joka on joukkueensa viidenneksi huonoin miekkamies. Joukkueen kapteeni on kuitenkin keksinyt pettämättömän konstin voittaa nuo ilkeät Israelin joukot. Goljatille hankitaan kunnon rengaspanssari, kilpi, miekka ja seiväs, kypärää ja aseenkantajaa unohtamatta. Goljatin tehtävänä on kävellä joukkojen välisellä ei kenenkään maalla sijaitsevan pienen pensaan luo ja lukea suureen ääneen kaksintaisteluhaaste. Vastahakoisena Goljat tekee kuten käsketään ja kuluttaa päivänsä odottaen jotakin tapahtuvaksi.

Koskaan aiemmin en ole tuntenut sääliä Goljatia kohtaan. (En minä kyllä ole koko legendaa suuremmin ajatellutkaan.) Goljat on tässä niin ressukka, ihan hirveän sympaattinen ja suloinen, että viimeiseen asti toivoin Gauldin keksineen uuden lopun tarinalle.

Gauldin piirrostyyli on lähes söpö, yksinkertainen ja tehokas. Pidin Goliathista kovasti, surkeasta lopusta huolimatta.

Stuff I've Been Reading

Nick Hornby: Stuff I've Been Reading

Viking/Penguin 2013, 245s.

Nick Hornbyn Believeriin kirjoittamat kirjallisuuskolumnit olivat edellisen kokoelman perusteella niin hyviä, että tämä tuore kokoelma piti hankkia heti tuoreeltaan. Rakenne on vanha tuttu: jutun alussa Hornby listaa kuukauden aikana hankkimansa ja lukemansa kirjat omiin sarakkeisiinsa ja kertoo sitten lukemastaan. (Tai katsomastaan, jos ei ole sattunut lukemaan mitään.)

Hornby tekee lukuisia oivallisia huomioita lukemisesta ylipäätään ja olisin mielelläni merkannut nuo lauseet muistiin. Mutta koska luin tätä iltalukemisena enkä muistanut viedä muistilappuja yläkertaan, voin siteerata vain muutamaa kohtaa. Heti kirjan alussa Hornby pohtii sitä, kuinka hän on vuosien mittaan muuttunut lukijana. Joku vanha, rakas kirja ei uudelleen luettuna herätäkään suurempia intohimoja. Miksi?

"Every so often I pick up a book that I know meant a great deal to me in those early adult years, and I'm frequently surprised by its failure to connect with my older self.--These loved books are me now and previous loved books were me then, and I retain only a passing interest in the latter person."

Näinhän se menee, ihminen muuttuu. Ehkä ne vanhat suosikit olisikin hyvä jättää rauhaan ja nauttia hyvistä muistoista. Toisaalta taas, olisipa ihanaa jos onnistuisikin rakastamaan samaa kirjaa kuten ennen muinoin.

Tiedän, etten ole ainoa, joka ajoittain (no hyvä on, melkein koko ajan) tuskailee lukemattomia kirjoja. Luettavaa olisi mielettömästi, mutta aika ei riitä. Vaikka kuinka tekisi itselleen lukulistoja ja -suunnitelmia, harvoin ne pitävät. Ei Hornbykään saa luettua syntymäpäivälahjaksi saamiaan kirjoja heti, vaikka kuinka haluaisi.

"-- I have finally read one of the three, even though I wanted to read all three of them immediately. (What happened in between? Other books, is what happened. Other books, other moods, other obligations, other appetites, other reading journeys.)"

