Icebreaker - Sulavaa jäätä

Hannah Grace: Icebreaker - Sulavaa jäätä
Otava 2024, 461s.
Suom. Tuulia Vihanto

 

Icebreaker on tullut useaan kertaan vastaan Instagramissa ja monien muiden lailla kiinnostus heräsi. Kirjan juonesta ei ollut suurempia ennakkotietoja, vain sen verran että taitoluistelija ja jääkiekkoilija siinä alkaa jotain säätään. Takakannessa on oikein chilin kuvalla varustettu K18-merkintä, joka sitten antaakin vähän enemmän käsitystä siitä, millaisesta kirjasta on kyse.

No, tuosta sisältövaroituksesta olinkin jo kuullut etukäteen, joten tavallaan en yllättynyt kirjan mittavasta ja tarkkaan kuvaillusta panosisällöstä. Ja juoni nyt tosiaan on kutakuinkin sellainen, että taitoluistelija ja jääkiekkoilija alkavat peuhata yhdessä, on kaikkea draamaa luisteluparin kanssa ja hirveästi isoja tunteita ja niin edelleen. 

Kansikuvan ja sisällön ristiriidasta on varmasti sanottu jo kaikki mahdollinen, mutta yhdyn siihen kuoroon: ei hyvänen aika!!! Kansikuvan perusteella olisin lykännyt tämän nuortenosastolle ja olettanut, että joku sellainen kiva highschool-romanssi tämä varmaan on. Mutta ei ne ristiriidat mun mielestä ihan siihen jääneet, vaan juoni itsessään on melkoinen teinidraama, mutta seksikohtaukset on haettu jostain pornhubin etusivulta.

Aivan kirjan alkumetreillä Anastasia, se taitoluistelija, kertoo hyvin suoraan, ettei hän etsi vakavaa seurustelusuhdetta. Hän haluaa panostaa taitoluisteluun täysillä, eikä kalenterissa ole tilaa pariutumiselle. Anastasia nauttii kyllä seksistä, mutta siihen ei tarvitse liittyä mitään sen kummempia sitoumuksia. Nate, se jääkiekkoilija, on itsekin nauttinut sänkyseurasta jos toisestakin, mutta Anastasian kanssa hän haluaisi eksklusiivisen suhteen.

Vaikka Icebreaker on ihan viihdyttävä ja jouhevalukuinen romaani, mulle siinä oli muutama iso kompastuskivi. Nämä saattaa mennä juonipaljastusten puolelle, joten jos haluat säästyä niiltä, kannattaa lopettaa postauksen lukeminen tähän! Ensinnäkin näissä seksikohtauksissa korostetaan toistuvasti sitä, kuinka hillittömän iso kalu Natella on. Siis ihan uskomattoman iso! Tiedätte kyllä mitä tarkotan, sellasta joka ei meinaa mahtua minnekään... [silmienpyörittelyemoji tähän] Ihan oikeasti toivoisin, ettei sellasta jättisuuren pippelin ihannointia enää väkisin pidettäis yllä, koska uskoakseni miehilläkin riittää ulkonäköpaineita jo ennestään. Anastasiallahan on sitten tietenkin maailman tiukin värkki, mutta onneksi se lotisee jatkuvasti, joten nou hätä. Toisekseen tympi, että kun kerrankin on nuori naishahmo, joka nauttii seksistä ilman sitoutumista, niin äkkiäkös tämä asia sitten muuttui. Ja epilogi on sen luokan "happily ever after" -että ei mitään rajaa. Plussaa annan siitä, että ihan jokaista sekstailua ei kirjoitettu auki.

Tästä kirjasta tuli - varmasti suurimmaksi osaksi kannen ja sisällön välisen ristiriidan vuoksi - sellainen olo, että söpössä paketissa tarjotaan kirjallista aikuisviihdettä niille, jotka eivät halua myöntää sitä lukevansa. Ihan ok toki, mutta toivon ettei kukaan söpöstelyä kaipaava kovin pahasti sisällöstä järkyty.

Kiltin tytön murhaleikki

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaleikki
Karisto 2024, 137s.
Suom. Leena Ojalatva

 

Olen lukenut Holly Jacksonin Kiltin tytön murhaopas -sarjan (ja katsonut siitä tehdyn tv-sarjan, joka ei kyllä tavoita kirjojen tasoa), joten totta kai halusin lukea myös tämän Kiltin tytön murhaleikin, joka on ikään kuin esiosa varsinaiselle sarjalle.

Odotukset eivät olleet hirveän korkealla, mikä oli hyvä asia, sillä kyllähän tämä jää aika latteaksi. Pip ja joukko ystäviä kokoontuu murhaillallisille, eli leikkimään porukalla suljetun huoneen murhamysteeriä. Sinänsä idea on mainio, varsinkin näin kun en ole itse vastaaviin tapahtumiin osallistunut. Peli kulkee sääntöjen mukaan ja Pip osoittaa olevansa taitava päättelemään asioita. Mutta siinäpä tän kirjan sisältö sitten oikeastaan onkin. Nuoret leikkivät ja lähtevät sitten koteihinsa. Loppu.

Ei tästä kuitenkaan ihan rahastuksen maku tullut suuhun, eli kiva kun tämäkin suomennettiin - lukijoita varmasti riittää.

Kunnes kuolen

Sini Helminen: Kunnes kuolen
Myllylahti 2024, 158s.

 

Aani on aina tiennyt kuolevansa nuorena, 17-vuotiaana. Tiede on kehittänyt systeemin, jolla jokaisen syntyvän lapsen elinpäivät ovat heti tiedossa ja kuolinpäivä tatuoidaan otsaan, kaikkien näkyville. Tavallaan päivämäärät helpottavat asioita, kun ei tarvitse pelätä kuolemaa jatkuvasti. Toisaalta, mitä mieltä on esimerkiksi opiskelussa, kun tietää ettei ehdi edes valmistua? Jotkut pitävät lyhytikäisten kouluttamista ylipäätään resurssien tuhlaamisena. Aarni tekee parhaansa, jotta hänen elämänsä olisi mielekästä vielä silloinkin, kun aikaa on vain vähän. Hän tanssii, viettää aikaa parhaan ystävänsä kanssa ja isän, sen ainoan vanhemman, joka Aarnin elämässä on läsnä.

