Huono äiti

Sari Helin: Huono äiti - tunnustuksia

Schildts & Söderströms 2013, 120s.

Luin äskettäin Anu Silfverbergin Äitikortin, josta olisin halunnut provosoitua. Kirja olikin yllättävän kesy odotuksiin nähden ja suuret ärsytykset jäivät kokematta. Sari Helinin Huono äiti taas päätyi lukulistalle siksi, että halusin lukea jotakin hersyvää ja naurattavaa. No, ei naurattanut.

Sari Helin kirjoittaa suosittua Huono äiti -blogia, sekä kolumneja mm. Annaan. En muista lukeneeni blogia tai kolumnejakaan, joten Helinin tyyli ei ollut entuudestaan tuttua. Periaatteessa kirja on hauska: vitsikkäästi pohditaan erilaisia äitityyppejä uraäidistä perusäitiin; listataan asioita, joita oman lapsen kanssa ei varmasti tehdä/varmasti tehdään; seurataan lapsiperheen hektistä arkea; mietitään hiukan anoppisuhdetta sekä parisuhdetta ja seksielämää.

Mutta vaikka tyyli on vitsikäs ja kepeä, huomasin ärsyyntyväni suuresti tätä lukiessa. Ihan ensimmäiseksi niskakarvat nosti pystyyn kirjan graafinen ilme. Kenelle tämä kirja on oikein suunnattu ja mille aikakaudelle? Minussa kirjan ulkoasu herättää epämiellyttäviä mielleyhtymiä 90-luvun alun teineille suunnattuihin kirjoihin romaaneista vitsikirjojen kautta rippikoulukirjaan. (Riparilla oli kivaa, mutta se kirja oli ruma.) Sitten taas kirjan sisältö tuntuu moneen kertaan käsitellyltä. Monin paikoin tuli mieleen Vuoden mutsi, josta tosin pidin huomattavasti enemmän.

Kaikkein eniten ärsytti kirjan "huippuhauska" K-18 osio, "Seksiä perhepedissä". Olen joissakin asioissa perinteinen kukkahattutäti ja pettäminen on yksi niistä aiheista, joille en osaa nauraa. Siksipä nämä "ei tuo oma puoliso enää innostanut niin olipa onni kun löysin panokaverin muualta" -jutut eivät huvittaneet tippaakaan. Ehkä, jos pettämistarinoita olisi ollut vain yksi, se ei olisi ärsyttänyt niin paljon.

Huono äiti oli minulle pettymys. Lukeminenkin kesti ärsytyksestä (ja harmillisen pienestä fontista) johtuen miltei viikon. Varmasti kirjalle lukijoita löytyy, vaikka itse en tiedäkään, kenelle tätä suosittelisin.

Persepolis x 2

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni (Otava 2004, 160s.)

Persepolis 2 - kotiinpaluu (Like 2007, 160s.)

Suom. Taina Aarne

Marjane Satrapin omaelämäkerralliset sarjakuvakirjat Persepolis ja Persepolis 2, ovat jääneet mieleeni muiden blogiteksteistä. Satrapin piirustustyyli on melko pelkistettyä, mutta pidän tästä. Ainakaan kuvitus ei vienyt liikaa huomiota tekstiltä, vaan maltoin keskittyä välillä harmillisen pienellä fontilla rustattuihin puhekupliin.

Ensimmäisessä osassa Satrapi kuvaa Iranin hyvin nopeaa taantumista vuoden 1979 islamistien vallankumouksen jälkeen. Satrapin perhe on hyvin toimeentuleva ja melko vapaamielinen, eikä sopeutuminen jatkuvasti tiukkeneviin sääntöihin mm. pukeutumisen suhteen ole helppoa. Kulissit on pakko pitää pystyssä, joten Satrapi ja hänen äitinsä pukeutuvat soveliaiksi katsottuihin asuihin kaupungilla liikkuessaan. Iltaisin, paksujen tummien verhojen takana vietetään kuitenkin juhlia ja pelataan kortteja - ja toivotaan, ettei kukaan naapureista tee viranomaisille ilmiantoa.

Olosuhteet muuttuvat kuitenkin jatkuvasti huonommiksi ja lopulta, Satrapin ollessa 14 vuotias hänet lähetetään Itävaltaan sotaa pakoon. Itävalta on Iraniin verrattuna kuin täysin toinen maailma ja Satrapilla onkin kova työ löytää paikkansa ja identiteettinsä. Persepolis 2 kertookin Satrapin vuosista Itävallassa sekä lopulta paluusta Iraniin. Kotimaa ei ole juurikaan muuttunut, ainakaan paremmaksi tai turvallisemmaksi paikaksi ajattelevalle ja valtaapitävien määräyksiä kyseenalaistavalle naiselle.

