Lokakuussa



Kirjahyllyn uudet tulokkaat :)

 Lokakuu on ollut kiva kuukausi. Kuun vaihteessa vaivannut painostava lukusuma on pikkuhiljaa hellittämässä. Minulla on ollut blogiarvonnoissa järjettömän hyvä onni, joten lisää houkuttelevaa luettavaakin on postitse saapunut. Kiitos kaikille arpojille vielä kerran! :)

Helsingin kirjamessuista on ollut valtavasti juttua muiden blogeissa ja hyvä niin! On ollut ihana lukea messutapahtumista ja -tarjonnasta. Ehkä vielä jonakin vuonna pääsisin osallistumaan itsekin.

Tämän kuukauden Anna Karenina -osuus meinasi jäädä tyystin muiden kirjojen jalkoihin. Onneksi ryhdistäydyin, sillä 3. ja 4. osa tuli luettua yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Mieleen jäi erityisesti närkästynyt imettäjä, jonka maitoisuus asetettiin kyseenalaiseksi. :) Tarina etenee verkkaisesti, mutta ei se mitään. Enempi ihmetyttää edelleen itse Anna Kareninan pieni rooli. Minulle Anna on jäänyt etäiseksi henkilöksi, jonka ajatuksista en ole päässyt selvyyteen. Moni muu henkilö on tullut paljon tutummaksi.

Sen lisäksi että olen tässä kuussa lukenut ihka ensimmäisen sarjakuvaromaanin, olen yrittänyt laajentaa "lukualuettani" äänikirjoihin. Ensin otin kuunteluun Michael Cunninhamin Tunnit, mutta siitä ei kyllä tullut mitään. Ensimmäisen levyn kuuntelin, mutta seuraavaa en halunnut edes yrittää. Tunnit kyllä kiinnostaa edelleen, mutta seuraavan kerran tartun siihen kirjan muodossa. Seuraavaksi kuunteluvuoroon pääsi Stephen Fryn Moab Is My Washpot. Nautin valtavasti Fryn äänestä ja tarinakin viihdytti niin, että hörähtelin ääneen vaikka kävelyllä olinkin, mutta silti senkin kuuntelu jäi. Suurin ongelma näyttäisi olevan se, ettei kuunteluun ole tilaisuuksia. Kotona en osaa kuunnella, koska en voi samalla kuulostella lasten tekemisiä (tai en kuule kuulokkeista mitään lasten aiheuttaman metelin yli) ja pakko se on tunnustaa, että minä olen laiska lähtemään kävelylle, vaikka kuinka saisin kuunnella jotakin mielenkiintoista samalla. No, aion yrittää vielä. Joskus.

Marraskuussa aion pitää etäisyyttä kirjastoon. Omista hyllyistä löytyy tällä hetkellä niin paljon kiinnostavaa luettavaa, myös erilaisiin haasteisiin liittyviä, että en kaipaa lisää vaihtoehtoja. Ja kuten tiedätte, kirjastosta on hirveän vaikea poistua ilman uusia lainoja...

Tällä hetkellä lukuvuorossa on kunnollinen tiiviskivi, yli 1000 sivua Kingiä. Herkullista! :)

Pojista miehiä




Tony Parsons: Pojista miehiä
(Men From The Boys)
Like 2011, 295s.
Suom. Juha Ahokas

 Väitän aina, etten koskaan valitse luettavia kirjoja kansien perusteella. Mutta valitsenpas. Ainakin Tony Parsonsin kirjat ovat valikoituneet tällä kyseenalaisella perusteella. Minusta tämäkin kansi on houkutteleva.

Pojista miehiä päättää kolmiosaisen kirjasarjan, jonka aiemmat osat (Mies ja poika sekä Mies ja vaimo) olen lukenut joskus kauan sitten. En muista niistä muuta kuin sen, että tykännyt olen kyllä.