Sen lisäksi, että Stuff I've Been Reading pukee sanoiksi lukemiseen liittyviä tuntemuksia, siitä löytyy kirjavinkki poikineen. Muriel Spark, Marilynne Robinson ja moni muu kirjailija sai osakseen sen verran paljon kehuja, että heihin haluaisin tutustua paremmin. Kaikkia lukemisiaan Hornby ei kuitenkaan kehu ja miksipä kehuisikaan, jos siihen ei tunnu olevan syytä. Hän oli lupautunut kirjoittamaan esittelytekstin Dickensin kirjaan Our Mutual Friend ja koska edellisestä lukukerrasta oli jo vuosia, kirja oli muistin virkistämiseksi luettava uudestaan. Harmillista kyllä, kirja ei tehnyt Hornbyhyn suurta vaikutusta. Oikeastaan päin vastoin. Kuinka kirjoittaa lukijaa inspiroivat alkusanat kirjaan, josta itse ei pitänyt? Olisikin mielenkiintoista lukea tuo esittelyteksti, mikäli sitä lopultakaan julkaistiin.

Stuff I've Been Reading tarjosi juuri sitä mitä odotinkin: ajatuksia kirjoista, kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Huonemiehen poika

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Gummerus 1972, 544s.

Kalle Päätalo on mies, jonka kirjoja en uskonut koskaan lukevani. Ennakkoluuloisesti olin tuominnut ne pitkäveteisiksi vanhempien miesten kirjoiksi. Mutta kas, yhtäkkiä sieltä ja täältä alkoi kuulua puheita, että Päätalo onkin kuulkaa kirjoittanut vallan mainioita kirjoja, joita kannattaisi lukea. Hetken jaksoin epäillä asiaa, mutta nopeastipa taas kelkkani käänsin. Intoa puhkuen odottelin Kirjavan kammarin Iijoki-kimppaluvun alkamista, haalin sarjan kirjoja omaan hyllyyni ja aloin lukea. Tätä blogitekstiä oli hirveän vaikea kirjoittaa ja huomaankin saaneeni aikaan lähinnä irrallisia ajatuksentynkiä. Mutta menköön, ei täällä ole loistettu johdonmukaisella ajattelulla aikaisemminkaan.

Huonemiehen poika alkaa Iijoen kuvauksella, joka meinasi turruttaa yksityiskohtaisuudellaan. Pian vauhti kuitenkin muuttui vallan toiseksi, eikä lukeminen ainakaan tylsää ollut. Ns. Iijoki-sarja on omaelämäkerrallinen ja luonnollisesti tämä ensimmäinen osa kertoo Päätalon lapsuudesta, syntymästä koulun alkuun. Päätalo ei sanojaan säästele vaan lavertelee ja jaarittelee ihan kaikesta ja kaikista. Vaatimattomiin oloihin syntynyt isopäinen, kierosilmäinen ja tasapainonsa kanssa ongelmissa oleva Kalle kasvaa melkoisten persoonien keskellä. Isä kulkee savotoissa, äiti pitää pystyssä kotia ja kasvattaa lapsia, kuppaakin pyydettäessä. Ja polttaa piippua. Liki kaikki tuntuvat olevan pahoja suustaan ja kielenkäyttö tuntuikin aluksi kovin roisilta. Mutta siihen kyllä tottui pian.

Päätalon kieli on rikasta. Hänen käyttämänsä murre yllätti, sillä kuvittelin että olisin ymmärtänyt murresanoja vähän paremmin. Muutama sana piti isällä suomennuttaa, kun jäivät vaivaamaan. Ongelle mentäessä Kallen Arvi-setä kaivaa muurahaispesästä motukoita syöteiksi. Ajattelin ensin niiden olevan muurahaisen toukkia, mutta Kallen tuntiessa motukoiden kylkiluut oli pakko kääntyä isän puoleen. Vieraalla kielellä lukiessa sitä osaa olla armollisempi itselleen ja tyytyy siihen, ettei jokaista sanaa tarkalleen tunne. Suomen kielen suhteen tilanne näyttäisi kuitenkin olevan vähän eri.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että pidän kovasti uudisraivaajahenkisistä tarinoista ja sitä henkeä Huonemiehen pojassa riittää. Nuori perhe tekee väsymättä töitä saadakseen oman kodin ja jonkinlaisen toimeentulon. Helppoa ei ole muillakaan, mutta ei tämä kirja silti mitään surkuttelua ja säälinkerjuuta ole.

