Hyvää hömppää

Melissa Hill: Kirjeitä San Franciscosta (Please Forgive Me)

Tammi 2009, 415s.

Suom. Henna Kaarakainen

Voi miten virkistävää oli lukea pitkästä aikaa hömppäkirja! Vielä hauskempaa oli lukea tämä samaan aikaan kun aloitin katsomaan Rimakauhua ja rakkautta (ensimmäistä kertaa, mainittakoon). Jälkimmäinen on osoittautunut niin hyväksi sarjaksi, että huomasin jo lukiessa sekoittavani iloisesti kirjan ja tv-sarjan, joilla ei luonnollisestikaan ole keskenään mitään tekemistä. Lainasin tämän kirjastosta vahingossa, koska sekoitin irlantilaisen Melissa Hillin amerikkalaiseen Melissa Banksiin, jonka Nyt nappaa-kirjasta pidin aikoinaan kovasti.

Kirjassa Irlantilainen Leonie muuttaa San Franciscoon kertomatta asiasta edes parhaalle ystävälleen. Syy muuttoon selviää vähitellen kirjan edetessä, mutta toki tällaisen kirjan ollessa kyseessä tietää asiaan liittyvän hankalia ihmissuhteita. Leonie viihtyy uudessa kotikaupungissaan mainiosti, onhan hänellä viehättävä asunto, kiva työpaikka, ymmärtäväinen pomo ja naapuri, josta tulee Leonien hyvä ystävä. Muuttaessaan uuteen asuntoonsa Leonie löytää vaatekaapin ylähyllyltä puurasian, jossa on sellofaaniin pakattuna avaamattomia kirjeitä. Leonie ottaa tehtäväkseen toimittaa kirjeet perille, mikä osoittautuu hankalaksi, kun ei tiedä vastaanottajan nykyistä asuinpaikkaa.

En lue hirveän paljon hömppäkirjoja (chick lit ei oikein istu puheeseeni), mutta onneksi tartuin tähän. Kirjeitä San Franciscosta on mukavan moniulotteinen siinä mielessä, että siinä seurataan montaa eri tarinaa niin nykyisyydessä kuin menneessäkin. Eihän tämä mitään klassikkoainesta ole, mutta harvinaisen onnistunut hömppäkirja minun makuuni. Suomennostakin täytyy kehua sujuvuudesta.

Koska Totally British -haasteesta löytyy oma kategoria irlantilaisille kirjailijoille ja Irlantiin sijoittuville kirjoille, haluan välttämättä osallistua siihen tällä teoksella. Lukujonossa on jo valmiiksi - monen muun ohella - pari irlantilaiskirjailijoiden kirjaa, joten ehkä tämä uuden haastekategorian aloittaminen vauhdittaisi niiden lukemista.

Rikoksia

Ferdinand von Schirach: Rikoksia (Verbrechen)

Atena 2011, 210s.

Suom. Raija Nylander

Tätä kirjaa en olisi lainannut ja lukenut ilman Jorin arvostelua. Odotin peruskaavasta poikkeavien rikosten kuvailua, mutta sain kyllä paljon enemmän. Kyseessä on kirjailijan esikoisteos, josta en löydä muuta moitittavaa kuin sen, etten ole oikein selvillä onko kyseessä fiktiivinen teos vai ei. Kirjastoluokittelun perusteella kyseessä on proosa, mutta moni nettilähde pitää kirjan tarinoita tosina. Ovatko nämä tositapauksia taiteellisesti väritettyinä? Jos joku löytää yksiselitteisen "totuusluokituksen", olisin hyvin iloinen tiedosta. 

Ferdinand von Schirach on erittäin taitava kirjoittaja. Kirjan kaksitoista tarinaa - tai tapausta - ovat melko lyhyitä ja eleettömiä, mutta hyvin latautuneita. Jos Stephen King kirjoittaisi rikostarinoita, hän kuulostaisi varmaankin samalta kuin von Schirach. Minä luin tätä kirjaa nautiskellen, samaan tapaan kuin luen novellikokoelmia: yksi kappale kerrallaan, sitten tauko. Näin saan keskittyä kuhunkin kappaleeseen rauhassa.