Harry Silver on tyytyväinen elämäänsä. Hänellä on vaimo, kolme lasta ja töissäkin menee hyvin. Kaikki on oikein hyvin siihen asti, että Harryn ex-vaimo palaa vuosien jälkeen Lontooseen ja haluaa tutustua poikaansa. Harryn nykyinen vaimo käyttäytyy epäilyttävän lämpimästi ex-miestään kohtaan ja yhtäkkiä ovelle ilmestyvä, tuntematon sotaveteraanikin aiheuttaa ylimääräistä päänvaivaa. Niin, ei se työpaikkakaan ihan niin itsestäänselvä juttu ole.

Pojista miehiä oli yllättävän alakuloinen kirja. Harrysta on helppo pitää ja lukiessa tuli muutaman kerran sellainen olo, että voi kunpa voisin tuota miestä taputtaa olalle ja lohduttaa. Erimielisyydet ex-puolisoiden kanssa, ongelmat työpaikalla ja koulukiusaaminen eivät varmasti ole piristäviä aiheita. Mutta jossakin siellä vastoinkäymisten seassa pilkahtelee sen verran valoa ja hauskoja lausahduksia, että kirja onnistuu olemaan lohdullinen.

Minusta Tony Parsonsista tulee mieleen Nick Hornby. Ehkä kerronnassa on jotakin samaa tai sitten on kyse jostakin omasta, omituisesta mielleyhtymästä. (Kuten siinä, että Jykevää on rakkaus -biisistä tulee mulla heti mieleen mokkasiinit.)

Petteri kaniini ja onnittelutanssi



Beatrix Potter: Petteri Kaniinin satumaailma
Otava 2002, 400s.

 Yksi iltasatukirja jälleen kahlattu läpi. Halusin Kiljusten jälkeen lukea jotain taatusti lapsille suunnattua ja ajattelin että tämä on varmaan aika huoleton kokoelma tarinoita.

En muista lukeneeni Potterin kirjoja aiemmin, mutta kuvat ovat kyllä tuttuja oheistuotteista. Ehkä suurin yllätys tässä kirjassa oli Petteri Kaniinin pieni rooli: eihän siitä (hänestä?) kerrottu kuin parissa lyhyessä sadussa. Muutenkin yllätyin tarinoiden irrallisuudesta ja kerronnasta, joka ei minusta ollut mitenkään häikäisevää. Kuvat onneksi ovat valtavan kauniita, joten teksti saa niiden ansiosta paljon anteeksi. Iltasatukirjaksi tämä oli vähän huono valinta siinä mielessä, että lapsilta nuo upeat kuvat jäivät aika lailla näkemättä.

Pieni pettymys tämä oli, mutta onpahan nyt tällainenkin luettu.

Seuraavaksi Tom Jones esittää puolestani onnittelutanssin tänään Helsingin kirjamessuilla palkituille kirjabloggaajille. Onnea! :)

Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
(La Mécanique du coeur)
Gummerus 2011, 221s.
Suom. Lotta Toivanen

Sydämen mekaniikka oli täydellistä luettavaa ällö-ahdistavan Kultatukka, tähtösen jälkeen. Muiden blogiarvioiden perusteella osasin odottaa jotakin omituista ja vinksahtanutta, timburtonmaista tunnelmaa. Sydämen mekaniikka on ranskalaisen rockmuusikon, Mathias Malzieun, esikoisromaani. Kirjan ilmestymisen aikoihin hän on julkaissut samannimisen konseptialbumin ja kirjaan perustuva 3D-animaatiokin on jo jälkituotannossa.

Maailman kylmimpänä yönä vuonna 1874 Edinburghissa syntyy Jack. Hänen sydämensä on jäässä, mutta kätilönä toiminut tohtori Madeleine asentaa sydämen tueksi käkikellon ja Jack jää henkiin. Äitinsä hylkäämä poika jää Madeleinen hoiviin odottamaan adoptiota, mutta eihän kukaan tahdo tikittävää lasta. Kymmenvuotiaana Jack näkee kaupungilla laulavan tytön ja rakastuu. Vuosia myöhemmin hän lähtee etsimään Acaciaa ja päätyy Extraordinariumiin, entiseen sirkukseen, nykyiseen tivoliin, jossa Acacia esiintyy.