Sini Helmisen säeromaani on ahdistava ajatusleikki. Jos aikaa olisi vähän, miten sen käyttäisi? Aanin ajatukset välittyvät lukijalle kipeinä ja tarkkoina, lannistumattomina silloinkin kun toivoa ei kaiken järjen mukaan enää ole.

Kunnes kuolen on aihepiiriltään rankka, mutta säeromaanimuotonsa ansiosta sellainen, että siihen on helppo tarttua. Sopii varmasti jo yläkoululaisille, mutta puhuttelee myös keski-ikäistä.

Mun huikea rakkaus

 

Jenny Jägerfeld: Mun huikea rakkaus
Otava 2024, 381s.
Suom. Katriina Kauppila

Sigge-sarjan viimeinen osa on aivan yhtä hurmaava kuin aiemmatkin!

Ensin kaikki Siggen elämässä näyttää tosi hyvältä: luokkaretki lähestyy ja vaikka rahaa kassasta vielä puuttuukin, luokka ryhtyy kiivaaseen loppukiriin. Sigge on ihastunut Adrianiin, joka on tosi kiva ja söpö. Kotona on samaa sekoilua kuin aina, mutta Sigge on jo tottunut aika lailla kaikkeen, jopa Krillen tasaisesti vaihtuviin projekteihin. Nyt on vuorossa realityshow.

Mutta sitten äiti alkaa puuhata muuttoa omaan asuntoon. Lasten kanssa toki, mutta pois mummon luota, ja se ei tunnu kivalta. Eikä sekään, että yksi luokkakaveri haukkuu koko ajan homoksi. Sigge kyllä tykkää pojista, mutta ei hän tällä tavalla haluaisi asiasta tiedottaa.

Jenny Jägerfeldin luomat tyypit ovat mahtavia. Rakastan Siggen pikkusiskoja, etenkin Majkenia JOLLA ON AINA PALJON KOVAÄÄNISTÄ SANOTTAVAA, VAIKKA EI OLISI PARAS HETKI! Perhedynamiikka ylipäätään on kaikista solmuistaan huolimatta lämmin ja ihana, joten vaikka menisi huonostikin, niin ainakin niitä välittäviä ihmisiä on ympärillä.

Hyvin lämminhenkinen sarja, jossa käsitellään vaikeitakin aiheita.

Paleface - Protestilaulaja

 

Miska Rantanen: Paleface - Protestilaulaja
Johnny Kniga 2024, 334s.

En tiedä, pitäiskö tämän kirjan kohalla puhua muistelmista, historiikista vai mistä, mutta ehkä sillä ei ole niin merkitystä tässä yhteydessä. Kirjassa käydään läpi Karri Miettisen elämää lapsuudesta (suurin piirtein) nykyhetkeen. Koin luontevana sen, että yksityiselämää ei hirveästi avattu, vaan varhaisten vuosien jälkeen kerronta keskittyy monitaiturin työuraan. Vai pitääkö puhua urista monikossa, kun Miettinen on tehnyt musiikin lisäksi paljon muutakin?

Teksti on helposti lähestyttävää, hyvin taustoitettua ja hyvällä tavalla jutustelevaa. Kukaan ei edes yritä toimia kaikkitietävänä kertojana, vaan tässä säilyy semmonen inhimillinen asenne. Välillä jopa moititaan tai ainakin kummastellaan omia aikaisempia puheita/tekoja, mitä saisi näkyä muistelmissa enemmänkin. Ääneen pääsevät lukuisat Miettisen läheiset perheenjäsenistä lukuisiin työkavereihin/yhteistyökumppaneihin jne. Mitään pitkiä avautumisia ei onneksi ole, keneltäkään, vaan kirjassa vallitsee hyvä ilmapiiri.

Karri Miettistä en tunne, mutta Palefacesta mulle on muodostunu kuva sanavalmiina (ylläri!), kantaa ottavana ja noin ylipäätään fiksuna tyyppinä. Uutta suomiräppiä en kuuntele syystä, jonka Miettinen osuvasti sanoittaa: "Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa." Sanoo Miettinen muutakin, mutta mulle juuri tuo sanavarastojen niukkuus on se suurin ongelma. Vähän kuin yrittäis rakentaa legotornin kolmella palikalla: saa niistä tornin, mutta ei kovin korkeaa tai montaa erilaista.

Vanhin poika kuluttaa musiikkia ahkerasti ja vietettiinkin yks päivä mukava tuokio kaivellen cd-laatikoista lasten tädin albumi, jolla myös Paleface vierailee! Ja on tässä tullut kuunneltua The Pale Ontologist ja Helsinki-Shangri-Lakin muutaman kerran pitkästä aikaa.

Hyvällä maulla kirjoitettu teos!

Ystävyyden oppimäärä

 

Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä
Otava 2023, 256s.
Suom. Helinä Kangas

Marika Helovuo oli jokin aika sitten meidän kirjastossa vinkkaamassa vinon pinon kiinnostavia kirjoja. Tämä Gianni Sollan Ystävyyden oppimäärä kuulosti todella hyvältä. Fyysistä kirjaa en saanut käsiini, joten kuuntelin äänikirjana. Näin jälkikäteen voin todeta, että olisi ollut parempi odottaa sitä paperikirjaa, sillä äänikirjan lukijan tapa muunnella ääntään henkilöiden välillä oli häiritsevä.

