M is for Monster

Talia Dutton: M is for Monster
Harry N. Abrams, 2022

 

Mulle selvisi vasta vähän aikaa sitten, että Storytelissä on myös sarjakuvia! Niitä on kyllä tosi vaikea sieltä löytää, mutta ahkeralla selailulla olen onnistunut löytämään jo monta kiinnostavaa nimekettä.

M is for Monster kertoo keksijä-siskoksista. Maura on saanut surmansa erästä konetta kokeillessa ja isosisko Frances on ommellut hänet uudestaan kasaan. Prosessi ei ole ollut nopea eikä helppo, eikä ole helppoa silläkään hahmolla, joka työpöydältä herää. Ruumis on kyllä Mauran entinen (joskin kovin kärsinyt), mutta henkilö tuossa kehossa ei ole Maura. Frances on sitä mieltä, että ainahan pikkusiskon maalliset jäännökset voi purkaa uudestaan osiin ja ehkäpä siten Maurakin tulisi takaisin. Mauran kehossa elää kuitenkin toinen, eikä hän halua lakata olla olemasta. Tämä "toinen" näkee Mauran haamun peileissä ja he keskustelevat paljon. Hahmo saa nimen M, jota Maura hänestä käyttää. Maura yrittää ohjeistaa M:ää toimimaan niin, että Frances uskoisi tämän sittenkin olevan Maura, vaikka muisti ei palaakaan. Vähitellen M alkaa kuitenkin löytää enemmän omaa persoonallisuuttaan, omia mielenkiinnonkohteita ja Francesin odotukset alkavat tuntua entistä raskaammilta.

Tämä oli kiinnostava, hiukan Frankenstein-henkinen tarina minuudesta, oman itsensä löytämisestä ja siitä, kuinka jokainen haluaa tulla hyväksytyksi omana itsenään. Piirrostyyli on selkeää, kaunista ja realistista. 

Pohjolan neito

 

Mikko Kamula: Pohjolan neito
Gummerus 2025

Metsän kansa -sarjan uusinta osaa ehdittiin varmasti odottaa muuallakin kuin meillä. Olen nauttinut Kamulan kerronnasta, joka on pitänyt hyvin otteessaan vaikka kirjoilla mittaa onkin. 

Pohjolan neito alkaa melko rauhallisesti: käydään läpi Tenhon ja hänen perheenjäsentensä tuoreita kuulumisia. Tenho on pikku hiljaa toipumassa rankasta matkastaan Tuonelaan, Varpu saa mahdollisuuden lähteä parantajaksi Hämeen linnaan ja Heiska nauttii perhe-elämän ensi askelista. Kun Tenho ja Yörnin äijä alkavat selvittää kadonneen sepän olinpaikkaa, käy selväksi että edessä on jälleen vaarallinen reissu, tällä kertaa Pohjolaan.

Kokonaisuutena Pohjolan neito on kyllä ihan viihdyttävä seikkailu, mutta minulla oli tämän kanssa haasteitakin. Ensinnäkin olen pitänyt eniten sarjassa arkisuudesta ja siitä, miten kansanusko maahisineen ja kotitonttuineen on ollut saumaton osa ihmisten elämää. Mitä kauemmaksi kotoa Tenhon sisarukset ovat lähteneet, sitä vähemmän sitä arkifantasiaksi kutsumaani elementtiä oikeastaan on mukana. Välillä tätä lukiessa tuli myös sellainen olo, että tarinaan on haluttu mahduttaa valtavasti historiallista tietoa, joka ei kuitenkaan tarinalle olisi välttämätöntä. Etenkin Varpun reissu Turkuun tuntui melkein luennoinnilta, kun sekä matkaseuralaiset että paikalliset kertovat milloin minkäkin rakennuksen/perheen/alueen taustoja. Viimeistään kakkuloiden esittely alkoi turhauttaa... 

Sitä arkisuutta tästä kirjasta ei tosiaan kovin paljoa löydä. Siitä pidin, että sisarukset ovat pitkästä aikaa kaikki kolme samassa paikassa samaan aikaan. Eikä Pohjolan neito missään nimessä huono kirja ole. Minä vain toivoin tarinan kulkevan vähän maltillisemmissa puitteissa.

Pythia puhuu

 

Liv Strömquist: Pythia puhuu
Sammakko, 2025
Suom. Helena Kulmala

 

Pythia puhuu on kuin Liv Strömquistin anti-selfhelpopas. Tutulla, napakalla tyylillään Strömquist pureutuu erilaisiin elämänohjeisiin, joita maailma on pullollaan, vaikka niitä ei kaipaisikaan.

Aiempien albumien tapaan tämäkin on runsas ja laittaa ajattelemaan. On puhetta horoskoopeista ylimalkaisine neuvoineen; elämästä nauttimisen pakosta; sisäisestä/aidosta minästä; sattumasta, kohtalosta ja itseensä uskomisesta; mikrovallankäytöstä; terveellisistä elintavoista ja vaikka mistä muusta.