Voi miten pidin tästä kirjasta! Ei tätä voi kauhean laadukkaaksi kehua, mutta tämä oli silti ihana.
Henkilöhahmot kuvittelin automaattisesti Corpse bride -elokuvan henkisiksi, mikä johtui varmasti siitä takakannen Tim Burton viittauksesta. Ja koska osasin odottaa aikakauteen sopimattomia kielikuvia, en häiriintynyt ovikoodeista ja rullalaudoista. Päinvastoin, minusta nuo epäkohdat olivat enimmäkseen viehättäviä.

Pidin sydämen mekaniikan alusta ja lopusta. Keskipaikkeilla, siinä vaiheessa kun Jack viimein löytää Acacian, tunnelma lösähti oikein kunnolla. Minusta Jackin ja Acacian rakkaus jäi kovin kylmäksi. Tai sitä kuvattiin häiritsevästi. Tunteiden osuus jäi hataraksi lihallisten himojen jyrätessä. Onneksi kirjan loppu oli hyvä, niin ainakin minulle jäi tyytyväinen olo.

Sydämen mekaniikasta muissa blogeissa: Sara/P.S.Rakastan kirjoja, Susa/Järjellä ja tunteella, Réa/Kirjahamsteri ja Katja/Lumiomena.

Kultatukka, tähtönen



John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
(Lilla stjärna)
Gummerus 2011, 575s.
Suom. Jaana Nikula

 Toisinaan huomaa lukeneensa sellaisen kirjan, josta on vaikea kirjoittaa. Tästä aiheesta kirjoitti tänään Peikkoneito ja voin kertoa Kultatukka, tähtösen olevan minulle sellainen kirja. Ja miksi? Peikkoneidon sanoja lainatakseni "Voi myös tuoda paineita kirjoittaa, jos kirjaa on muualla kehuttu ja itse et pitänytkään siitä."

Kultatukka, tähtönen on tullut vastaan monessa blogissa ja sitä on yhtä poikkeusta lukuunottamatta kehuttu vuolaasti. Toki metsästä löytyvä vauva, jota kasvatetaan naapureiden katseilta piilossa kellarissa ja joka laulaa kuin enkeli, on mielenkiintoinen alku tarinalle. Myös toinen omalaatuinen tyttö, joka on metsästä löytyvän Pikkuisen kanssa saman ikäinen ja melkein saman niminen, on kiinnostava hahmo. Yhdessä nämä tytöt ovat jotakin kauheaa. Niin kauheaa, että en olisi halunnut edes tietää.

Olen lukenut John Ajvide Lindqvistiltä aiemmin Ystävät hämärän jälkeen (joka ei jättänyt jälkeensä lämpimiä muistoja) sekä Ihmissataman. Kultatukka, tähtönen kuitenkin sekä kuulosti että näytti niin houkuttelevalta kirjalta, että halusin antaa kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden - mies kun ihan selkeästi hallitsee myös tarinankerronnan taidon.

Pakko se on vain todeta, että minä en halua lukea näin raaoista, kylmäpäisistä, tunteettomista murhista, joissa veri ja muut eritteet ovat hyvin edustettuina. Arvostan enemmän sellaista kerrontaa, jossa jätetään tilaa myös lukijan mielikuvitukselle. Tässä ei kyllä tarvinnut miettiä, miten paljon verta mistäkin kohtaa voisi vuotaa, kun tuntui että jokaisen roiskeen sijainti kerrottiin tunnollisesti. Kuvottavaa ja vastenmielistä. Tämä oli minulle sellainen kirja, jonka jälkeen voin pahoin: miksi ihmeessä luin tämän?

On tosin pakko myöntää, että sivumäärään nähden näitä raakuuksia oli aika vähän. Ne vain olivat niin voimakkaita kohtauksia, etten ainakaan tuoreeltaan osaa arvostaa kirjan muutakaan sisältöä.