En halua kertoa mistään tapauksesta tarkemmin, koska se veisi ilon lukukokemuksesta. Melkeinpä suosittelen, ettei kukaan lukisi edes takakantta, sillä mielestäni siinäkin paljastetaan jo vähän liikaa. Tämä oli virkistävä ja laadukas tuttavuus. Sellainen kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen muunkin lukevan.

---

Maailmankartalta valloitan tällä Saksan.

Lisää Dahlia

Roald Dahl: Taikasormi (Magic Finger)

Gummerus 1998, 63s.

Suom. Päivi Heininen

Kahdeksanvuotiaalla tytöllä on taikasormi. Jos joku suututtaa tytön, hän voi taikasormellaan langettaa rangaistuksen. Millaisen, se riippuu tapauksesta. Eräänä päivänä tyttö raivostuu, kun näkee Kesälän sedän ja tämän kahden pojan palaavan metsältä pieni kauris saaliinaan. Tyttö käyttää taikasormeaan ja seuraavana päivänä Kesälän koko perhe saa kokea kummia.

Taikasormi on hauska ja runsaasti kuvitettu. Tekstiä ei taida lopulta olla kuin parikymmentä sivua, mutta Quentin Blaken kuvitusta katselee kyllä mielellään.

Roald Dahl: Iso kiltti jätti (The BFG)

WSOY 1993, 232s.

Suom. Tuomas Nevanlinna

Olen lukenut Iso kiltti jätti-kirjan joskus vuosia sitten, mutta en muistanut tästä enää juuri mitään. Ensimmäisen kerran Isosta kiltistä jätistä kuultiin kirjassa Iskä ja Danny maailmanmestari isän kertomana iltasatuna.

Tarina alkaa siitä, kun Sohvi valvoo eräänä yönä orpokodissa. Mistään ei kuulu ääntäkään ja Sohvi päättää kurkistaa ikkunasta, miltä äänetön maailma näyttää. Sohvi näkee Ison kiltin jätin, joka nappaa Sohvin mukaansa jättien maahan, ettei Sohvi pääse kertomaan Jätistä muille.

Iso kiltti jätti asuu luolassa jättien maassa, kerää unia purkkeihin ja kiertelee sitten öisin puhaltelemassa lapsille kauniita unia. Iso kiltti jätti ei syö ihmisiä kuten kaikki muut jättiläiset, vaan perskurkkanoita, ainoaa jättien maassa kasvavaa kasvista, joka maistuu äärimmäisen inhottavalle. Iso kiltti jätti ei ole koskaan käynyt koulua, vaan hän on opiskellut itsekseen lukemaan ja kirjoittamaan. Sanastokin on omintakeinen.

Iso kiltti jätti on oikeastaan jättiläiseksi hyvin pieni, muut ovat noin kaksi kertaa IKJ:n kokoisia. Muut jättiläiset ovat hyvin ilkeitä ja julmia. Iso kiltti jätti ja Sohvi kehittelevät suunnitelman, jonka avulla jättiläisistä päästäisiin eroon, mutta apua tarvitaan Suomen presidentiltä.

Tykkäsin tästäkin kirjasta, mutta muutama asia harmittaa. Ensinnäkin Ison kiltin jätin käyttämä kieli oli mielestäni suomeksi ärsyttävää. Englanniksi en ole tätä lukenut, mutta olisi hauska tietää, toimiiko jätin kieli alkuperäisessä tekstissä jouhevammin. Sananväännöksiin ja uudissanoihin kyllä tottuu aika pian. Isompi ärsytys heräsi siitä, että käännöksessä Sohvi ja IKJ hakevat tosiaan apua Suomen presidentiltä. Ymmärrän, että suomalaislasten näkökulmasta on jännittävämpää ajatella tapahtumat Suomeen kuin englantiin, mutta kyllä se englannin kuningatar vain olisi toiminut paremmin.