Pythia puhuu ei ole mikään kepeä, nopeasti luettava sarjakuva. Ainakin mulle oli tarpeellista pitää miettimis-/sisäistämistaukoja. Olen tosi taitava ahdistuja, eikä tän albumin aiheet olleet siinä mielessä kauhean sopivia mulle: sen verran paljon oli kaikkea ankeaa ja typerää läpi käytävää. Toisaalta välillä vähän naurattikin! Mikrovallankäytöstä Strömquist käytti esimerkkinä erästä tubettaja-bloggaaja-podcastaaja-kirjailijaa, joka julistaa ahkerasti siitä, kuinka menestyäkseen parisuhteessa miehen on jatkuvasti toimittava kuin he olisivat naisten yläpuolella sosiaalisessa arvojärjestyksessä. Tämä tyyppi, jonka nimeä en halua tänne kirjata, oli esimerkiksi havahtunut siihen, että töistä tultuaan hän kävi antamassa vaimolleen suukon. Eihän tällainen nyt tietenkään sovi, joten tyyppi alkoi töistä palattuaan seistä eteisessä kunnes vaimo tuli sinne antamaan suukon. Että oppiipahan paikkansa, eikä odota, että mies juoksee suukottelemassa! Tän osuuden viimeisessä ruudussa kyseinen tyyppi seisoo pimeässä eteisessä kun vaimo puuhailee kaikessa rauhassa omiaan. :D

Tykkäsin tästä kuten aiemmistakin Strömquistin albumeista tosi paljon. Piirrostyyli ei ole mun lempparia, mutta tekstaus on pääosin selkeää ja sujuvasti luettavissa.

Vahva suositus!

Tuntematon Juice Leskinen

 

Timo Kalevi Forss: Tuntematon Juice Leskinen
Like 2024

Kuten olen täällä aiemminkin tuonut ilmi, ihailen Juice Leskisen sanataituruutta ja kiinnostuinkin heti, kun kuulin että Leskisen muille tekemistä biiseistä on tulossa kirja. Lukeminen meinasi olla vähän kankeaa, kun yhteistyökuvioissa oli paljon "päällekkäisyyksiä", minkä vuoksi samoja asioita kerrattiin moneen kertaan. 

Tuntematon Juice Leskinen opetti, että tunnen itse asiassa aika huonosti suomalaista musiikkialaa - sen verran moni mainituista artisteista tai bändeistä oli minulle tuntemattomia. Toisaalta, ehkä on ihan normaalia, ettei ole kauhean hyvin perillä oman lapsuuden aikaisista iskelmätähdistä tai parin singlen muusikoista. 

Forss analysoi sekä Leskisen sanoituksia, että artistien tulkintoja. Näistä kirjassa esitellyistä biiseistä on koottu Spotifyhin soittolista, jota olisi voinut kuunnella kirjan lukemisen lomassa. Sanoituksista olisi ollut kiinnostavaa lukea pidempiä näytteitä, kuin millaisia kirjaan oli valittu. Tuntuu, että muutamasta lauseesta ei kauhean selkeää kuvaa koko sanoituksesta oikein voi saada. 

Vaikka totta kai tiesin Leskisen kirjoittaneen paljonkin sanoituksia muiden käyttöön, en tosiaankaan ollut käsittänyt, kuinka tuottelias hän kaiken kaikkiaan oli. Ja että edelleen on olemassa levyttämättömiä Leskisen tekemiä sanoituksia, se tuntuu oikeastaan aika hienolta! 

Tuntematon Juice Leskinen on teos, joka kertoo paitsi lahjakkaasta sanoittajasta, myös melkoisesta määrästä suomalaisia muusikoita, artisteja ja bändejä. Eikä sovi unohtaa, että on mukana myös pari ei-suomalaistakin yhteistyökuviota.

 

Kärpästen herra

 

William Golding: Kärpästen herra
Sovitus ja kuvitus: Aimée De Jongh
Like 2025
Suom. Jouko Ruokosenmäki

 

Kärpästen herra on yksi niistä (harvoista) klassikoista, jotka oon lukenu usiammin ku kerran. Tarina on siis tuttu ja hyväksi todettu.

Lentokone putoaa autiolle saarelle, joukko koulupoikia selviää onnettomuudesta elossa. Alkujärkytyksen jälkeen aletaan järjestää elämää sellaiseksi, että pärjätään pelastajien tuloon asti. Läheiselle kukkulalle sytytetään merkkinuotio. Pian osa pojista haluaa kuitenkin irtautua yhteisistä säännöistä. Painostavaa, pelottavaa ja surullista se meno lopulta on.

Tämä tuore sarjakuvasovitus on todella hieno! Näyttävä koko, laadukas paperi, miellyttävä piirrostyyli, taitava väritys ja siisti tekstaus. Kaikki mallillaan! Tarina kulkee sujuvasti, tunnelma välittyy jopa inhottavan hyvin.

Englanninkielisessä alkuteoksessa kaikki tekstit on lainattu suoraan Goldingin alkuperäisteoksesta, mikä sekin on hieno juttu. Unohdin tarkistaa, onko suomennoksessa käytetty jotain vanhaa käännöstä vai ei, mutta sujuvaa teksti oli joka tapauksessa.

Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä

 

Jaana Haapaluoma-Höglund & Eva Kottonen:
Aloittamista vaille täydellinen - ADHD työelämässä
Like 2025

Viisi tähteä tälle kirjalle!

En oikein osaa edes päättää, mistä aloittaisin kaiken kehumisen. Haapaluoma-Höglund ja Kottonen ovat molemmat toimittajia, joilla on adhd-diagnoosi. Heitä kiinnosti kuulla, kuinka muut adhd-ihmiset työelämässä pärjäävät ja haastatteluiden pohjalta on koottu tämä erittäin informatiivinen kirja. Ääneen pääsevät ennen kaikkea adhd-ihmiset itse, mutta välillä annetaan puheenvuoro erilaisille asiantuntijoille. Mikä ei toki tarkoita sitä, etteikö asiantuntijallakin voisi olla adhd-diagnoosia.

Työelämässä riittää haasteita varmaankin useimmilla, oli sitten nepsy tai ei. Tämän kirjan haastateltavien kertomukset olivat kerta kaikkiaan lohdullista luettavaa, sillä niin moni tuntuu saaneen muodostettua työuransa siten, ettei tyystin uuvu tai joudu maskaamaan ylettömästi.

Jos tämä kirja olisi oma eikä kirjastosta lainassa, olisin tehnyt siihen alleviivauksia ja muita merkintöjä, sillä niin monessa kohtaa tässä tuli sanoitettua itsellekin tuttuja asioita. Jokainen adhd-ihminen on piirteineen omanlaisensa, aivan kuten kaikki "normaalit" ovat keskenään erilaisia. Ei siis ole olemassa jotain valmista ohjeistusta siihen, kuinka työpaikasta voitaisiin tehdä nepsy-ystävällinen. Toisaalta moni neurokirjolla olevien työssäjaksamista edesauttava keino hyödyttäisi myös muita työntekijöitä. 

Minä sain adhd-diagnoosin kolme vuotta sitten (muistaakseni) ja jonkin verran jo ymmärrän, mitkä tekijät auttavat tai heikentävät työssäjaksamistani. Harva näistä seikoista on kuitenkaan omissa käsissäni.

Toivoisin, että tämä kirja päätyisi mahdollisimman monen työnantajan ja esihenkilön luettavaksi. Tai no, oikeastaan tämän lukemisesta olisi varmasti hyötyä ihan kaikille, jotka ovat työelämässä - tai vaikka ei olisikaan. 

Adhd tuntuu olevan edelleen huonosti tunnettu juttu. Onneksi on kirjoja, kuten tämä, jotka lisäävät tietoa.

Femokratia

 

Jessi Jokelainen: Femokratia
Suuri Kurpitsa 2024

Mun täytyy uuden lääkityksen vuoksi seurata verenpainetta. Yks ilta aattelin, että istun ja luen siinä mittausten lomassa - eli rentoudun. Mutta arvatkaa vain mihin suuntaan verenpaine menee, kun lukee suomalaisesta politiikasta naisten näkökulmasta. No väärään!

Jessi Jokelaisen esikoisalbumi Femokratia on hyvin jäsennelty, asiallisesti taustoitettu ja täynnä asiaa. Se myös pistää **tuttaan ankarasti. Nauroinkin kyllä parissa kohtaa, mutta enimmäkseen otti päähän, kun asiat on edelleen niin vinossa.

Piirrostyyli on selkeää ja huoliteltua, vaihteleva ruutujako ja tilankäyttö toimii todella hyvin. Erityiskehut tekstauksesta! Ihanan helppo lukea näin selkeää ja loogisesti sivuilla etenevää tekstiä.

Haluaisin luetuttaa tän kaikilla niillä tyypeillä, joiden mielestä tasa-arvo on menny liian pitkälle ja niillä, jotka hokee joka käänteessä että "niin mutta entäs miehet!"

Demon Copperhead

 

Barbara Kingsolver: Demon Copperhead
Gummerus 2025
Suom. Antero Tiittula
Lukija: Valtteri Turunen

Demon Copperheadin otin kuunteluun puhtaasti kansikuvan perusteella. En tiennyt yhtään mistä se kertoo, enkä näköjään kansikuvaakaan turhan tarkkaan tutkinut, kun luulin tän sijoittuvan vähintään viime vuosisadan alkuun, vaikka kannessa näkyy muun muassa mankka, joita ei muinoin kauheasti käytetty.

Olipa hyvä olla väärässä! Kirjan nimihenkilö, Demon Copperhead, on mua nuorempi 😄 Hän syntyy nuorelle yksinhuoltajaäidille, joka käyttää reippaasti alkoholia ja lääkkeitäkin. Kotiolot ovat vaatimattomat, mutta Demonilla on hyvä ystävä ja tämän isovanhemmat tasapinottamassa elämää. Kunnes asiat kliksahtavat huonompaan suuntaan.

Periaatteessa tää kirja on ihan superankea. Juuri kenelläkään ei mene hyvin ja melkein kaikki on epäreilua. Silti tarina koukuttaa niin vahvasti, että kuuntelin tän kahdessa päivässä. Jos tämä ei herätä tunteita, niin ei sitte mikään.