Tarina itsessään oli kuitenkin juuri sitä, mitä odotinkin.
Lukutaidoton ja kampurajalkainen Davide on käytännössä asunut sikalassa. Hänen isänsä ei näe mitään tarvetta koulutukselle, joten perheessä ainoastaan tytär osaa lukea edes vähän. Davide on ystävystynyt paikallisen köysitehtailijan tyttären kanssa ja Teresa onkin onnistunut opettamaan Davidelle aakkoset sekä numeroita. On vuosi 1942 ja pieneen Tora e Piccillin kylään tuodaan Mussolinin määräyksestä joukko juutalaisia auttamaan peltotöissä. Paikalliset eivät ilahdu juutalaisten tulosta, vaikka apukädet ovatkin tarpeen. Vähän omaksikin yllätyksekseen Davide liittyy joukkoon, joka hyökkää juutalaisten kimppuun.

Davide ei kuitenkaan jatka juutalaisten piinaamista. Päin vastoin, hän tutustuu erääseen mieheen ja tämän poikaan. Mies opettaa Davidea lukemaan, mutta kun tämä selviää kotona, ongelmia alkaa kertyä entisestään.

Haluaisin sanoa, että kirjan kerronta on kaunista. Luulen kyllä että niin se olikin, mutta tämä äänikirjaformaatti ei nyt tehnyt mitään oikeutta tarinalle. Kirja ei ole pitkä, mutta kuuntelin sitä viikon, mikä on minulle pitkä aika. Tämä pätkäinen kuuntelu sai tarinan venymään ja tuntumaan pitkitetyltä, vaikka tuskin se sitä oli.

Ehkä palaan tähän joskus myöhemmin, ihan perinteisesti lukemalla.

Hohtavat

Siri Kolu: Hohtavat
Tammi 2024, 200s.

 

Odotin kovasti Siri Kolun uutta kirjaa, Hohtavat, jota kuvataan esittelytekstissä muun muassa näin: "hätkähdyttävä nuorten aikuisten romaani ihmisistä, joista osa saa ilmoituksen maailmanlopusta." Tämän perusteella odotin vauhdikasta maailmanlopun meininkiä. 

Vähän ennen syyslomaa asemalle saapuu juna, josta astuu ulos hohtavia. Nämä hahmot käyvät antamassa hohtavan merkin osalle ihmisistä, loput eivät hohtavia edes näe. Ani saa merkin, samoin hänen äitinsä ja pikkusiskonsa. Anin isä ja tyttöystävä jäävät kuitenkin ilman. Hohtavat ovat kertoneet, että maailmanloppu tulee viikon kuluttua. Tietysti tieto lähestyvästä tuhosta leviää nopeasti myös kaikille niille, jotka eivät saaneet merkkiä ja sinänsä sitä lähestyvän lopun aiheuttamaa ahidstusta onkin ilmassa. 

Kuitenkin Hohtavat tuntuu jotenkin tahmealta. Tarina ei oikein käynnisty, eivätkä henkilöhahmot saaneet minussa aikaan minkäänlaista tunnereaktiota. Luen tunteella ja oli hyvin hämmentävää lukea näin dramaattisesta aiheesta niin, etten välittänyt yhtään siitä, mitä kenellekin tapahtuu. Ja heti perään tavallaan kumoan tämän tunteiden puuttumisen, sillä koko tästä hohtavien antamasta merkistä ja siitä, kuinka heistä puhutaan välillä enkeleinä yms. tulee tietysti uskontofiilikset, ja niitä en kaivannut ollenkaan. On valittuja ja on niitä, jotka (ehkä) voivat vielä pelastua. Ja siis, miten nämä ihmiset onnistuu vielä viimeisellä viikollaan riitaantumaan niin paljon?! Missä on rehellinen, avoin kommunikointi? Missä kiitokset, rakkaudet ja halaukset? 

Kolun käyttämä kieli ei ole helppoa. Teksti on maalailevaa, vihjailevaa ja vertauskuvallista. Se on kaunista, kyllä, mutta myös etäännyttävää.

Olisin halunnut tykätä Hohtavista, mutta nyt tämä tuntui liian syksyiseltä. Pimeää, ankeaa, toivotonta, synkkää, kylmää, märkää, mähmäistä.

Escape from st.Hell

Lewis Hancox: Escape from st.Hell
My trans teen life levels up
Graphix 2024, 304s.

 

Lewis Hancox jatkaa omaelämäkerrallisen sarjakuvan parissa. Escape from st.Hell:in alussa Lewis on vastikään aloittanut testosteronihoidon ja odottaa innolla yliopiston alkamista: hän pääsee viimeinkin pois st.Hell:istä ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Fyysiset muutokset tapahtuvat kuitenkin hyvin hitaasti, eikä nuorena aikuisena ole helppo kokea murrosiän tunnemyllerryksiä uudestaan. Kun vielä kotikaupungissa joutuu jatkuvasti kuulla tytöttelyä, ei ole ihmekään että turhauttaa. Uusi elämä uudessa kaupungissa on kyllä kivaa, mutta ei sielläkään helppoa ole. Lewis näkee hirveästi vaivaa ollakseen oikeanlainen mies, vaikka ei oikein tiedä, mitä se sellainen edes olisi. Opiskelutkin jäävät sivuseikaksi. Rintojen poistoleikkausta Lewis odottaa malttamattomana.

Hancox kuvaa todella yksityiskohtaisesti ja henkilökohtaisesti omaa transitiotaan mieheksi. Tässäkin kirjassa aikuinen Lewis käy välillä juttelemassa nuoremman versionsa kanssa, mikä tuo tarinaan ikään kuin levollisuutta, armollisuutta ja perspektiiviä. Näistä sarjakuvista on varmasti apua vertaistukea kaipaaville.

Mintun makuinen murha

Mari Luoma: Mintun makuinen murha
WSOY 2024, 302s.

 
Mintun makuinen murha on paitsi todella kaunis, myös erittäin viihdyttävä kirja.
Tässä oli kohdallaan ihan kaikki henkilöistä miljööseen, juonikuvioista kuvitukseen.