Huonemiehen poika osoittautui iloiseksi yllätykseksi (mikä onkin hyvä, sillä olen onnistunut haalimaan hyllyyni yhtä lukuun ottamatta kaikki sarjan kirjat) ja aion ilman muuta jatkaa matkaani Iijoella.

Luumukanaa

Marjane Satrapi: Luumukanaa

(Poulet aux prunes, 2004)

Like 2008, 84s.

Suom. Taina aarne

Luin viime vuonna Marjane Satrapin omaelämäkerralliset Persepolis -sarjakuvat. Luumukanaa kertoo Satrapin sukulaismiehen tarinan, tiiviisti mutta tunteita herättävällä tavalla.

Nasser Ali on muusikko, jonka käsissä tar soi kauniimmin kuin kenenkään muun. Ensiluokkainen soitin menee kuitenkin rikki kiukkuisen vaimon käsittelyssä, eivätkä uudet tarit soi kuten pitäisi. Nasser Ali päättää kuolla. Hän makaa sängyssään ja odottaa kuolemaa, eivätkä edes perheenjäsenten maanittelut saa häntä muuttamaan mieltään. Satrapi avaa Nasser Alin elämää palan kerrallaan. Lukija näkee nuoren Nasser Alin jäävän aina veljensä varjoon, kohtaavan epäonnea rakkaudessa ja päätyvänsä naimisiin sellaisen naisen kanssa, jota ei edes rakasta. Selviää myös, miksi uudet tarit eivät soi kuten entinen.

Luumukanaa osoittautui ihanaksi tarinaksi, vaikka kuolemaa odottava mies ei lähtökohtaisesti ihanteelliselta päähenkilöltä kuulostakaan. Satrapi kertoo sukulaismiehensä tarinan ovelasti useista näkökulmista tehden samalla pieniä paljastuksia muista sukulaisista. Pidin erityisesti siitä, kuinka kirjan loputtua oli pakko palata alkuun tutkimaan tarkemmin ensimmäisiä ruutuja.

Baby Blues Decades 1 & 2

Rick Kirkman & Jerry Scott: BBXX, Baby Blues Decades 1 & 2

Andrews McMeel Publishing 2012, 333s.

Baby Blues -sarjakuva on vuosien varrella tullut tutuksi, vaikka en ole sitä koskaan aktiivisesti seurannutkaan. Kirjastossa törmäsin muhkeaan juhlajulkaisuun, johon on koottu kahden ensimmäisen Baby Blues vuosikymmenen parhaimmat palat.

Baby Blues kertoo lapsiperheen arjesta. Sarja alkoi aikoinaan siitä, kun Wanda ja Darryl MacPherson saavat ensimmäisen lapsensa, Zoe-tyttären. Tuoreen perheen elämä on haparoivaa, kuten uusilla perheillä (useimmiten) on. Siinä vaiheessa, kun arki alkaa olla hallussa, perheeseen onkin jo tulossa toinen lapsi. Ja sitten vielä kolmas.

Zoe, Hammie ja Wren pitävät huolen siitä, että elämässä riittää odottamattomia, omituisia tilanteita. Aivan kuten Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Himaset -sarjakuvissa, myös Baby Bluesissa ote lapsiperheen arkeen on humoristinen, mutta realistinen. Hyvin usein lukiessa tyrskähdin nauruun, kun itselle hyvin tuttu tilanne tuli vastaan MacPhersonien arjessa. Meidänkin perheessä on kolme lasta ja minä olen kotiäitinä, joten tämä Wandan päivittäistä ajankäyttöä kuvaava piirakkadiagrammi niin sanotusti osui ja upposi:

Tosin kyllä ne lapset ovat mukana pyykkäämisessä, siivoamisessa ja ruoanlaitossakin, mutta noin muuten oikein pätevä diagrammi. Erityisesti pidän tuosta Wandan omasta ajasta, joka ei näytä siltä rentouttavimmalta mahdolliselta.