Taas on pakko todeta, että lukiessa sitä oppii väkisinkin jotakin uutta. Satrapin kirjoista opin (ainakin hetkeksi) paljon Iranin historiasta ja kulttuurista, joka onkin harvinaisen monimuotoinen ja mielenkiintoinen. Satrapin kirjat ovat keränneet paljon kehuja, enkä sitä yhtään ihmettele. Hienoja teoksia, molemmat.

Dead Ever After

Charlaine Harris: Dead Ever After

Gollancz 2013, 338s.

Viimeinkin postimies ehti tuoda miehen minulle äitienpäivälahjaksi tilaaman kirjan! (Tällä kertaa miehen kirjavalinta oli täydellinen, toisin kuin jouluna.)

Monelle lienee tuttu se yhtä aikaa tyytyväinen ja tyhjä olotila, kun on lukenut loppuun kirjasarjan. Sitä tuntee helpotusta siitä, että viimeinkin tarina on tullut kerrottua, mutta samalla jää ikävä joitakin kirjan hahmoja (Eric). Dead Ever After on kolmastoista Sookie Stackhouse -kirja ja virallisesti sarjan päätösosa. Harris on kuitenkin ilmoittanut, että lokakuussa ilmestyy vielä yksi ohkainen kirja, After Dead, jossa kerrotaan hiukan joidenkin hahmojen kuulumisia tämän Dead Ever Afterin jälkeen.

Yritän kirjoittaa tämän tekstin paljastamatta juonesta liikoja, mutta jotakinhan tästä on pakko voida sanoa. Ensinnäkin voisi todeta, että kirja ei ole sarjan parhaimmistoa. Lukijoista valtaosa on varmasti jännittänyt eniten Sookien mieskuvioita ja Harrisin ratkaisua sen suhteen, kenen kanssa Sookie päätyy yhteen. Ehdokkaitahan kyllä riittää jonoksi asti ja vähän niin kuin muistin virkistämiseksi Harris on ympännyt kaikki kosijat mukaan tähän osaan, kuten Katinkakin huomauttaa. Itse asiassa kirjassa summaillaan tuskastuttavankin ahkerasti ihmisiä ja olioita, joiden kanssa Sookie on ollut tekemisissä...

Yritin olla lataamatta liikoja odotuksia tälle kirjalle, enkä nyt ihan älyttömästi voi sanoa pettyneeni. Ehkä eniten harmittaa, ettei Harris malttanut hidastaa vauhtia vaan tässäkin osassa porhalletaan vaarallisesta tilanteesta toiseen hillitöntä tahtia. Olisin halunnut keskittyä siihen Sookien rakkauselämään!

En usko lukevani sarjaa kokonaisuudessa uudestaan - ainakaan lähivuosina - mutta ehkä sen suosikkini eli neljännen osan kuitenkin.

Sivistyksen turha painolasti

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

Teos 2011, 341s.

En enää muista, kenen blogissa alunperin kiinnostuin Sivistyksen turhasta painolastista. En muista sitäkään, kenen bloggaus virkisti muistiani ihan äskettäin. Mutta sitten luin Kuoleman Ehtoolehdossa ja takaliepeestä hoksasin, että hei tämänhän on kirjoittanut sama Minna Lindgren kuin sen sanakirjakirjan, jonka olen pitkään halunnut lukea!

Voi hyvänen aika, miten paljon tätä lukiessa sai nauraa! Lindgren päättää lukea esi-isänsä Väinö Hämeen-Anttilan 1920-luvulla yksin kirjoittaman, kaksiosaisen tietosanakirjan kannesta kanteen. (Tai kansista kansiin.) Jotkut hakusanat kirvoittavat Lindgrenin muistelemaan omia lapsuusmuistojaan, kuten hulvattoman erikoista Puujalka-Mummoa, joka nuorena tyttönä menetti toisen jalkansa jäädessään raitiovaunun alle. Fantoomit, eli aavesäryt, olivat sen verran hurjia, että omalle esikoistaan odottavalle tyttärelleen Mummo kuvasi synnytyskipuja sanoilla "Se pippaa pikkuisen". Luontevasti Lindgren kertoilee myös työkuvioistaan, jotka varsin yllättäen muuttuvat sanakirjan lukuprojektin aikana. Toiset sanat taas saavat niin veikeän selityksen Hämeen-Anttilalta, ettei niitä hirveästi enempää tarvitse käsitellä. Esimerkiksi

bipedi: Kaksijalkainen eläin, esimerkiksi valas, jolta takaraajat puuttuvat.
lampivimpa: Toutain.
pantalongit: Roimahousut.

Minulle mieleenpainuvin sana oli, sanomapitsi, jota Lindgren arvuuttelee vaikkapa sanomalehdissä yleisesti käytetyksi kirjasintyypiksi. Mutta ei! "Sanomapitsi on amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä. Se tulee sanoista son of a bitch." En tiedä, nauroinko enemmän sanomapitsille vai vintiölle, mutta yhteensä nauroin tosi paljon.