Olivian vanhemmat ovat kuolleet ja holhoojaksi määrätty isosetä on laittanut hänet Koreilevan Kurjen tyttökouluun. Sisäoppilaitos on kuin pieni möhkäle 1800-lukua, sillä rehtori on kieltänyt koulusta kaiken nykyaikaan viittaavan kännyköistä tietokoneisiin, telkkareista meikkeihin. Olivia rakastaa salapoliisiromaaneja ja onkin niiden vuoksi saanut liikanimen Murhatyttö. Sen enempää koulukaverit eivät Oliviaan huomiota kiinnitäkään, eikä hänellä ole yhtään ystävää.

Eräänä aamuna sisäoppilaitoksen aulassa, portaiden juurella makaa kuollut tyttö. Olivia on ensimmäisenä paikalla, eikä voi tehdä muuta kuin todeta, että yksi oppilaista on surmattu. Paikalla käväisee poliisipartio, mutta juuri sen enempää asialle ei näytetä tekevän ja siksi Olivia päättää alkaa selvittää tapausta itse. Pian kouluun ilmaantuu myös tunnettu yksityisetsivä, Isac Icarus, jonka kuolleen tytön vanhemmat ovat palkanneet selvittämään tyttärensä viimeisiä vaiheita. Olivian ja Isacin ensikohtaaminen ei ole erityisen lämmin, mutta vähän vastentahtoisesti heistä kuitenkin tulee vähän kuin työpari.

Dekkarit eivät ole minulle ominta genreä, mutta tämän tyyppinen salapoliisitouhu viehättää. Luoma onnistuu kuvaamaan tämän sulkeutuneen sisäoppilaitoksen uskottavana "aikakapselina" niin että lukija ei kyseenalaista googlaamattomuutta tai muitakaan nykyaikaisten juttujen puutetta. Itse asiassa pidin tästä vanhanaikaisuudesta niin paljon, että melkein petyin aina kun jokin asia muistutti siitä, että ei tässä mitään muinaisia aikoja kuvata.

Pidin molemmista päähenkilöistä, joskin Oliviasta merkittävästi enemmän. Jännityksellä odotan seuraavaa osaa!

Taltuta klassikko! Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus

Maria Laakso: Taltuta klassikko!
Olipa kerran lasten- ja nuortenkirjallisuus
Tammi 2024, 340s.
Kuvitus: Johanna Rojola

 

Maria Laakson Taltuta klassikko! -sarjan kolmannessa osassa käsitellään lasten- ja nuortenkirjoja. Ihan jokaista niistä en ole lukenut, ainakaan kokonaan, mutta kylläpä oli hauskaa luettavaa, kun oli sitä omaa lukukokemusta, johon peilata. Mutta nämä taltutukset toimii kyllä myös ilman aiempaa kokemusta ko. kirjoista!

Laakso käyttää rentoa, vauhdikasta ja ilmeikästä kieltä, joka naurattaa väkisinkin. Teksti puhuttelee lukijaa välillä suoraankin ja sehän toimii myös vallan mainiosti.

Kaksi asiaa maltoin lukemisen lomassa kirjoittaa muistiin.
Eka asia koski Lucy in the Sky with Diamonds -biisiä, jonka kirjassa mainitaan olevan Lennonin kunnianosoitus Liisa Ihmemaassa -kirjalle. Ehkä oli, ehkä ei, biisin kun on kerottu - saman Lennonin toimesta - saaneen inspiraationsa Julianin piirtämästä kuvasta, jossa kaleidoskooppisilmäinen Lucy (tarhakaveri tms.) lentää taivaalla.

Toisena tartuin siihen, kuinka Topeliuksen Maamme kirjaa käytettiin oppikirjana 1940-luvulle asti. Meillä samaista kirjaa luettiin ahkerasti vielä 1992! :D Toki meillä oli ihan oikeat oppikirjatkin, mutta eivät pölyttyneet Maamme kirjat sen paremmin kuin Vänrikki Ståhlin tarinatkaan meidän pienen kyläkoulun kirjahyllyssä.

No mutta joka tapauksessa Laakso taltuttaa lanu-klassikon poikineen ja tekee sen niin, että jos lukupinoni ei olisi jo valmiiksi huojuva, saattaisin lukaista jonkun näistä klassikoista ihan vain saadakseni kokea sen taltuttajan avustamana.

Johanna Rojolan runsas ja veikeä kuvitus on jälleen oivaltavaa ja osuvaa ja tuo oman hurmaavan lisänsä lukukokemukseen.

Nuorikkoa näyttämässä

Kalle Päätalo: Nuorikkoa näyttämässä
Gummerus 1984, 620s.

 

Olen ihan älyttömän iloinen siitä, että Iijoki-sarjaa on alettu julkaista äänikirjaformaatissa. Olen harmitellut monet kerrat sitä, että oma Iijoki-matkani uhkasi tökkäytyä Kallen armeija- ja sotavuosien puuduttaviin kuvauksiin. Onneksi näin äänikirjana matkaa on ollut helppo jatkaa.

Nuorikkoa näyttämässä on oikeastaan koko kirjan sisältö tiivistettynä kahteen sanaan. 
Kalle ja Laina lähtevät kesälomareissulle Taivalkoskelle. Kallehan on ikävöinyt kotiseudulleen kovastikin, Laina ei ole niin pohjoisessa aiemmin käynytkään eikä Kallio-Herkko ole nähnyt tuoreehkoa miniäänsä vielä ollenkaan.

Matka Tampereelta Taivalkoskelle on pitkä paitsi maantieteellisesti, myös matka-ajaltaan. Sotien jälkeen on pulaa paljosta, myös autojen renkaista, joten joukkoliikenne ei varsinkaan harvaanasutulla alueella liiemmin aikatauluissa pysy. Hankaluutta on jo Tampereen asemalla, kun junan lähtö viivästyy ja monenlaista vastoinkäymistä ehtii pariskunnalle osua, ennen kuin pääsevät Kallioniemeen saakka.

Niin, sellanen pitkänpuoleinen reissukuvaus tämä osa on. Mutta ai että tykkäsin taas! Päätalon kerronta saa aina uutta pontta, kun puheenparsi vaihtuu yleiskielestä kunnolla murteeksi. Ja nimenomaan pohjosen murreilmasut ne lämmittää mieltä erikoisen paljo.