Tuiskula

Merja Kukkola: Tuiskula - huveja kansalle
Nivala-seura ry 2024

 

 

Kun jossain joku mainitsee Tuiskulan, olen heti kärppänä kuuntelemassa, mitä siitä puhutaan ja jakamassa omia muistojani. Onkin selvää, että Merja Kukkolan Tuiskula-historiikki piti saada lukea.

Omat Tuiskula-muistoni ovat vuosilta 1994-1996. Olen niitä, jotka pääsi Tuiskulaan vasta rippikoulun jälkeen, mutta kyllä minä siellä sitten ravasinkin lähes joka lauantai parin vuoden ajan. Olin töissä Tuiskulan grillillä ja sitten lipunmyynnissä, ihan siksi että pääsin muulloin sisälle puoleen hintaan. Bändeillä oli harvoin merkitystä, DJ:llä vielä vähemmän: mulle Tuiskula oli paikka, jossa sai viettää aikaa kavereiden kanssa, tutustua uusiin ihmisiin, tanssia, maleksia ja pitää hauskaa. Ennen kaikkea se oli turvallinen ympäristö alaikäisillekin.

Tuiskula - Huveja kansalle on kiinnostava, mutta rakenteellisesti takkuinen teos. Alkuun muistellaan Tuiskulan huippuvuosia liki sadan sivun verran, sitten hypätäänkin ajassa taaksepäin 1920-luvulle ja lähdetään seuraamaan Tuiskulan syntyaikoja. Tuiskulasta ja Tuiskumajasta puhutaan sujuvasti rinnakkain, vaikka olivat kaksi ihan erillistä paikkaa. (Kartta olisi muuten ollut hyvä lisä! Kyllä paikallinen osaa sijoitella ainakin useimmat kirjassa mainitut paikat kohilleen, mutta ulkopaikkakuntalaisille ja nuoremmille sukupolville ei Mari-baarikaan sano yhtään mitään.) Ehdin jo turhautua siihen, että Metallican keikka mainittiin useaan kertaan, mutta vain virkkeellä tai kahdella. Lopulta laajempia keikkakuvauksia tuli vastaan kirjan viime metreillä.

Kirjaan on koottu muistoja ja kokemuksia haastatteluilla, sekä kirjoittajan sukulaisilta ja ystäviltä. Olisin halunnut tietää, miten haastatellut on valittu. Avoin haastattelukutsu jossakin?

Ai niin, Kukkola kirjoittaa, että Tuiskulan takahuoneeseen pääseminen vaati vaivannäköä. Ei vaatinut silloin 90-luvulla! 😄 Ovet oli harvoin lukossa ja monet kerrat me vain lompsittiin peremmälle. Siellä syötiin voileipiä, jututettiin bändejä ja roudareita ja kerättiin nimmareita. 

Hienoa, että Tuiskulasta on nyt kirjoitettu kirja! Laajuutta ja ajallista tasapuolisuutta olisin kaivannut enemmän. Harmillisen paljon oli tekstiin jäänyt kirjoitusvirheitä, mutta sattuuhan näitä.

Taskupainos

 

Katja Kallio: Taskupainos
Anna-Leena Härkösen elämästä
Otava 2025

 

Kävi sillä lailla jännästi, että meinasin palauttaa Anna-Leena Härkösestä kertovan Taskupainoksen lukemattomana kirjastoon, mutta sitte vahingossa luinkin siitä kaksi kolmannesta yhessä illassa!

Katja Kallio on kirjoittanut ystävänsä muistelmat minä-muodossa ja ainakin näin Härköstä tuntemattomalle teksti menee ihan täydestä: aivan kuin Härkönen istuisi samassa pöydässä ja kertoilisi juttujaan.

Jutut pomppivat välillä sinne tänne, kuten muistellessa usein käy. Kokonaisuus toimii hyvin ja on tosiaan harvinaisen vetävää tekstiä. Härkönen kertoo elämästään avoimesti, mutta ei jää kuvaamaan ikäviäkään tapauksia yksityiskohtaisesti.

Pidin tästä paljon. Tyylikäs ja napakka toteutus.

 

Tytöt tytöt tytöt

 

Ilona Ahti & Daniela Hakulinen: Tytöt tytöt tytöt
Tammi 2025
Lukija: Minka Kuustonen

En ole nähny Tytöt tytöt tytöt -elokuvaa, mutta esittelytekstin mukaan tämä kirja menee askeleen syvemmälle hahmoihin ja tapahtumiin. Kirjan lyhyydestä huolimatta henkilöhahmot tosiaan ovat ihan kokonaisen tuntuisia: on luonnetta, ajatuksia, arkisia juttuja ja vähän isompia asioita.

Kertojina vaihtelee Mimmi, Rönkkö ja Emma, kolme lukiota käyvää nuorta. Mimmi on ärhäkkä ja omapäinen, Rönkkö haaveilee edes joskus tuntevansa perhosia vatsassa ja himoa yms., Emma taas treenaa päämäärätietoisesti kaunoluistelua. Mimmi ja Rönkkö työskentelevät smoothie-baarissa ja siellä Mimmi tutustuu Emmaan. 