Yleensä olen laiska merkitsemään lukiessani muistiin hauskoja tai tärkeitä kohtia, mutta Sivistyksen turhan painolastin kohdalla innostuin vähän liikaakin. Kirja tursuaa erivärisiä muistilappuja, joihin osaan olen jopa kirjoittanut jonkin tarkentavan ajatuksen - useimmiten vain isosti nauravan hymiön. Tämä kirja pääsisi parhaiten oikeuksiinsa seurassa luettuna, jolloin hauskoille jutuille pääsisi nauramaan seurassa heti saman tien.

Aivan mainio kirja ja lukukokemus, jota voin suositella ihan kaikille. Minä nautin kirjasta eniten, kun sain lukea sitä yhtäjaksoisesti, mutta voisin kuvitella, että joku toinen lukee tämän mieluummin pienissä pätkissä. Ei sillä väliä, kunhan mahdollisimman moni lukisi!

Suru

Elisa Hauhio, Satu Paakkala, Jari Sadinmäki: Suru

WSOY 2008, 103s.

Tämä kirja sattui silmiini kirjastossa. Nopealla silmäilyllä panin merkille runsaan, värikkään kuvituksen ja melko vähäisen tekstimäärän. Nappasin kirjan kainalooni ja eräänä iltana sen luin.

Suru on sellainen kirja, johon täytyy saada keskittyä. Vaikka tekstiä on aika vähän, suru on suurta. Teksti ja kuvitus yhdessä luovat ehjän, mutta kipeän kokonaisuuden. Kertojia kirjassa on kolme ja heidät erottaa paitsi erilaisesta kertojanäänestä myös tekstin fontista, joka vaihtuu kertojan mukana. Yksi on menettänyt veljen, yksi elämänkumppanin, yksi hyvän ystävän. Yhtä ihmistä kaipaa niin moni, monin eri tavoin mutta silti suru voi olla samaa.

"musta tuntuu kuin jotain olis 
amputoitu. mä voin silti tuntea sen
mutta myös sen että sitä ei ole. siinä
tilalla on suru ja viha. mä en voi
jakaa niitä. ne syö mua sisältä."

Kun aiheena on suru, ei lukeminen tietenkään ollut mitenkään iloinen kokemus. Mutta pidin Surusta silti. Kirjassa käydään läpi surun vaiheet kieltämisestä asian hyväksymiseen, siihen hetkeen kun hengittäminen onnistuu paremmin. En tiedä, olisiko tästä kirjasta surevalle lohtua, mutta en usko, että yhtään mikään voi pahimman surun keskellä helpottaa oloa. Ehkä tästä kuitenkin saisi vertaistukea, sanoja omille tunteille.

Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka

Kirjakauppaliitto 2013, 118s.

Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän "bonuskirja", Jari Tervon Jarrusukka, ei etukäteen hirveästi kiinnostanut. En edes hankkinut sitä omaksi, koska en päässyt käymään kirjakaupassa. Illalla tosin iski Pakko saada! -kohtaus ja syöksyin verkkokauppaan, mutta siinä vaiheessa olivat Jarrusukat jo loppuneet. No, onneksi on kirjasto ja sieltä sainkin tämän ihan parissa päivässä. Mutta lukeminen vähän venyi. Tai aloittaminen, sillä äkkiähän tämän lukaisi.

Jarrusukka (ensimmäinen kokonaan lukemani Tervon kirja) oli ihan hauska. Sisältöä on jo käyty läpi lukuisissa blogeissa, joten tyydyn toteamaan juonesta seuraavaa: omalaatuinen sijaisopettaja etsii joulukuvaelmaan uutta Jeesusta sairastuneen tilalle kyseenalaisin keinoin. Tervon huumori on sellaista, ettei se varmasti kaikkia miellytä. Ei minuakaan kaiken aikaa. Päähenkilö tuntuu olevan niin pihalla todellisuudesta, vaikka perheellinen mies onkin, että minua miltei pelotti.

Vaikka en Jarrusukkaan suuremmin ihastunutkaan, oli se kuitenkin kelpo tarina. Ehkä voisin jopa rohkaistua lukemaan Tervolta jonkun "ihan oikean" romaanin. Mutta mikä olisi sopivin?

Lopuksi linkki Amman blogiin, sieltä kun löytyy linkkejä myös muihin Jarrusukka-blogiteksteihin.

John Irving: Elokuvaurani

John Irving: Elokuvaurani. Muistelma

(My Movie Business. A Memoir, 1999)

Tammi 2000, 176s.

Suom. Kristiina Rikman

John Irving vieraili äskettäin Suomessa. Minä en päässyt paikalle, mutta Pekka kertoi Irving-päivästään niin innostuneesti, että tuntui kuin olisin sittenkin nähnyt kirjailijan ihan itse. Ja minulle nousi myös Irving-kuume, eli halu lukea mieheltä jotakin mahdollisimman pian. Lukemattomia romaanejakin olisi, mutta halusin lukea nimenomaan Irvingistä itsestään, joten hain kirjastosta tämän pikkuisen muistelmateoksen, jossa Irving (kuten nimestäkin voi päätellä) kertoilee pääasiassa kirjoihinsa perustuvien elokuvien tekemisestä.