He ovat suolaa ja valoa

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Otava 2024, 351s.

Tämä kirja on hieno, mutta monella tapaa ahdistava.

He ovat suolaa ja valoa -kirjan tapahtumat sijoittuvat Israeliin ja Länsirannalle. Jo tämä kertoo siitä, että huteralla maalla ja räjähdysherkissä olosuhteissa liikutaan. Kun vielä uskonto, tai ehkä sittenkin monikossa uskonnot, ovat keskeinen osa tarinaa, ahdistuskertoin nousee melkoisiin lukemiin.

Kaksi suomalaisnaista matkustaa samaan aikaan Israeliin. Susanna on lääkäri, joka uskoo Jeesuksen palaavan heti kun kaikki juutalaiset ovat palanneet Israeliin. Hän työskentelee laittomassa siirtokunnassa ja tekee lahjoituksia, joilla mahdollistetaan muualla asuvien juutalaisten tulo luvattuun maahan. Susannalla on suomessa puoliso ja teini-ikäinen tytär, mutta kaikkein tärkeintä hänelle on tehdä kaikki mahdollinen Jeesuksen paluun eteen. Opettajana työskentelevä Anu on aktiivinen seurakuntalainen hänkin (jos en väärin muista, niin helluntailainen). Hän pysähtyy kysymään tietä mieheltä, johon nopeasti hullaantuu. Pian Anu jo alkaa maalailla mielessään tulevaisuudenkuvia, joissa hän synnyttää juutalaisvauvan ja kaikki on ihanaa.

Törmälehto kirjoittaa kaunista kieltä ja kuvaa sekä Anun että Susannan ajatuksia erittäin uskottavasti. Israelin historia ja nykytilanne on niin monimutkainen, että ymmärrän siitä vain hippusen. Fundamentalismi on tullut tutuksi, vaikka mielelläni olisin siihenkin pitänyt etäisyyttä. Edellämainitusta syystä kirjan molemmat päähenkilöt olivat minusta aika kamalia. Susannan ja Anun ehdottomuus ja luotto siihen, että he tietävät täsmälleen miten asiat tulee hoitaa, tuntuu ylimieliseltä. Edes se, että näkee vierestä tai ajautuu osalliseksi jotakin konfliktia, ei hetkauta, koska Raamatussa sanotaan sitä ja tätä.

Ajankohtainen ja taidokas kirja aiheesta, josta ei loppujen lopuksi hirveän paljon keskustella.

Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin

 

Juice Leskinen: Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin
Kirjayhtymä 1989, 62s.

Joskus yläasteella oli hetken aikaa sellainen buumi, että kerättiin runoja vihkoihin ja muistikirjoihin. Niitä runokirjoja sitten kierrätettiin vähän kaikilla ja kopsattiin itselle ylös mieluiset sekä kirjoitettiin muutama oma suosikki kaverille muistoksi. Minäkin halusin oman runokirjan ja koska siihen piti saada täytettä muutenkin kuin kavereilta, joten ei muuta kuin kirjaston runohyllylle ja sieltä runokirjoja kotiin. Tämä Juice Leskisen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin oli yksi niistä runokirjoista, ja yksi niistä harvoista, joihin olen palannut uudestaan ja uudestaan. Bloggaankin tästä jo toista kertaa!

Analysoimaan en lähde, koska en sitä osaa ja toisaalta en näe sitä hirveän tarpeelliseksikaan. Mutta ai että miten nämä runot puhuttelevat edelleen! Osin samalla tavoin kuin sitä teini-ikäistä Maijaa, mutta myös siten, että tämä nykyinen, keski-ikäinen versioni minusta, saa runoista irti jotakin uutta.

Koska Leskinen on runoilijanakin monipuolinen, olen lukenut pari muutakin runokirjaa. Sonetteja laumalle (Kirjayhtymä, 1975) sisältää runojen lisäksi laulujen sanoituksia, joita en osaa lukea laulamatta niitä mielessäni. Aika jätti (Tammi, 1999) taas on saanut lisätäytettä parista, ymmärtääkseni tilaustyönä tehdystä, juhlarunosta. Huomaan, että Leskisen varhaisempi tuotanto osuu enemmän mun... niin, en edes tiedä mihin. Tavallaan huumorintajuun, mutta myös tapaan katsoa ja nähdä maailmaa.

Meren ja veren liitto

 

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto
Gummerus 2024, 334s.

Isovihan aika, syyskuu 1714.
Venäläiset sotilaat ovat saaneet käskyn tuhota kaiken perämeren rannikolta, kymmenen peninkulman levyiseltä kaistaleelta. Matthias Erwast on loukkaantunut pahoin taistelussa ja jäänyt jälkeen sotajoukostaan. Matkalla ryhmänsä luo Matthias käy varoittamassa sukulaisiaan nopeasti lähestyvästä vaarasta. Monen muun tavoin Matthiaan siskontytär Christina lähtee pakoon lähes varmaa tuhoa ja kuolemaa. Ruotsissa olisi turva, mutta matka sinne on pitkä ja haastava ja pakenijoita on satoja muitakin. Välietappina Suomen ja Ruotsin välillä on Hailuoto, jonne pakolaisten lisäksi rantautuu 200 venäläissotilasta. Yhden vuorokauden aikana sotilaat surmaavat raa'asti satoja hailuotolaisia ja puolustuskyvyttömiä pakolaisia.

Alasalmi kuljettaa tarinaa vuoroin Matthiaan, vuoroin Christinan näkökulmasta.  Lukija lähes hengästyy, kun toisaalla Christina pyrkii turvaan, mutta Matthiaan osuuksissa vaara on koko ajan läsnä ja lähestyy pakoon yrittäviä. Ja koska Hailuodon hirmuteot ovat tiedossa ja kirjan takakannen vuoksi, koko ajan jännitti sitä enemmän, mitä lähemmäksi Hailuotoa Christina kulkee. Tarinan merkittävimmät tapahtumat sijoittuvat Hailuotoon, mutta eivät ne karmeudet kirjan ainoa sisältö ole. Vain 17-vuotias Christina kasvaa kirjan tapahtumien aikana - ehkä muutamien viikkojen? En hoksannut kiinnittää tähän huomiota. - todella paljon. Viattomasta ja helppoon elämään tottuneesta tytöstä kasvaa pakon edessä toisenlainen. Itsestään ja muista oppii ääritilanteissa uusia, yllättäviäkin asioita.