Tähän juhlapainokseen on sarjakuvien lisäksi koottu sopivasti tietoa molemmista tekijöistä, sekä Baby Blues sarjakuvan syntyhistoriasta ja siitä, millainen työnjako Kirkmanilla ja Scottilla on. He ovat myös kommentoineet suurta osaa kirjan strippejä, kertomalla näiden taustoista tai muistoista, joita ko. strippi herättää.

Erinomaista väliaikalukemista kiireisen päivän keskelle.

La Peregrina

Cecilia Samartin: La Peregrina

(La Peregrina, 2011)

Bazar 2013, 501s.

Suom. Ulla Lempinen

Cecilia Samartin on ollut kolmen aiemmin suomennetun kirjansa perusteella minulle ihanteellinen kevyehkön kirjallisuuden kirjoittaja. Kirjojen kannet ovat kauniita, hohkaavat lämpöä ja kutsuvat lukemaan. Tarinat taas ovat olleet sopiva sekoitus hömppää ja vähän vakavampaa menoa. Halusin lukea La Peregrinan, sillä uskoin sen toimivan edeltäjiensä tapaan miellyttävänä viihteenä.

Aloitin lukemisen pian kirjan ilmestymisen jälkeen viime vuonna. Ehkä edellisen Samartinin kirjan lukemisesta oli liian vähän aikaa, sillä lukeminen takkusi ja pysähtyi ennen kuin pääsin kunnolla alkuunkaan. Nyt aloitin kirjan alusta ja luinkin sen hyvään tahtiin alusta loppuun.

La Peregrina on itsenäinen jatko-osa Senor Peregrinolle ja onkin monessa suhteessa toisinto noista tapahtumista, vain eri näkökulmasta kerrottuna. Tässä yhtenä kertojana toimi Rosa, tuo herra Peregrinon suuri rakkaus. Samaan aikaan seurataan Jamiletin tekemisiä ja kohtauksia, jotka muistuttavat kamalalla tavalla kehnoa draamasarjaa.

Olisin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta, mutta kirjan päätyttyä olo on hyvin häkeltynyt. Miten ihmeessä tämä tarina näin vauhkoksi meni? Mikäli haluat lukea kirjan itse, kannattaa lopettaa tämän postauksen lukeminen tähän. En nimittäin voi perustella pettymyksiäni paljastamatta joitakin kirjan käänteitä.

Aloitetaanpa vaikka siitä, että henkilö saa varmuuden siitä, että hänellä on lapsi. Mies pääsee puhumaan lapsen aikanaan kaapanneen ihmisen kanssa. Kaappaaja on itse asiassa kopannut matkaansa toisenkin lapsen ja näistä lapsista toinen on sittemmin kuollut. Kuinka suhtautuu tilanteeseen vast'ikään isyydestään kuullut henkilö? Ei, hän ei tiedustele, onko hänen lapsensa elossa vai kuollut, vaan matkustaa toiselle mantereelle etsimään lapsensa äitiä. Kirjan aivan viimeiset käänteet menivät niin koheltamiseksi, ettei mitään rajaa. Siinä yhdistyy kiusalliset väärinkäsitykset, ylenpalttinen juonittelu, menneet kaunat, dramaattiset anteeksipyynnöt ja "niin lähellä, mutta silti saavuttamattomissa" -kohtaus. Uskottavuudesta tarina ei kärsi alunperinkään, mutta loppurutistus on kuin kiireessä parsittu sukka: vähän sinne päin. Kaikkein eniten kohottelin kulmiani ihan viimeiselle käänteelle, jonka jälkeen ei enää tiennyt, hypättiinkö "realismista" maagiseen realismiin vai mitä ihmettä. Ylipäätään tässä kirjassa matkustellaan kaukaisesta paikasta toiseen sellaiselle tohinalla, että ärsyttää. Kuvittelin nimittäin kirjan nykyajan olevan tässä ja nyt, mutta googlaako kukaan mitään ikinä? No ei kyllä, koska on ilmeisesti yhtä kätevää hypätä lentokoneeseen ja käydä itse tutkimassa asiaa.