Sarjakuvaa

Minä olen lapsesta asti lukenut ahkerasti sarjakuvia. Aku Ankka tuli suoraan kotiin melkein koko ajan ja lisää (ruokapöytä)lukemista kannettiin kirjastosta. Tutuiksi tulivat niin Asterix, Tintti, Lucky Luke (joka äännetään [lakki luke]), Piko ja Fantasio, Niilo Pielinen, Tenavat, Karvinen, Lassi ja Leevi, Umpahpah kuin Mustanaamiokin. Myöhemmin tutustuin myös Kamuihin, Jereen, Naisen kanssa -sarjaan ja Viiviin ja Wagneriin. (Todennäköisesti myös moniin muihin, mutta koska lapset kaikessa ihanuudessaan herättivät jälleen viideltä, en jaksa muistaa enempää.)

Jostain syystä en kuitenkaan ole lukenut sarjakuvaromaaneja ollenkaan. Ajattelin, että nyt on jo korkea aika laajentaa sarjakuvatietämystä ja kun muistin jossakin nähneeni Hautuukodin kannen ja kehuvia sanoja samassa paikassa, lainasin sen.

Hautuukoti - Tragikoominen perheeni on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Alison Bechdelin seksuaalisen identiteetin löytyminen, isän odottamaton kuolema ja hänen salatun seksuaalisen identiteettinsä paljastuminen ovat keskeisessä roolissa tässä kirjassa. Mahtuu tähän kyllä paljon muutakin aina autotallin yläpuolisesta arkkuvarastosta kiehtoviin klassikkoviittauksiin.

Pidin tästä valtavasti! Tekstit ja kuvat toimivat yhdessä loistavasti. Jotenkin alun jälkeen en edes ajatellut lukevani sarjakuvaromaania, vaan ihan vain mielenkiintoista tarinaa, jonka pystyin lukemaan vauhdikkaasti. Ehdottomasti täytyy etsiä kirjastosta myös Bechdelin toinen omaelämäkerrallinen teos, Lepakkoelämää.

Tästä on hyvä jatkaa sarjakuvakokemusten laajentamista. Muutaman kirjan olenkin jo kuskannut kotiin odottelemaan sopivaa lukuhetkeä.

Hautuukodista löytyy myös kunnollisia arvioita muiden blogeista, nopealla haulla löysin nämä: Booksy, Salla, anni.M ja Zephyr.

Naapurit

Inna Patrakova: Naapurit

Helsinki-kirjat 2011, 190s.

Venäjänkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Eero Balk

Joskus on ihan hyvä hengittää hetki ennen kirjasta bloggaamista. Inna Patrakovan Naapurit olisi toissapäivänä saanut kuulla kunniansa, mutta tänään tuntuu, että olihan tämä ihan ok.

Leppäset saavat mökkinaapureikseen Saimaan rannalle ökyrikkaan venäläispariskunnan. Yhteistä kieltä ei ole, mutta sehän vain helpottaa etäisyyden pitämisessä ei-toivottuihin tulokkaisiin. Mitä omituisemmalta uusien naapureiden elo näyttää (ja mitä enemmän se yöunia häiritsee), sitä lähempänä oman mökin myyminen on.

Patrakova kirjoittaa humoristisesti ja nopealla temmolla, mutta kovin vähäiseksi kirjan sisältö silti jää. Olisin toivonut enemmän kulttuuristen eroavaisuuksien kuvaamista, väärinkäsityksiä ja ymmärryksen hetkiä. Nyt kaikki jäi liiankin pinnalliseksi. Kirjan puolivälin tienoilla en enää odottanut kirjalta mitään ja kirja sai muutenkin uuden suunnan. Loppupuoli olikin viihdyttävä ja vauhdikas kirjan alkupuolenkin edestä.

Naapurit on ihan hupainen kirja, jota voin suositella vaikka krapulapäivän lukemistoon. Tai jos muuten sattuu kaipaamaan kevyttä lukemista, joka ei vaadi liiemmin keskittymistä.

Naapureista ovat lukeneet myös anni.M ja Susa P.