Rönkköön olisin halunnut syventyä enemmänkin, mutta hän jää harmillisesti Mimmin ja Emman varjoon. Rönkkö on kiinnostava hahmo ja hänen tuskittelunsa seksin ja/tai tunteiden kanssa ansaitsisi kirjallisuudessa enemmänkin näkyvyyttä. 

Ystävyyttä, perhekuvioita, ihastumisia ja ihastumisen kaipuuta. Kompakti ja nopealla temmolla etenevä tarina, jonka kuuntelin ihan huomaamatta yhellä kertaa.

Unohtumattomia tarinoita Dingosta

Sami Lotila: Unohtumattomia tarinoita Dingosta
Readme.fi 2024, 230s.

 

Unohtumattomia tarinoita Dingosta on kirja, jonka toivoin tarjoavan juuri paitsi niitä unohtumattomia Dingo-tarinoita, myös jotain uutta. Kirja koostuu haastatteluista (myös Lotilan itsensä, mikä oli aika jännä ratkaisu), jotka ainakin äänikirjamuodossa kuulostivat kovin toisteisilta. On alaotsikoita tai ingressejä, joiden sisältö sellaisenaan tulee hetken kuluttua siinä varsinaisessa tekstissä. Kirjaan ei ole haastateltu Dingon jäseniä, mutta muutamia heidän kanssaan työskennelleitä kuitenkin. Lisäksi on haastateltu esimerkiksi faneja ja Levoton tuhkimo -elokuvan ohjannutta Mari Rantasilaa. 

Ehkä kirjan kiinnostavin anti oli se lyhyt haastattelupätkä, jossa kerrottiin, millaisissa hinnoissa Dingon levyt/nimmarit ja oheistuotteet ovat keräilijöiden keskuudessa. Ja sekään ei hirveästi kiinnostanut...

Kirjaa vaivaa Neumann-keskeisyys ja vähän jäi myös sellainen siloiteltu fiilis. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään negatiivisia muistoja, hädin tuskin neutraalejakaan, vaan pelkkää hyvää muisteltavaa. En kyllä kaipaakaan mitään retosteluja ja mustamaalaamisia, mutta minulle tämä on näköjään joku uskottavuuskysymys: hyvilläkin tyypeillä on huonoja puolia.

En oikein tiedä, mitä tästä kirjasta ajattelisin. Ihan kiva, että on kerätty kansiin nämä muistot, mutta ei nämä nyt järin unohtumattomia ainakaan näin ulkopuolisen mielestä olleet...

Metsän väki

Joanna Heinonen: Metsän väki
Robustos 2024, 317s.

 

Luin Joanna Heinosen Veren väki -kirjan lukupiirissä melkein tasan kolme vuotta sitten. Jatko-osaa, tai tällaista sisarteosta, en osannut sille odottaa, mutta lukulistallehan se meni että humpsahti.

Ajallisesti Metsän väki alkaa oikeastaan jo ennen Veren väen tapahtumia, mutta vaikka kerronnan tempo on reipas, tämän kirjan tarina venyy hiukan pitemmälle. Kirjat limittyvät toisiinsa paljonkin ja vaikka tämä ei varsinaisesti jatko-osa olekaan, niin kyllä tässä paljastuu Veren väen tapahtumista sen verran oleellisia asioita, että suosittelen sen lukemista ensin.

No joka tapauksessa tässä kirjassa keskitytään Oliviaan, joka on metsänhaltia. Metsänhaltiat saavat kutakuinkin teini-iässä kyvyn muuttua joksikin eläimeksi. Merkittävä tapahtuma ja kyky ei kuitenkaan Olivian kohdalla mene toivotulla tavalla ja turvallisuussyistä Olivian elämä kaventuu kotikouluksi ilman sosiaalista elämää. Kun vuosien kuluttua Olivia viimein saa poistua kotoaan, hän tapaa lapsuudenystävänsä Kiiran ja kohtapa onkin jo meneillään melkoisia myllerryksiä.

Heinonen kirjoittaa vetävää tekstiä myös murteella, mikä vaatii kirjoittajalta erityisosaamista. Tykkään siitä, kuinka luontevasti Olivian arkeen kuuluvat erilaiset loitsut ja muut kansanuskon/-perinteen elementit. Ainoan miinuksen annan siitä, että kirja loppuu ihan hirvittävään koukkuun! Ihan meinasi epätoivo iskeä, kun takakansi tuli vastaan.

Asioita joista en tiennyt pitäväni

 

Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni
WSOY 2024, 340s.

 

Annukka Salaman Asioita joista en tiennyt pitäväni oli tasan niin vetävää luettavaa kuin odotinkin. Dialogit toimii loistavasti ja teksti ylipäätään on ihanan sujuvaa.

Tavallaan kirjan ydinsisältö löytyy jo takakannesta: tämä on enemies to lovers -romaani. Tunnetun Sinclair-suvun poika Konstantin menee uuteen kouluun, jota käy myös muunsukupuolinen Bee. Heidän välinsä ovat tulehtuneet, joskin Bee on enemmänkin neutraali ja Konstantin se vihaaja.