Tuntuu vähän väärältä sanoa, mutta nautin tämän kirjan lukemisesta paljon. Tarinan jännite kasvaa kuin varkain ja tapahtumat etenevät niin koukuttavassa rytmissä, ettei kirjaa olisi malttanut laskea käsistä ollenkaan. Alasalmi kuvaa raakojakin tapahtumia, mutta jättää silti paljon myös lukijan oman mielikuvituksen varaan. Teksti on jouhevaa ja karmeuksista huolimatta kaunista, mikä on tavallaan ristiriitaista, mutta enemmän kiehtovaa.

Meren ja veren liitto oli siinäkin mielessä kiinnostavaa luettavaa, että tapahtumapaikat ovat melko tuttuja. Rutostakin puhutaan, samoin Kokkolasta ja kas vain, Kokkolastahan löytyy Katariinan kalmisto, joka on otettu käyttöön 1710-1711. Vaikka nykyiset hautaholvit ovatkin hieman myöhempää perua, kalmisto on puhutteleva näky. 

Tämä kirja on yhtä aikaa puhutteleva, karu ja viihdyttävä. Väistämättä tästä jotain oppiikin, paitsi historiasta, myös ihmisyydestä.

You like it darker

 

Stephen King: You like it darker
Hodder & Stoughton 2024, 484s.

 

Tilasin Stephen Kingin uusimman novellikokoelman kesälomalukemiseksi ja kylläpä You like it darker sopikin siihen täydellisesti! Kirjassa on 12 novellia, joista kaksi täyttää pituutensakin puolesta pienoisromaanin määritelmän. Tarinoiden taso toki vaihtelee, mutta ne joista pidin, ovat niin hyviä, että tälle kirjalle annan taas kaikki tähdet.

Novellit ovat myös tyyliltään erilaisia. Osa on hyvinkin realistisia, osa ei todellakaan. Laurie on kaunis ja haikea kuvaus surusta, Finn kertoo niin epäonnisesta nuorukaisesta, että hänestä olisi voinut kirjoittaa myös jöröjukkamaisen, kammottavan opettavaisen lastenlorun. 

Minä pidin eniten niistä pitkistä tarinoista. 
Danny Goughlin's Bad Dream on piinaavan ahdistava novelli, jossa yliluonnollisuutta on vain ripaus. Danny näkee häiritsevän todentuntuisen unen, joka jää kalvamaan mieltä päivien ajaksi. Lopulta hänen on mentävä käymään unen tapahtumapaikalla, mistä hän löytää juuri sen, mitä on unessaan nähnyt. Tahtomattaan Danny päätyy keskelle murhatutkimusta, tietysti epäiltynä murhasta. Novellissa kauheinta ei ole murha, ei edes se uni, vaan toinen tapausta tutkivista poliiseista. 

Rattlesnakessa King on ehkä parhaimmillaan. On koronapandemian aika ja äskettäin leskeksi jäänyt mies muuttaa ystävänsä taloon Floridan rannikolle kesän ajaksi. Siellä on helppo pitää turvallista etäisyyttä muihin ihmisiin, mutta samalla saa ainakin maantieteellistä etäisyyttä menetykseensä. Naapuritalossa asuu rouva, joka kulkee kaikkialle lykäten kaksosten rattaita. Rattaisiin nainen on asetellut lasten vaatteet siten, että jos oikein käyttää mielikuvitusta, voi kuvitella lasten istuvan rattaissa. Naisen kaksospojat ovat kuolleet jo vuosikymmeniä sitten, mutta naiselle lapset ovat yhä olemassa. Mies yrittää pitää naiseen etäisyyttä, ihan jo koronankin takia, mutta se ei onnistu.
Aivan loistavaa kummituskauhua!

You like it darker on tosiaan tasokas novellikokoelma. Jos Kingin tuotanto on jo entuudestaan tuttua ja mieluista, tykkää tästäkin varmasti. Jos taas ei ole, niin tässäpä mainio ja monipuolinen kirja, jonka avulla tutustua Kingin tyyleihin!

Sateenkaarikäärme

Silja Sillanpää: Sateenkaarikäärme
WSOY 2024, 257s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen

 

Blogi laahaa armottomasti jäljessä, kun kesällä tuli pidettyä lomaa täältäkin. Mutta nyt taas jatkuu!

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama Sateenkaarikäärme on ensimmäinen osa Ouroboros-sarjaa. (Ouroboros tarkoittaa käärmettä, joka jahtaa tai puree omaa häntäänsä.) Tämä on esineenä todella kaunis. Kirja on kooltaan näppärän kokoinen: vähän isompi kuin peruskirjat, mutta riittävän pieni kulkeakseen helposti mukana. Kuvitusta on kautta kirjan valtavan paljon, kuin Kepler62-sarjassa ikään, joten tottumatonkin lukija varmasti jaksaa sivuja käännellä.

Kivi ei tiedä isästään mitään, äidistäänkin vain sen verran, että tämä katosi riimukiviä tutkiessaan Kivin ollessa vielä aivan pieni. Hän on kasvanut isovanhempiensa hoivassa heidän omistamansa matelijaliikkeen yläkerrassa. Nyt isovanhemmat alkavat olla vanhoja ja vähän höpsähtäneitä: enää ei kodin ja myymälän välillä ole oikein minkäänlaista eroa ja jotenkin isovanhemmatkin alkavat muistuttaa matelijoita. Tilanne on niin haastava, että isovanhemmat haetaan hoivakotiin. Isoisä ehtii antaa Kiville liudan järjettömiltä kuulostavia ohjeita, mutta onneksi Kivi tietää tarkalleen, mitä isoisä viestittää.