----

Nämä kirjat listaan Totally British haasteeseen, Children's Britain osioon.

Hyvä vs. Paha

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja mr. Hyde (The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde)

Otava 1996, 111s.

Suom. Erkki Haglund

Tohtori Jekyll ja mr Hyde päätyi lukulistalle osana Totally British haastetta (Gothic Fiction). Olen lukenut tämän aiemminkin, mutta muistikuvat olivat niin hataria, että halusin kerrata. Eniten tämän kirjan kanssa hämmästyttää sen pituus. Eli lyhyys. Luulin, että tämä on joku lyhennelmä, mutta ilmeisesti kirja on alunperinkin ollut tämmöinen läpäre.

Juonta en halua lähteä kertaamaan, se kun on varmasti tuttu itse kullekin. Ja jos ei ole, niin parempi kun ei tiedäkään liikoja jos aikoo tämän kirjan lukea. Kirja on nimittäin ihan kelpo tarina, joka ei kuitenkaan tee oikein minkäänlaista vaikutusta, kun tietää sen ratkaisevimman pointin - eli mr Hyden henkilöllisyyden.

Vaikea tästä on sanoa oikein mitään muuta. Ihan hyvä, mutta olisi ollut parempi jos en olisi tiennyt mitään etukäteen. R. L. Stevensonin Aarresaaresta pidin huomattavasti enemmän.

Muiden arvioita löysin kolme:
Zephyr
Valkoinen kirahvi
Satu

Yöpöydällä

Kirjaintenvirran Hanna esitteli meille miehensä yöpöydän ja avasi keskustelun siitä, tarttuuko lukuhimo. Innolla hipsin kamera kädessä yläkertaan, mutta eipä ollut meidän yöpöydissä mitään kuvattavaa! Mies lukee yhtä kirjaa kerrallaan, eikä se kirja päivisin yöpöydällä kökötä vaan kulkee miehen mukana. Minulla on normaalisti pino kirjoja tyrkyllä sängyn vieressä, mutta pari päivää sitten järjestin kirjahyllyt ja kaikki kirjat ovat nyt kiltisti omilla paikoillaan.

Lapsilla ei ole yöpöytiä, mutta nuorimmaisen sängynvierus näytti eilen tältä:

Pinon päällimmäinen, Missä on kirahvi?, on jaksanut kiinnostaa molempia poikia jo pari vuotta. Siinä ei ole mitään tarinaa, vaan koko aukeaman kokoisia kuvia, joista voi etsiä erilaisia yksityiskohtia. Jokaisella sivulla on aukeavat sivuliepeet, joissa on pikkukuvina ja nimettyinä joitakin asioita etsittäväksi. Mainio kirja, paitsi iltasatuna.

Pinossa on myös kolme Pingu-kirjaa, Karhuveljeni Koda, Muumi ja eläimet sekä Petteri etsii pelikaveria. Ihan hyvä valikoima 3-vuotiaalle.

Siitä lukemisen tarttumisesta vielä. Mieheni ei ole mikään himolukija, mutta vuosien varrella olen ilokseni tartuttanut edes jonkinlaisen lukuharrastuksen. Eilen mies sai päätökseen Stephen Kingin Musta torni-sarjan. King on yhteinen luottokirjailija, muuten kirjamaku ei kohtaa. Mies viihtyy parhaiten kotimaisten dekkareiden parissa, minä en niistä oikein välitä.

Lapset tutkii kirjoja vaihtelevalla mielenkiinnolla. Isompi on muutaman kerran todennut, että lukeminen on tylsää tyttöjen hommaa, pienempi ei ole vielä antanut lopullista tuomiotaan. Parhaita kirjoja ovat isomman mielestä sopivan jännät, ällöt ja hassut (Yrmy ja Ärmätti on yksi tällainen), pienempi taas rakastaa kaikkea missä on joko kissoja tai pyssyjä.