Jos en olisi lukenut Irvingin kirjoja tai nähnyt niiden filmatisointeja, kirja olisi ollut kaikkea muuta kuin mielenkiintoinen. Käsikirjoitusten laatimisen hankaluus, sopivan ohjaajan löytäminen ja tuottajan etsiminen eivät lähtökohtaisesti minua kiinnosta, mutta Irvingin tapauksessa kaikki käy. Viikko sitten tuli sopivasti katsottua Oman elämänsä sankari, jonka tekoprosessin läpikäymiseen Irving erityisesti keskittyy ja tykkäsinkin Elokuvaurastani todella paljon.

Kirjan alussa Irving muistelee omaa isoisäänsä, Tohtori frederick C. Irvingiä, joka työskenteli mm. Bostonin naistentautien sairaalan henkilöstöpäällikkönä. Isoisä Irving oli myös Harvardin lapsenpäästöopin professori ja kirjoitti kolme alan oppikirjaa. Oman elämänsä sankarin Tohtori Larchissa näyttäisikin olevan aimo annos Tohtori Irvingiä, samoin Larchin potilaista löytyy lukuisia yhtymäkohtia Tri Irvingin potilaisiin.Ylipäätään ilahduin suunnattomasti aina kun romaanien ja elokuvien henkilöistä tai tapahtumista pystyi löytämään yhtymäkohtia Irvingin omaan elämään.

Oma suosikkini Irvingin kirjoista ja elokuvista on Garpin maailma. Kirjan olen lukenut vain kerran, elokuvan katsonut luultavasti kuudesti. Vaikka filmatisointi ei olekaan täysin kirjalle uskollinen, se on minusta harvinaisen onnistunut ja tunnelmaltaan juuri oikeanlainen. Irving ei ole elokuvaa itse käsikirjoittanut ja myöntää, ettei käsikirjoittaja Steve Tesichin huumori ole hänelle sitä mieluisinta:

"Minä en ole vitsinkertoja. Romaaneissani ei ole koomista se mitä henkilöt sanovat: minun komiikkani ei perustu sutkauksiin. Koko tilanne on koominen ja kirjan henkilöiden suhtautuminen tilanteeseen on koomista jos mikä.
     Seuraavissa versioissa Steve karsi vitsejä vähemmäksi, mutta muutama jäi. Ne puistattavat minua joka kerta kun katson Garpin elokuvaversiota, vaikka George (ihan niin kuin lupasi) ohjasikin ne hyvin."

Haluaisin kovasti lukea ja katsoa Garpin uudelleen mahdollisimman pian. Ihan jo siksikin, että en ole todellakaan tajunnut Irvingin tekevän cameoroolin painivalmentajana! Tämä ei tosin ole ihme, sillä en tunnistanut häntä edes Oman elämänsä sankarin asemapäällikkönä. Ja ehkä Robin Williamsinkin näkee eri valossa, kun tietää että hänen karvaisuutensa oli elokuvan kannalta ongelma. Jotta Williams olisi uskottava(mpi) teini-ikäinen Garp, karvoista piti päästä eroon. Vahaamalla. Auts.

Palatakseni kirjaan, suosittelen näitä pienimuotoisia elokuvamuistelmia niille, jotka ovat Irvingiä lukeneet ja nähneet. Luulen, että ilman omia luku- ja katselukokemuksia kirjasta ei saa kovin paljoa irti - ja toisaalta Oman elämänsä sankari, Garpin maailma ja Kaikki isäni hotellit spoilaantuisivat liikaa.

Suljettu maa

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa

(Nothing to envy - ordinary lives in North Korea, 2009)

Atena 2011, 422s.

Suom. Antti Immonen

Suljettua maata on suositeltu minulle monelta taholta. Petyin hiukan viime syksynä ilmestyneeseen Leiri 14:ään ja jostakin omituisesta syytä pelkäsin, että tämäkin olisi pettymys. Aloitinkin Suljetun maan lukemisen jo hyvän aikaa sitten, pidin siitä, mutta sitten muut kirjat kiilasivat edelle. Vasta kun huomasin, että kirjan eräpäivä lähestyy ja siitä oli tehty varauksia, pistin töpinäksi ja aloitin lukemisen uudestaan.

Harva kohdalleni osunut tietokirja on pitänyt samalla tavalla otteessaan kuin tämä. Demick on kirjaansa varten haastatellut useita Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä ja kertoo tässä kuuden haastatellun tarinan niin soljuvasti, että paikoin luulee lukevansa romaania. Demick ei ole tyytynyt referoimaan haastattelujen sisältöä, vaan hän on nähnyt vaivaa luodakseen eheät, helposti lähestyttävät kertomukset. Demick on myös pyrkinyt tarkistamaan kertomukset mahdollisimman tarkasti useista lähteistä, joten pelkkiin kuulopuheisiin ei tarvitse luottaa.

