Vaskivuorentie 20

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20

Schildts & Söderströms 2013159s.

Suom. Ulrika Enckell

Köyhyys tuntuu olevan suhteellinen käsite.
Yksi tuskailee äitiyspäivärahan pienuutta, mutta toteaa miltei samaan hengenvetoon, että "me lähdetään muuten viikoksi Dubaihin koko perhe!". (True story.)
Minä stressaan perheemme rahatilannetta etenkin niinä kuukausina, kun postilaatikosta löytyy samalla viikolla sähkö-, vesi-, vakuutus- ja puhelinlaskut, jätemaksu ja seuraava öljylaskukin erääntyy samassa rytäkässä. Meidän perheellä ei ole varaa matkustella edes kotimaassa, mutta pääsääntöisesti meillä on asiat hyvin: nälkää ei tarvitse nähdä ja luottotiedotkin ovat kunnossa.

Sitten on niitä kaikilla mittapuilla köyhiä, heitä jotka joutuvat turvautumaan toimeentulotukeen kuukaudesta toiseen. Koska toimeentulotuki myönnetään takautuvasti, moni lasku ehtii erääntyä ennen kuin sen voi maksaa. Tulee muistutusmaksuja, viivästymiskorkoja ja muita ylimääräisiä kuluja. Jonot ruoanjakelupisteillä ovat pitkiä, niissä jonottavat kaiken ikäiset ihmiset, joita yhdistää totaalinen köyhyys.

Jo "pelkkä" krooninen rahattomuus on ahdistavaa. Mitään ei voi suunnitella, kun energia kuluu arjesta selviämiseen. Mathias Rosenlund kertoo oman tarinansa, jota synkistää köyhyyden varjon lisäksi vaimon vaikeat mielenterveysongelmat. Perheessä on kaksi lasta, joiden hoitaminen on pitkälti Rosenlundin vastuulla, samoin kuin kotityöt ja ne raha-asiat. Vaskivuorenkatu 20 toistaa itseään, mutta toisteista on myös köyhän elämä. Rosenlund yrittää parhaansa mukaan yhdistää vanhemmuuden ja opiskelun, vaikka tietää opiskelun olevan taloudellisesti epäedullinen ratkaisu: opintolainaa on pakko nostaa, sillä toimeentulotukea haettaessa se lasketaan tuloiksi joka tapauksessa, nosti sitä tai ei.  Työn ja opiskelun yhdistäminen on perheelliselle mahdotonta, sillä ei lasten hoitopäivät - ja maksut - venyisivät hirvittävän pitkiksi. Toisaalta, opiskelun joustavuus mahdollistaa kotiin jäämisen niinä päivinä, kun vaimo ei pääsekään sängystä ylös.

"On toinenkin asia, jota aikuiselta henkilöltä nykyisin vaaditaan: itsensä toteuttaminen. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se tarkoittaa. Pitääkö matkustaa? Ei ole varaa. Onko koti sisustettava kauniisti? Rahat eivät riitä. Pitääkö tasaisin väliajoin käydä elokuvissa, teatterissa ja konserteissa? Sellaiseen on harvoin tilaisuutta. Pitääkö olla hyvä auto ja hienot vetimet? Minulla ei ainakaan ole. Vakuutuksia, puskuri pahan päivän varalle? Vielä mitä."

Rosenlundin kirja on tuskallisen kipeä. Perheen jatkuva kituuttaminen pikkuruisilla tuloilla, velkataakan ja maksamattomien laskujen määrän kasvaessa on epäinhimillistä. Silti täytyy olla kiitollinen siitä, että Suomessa on ylipäätään olemassa toimeentulotuen kaltainen järjestelmä. Toivon koko sydämestäni Rosenlundille ja hänen perheelleen parempaa, helpompaa ja kevyempää tulevaisuutta.

PS: Tiedättehän sen sanonnan "köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa"? Sen on keksinyt joku aika hyvin toimeentuleva. Ei köyhä voi ostaa satasen talvihaalaria lapselle tai upouutta polkupyörää. Koska rahaa ei ole.