Jeeves

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves (Right Ho, Jeeves; Thank you, Jeeves; Jeeves Makes an Omelette)

Teos 2009, 573s.

Suom. Kaisa Sivenius

Bertie Woosterin ja Jeevesin tapahtumarikas elo on varsin viihdyttävää seurattavaa, niin kirjoissa kuin televisiossakin. Bertie koheltaa milloin missäkin, keksii (omasta mielestään) erinomaisia juonia milloin kenenkin ystävän kosinnan edistämiseksi. Väärinkäsityksiltä ei voi välttyä, mutta onneksi on luotettava Jeeves, joka onnistuu aina pelastamaan tilanteen.

Kiitos, Jeeves sisältää kolme tarinaa: Jepulis, Jeeves; Kiitos, Jeeves ja Munakasta, Jeeves. Kun kirjan kannessa on teksti "Jeeves-tarinoita 1", niin kuvittelin pääseväni seuraamaan Bertramin ja Jeevesin ensimmäisiä seikkailuja. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä nämä tarinat ovat ilmestyneet alunperin vuosina 1934 ja 1959, ja Wodehouse kirjoitti ensimmäisen Jeeves tarinan jo 1919. Wikipedia tietää kertoa, etteivät tarinat alunperinkään ilmestyneet tapahtumajärjestyksessä, mutta Kiitos, Jeevesin tarinat sisälsivät niin rutkasti viittauksia aiempiin edesottamuksiin, etten usko näiden kuuluvan ihan alkuun. Toisaalta, koska hahmot olivat entuudestaan tuttuja, en kokenut olevani mitenkään hukassa, vaikka ketään ei kummemmin esiteltykään.

Viihdyin Jeevesin seurassa oikein hyvin. Tarinat tosin kulkevat melko lailla samaa rataa, mutta en kokenut sitä häiritseväksi. Voisin ajatella toisin, jos lukisin kaikki Jeevesit samaan syssyyn.

Kiitos, Jeeves oli kepeää komediaa,  huoletonta ja viatonta. Suosittelen!

Tämä kirja osallistuu Totally British haasteeseen, kategoriaan Stiff Upper Lip.

Åkerblom

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom - Elämän ja kuoleman lähettiläs (Maria Åkerblom. Sändebudet med makt över liv och död)

Schildts 2011, 314s.

Käsikirjoituksesta suomentanut Mirja Huovila

Maria Åkerblom oli vielä nuori tyttö, kun hän aloitti toimintansa unissasaarnaajana vuonna 1917. Hän piti puheensa yleensä sängyssään maaten, kädet kohotettuina. Åkerblom tuntui tietävän läsnäolijoiden salaisuudet ja ajatukset ja hän ennusti tulevia tapahtumia. Alussa Åkerblom julisti Uudenmaan seurakunnissa, mutta siirtyi hiukan myöhemmin Pohjanmaalle, Kokkolan seudulle. Pohjanmaan ruotsinkielisten keskuudessa Åkerblom saavutti melko nopeasti suosiota ja keräsi ympärilleen lukuisia kannattajia (Åkerblomilaisia), jotka olivat valmiit tekemään kaiken, mitä Åkerblom pyysi: varkauksia, petoksia, pahoinpitelyitä, vääriä valoja ja löytyypä listalta vielä murhayrityskin. Åkerblomin talossa, "Palatsissa", oli lukuisia salakäytäviä ja piilopaikkoja, joihin pystyi paeta poliisia.

Ei siis ole ihme, että Åkerblom ja osa kannattajista oli useita kertoja syytettynä oikeudessa ja usein tuomittuinakin. Åkerblom ei kohtaloonsa helpolla alistunut, vaan pakeni niin Kokkolan poliisivankilasta kuin Hämeenlinnan naistenvankilastakin. Kerran Åkerblom myös hyppäsi liikkuvasta junasta kesken vankikuljetuksen Vaasasta Kokkolaan.