Pohjois-Korean karuus ja eristyneisyys on toki jossain määrin tuttua entuudestaan. Guy Delislen Pjongjang oli minulle silmiä avaava lukukokemus ja koska se oli tuoreessa muistissa, pystyikin turistin ja paikallisen asukkaan kokemuksia vertaamaan jonkin verran. Mutta vaikka kehnoista elinoloista oli tietoinen, silti loikkareiden kertomukset järkyttivät. Nälänhädän hirveys ja kaikkinainen kohtuuttomuus, epäinhimillisyys ja ihmisten selviytymiskeinot olivat äärimmäisen ahdistavaa luettavaa. Huomasin jopa ajattelevani, että samaan aikaan, kun Pohjois-Korean nälänhätä on ollut suurimmillaan, minä olen elellyt rauhassa iloisinta nuoruuttani. Ja seuraavassa hetkessä tajusin, että onhan sitä nälänhätää kyllä parhaillaankin Afrikassa, eivätkä elinolot monissa muissakaan paikoissa häävit ole. Silti nälkään kuolevista lapsista lukeminen tuntui tavallista kauheammalta.

Vaikka kirjassa on paljon hätkähdyttäviä kohtia, en kokenut Demickin mässäilevän kauheuksilla. Ihmisten lojaalisuus johtajaansa/johtajiaan kohtaan on hämmästyttävää, mutta toisaalta lojaaliutta on pakko ainakin teeskennellä säästyäkseen vankileireiltä tai muilta rangaistuksilta. Kirjassa ei jääkään epäselväksi loikkareiden syyt lähteä Pohjois-Koreasta, mutta lukijalle ei jää epäselväksi sekään, ettei lähteminen silti helppoa ole. Maahan jäävien sukulaisten - etenkin omien lasten - puolesta joutuu olemaan peloissaan pitkään. Pidin siitä, ettei Demick lopeta loikkareiden tarinoita onnistuneeseen pakoon, vaan kertoo myös heidän sopeutumisestaan Etelä-Koreaan. Myös pohdinnat Koreoiden mahdollisesta yhdistymisestä ja sen aiheuttamista kustannuksista ovat mielenkiintoisia - ja omalla tavalla järkyttäviä nekin.

Suljettu maa oli paljon parempi kuin odotin. Hyvin kirjoitettu tietokirja täynnä asiaa.

Ella ja kaverit juhlatuulella

Timo Parvela: Ella ja kaverit juhlatuulella

Tammi 2010, 95s.

Kuvitus: Mervi Lindman

Timo Parvelan Ella-sarja on ollut minulle nimeltä tuttu jo pitkään, mutta vasta nyt tuli luettua ensimmäinen kirja. Tosin tämä Ella ja kaverit juhlatuulella ei ole sarjan avaus, vaan eräänlainen 15v-juhlakirja. Kirjan kolmesta tarinasta kaksi on ilmestynyt aiemmin Tammen kultaisessa lukukirjassa ja se kolmas on ennen julkaisematon.

Ella ja kaverit juhlatuulella luettiin meillä iltasatuna. Kuvia olisi saanut olla lasten mielestä enemmän, mutta tarinoista he pitivät kyllä. Ella ystävineen on peruskoulun toisella luokalla. Opettaja on tosi kiva, rehtori ei ole pelottava ja koulukavereiden kanssa voi hyvin leikkiä myös koulun jälkeen. Tykkäsin hirveästi siitä, että Ellan kaveriporukkaan kuuluu niin saumattomasti sekä tyttöjä että poikia, sillä omilla pojilla on juuri nyt meneillään joku "tyttöbakteerikausi": Ella on hyvä esimerkki siitä, että tytötkin voivat olla mukavia kavereita.

Kirjan tarinoista meidän suosikiksemme nousi Aarrejahti. Siinä lapset löytävät kaksi kartan palasta ja yrittävät sinnikkäästi ratkaista (mahdollisen) aarteen arvoituksen. En jaksanut lukea tarinaa yhtenä iltana, joten pojilla oli hyvää aikaa pähkäillä omia johtopäätöksiään ja ratkaisumahdollisuuksia. Nimitarinassa Juhlatuulella lapsia nauratti ihan hirveästi norsun kakka, jota opettaja luulee askartelusaveksi ja josta opetuslautakunnan jäsenet muovailivat teekuppeja. Ylipäätään kirjan huumori oli virkistävää. Välillä hihittelivät lapset, välillä äiti ja toisinaan me kaikki yhdessä. Oikein mukava kokemus siis. Niin mukava itse asiassa, että tänään tehtiin täsmäisku kirjastoon ja lainattiin kaikki paikalla olleet Ella-kirjat.

Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

(The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore, 2012)

Kuvitus: William Joyce ja Joe Bluhm

Tammi 2013, 48s.

Suom. Kaisa Kattelus

Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo pohjautuu parhaan animaatiolyhytelokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2011 voittaneeseen lyhytelokuvaan The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore. (Linkki vie youtubeen) Olen katsonut nyt tuon lyhytelokuvan kahdesti ja lukenut kirjan kolmesti, eikä minulla ole mitään vaikeuksia asettaa näitä paremmuusjärjestykseen: kirja on ihanampi. Lyhytelokuvakin on kauniisti toteutettu, mutta kun aiheena on rakkaus kirjoihin ja kirjojen parantava vaikutus, on selvää ettei animaatio voi pärjätä kirjalle.

Morris Lessmore rakastaa kirjoja, tarinoita ja sanoja. Hän kirjoittaa omasta elämästään muistiin kaiken:

"Hän kirjoitti iloistaan ja suruistaan, kaikesta mitä tiesi, ja kaikesta, mitä toivoi."

Morrisin rauhallinen elämä suistuu uomastaan, kun raju myrsky riepottaa kaiken hujan hajan, "jopa hänen kirjansa sanat." Koska Morris ei tiedä, mitä muutakaan tehdä, hän lähtee kävelemään tietä pitkin. Onnekkaan sattuman kautta Morris tapaa kirjan, joka johdattaa hänet "ihmeelliseen taloon, jossa suuri joukko kirjoja näytti pitävän pesäänsä." Pian Morris löytää sanat uudelleen ja elämä on jälleen hyvä.

Voi ihastuneiden huokausten määrää! En ole suuri vertauskuvien ystävä, mutta tällä kertaa homma toimii. Kirjan voi lukea joko sellaisenaan tai pohtia suuria asioita: menetyksen tuskaa, hukassa olemista ja hidasta eheytymistä omaksi itsekseen jälleen. Ihana kirja. Teidän on pakko lukea tämä(kin)!

Utopia eli erään kylän tarina

Hanna Hauru: Utopia eli erään kylän tarina

Like 2008, 109s.

Luin äskettäin Hanna Haurun Paperinarujumalan ja tykkäsin Haurun tiiviistä, mutta kuvaavasta kirjoitustyylistä. Kirjastossa yllätyin, sillä Haurultahan onkin ilmestynyt jo vaikka kuinka monta kirjaa! (Seitsemän, jotakin olisi kuitenkin jäänyt vaivaamaan.) Nappasin mukaani paksuimman näköisen kirjan, pienoisromaanin syrjäisen, autioituneen kylän asukkaista.

Ennen kylässä oli niin posti, kauppa kuin koulukin sekä kelpo joukko asukkaita. Mutta sitten lakkautettiin posti, vähän myöhemmin kauppa ja koulu, jonka mukana kylästä hävisivät lapsiperheet. Kauimmin sinnitteli kapakka, mutta lopulta kaatui sekin. Nyt kylässä on enää viisi asukasta. Birgitta asuu yksin lapsuudenkotiaan naapureinaan  Pirjo ja Mauri sekä näiden jo aikuiset lapset Esko ja Tyttö. Tytär syntyi siinä vaiheessa, kun kylässä ei ollut enää pappiakaan, joten nimi jäi sitten antamatta. Elo on omavaraista ja alkoholipitoista. Tyttö pitää pystyssä taloa ja huolehtii lehmistä. Unissa hän näkee usein poron, joka yrittää houkutella Tyttöä kaupunkiin, mutta lähteminen ei ole helppoa.

Utopia oli Paperinarujumalan lailla yllättävän täyteläinen tarina. Nopeasti luettavaa, mutta tunnelmallista ja valmista. Ääneen pääsevät vuorotellen kaikki kylän viisi asukasta, jotka muistelevat menneitä ja pohtivat nykyisiä oloja.

"Ei mulla ole valittamista. Hyvähän täällä on asua poissa kaupungin metelistä. Vaikka en tiedäkään, kuinka kova se meteli on, kun ole kuuna päivänä kaupungissa käynyt. Enkä käy. Mulle riittää tämä ja näin on hyvä."

Vaikka kumpikaan lukemistani Haurun kirjoista ei ole ollut mitenkään järisyttävän mieleenpainuva, jotain kiehtovaa hänen kerronnassaan on. Luulenpa, että ne loputkin Haurun kirjat tulee jossain vaiheessa luettua.

Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia

WSOY 2006, 184s.

Viikkoja, kuukausia tarttui käteeni kirjaston palautettujen kirjojen hyllystä vähän vahingossa. Nimi oli jäänyt jostain mieleen, samoin tunne siitä, että tämä on koskettava kirja. Kuvittelin pitkään lukevani pariskunnan kirjoittamaa fiktiivistä tarinaa, olihan kirja luokiteltu kirjastossa kaunokirjallisuuden puolelle. Vasta hiukan ennen kirjan loppua minulle selvisi, että kirja perustuu Lundánien omaan tarinaan. Ja sitten ei itkua pidätellyt enää mikään.