Tykästyin molempiin päähenkilöihin, joissa on nopeasti syvyyttä ja tarttumapintaa.

Konstantin on ökyrikkaasta, mutta tunnekylmästä perheestä. Hänen äitinsä on aivan kauhea hyväntekijä-homofoobikko, jolle tärkeintä on julkisuuskuva. Sitä rahaa on tosiaan niin valtavasti, ettei se tahtonu tuntua todelliselta. Mutta samapa tuo. Rakkaustarina tässä on pääroolissa ja sehän toimii mainiosti.

Tässä on myös tosi hyvin suunnitellut kannet, sisäkansia myöten! Ja tykkäsin kirjassa käytetystä fontista, joka oli mun väsyneille ikänäköisille silmille selkeää luettavaa.

Skutsi

Päivi Lukkarila: Skutsi
Nokkahiiri 2024, 200s.

Skutsin luin siinä vaiheessa, kun Finlandia-ehdokkuus julkistettiin ja kirjaan pompsahti jono varauksia. Odotin jännitystä ja sitä kyllä sain.

Neljä toisilleen tuntematonta nuorta lähtee eräoppaan johdolla kolmen päivän vaellukselle korpeen, ilman älylaitteita. Matka ja tarina etenee hyvää tahtia: luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vuorottelee jokaisen vaeltajan välillä.

En ois uskonu, että mua pelottais lukea tätä, mutta tunnustan pelänneeni ihan liikaa. Vaikka suurin osa kirjan kauhusta muodostuu ihan rehellisistä nuotiotarinoista (rehellisellä tarkotan nyt sitä, että kaikki tietää juttujen olevan keksittyjä), ne on niin kammottavia että nukahtamisesta ei meinannu tulla mitään.

Tarinan edetessä meno muuttuu uhkaavammaksi, kun yksi porukasta kuolee ja muutakin outoa tapahtuu ja sitten olikin pakko lukea kirja loppuun asti. Loppu oli mulle pettymys. Spoilaamista välttääkseni en edes voi kertoa, mihin petyin. Odotin kuitenkin enemmän ja lukijaa palkitsevampaa loppua.

Skutsin kansi on onnistunut, sen kertojaäänet uskottavia ja tunnistettavia. Uskon, että tämä on niitä kirjoja, joita lapset/nuoret suosittelee kavereilleen ja intoilee yhdessä.

Keskiajan hirviöt

 

Miikka Tamminen: Keskiajan hirviöt
Gaudeamus 2021, 262s.

Miikka Tammisen Keskiajan hirviöt on runsaasti kuvitettu, yleiskielinen katsaus keskiajan hirviöihin. Minkä ehkä arvasitte jo kirjan nimestä... Tämän lukeminen oli todella hauskaa! Siinä missä nykyään hirviöllä tarkoitetaan jotakin vaarallista, pelottavaa ja useimmiten fiktiivistä, keskiajalla hirviö saattoi olla melkein mitä tahansa tavallisuudesta poikkeavaa. En nyt tarkoita, että erilaisuuden kauhistelu olisi hauskaa, vaan se, että hirviöiden joukosta löytyy muun muassa kaksikasvoinen jättiläinen, jolla on punaiset polvet ja jalkaterät ja joka joutuu matkustamaan laivalla Intiaan, mikäli se halusi synnyttää. Yhdellä hirviöllä oli pitkät, lepattavat korvat, joihin se saattoi kääriytyä. Varjojalka oli yksijalkainen hirviö, joka suojasi itseään aavikolla porottavalta auringolta makaamalla selällään ja nostamalla jalkansa muodostamaan varjon itselleen. Myöntäkää pois, ettei näissä esimerkeissä ole kauheasti aineksia nykypäivän kauhugalleriassa.

Hirviöt olivat kaikessa poikkeuksellisuudessaan luonteva osa keskiaikaista elämää. Mainio kirja, josta väkisinkin oppii jotakin uutta!

Kohti suurta tuntematonta

 

Lisa Marie Presley & Riley Keough:
Kohti suurta tuntematonta
Johnny Kniga 2024, 301s.
Suom. Markku Päkkilä

Tän vuoden kirjamessureissussa kävi sellanenkin ihme, että luin ekan messuostoksen jo reissun aikana! Joskus 16-20 -vuotiaana fanitin Elvistä. Musiikkia lähinnä, vaikka en voi ulkonäköäkään moittia. Luin ne Elvis-kirjat, mitä käsiini sain, samoin lukuisat Suosikin kultaturboelvisspesiaalit.

Vuosien myötä fanitus haalistui, osin siksi että aloin tajuta miten epämiellyttäviä piirteitä Elviksessä oli. Olen lukenut Priscilla Presleyn Elvis ja minä -kirjan ja myös tämä Lisa Marie Presleyn muistelmateos meni suoraan lukulistalle. Lisa Marie Presley ei ehtinyt saada kirjaa valmiiksi ennen kuolemaansa, vaan sen on täydentänyt ja viimeistellyt hänen tyttärensä Riley Keough. Tehtävä ei ole ollut helppo, mutta lopputulos on hyvä.