Pohjanmaalla Åkerblom ei saanut esiintyä seurakunnissa sen jälkeen, kun hän eräässä kokouksessa kielloista huolimatta oli noussut saarnastuoliin puhumaan. Åkerblom jatkoi toimintaansa mm. rukoushuoneella, mutta piti myös pienempiä kokouksia yömyöhään omassa kodissaan. Åkerblomin toiminta herätti pahennusta paitsi kirkon piirissä myös kaupunkilaisten keskuudessa. Monin keinoin Åkerblomia yritettiin "savustaa" pois kaupungista ja vuonna -23 Åkerblom kannattajineen muutti eteläsuomeen. 

Åkerblomin ja kannattajien asunto, Toivolan huvila Meilahdessa.

kuva täältä

Åkerblom piti laumaansa tiukasti otteessaan:

"Sosiaalinen kontrolli oli tiukka. Kannattajat eivät saaneet olla tekemisissä laumaan kuulumattomien kanssa. Kielto ei koskenut vain työtovereita vaan myös perheenjäseniä ja muita sukulaisia. --- Radion hartauksia ei saanut kuunnella, eikä kaupungin muissa hengellisissä kokouksissa tai jumalanpalveluksissa saanut käydä."

Toisinaan Åkerblom myös päätti, mikä nimi kannattajien lapsille piti antaa.

Heinäkuussa -27 Maria Åkerblom tuomittiin väärästä valasta ja yllytyksestä murhaan 13 vuodeksi vankeuteen. Vapauduttuaan viimeisen tuomionsa jälkeen vuonna -33 Åkerblom aika pian jätti saarnaamisen ja ryhtyi liikenaiseksi ja koirankasvattajaksi. Tosin Åkerblomin rehellisyydessä olisi vieläkin ollut parantamisen varaa: hänet suljettiin koiranäyttelyistä, koska hän turvautui vilppiin voittaakseen.

Lahkolaisista osa palasi takaisin kotiseudulleen, osa aloitti uuden elämän etelä-suomessa.

Minä tartuin tähän kirjaan ainakin kahdesta syystä. Historia on mielenkiintoista ja paikallishistoria vielä mielenkiintoisempaa. On jännittävää ajatella, että tässä ihan lähellä on tapahtunut jotakin näin omituista. Toisaalta minua kiinnostaa uskonnollinen puoli: kuinka tällainen "hurahtaminen" on mahdollista? Mikä saa tavalliset ihmiset antautumaan täysin toisen käskyvallan alle uskonnon nimissä? Kirjoittaja toteaa kirjan lopussa, että tämän kaltaisten liikkeiden analysointi on tärkeää myös siksi, että "huomattaisiin, ettei uskonnollisuus takaa millään tavalla, että kaikki siihen liittyvä kestäisi kriittistä eettistä tarkastelua."

En ymmärrä lahkolaisuutta tämän kirjan jälkeen yhtään paremmin. Tai no, tavallaan kyllä. Luultavasti tarpeeksi karismaattinen ja manipuloiva ihminen pystyy pyörittelemään ihmisiä ympärillään halunsa mukaan yhtä hyvin uskonnon kuin poliittisen näkemyksen nimissä.

Maria Åkerblom - Elämän ja kuoleman lähettiläs oli mielenkiintoinen teos. Kirjan lopussa tuli aika paljon toistoa, mutta pidin siitä, että Björkstrand kertoi myös kirjantekoprosessista. Björkstrand on väitellyt tohtoriksi kirkkohistoriasta vuonn 1976, aiheenaan åkerblomilaisuus. Väitöskirjaansa varten Björkstrand yritti useaan kertaan tavata itsensä Maria Åkerblomin saadakseen kuulla hänen kantansa tapahtumiin, mutta Åkerblom kieltäytyi. Hän ei suostunut keskustelemaan aiheesta edes puhelimessa.

En oikein osaa suositella tätä kenellekään, mutta minusta tämä oli hyvä.