Sunnuntain sarjakuvakooste

Olen lueskellut ihmeen monta sarjakuvaa tämän vuoden puolella. Kirjaston sarjakuvahylly on ollut antoisalla tuulella, enkä tahdo malttaa istua koneelle bloggaamaan. Siksipä seuraa sekalainen koostepostaus muutamista sarjakuva-albumeista.

Lauri ja Jaakko Ahonen: Pikku Närhi
Egmont 2012, 128s.

Lauri ja Jaakko Ahosen Sarjakuva-Finlandian voittanut Pikku Närhi on upeasti kuvitettu ja tarinaltaan piinaava. Pikku Närhi asuu suuressa, vanhassa talossa seuranaan vain äitinsä, joka ei ole enää aikoihin päässyt ylös vuoteestaan. Pikku Närhen päivät kuluvat äitinsä tarpeista huolehtiessa ja synkkää taloa siivotessa. Ovet ja ikkunat on teljetty lankuin, eikä Pikku Närhi ole koskaan nähyt ulos. Äiti osaa kertoa, että ulkona vaanivat Pahat Närhet, joten on viisaampaa pysyä omassa kodissa ja olla aina mahdollisimman hiljaa. 

Pikku Närhessä kuvat hoitavat suurelta osin puhumisen. Kuvat ovat upeita ja välittävät Pikku Närhen tunteita vahvasti. Mielettömän hieno kirja, joka jättää kurkkuun inhottavan palan.

Sylvain Ricard & James: Järjen veit
(…á la folie, 2009)
WSOY 2012, 144s.
Suom. Saara Pääkkönen

Parisuhdeväkivalta.
Siinäpä tiivistettynä Järjen veit sarjakuva-albumi. Sylvain Ricard & James ovat tarttuneet aiheeseen, josta ei edelleenkään puhuta kovin paljoa. Tässä sarjakuvassa pariskunta kertoo suhteestaan, kumpikin omasta näkökulmastaan. Siinä missä häät ovat olleet morsiamelle iki-muistoiset, mies on tyytyväinen häiden mahdollistamalle suhdetoiminnalle: uralla on edistyttävä ja verkostoituminen on erittäin tärkeää.

Suhde on täydellinen, kunnes tulee ensimmäinen isku. Nainen haluaa uskoa, että se oli vahinko, ainutkertainen ylireagointi. Mieskin lupaa, ettei koskaan enää lyö. Mutta kyllä hän lyö ja alkaa satuttaa muutenkin.

Järjen veit tuntuu kuvaavan realistisesti kaikkia niitä ristiriitaisia tunteita, joita parisuhdeväkivalta herättää paitsi pariskunnan osapuolissa, myös läheisissä. Asiasta on vaikea puhua ja siihen on ulkopuolistenkin vaikea suhtautua. Joku tarjoaa tukea, joku toinen vähättelee koko asiaa. Lopullisia päätöksiä on hirvittävän vaikea tehdä.

Vaikea aihe, hieno toteutus.

Hanneriina Moisseinen: Isä
Huuda Huuda 2013, 155s.

Hanneriina Moisseisen omaelämäkerrallinen sarjakuva Isä on kipeän surullinen kertomus katoamisesta. Moisseisen ollessa kymmenen vanha hänen isänsä katosi kesken firman koulutustilaisuuden. Isän katoaminen on hirveää. Aluksi voi tarttua lähes olemattomaan toivoon isän paluusta. Vähitellen toivo hiipuu, samoin muistot isän ilmeistä, hänen äänensä kaiku.

Seppo-isää ei koskaan löydetty, hänen kohtalonsa jäi arvoitukseksi. Rikoksen mahdollisuuteen poliisit eivät koskaan uskoneet. Katoamiseen liittyvä epätietoisuus on hirvittävä taakka. Kuinka kauan täytyy jaksaa toivoa? Milloin kadonneesta voi puhua menneessä aikamuodossa? Moisseisen isä julistettiin kuolleeksi kymmenen vuotta katoamisensa jälkeen, vasta sitten hänen vaimostaan tuli leski.

Isä on kuin kunnianosoitus kadonneelle isälle, todiste siitä ettei kadonnutta unohdeta. Tarina etenee perinteisen sarjakuvan ja upeiden kirjontatöiden voimin.

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
Suuri Kurpitsa 2013, 96s.

Reetta Niemensivun sarjakuva Saniainen kukkii juhannuksena hohkaa kesäpäivän kuumuutta, nuoruutta ja lähestyvän ukkosen painostavaa ilmapiiriä. Eletään vuotta 1928. Poikaporukka pyöräilee kirkkoon arvioimaan ripille pääsevät tytöt. Kirkko on viimeistä seisomapaikkaa myöten täynnä.

Niemensivu kertoo tosipohjaisesta tapauksesta ihailtavan raikkaasti. Juhannuksen viettoa kuvataan välähdyksittäin sieltä täältä: tehdään juhannustaikoja, vaihdetaan kainoja katseita, suunnitellaan tulevaa.

Viehättävä ja suloinen kirja.

Wolf Kankare: Miska Pähkinä
Suuri Kurpitsa 2013, 83s.

Sukupuoli-identiteetti ei ole aina sama kuin se virallisiin papereihin merkitty. Miska Pähkinä on elänyt miehenä jo viisi vuotta, mutta vaihto-opiskelijaksi päästyään hänellä on edessään haaste. Kuinka olla naiseksi syntynyt mies maassa, jossa sukupuolet erotetaan erilaisilla persoonapronomineilla? Miska päättää kokeilla, miltä tuntuisi elää naisena.

Lyhyt tarina sisältää paljon jännitteitä ja sisäistä kamppailua. Litistävien urheiluliivien vaihtaminen tavallisiin rintaliiveihin ei ole pikkkujuttu. Jo deodorantin valitseminen naisten valikoimasta vaatii rohkeutta, sillä "väärän" sukupuolen tuoksu eroaa paljon siitä, mihin on jo ehtinyt tottua.

Sarjakuvan aihe on erittäin mielenkiintoinen. Miskan omia tuntemuksia kuvataankin hyvin, mutta olisin mielelläni lukenut myös muiden ajatuksista ja asenteista. Wolf Kankareen piirustustyyli on ääriviivoihin keskittyvää, mutta ei pelkistettyä. Varjostuksia, värejä tai muita tehosteita hän ei (ainakaan tässä sarjakuvassa) käytä.