tiistai 4. helmikuuta 2014

Luumukanaa

Marjane Satrapi: Luumukanaa
(Poulet aux prunes, 2004)
Like 2008, 84s.
Suom. Taina aarne

Luin viime vuonna Marjane Satrapin omaelämäkerralliset Persepolis -sarjakuvat. Luumukanaa kertoo Satrapin sukulaismiehen tarinan, tiiviisti mutta tunteita herättävällä tavalla.

Nasser Ali on muusikko, jonka käsissä tar soi kauniimmin kuin kenenkään muun. Ensiluokkainen soitin menee kuitenkin rikki kiukkuisen vaimon käsittelyssä, eivätkä uudet tarit soi kuten pitäisi. Nasser Ali päättää kuolla. Hän makaa sängyssään ja odottaa kuolemaa, eivätkä edes perheenjäsenten maanittelut saa häntä muuttamaan mieltään. Satrapi avaa Nasser Alin elämää palan kerrallaan. Lukija näkee nuoren Nasser Alin jäävän aina veljensä varjoon, kohtaavan epäonnea rakkaudessa ja päätyvänsä naimisiin sellaisen naisen kanssa, jota ei edes rakasta. Selviää myös, miksi uudet tarit eivät soi kuten entinen.

Luumukanaa osoittautui ihanaksi tarinaksi, vaikka kuolemaa odottava mies ei lähtökohtaisesti ihanteelliselta päähenkilöltä kuulostakaan. Satrapi kertoo sukulaismiehensä tarinan ovelasti useista näkökulmista tehden samalla pieniä paljastuksia muista sukulaisista. Pidin erityisesti siitä, kuinka kirjan loputtua oli pakko palata alkuun tutkimaan tarkemmin ensimmäisiä ruutuja.

5 kommenttia:

  1. Pidin tästä myös paljon, pieni suuri tarina! Kannattaa lukea myös Pistoja.

    Haastetta tarjolla:
    http://satunluetut.blogspot.fi/2014/02/vastauksia-kirjahyllysta.html

    :)

    VastaaPoista
  2. Pidin myös, hieman erilainen kuin Persepolis, paljon faabelimaisempi. Ja Pistoja suosittelen minäkin.

    VastaaPoista
  3. Satu, Pistojakin on juuri luettu, mutta blogissani on harvinaista ruuhkaa, kun lukeminen on kerrankin sujunut hyvin :)
    Kiitos haasteesta!

    hdcanis, Tämä erosi tosiaan aika paljon Persepoliksesta. Pistojakin oli ihan omanlaisensa, hauska sekin.

    VastaaPoista
  4. Kiitos muistutuksesta... Pistoja pitäisi hommata. Nämä Satrapin sarjakuvat ovat järjestään olleet hyviä. :-)

    VastaaPoista
  5. Booksy, Satrapin tyyli on jännä: periaatteessa makuuni liiankin pelkistetty, mutta niukkuudessaan hyvin ilmaisuvoimainen. Pistoja oli hauska myös, pitäisikin kyhätä siitä blogiteksti.

    VastaaPoista