Akista on juuri otettu kodin kuistilla valokuvia lehtijuttua varten, kun kameran salamavalo tuntuu jäävän elämään silmiin. Aki päättelee migreenikohtauksen - elämänsä ensimmäisen - olevan tulossa ja vetäytyy sänkyyn lepäämään. Kipu yltyy sietämättömäksi ja lopulta sairaalaan on pakko mennä. Kortisoni auttaa ja Aki olisi valmis lähtemään kotiin, mutta lääkärit haluavat vielä varmistaa joitakin asioita. Kyse ei ollutkaan migreenista, vaan aviokasvaimesta, joka myöhemmin selviää pahanlaatuiseksi.

Alusta asti on selvää, että parantumisen mahdollisuus on hirvittävän pieni. Kirjassa vuorottelevat Akin ja hänen vaimonsa Minnan päiväkirjamerkinnät. Millaisia tunteita joutuu käymään läpi omaa kuolemaansa odottava perheenisä ja miltä tuntuu seurata vierestä miehen lähestyvää kuolemaa? Milloin pitäisi kertoa lapsille ja miten? Miten ehtisi tekemään kaiken tärkeän, kun ei tiedä, kuinka paljon aikaa on jäljellä? Mistä tietää, mikä on sitä tärkeintä?

Ihailen tapaa, jolla Lundánit avaavat tuntojaan sairauden edetessä, ne kun eivät aina ole niitä kaikista hellimpiä. Viikkoja, kuukausia oli lukukokemuksena koskettava ja äärimmäisen surullinen, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Paperinarujumala

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Like 2013, 95s.

Hanna Haurun pienoisromaani Paperinarujumala on fiktiivinen, mutta tositapahtumiin perustuva kertomus uskonnollisesta (herätys)liikkeestä. Kirjassa Laina saa työpaikalleen puhelun Jumalalta. Tämä kehottaa Lainaa kokoamaan 800 ihmistä, tai maailmanloppu tulee ja kaikille käy kalpaten. (Wikipedian mukaan Jumala ei toki tyytynyt 800 ihmiseen, vaan seuraajia piti saada kasaan 800 000.) Yhdessä sisarensa kanssa Laina jakelee lentolehtisiä mm. kapakoissa ja pian suljetuissa rukoushetkissä on väkeä lattian täydeltä.

Paperinarujumala on lyhyt jopa pienoisromaaniksi. Taitto on hyvin väljä ja lukeminen sujuu joutuisasti. Siksipä yllätyin siitä, miten eheä kokonaisuus oli. Lahko kehittyy nopeasti, seuraajat syövät kädestä, odotetaan yhdessä bunkkerissa maailmanloppua ja kun sitä ei tulekaan, alkaa vähän hävettää.

Olen kiinnostunut erilaisista herätysliikkeistä ja lahkoista. En liittymismielessä, vaan haluaisin ymmärtää, mikä saa ihmiset niihin hurahtamaan. Toissa vuonna luin kirjan Maria Åkerblomista, unissasaarnaajasta, joka kietoi ihmisiä pikkusormensa ympärille ja nautti seuraajiensa varauksetonta ihailua. Omituisia - me ihmiset.

Haurun tyyli on kiehtovaa, joten lukenen häneltä vielä jotain muutakin. 

Haamu keskipäivän auringossa

Sid Fleischman: Haamu keskipäivän auringossa

(The Ghost in the Noonday Sun, 1965)

WSOY 1966, 142s.

Suom. Eeva Heikkinen

Haamu keskipäivän auringossa on yksi oman lapsuuteni suosikeista. Kotona (siellä lapsuuden-) kirjahyllyjä plaratessa tämä osui eteeni ja lasten kanssa neuvoteltuani päätettiin lainata ja lukea se iltasatuna. Toki merirosvoseikkailua sopivampiakin iltasatuja olisi olemassa, mutta ei niitä söpöjä satuja kukaan aina jaksa. (Minä tosi harvoin.)

Oliver Finch odottaa malttamattomasti isäänsä palaavaksi meriltä, sillä Oliverin 12. syntymäpäivä on käsillä. Isä on ollut reissulla jo kauan, joten ikävä on ehtinyt tulla. Oliver asuu tätinsä luona tämän majatalossa, auttelee tätiään ja välttelee tynnyrintekijän oppipojaksi joutumista. Oliver haluaa merille, kuten isänsä.