Kohti suurta tuntematonta kattaa Lisa Marien koko elämän, mutta eniten kirjassa muistellaan varhaislapsuutta sekä viimeisiä vuosia. Lapsuus Gracelandissa on ollut omalaatuinen, mutta selvästi hyvää aikaa. Äidistään Lisa Marie ei montaa sanaa sano, hyviä varsinkaan. Lisa Marie oli aina isän tyttö. Oli Elvis aviomiehenä (tai miehenä ylipäätään) millainen tahansa, isänä hän oli Lisa Marielle juuri oikeanlainen.

Tietysti kirjassa käydään läpi myös Lisa Marien mieskuvioita ja avioliittoja, mutta aika tyylikkäästi. Mitään hillittömiä paljastuksia en ainakaan itse bongannut. En niitä kyllä kaivannutkaan.

Koko kirjaa varjostaa suru, ahdistus ja menetys. Jo kirjan alussa kerrotaan Lisa Marien kirjoittaneen tätä elämänsä synkässä vaiheessa ja sen huomaa. Valoa ja toivoa ei juurikaan näy ja muistoissakin korostuvat ne ikävät asiat. Kaikkein sydäntäsärkevintä oli lukea ajasta Lisa Marien ja Danny Keoughin pojan kuoleman jälkeen. Sellaista surua on vaikea kuvitella (onneksi!) mutta tästä kirjasta se välittyy.

Kirjan kertojina ovat sekä Lisa Marie että Riley. Molemmilla on oma fontti, joten kertojan vaihtumisessa pysyy hyvin perillä. Teksti ylipäätään on selkeää ja napakkaa, turhaa jaarittelua ei ole.

Tästä Ihmemaahan

 

(toim.) Siri Kolu & Salla Simukka:
Tästä Ihmemaahan
WSOY 2024, 160s.

Nuorille suunnattuja novelleja kysellään kirjastosta säännöllisesti, mutta tarjonta on vielä aika niukkaa. Tartuinkin innolla tähän Salla Simukan ja Siri Kolun toimittamaan Tästä Ihmemaahan kokoelmaan: olisko tässä sellainen nuorille suunnattu kokoelma, jota olisi helppo suositella?

Kirjassa on ikäänkuin kehyskertomuksena tai kertojana/kuulijana Kolun ja Simukan kirjoittamia Alisen ääni -pätkiä. Varsinaisia novelleja on 9, samoin niiden kirjoittajia. Mukana on nimekäs valikoima kotimaisia kirjoittajia: Juuli Niemi, Akseli Heikkilä, Jani Nieminen, Tommi Kinnunen, Dess Terentjeva, Anniina Mikama, Hannele Mikaela Taivassalo, Marisha Rasi-Koskinen sekä Siiri Enoranta. Jo kirjoittajien määrästä voi päätellä, että tyylejä löytyy monia.

Kokoelman novellit ovat kaikki omanlaisiaan ja niitä yhdistää tietysti Liisan seikkailut Ihmemaassa klassikko. Osa novelleista on selkeitä Ihmemaa-tarinoita, osassa taas yhtymäkohdat on tarkoituksellisesti kätketty pintaa syvemmälle.

Liisa Ihmemaassa ei ole mun suosikkikirjoja. En ole varma edes siitä, olenko lukenut sen kokonaan vai en. Jotenkin se kirjan surrealistisuus ylittää mun sietokykyni, enkä saa siitä otetta. Sama ongelma oli tämän kokoelman kanssa.

Vaikka kuinka tykkään sanoilla leikittelystä ja nonsensestä, niin kuitenkin novelleilta(kin) kaipaisin enemmän selkeyttä. Mietin, millaiselle kohderyhmälle tämä kirja on tarkoitettu. Nuorille kyllä, mutta mielestäni tämä vaatii lukijalta aika paljon. Toisaalta, jos fanittaa Ihmemaan Liisaa ja tykkää lukea ei-niin-suoraviivaista-kerrontaa, tämä on varmasti positiivinen lukukokemus.

Jännitystä ja kauhua alakoululaisille

J.S. Meresmaa: Pimeänkynsi
Lumola 1
Karisto 2024, 152s.
Kuvitus: Elina Äijälä

 

Alakoululaiset kyselevät säännöllisen ahkerasti kauhu- ja jännityskirjoja. Molempia toki on, mutta etenkin vitos-kutoset kaipaavat jo selvästi pelottavampia tarinoita kuin useimmat nelosluokkalaiset.

J.S. Meresmaan Lumola-sarjan ensimmäinen osa, Pimeänkynsi, on hiukan enemmän jännitystä kuin kauhua. Hirviöitä tässä kyllä on, mutta ainakaan näin ensimmäisessä osassa ei ehditä kovin synkkiin seikkailuihin.

Aapo on muuttanut isänsä kanssa pienelle paikkakunnalle, Mustakolun kylään. Aapo ei ole muutosta innoissaan monestakaan syystä: hän ei tunne Mustakolusta ketään ja sitä paitsi hänellä on todella ikävä vuotta aiemmin kuollutta vaariaan. Isä tekee pitkää päivää kaupalla ja äidillä on uusi mies ja uransa.