Kivi toimii ohjeiden mukaan ja lähtee etsimään äitiään mukanaan vain muutama välttämätön tavara sekä lemmikkikäärme Niji. Pian Kivi humpsahtaa maanalaiselle juna-asemalle ja tuota pikaa hän onkin jo hypännyt koko ajan liikkeellä pysyvään junaan. Oppaanaan teini-ikäinen Dia Kivi yrittää ymmärtää minne hän oikein on päätynyt. Juna ei ole mikään tavallinen menopeli, vaan se kiertää taukoamatta samaa kehää. Vaunut erottaa toisistaan riimuin koristellut ovet, jotka voi avata vain käärmeellä. Jokaisessa vaunussa näyttää olevan aivan omanlaisensa meno, eikä maan päällä kasvaneen Kivin ole ollenkaan helppoa yrittää sopeutua junan moninaisiin tapoihin.

Tarina ei aivan onnistunut pitämään minua otteessaan. Jokin junan vaunujen välisissä isoissa eroissa sai junan kuulostamaan peliltä: tämän vaunun jälkeen pääset seuraavaan ja ehkä sieltä etenemään seuraavaan ja niin edelleen. Ehkä siksi kokonaisuus tuntui hataralta. Kirjan loppu on sellainen, että tavallaan Sateenkaarikäärme toimii itsenäisenäkin kirjana, mutta paljonhan tässä jää myös asioita auki. Henkilöihin en onnistunut kiintymään ja turhauduin jatkuvaan säntäilyyn ja siihen, ettei asioista puhuta heti vaan odotetaan jotain mystistä parempaa hetkeä ja sitten onkin jo liian myöhäistä.

Mutta vaikka Sateenkaarikäärme jättikin minut asemalle, uskon että tämä on kohderyhmälle (ehkä 3.-6. -luokkalaisille?) oikein mieluista luettavaa.

He olivat natseja

Katarina Baer: He olivat natseja
Teos 2016, 400s.

 

Postasin tästä kirjasta Instagramiin kesäloman alussa. Haluan tämän myös blogiin talteen, joten lievästi muokattu leikkaa-liimaa -postaus tällä kertaa.

Katarina Baerin isovanhemmista kertova kirja He olivat natseja on ollu mulla hyllyssä vuodesta 2016. Kun loman alkajaisiksi mattoja kutoessa piti vauhdissa valita seuraava kirja, aloin kuunnella tätä Baerin itsensä lukemana äänikirjana. (Kuvat katselin nyt jälkikäteen.) 

Katarina Baer on tehnyt ison selvitystyön saadakseen mahdollisimman tarkan kuvan isovanhempiensa elämästä ja siitä, olivatko he tosiaan Hitlerin aatteiden kannattajia. No käy ilmi, että olivat. Baer on haastatellut isäänsä ja muita isän puolen lähisukulaisia sekä tehnyt lukuisia matkoja eri tapahtumapaikoille saadakseen mahdollisimman realistisen kuvan menneistä tapahtumista.

Tätä kuunnellessa oli hankala olla. Natsi-Saksasta puhutaan paljon jo historian tunneilla ja se on varsin näkyvästi esillä myös elokuvissa ja kirjoissa. On ollut helppo järkyttyä kaikesta siitä, mitä natsit tekivät ja yhtä helppoa todeta, ettei näin voisi käydä enää koskaan. Paitsi että tämä äärioikeistolainen arvomaailma, rasismi ja niin edelleen ovat kuvottavan läsnä tässä nykypäivän Suomessakin. Ahdistaa ihan sikana, mikä toki on kovin suomalainen olotila. 

Baerin kirja on joka tapauksessa taidolla kirjoitettu, hyvin taustoitettu ja rakenteeltaan selkeä. Mulle uutta oli aivan kirjan alun kuvaukset baltiansaksalaisista, heistä kun en muista aiemmin kuulleenikaan. Pidin myös Baerin avoimesta tavasta pohtia isovanhempiensa merkitystä itselleen: natsius on tuomittavaa, ehdottomasti, mutta isoäiti oli silti isoäiti. Syyllisyyttä ei jälkipolvien tarvitse kantaa, mutta ylpeyttä esivanhemmista ei ole aihetta tuntea.

Lukekaa tämä, jos ette ole lukeneet.
Jos olette, lukekaa uudestaan.
Luetuttakaa kaikilla niillä, joiden mielestä pikkusen rasismia tai heikoimpien aseman heikentämistä ei ole vaarallista

Juice - Sanataiteen mestari

Arto Huhtinen: Juice - Sanataiteen mestari
Readme.fi 2024, 284s.

 

Kuten niin monelle muulle, myös minulle Juice Leskinen on suuren ihailun kohde hänen käsittämättömän monipuolisesta tavasta käyttää suomen kieltä. Olen lukenut Juicen runoja ja muita teoksia sekä kuunnellut hänen levytyksiään (musiikin osalta myönnän junnaavani tietyissä biiseissä, koska haluan), enkä lakkaa ihailemasta nerokkaita sanaleikkejä ja tapaa ilmaista asioita. Oma suosikkini on Einarin polkupyörä, jossa porukka ei ilku siksi että Einarilla on naisten polkupyörä vaan feminiini mankeli. Nerokasta!