Eräänä päivänä majataloon astuu karunoloinen kapteeni Scratch. Tämä sattuu kuulemaan Oliverin syntyneen keskiyön lyöntien kajahdellessa, tilaa Katy-tädiltä kattilallisen keittoa laivalleen ja pyytää Oliverin sitä toimittamaan. Mutta kun Oliver astuu laivaan, hänet teljetään kajuuttaan ja laiva lasketaan vesille. Pian Oliver tajuaa olevansa merirosvojen vankina, matkalla syrjäiselle saarelle etsimään aarretta. Aarretta, jota vartioi Herrasmies-Jackin haamu, jonka vain keskiyön hetkellä syntynyt voi nähdä.

Meno kirjassa on aika hurjaa. Merirosvot ovat todella julmia ja itsekkäitä, kuten asiaan kuuluu. Epäsuosioon joutuneita tovereita kävelytetään lankulla mereen, viedään pienelle luodolle odottamaan kuolemaa, uhataan kurkun katkaisemisella, narun jatkoksi joutumisella ja millä milloinkin. Minua hirvitti, mutta en sensuroinut. Poikia ei edes jännittänyt, vaan sain yhtenä iltana kuulla raivokkaan vastalauseiden ryöpyn, koska: "Äiti, mikset sä ikinä lue mitään jännittävää? Me ei aina jakseta kuunnella jotain tylsiä, missä ei tapahdu mitään!" Ehkäpä merenkulkusanasto sotki lasten ajatuksia sen verran, ettei niihin merirosvojen kauheuksiin ehtinyt kiinnittää huomiota.

Lapset eivät suuresti ihastuneet Haamuun keskipäivän auringossa, mutta minä pidin siitä edelleen. Tämä kirja on minulle esineenäkin rakas: kirjaston poistomyynnistä ostettu ja luettu niin monesti, että sivuja on vaikea kääntää niiden reunojen pehmentymisen takia.

Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Teos 2013, 302s.

Millaista on arki Ehtoolehdon palvelutalossa? No aika vinkeää. Hulvattoman hauskaa, välillä pitkästyttävää, omituista ja hirvittävän pelottavaakin. Irma ja Siiri asuvat seinänaapureina Ehtoolehdon vuokrakaksioissa. Heillä on yhdessä mukavat rutiinit ja naurua riittää. Mutta työntekijöillä ei näytä olevan asiat kunnossa. Ensin kuolee nuori kokkipoika, sitten katoaa toiminnanjohtaja Pasi, jonka hommia alkaa hoidella hötkyilevä Sundström. Palvelutalon johtaja on vihainen kuin ampiainen, varsinkin jos vanhukset eivät toimi hänen toiveidensa mukaan. Hoitajat ovat enimmäkseen huonosti suomea puhuvia maahanmuuttajia tai nuoria opiskelijoita, joita vanhuksiin koskeminen miltei pelottaa. Lapsenlapset liian kiireisiä työ- ja lomamatkoineen, jotta ehtisivät vierailemaan Ehtoolehdossa, eivätkä viralliset valitukset auta. Lääkedosettien lääkemäärät tuntuvat kasvavan silmissä. Onneksi kuvaan astuu taksikuski Mika, joka kuuluu joihinkin kiroileviin enkeleihin.

Yli 90-vuotiaiden päähenkilöiden meno on hurjan hauskaa. Nauraa kihersin heidän polveileville jutuilleen moneen otteeseen. Esimerkiksi, kun lääkäri ehdottaa Siirin rytmihäiriöitä helpottamaan tahdistinta, on Siirillä asiasta sanansa sanottavana:

"Asentakaa se tahdistin jollekin nuoremmalle, jollekin lihavalle, joka voi liian hyvin ja erehtyy lähtemään lenkille ja kuolee. Minun poikanikin kuolivat. Ja faktori Reinon poika. Ja moni muu. Me vanhukset emme kuole millään, vaikka haluaisimme. Joskus me puhumme palvelutalossa sellaista, että te lääkärit ette ehkä ymmärrä, että kuolema on ihan luonnollinen asia. Elämä päättyy kuolemaan, eikä ole mitään järkeä tarjota minun ikäiselleni lisää elinaikaa ja kieltää kahvista sokeri. Ei lääketiede ole epäonnistunut, vaikka ihmiset kuolevat lopulta vanhuuteen."

Kirja oli melkoinen tunteiden vuoristarata - tai raitiovaunu. Aluksi nauratti, sitten alkoi pelottaa ja hirvittää, välillä oli avuton olo vanhusten puolesta, mutta loppua kohti alkoi taas naurattaa. Vaikka Kuolema Ehtoolehdossa sisältää dekkarin piirteitä, mielenkiintoisempaa kuin rikosten selvittäminen on ehdottomasta iäkkäiden päähenkilöiden ajatukset.

Ihastuin Lindgrenin tyyliin niin paljon, että hain Sivistyksen turhan painolastin kirjastosta saman tien. Ja voi hyvänen aika, miten hauska sekin on! Hidastelen tahallani ja luen välissä varmasti vaikka mitä muuta, ettei kirja loppuisi kesken. :)