Tavallaan La Peregrina on kelpo viihdettä: teksti soljuu vaivattomasti ja tapahtumia todellakin riittää. Se ei kuitenkaan yllä lähellekään aiempien Samartinin kirjojen tasoa. Ehkä silti luen tämän trilogian päätösosan ihan siitä ilosta, että saisin vastauksia tämän kirjan omituisiin yliampumisiin.

Kurkista avaruuteen

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen

(Look inside Space, 2012)

Tammi 2014, 13s.

Suom. Sari Kumpulainen

Kuvitus: Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná

Tiedän avaruudesta vain vähän. Osaan luetella aurinkokuntamme planeetat, mutta lipsautan edelleen joukon jatkoksi myös Pluton. Tähtikuvioista tunnistan ainoastaan Otavan, mutta senkin löydän vain kotikodin taivaalta, sillä täällä kaupungissa tähdet eivät häävisti näy. Lapsiahan avaruus kiinnostaa suuresti, joten Kurkista avaruuteen -kirja on ihanteellinen apu niukkatietoiselle äidille.

Kurkista avaruuteen sisältää yllättävänkin paljon erilaista avaruustietoutta. Siinä kerrotaan niin avaruuslennoista, -raketeista, -asemasta, kuin taivaankappaleistakin, kuulennoista ja siitä miksi kuusta näkyy välillä vain osa, astronauttien varusteista, tähtien synnystä, galakseista sekä siitä, miten avaruutta tutkittiin ennen muinoin. Viimeisellä aukeamalla on vielä selkeitä vastauksia usein askarruttaviin kysymyksiin, kuten siihen, mikä on tähdenlento ja kuinka avaruuslentäjäksi pääsee.

Kirja on kuvitettu hauskasti, mutta ilmeisen todenperäisesti. Yli 70 luukkua takaa sen, että kirjassa riittää tutkittavaa ja sen ääressä malttaa istua levottomampikin lapsi vaikka asiatietous raskaalta tuntuisikin. Tosin runsaat luukut voivat olla myös ongelma, sillä meidän lukuhetkemme keskeytyi ekaluokkalaisen osalta luukkujen avaamisessa kipeytyneen sormen takia. Onneksi pikkuveli jaksoi avata loput luukut ja koululainen sai myöhemmin tutkia kirjaa ilman rankkaa fyysistä panostusta.

Luukut ovat aina olleet hitti sekä minulle että jälkikasvulleni. Tästä kirjasta erityisen hienon luukkukirjakategoriassa tekee se, että kirjassa on lukuisia luukkuja myös luukkujen takana! Homma toimii hirveän hyvin, sillä johonkin asiaan voidaan perehtyä (melko kirjaimellisesti) syvemmin tällä tavalla. Etenkin kuun maahan näkyvän osan vaihtelun havainnollistaminen "tuplaluukutuksella" toimii valtavan hyvin:

Kuva ei tee lainkaan oikeutta tälle sivulle.

Kun kaikki luukut ovat kiinni, näkyy täysikuu. Yhden luukun avaamalla pääsee kurkistamaan puolikuuta ja toisen luukun takaa paljastuu vain kapea kuun sirppi.

Kurkista avaruuteen on niitä kirjoja, joiden lukeminen uudelleen ja uudelleen ei muodostu ongelmaksi, sillä oppimista riittää niin äidillä kuin lapsillakin.