Frisbeegolffia pelatessaan Aapolta lipsahtaa upouusi kiekko joen toiselle puolelle. Kiekonhakureissulla hän päätyy vanhan kartanon pihalle. Muutaman väärinkäsityksen seurauksena Aapolle selviää pian, että kartanossa hoidetaan hirviöitä.

Pimeänkynsi on joutuisasti etenevä ja sopivan jännittävä tarina. Tämä on toki vasta ensimmäine osa, mutta kyllä tämän perusteella uskaltaa odottaa hyvinkin paljon! Meidän kuopus luki tämän keuhkokuumetta parannellessaan ja kyseli heti seuraavan osan perään. Onneksi se ilmestyy jo ensi keväänä. 

(Tämän jälkeen hän muuten tiedusteli, onko meillä kotona mitään muuta kauhukirjallisuutta ja niin hän päätyi lukemaan ensimmäisen Stephen Kinginsä! Se oli Ihmissuden vuosi, eli ei parhaimmasta päästä, eikä hurjin. Mutta luki kuitenkin)

Maria Turtschaninoff: Mantikora
Tammi 2024, 97s.
Kuvitus Peter Bergting

 

Ja kun lapsi kauhua kaipasi, niin tämä Maria Turtschaninoffin Mantikora oli totta kai luontevaa jatkumoa lukuputkelle. Lapsi piti tästäkin ja minä myös!

Lin isän naisystävässä on jotain pielessä. Jotenkin hän hymyilee liikaa ja liian leveästi ja ihan kuin hampaitakin olisi jotenkin liikaa niitäkin. Li on vakuuttunut siitä, että nainen on mantikora: hirviö jolla on ihmisen kasvot, leijonan ruumis, kynnet ja häntä. Nainen syöttää lapsia epäilyttävän innokkaasti, aivan kuin se lihottaisi heitä. Isä ei tietenkään epäile mitään, eikä pikkuvelikään. Mutta etenkin pikkuveljeä suojellakseen Lin on tehtävä jotakin.

Mantikorassa kauhuun ei ehdi totutella, vaan heti ensi sivuilla lukija tietää, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Turtschaninoff ei turhia taustoita eikä selittele, vaan luottaa siihen, että lukija ymmärtää kyllä. Bergtingin kuvitus on tyylikästä ja pelottavan realistista, jos hirviökauhua voi realistiseksi sanoa. Tarina on uhkaava, mutta vaikka tässä karujakin kohtauksia on, niitäkään ei jäädä turhan tarkkaan kuvailemaan, ei sanoilla eikä kuvilla.

Tasokasta kauhua varhaisnuorille!

Symbolien joulu

Liisa Väisänen: Symbolien joulu
SKS 2024, 112s.

 

Niin paljon kuin talvea inhoankin, joulu on mun mielestä kiva. En tunnustaudu erityisen jouluihmiseksi kuitenkaan, sillä koristelu jää usein vähiin enkä todellakaan jaksa aina laittaa jouluisia verhoja. (Niissä verhoissa ei edes ole mitään jouluista kuviota, mutta niissä on punaista.) Tämä Symbolien joulu kiinnosti ihan siksi, että jouluun liittyy niin paljon erilaisia juttuja ja ajattelin että olisi kiinnostavaa kuulla, mitä minkäkin asian takaa paljastuu.

Spoiler alert: näköjään kristinusko, Jeesus ja uudelleensyntymä.

Petyin tähän kirjaan.
Tässä tosiaan keskitytään kristillisiin symboleihin tai vähintään kristillisiin tulkintoihin, vaikka ohimennen toki myönnetäänkin että joulua vietettiin Suomessakin jo ennen kuin kristinusko tänne asti ehti. Jos hetken näyttääkin siltä, että lukijalle tarjottaisiin jotain vanhempaa perua oleva selitys, niin eiköhän kuitenkin lopulta olla takaisin niissä samoissa selityksissä. Tontuista ei juurikaan puhuttu, joulupukista sentään jonkin verran. 

Ainoa oikeasti kiinnostava asia oli kärpässienet. Tietysti nekin saatiin kuvastamaan uudelleensyntymää, mutta kirjassa kerrotaan samassa yhteydessä Punahilkasta niin räväkkä versio, että ainakin se jäi mieleen! Tässä versiossa Punahilkka on viemässä mummolle keksejä, mutta tuleekin matkalla syöneeksi kaikki itse. Huono omatunto iskee ja Punahilkka käärii keksinmuruja papereihin ja tarjoaa niitä mummolle. Mummoa ei muruset kiinnosta vaan hän suuttuu. Seuraavana päivänä hän menee ja pilkkoo Punahilkan palasiksi ja viskoo ne pitkin taloa. Punahilkan äiti yllättäen järkyttyy tästä. Onneksi paikalle osuu munkki, joka tekee kärpässienestä liimaa jolla tyttö saadaan kasaan. Ja sen pituinen se. 

Luulen, että Symbolien joulu on oikein kiva joulukirja heille, jotka viettävät joulua hartaissa tunnelmissa. Jos taas joulussa kiehtoo enemmän riemukas yhdessäolo kuin tarkat perinteet, kannattaa etsiä jokin toinen joulukirja.