No, tämä Arto Huhtisen tietokirjantapainen lupaa alkusanoissaan keskittyvänsä Juiceen lukijana: mitä ja miten hän luki, mitä kirjoja hankki itselleen, ketä kirjailijoita/runoilijoita ihaili ja niin edelleen. Tiesin, että Tampereella Viola-kodissa on Leskisen kirjasto ja siellä hänen kotikirjastonsa. Sitä taas en tiennyt, että tuossa kirjastossa on itse asiassa alle neljännes Leskisen kotikirjastosta. Tämä on minusta iso ongelma tämän kirjan kohdalla: millaisen kuvan Leskisestä lukijana antavat ne kirjojen rippeet, jotka alkuperäisestä kokoelmasta on jäänyt jäljelle? Ymmärrän siis täysin sen, että läheiset ovat halunneet pitää osan kirjoista itsellään. Ymmärrän senkin, että arvioiden mukaan noin 10 000 niteen kirjakokoelmaa ei kukaan ole kokonaisuudessaan halunnut (tai ehkä ennemminkin pystynyt) ottamaan haltuunsa. Mutta jos esimerkiksi minun kotikirjastostani olisi ensin läheiset poimineet ne kirjat, joilla on heille syystä tai toisesta iso merkitys, niin miten niistä jäljelle jääneistä kirjoista voisi tehdä päätelmiä minusta lukijana? Oletan nimittäin, että jäljelle jäisivät esimerkiksi Tiina-kirjat ja Otavan nuortenkirjaston kirjat, jotka eivät edusta mulle aivan rakkainta kirjallisuutta.

Toinen kirjan heikkouksista on sen rakenne. Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kukin toimisi itsenäisenä tekstinä. Tämä toki on hyvä juttu, jos lueskelee kirjaa sieltä täältä silloin tällöin. Mutta kun kirjan luki alusta loppuun, alkoi tarinoiden ja anekdoottien toisteisuus turhauttaa. Leskisestä olisi varmasti riittänyt eri tarinat vaikka joka sivulle, samoin hänen kotikirjastonsa kirjoista. Kotikirjastostakin mainitaan turhauttavan usein samat kirjat/kirjailijat, myös ne, joiden kirjoja ei Leskisen kirjastoon asti päätynyt. Onpa muuten hankala yrittää saada selkeästi näkyviin ero Leskisen kirjaston (Viola-kodin tiloissa oleva kokoelma Leskisen kotikirjastosta) ja Leskisen kirjakokoelman (ennen sen jakamista) välillä...

Kirjaan on koottu sinne tänne myös Leskisen kirjastossa vierailleiden henkilöiden haastatteluja, jotka on tehty ikään kuin ystäväkirjamuotoon. Harmi vain, että näissä haastatteluissa ei ole nähty tarpeelliseksi kertoa miksi juuri näitä henkilöitä on haastateltu. Itse tunnistin nimeltä vain muutaman, mutta ehkä mun suomi-/manserocktietämys on keskivertoa rajallisempi.

Kirjassa on runsaasti valokuvia. Ihan kaikkien kuvien merkitystä en hahmottanut, kuten en sitäkään, millä logiikalla kuvat oli valittu. Instagramissa jo tuohduinkin siitä, kuinka kirjassa kerrotaan kiinnostavasta asiasta X, mutta kuvaa ei ole nähty tarpeelliseksi liittää mukaan. Esimerkiksi s.189 kerrotaan, kuinka Hannu Hyttinen onnistui vuonna 1985 saamaan mahtavan yhteiskuvan Leskisestä, Pate Mustajärvestä ja Martti Syrjästä. Okei, hienoa. Tätä kuvaa ei kuitenkaan kirjasta löydy. Ei löydy kuvaa myöskään Paul McCartneyn Leskiselle kirjoittamasta viestistä, mutta kylläkin Leskisen uimakandidaatin ja -maisterin todistuksista. Arvatkaa kumpi ois ollu kiehtovampaa tutkittavaa?!
Myös Leskisen massiivista hautamuistomerkkiä kuvataan runsain sanoin, mutta kuvan joutuu googlata ihan itse.

Odotin tosiaan kirjaa Leskisen kotikirjastosta ja hänen lempikirjoistaan. Kun tässäkin kirjassa todetaan useaan otteeseen Leskisen tehneen paljon merkintöjä ja muistiinpanoja kirjojen marginaaleihin, niin niitä olisin toivonut hyödynnettävän. Nyt vain muutama kirja edes mainitaan nimeltä, näistä Leskisen merkinnöistä vielä harvempi. Juice - Sanataiteen mestari onkin ennen kaikkea kirja ihmisistä ja tapahtumista Leskisen kirjastossa. Se on vähän kuin pienen piirin historiikki kovissa kansissa: tärkeä heille, mutta ei tarjoa kaltaiselleni Leskisen sanataituruuden ihailijalle paljonkaan. 

Yhden uuden (tai jo unohtamani) asian kirja kuitenkin kertoi: Leskisellä diagnosoitiin 2000-luvun alussa asperger. Tämä selittää mielestäni valtavan paljon Leskisen persoonaa ja erittäin paneutunutta asennetta kiinnostuksenkohteisiinsa! Olisikin mielettömän hienoa, jos joku nepsyasioihin perehtynyt taitava kirjoittaja ottaisi hommakseen kirjoittaa Juice Leskisestä elämäkerran autisminkirjon näkökulmasta. Sellainen teos tekisi hyvää myös autismitietouden lisäämisen kannalta. Että sitä kirjaa odottelen seuraavaksi. :)

Vaarin suuri pakomatka

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka
Tammi 2024, 456s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

David Walliamsin lastenromaanit ovat minusta loistavia. Tarinat ovat vauhdikkaita, yllättäviä, sopivasti pöhköjä ja usein niistä myös oppii jotakin tärkeää. Tony Rossin erittäin runsas kuvitus, jonka tyylistä tykkään paljon, tekee lukemisesta entistä helpompaa ja mukaansatempaavampaa. Ongelmansakin Walliamsin kirjoissa on ja jälleen kerran turhautti löytää niitä samoja vikoja: lihavista tehdään pilkkaa tässäkin kirjassa. Ei onneksi koko ajan, mutta tästä tavasta saisi kyllä jo päästää irti kokonaan.

Jack ja isoisä ovat toisilleen läheisiä, olleet aina. Jack rakastaa kuunnella isoisän tarinoita toisen maailmansodan ajalta, jolloin hän oli sotilaslentäjä. Everstiluutnantti Bunting oli taitava lentäjä, jolle Spitfire-lentokoneet olivat hyvin rakkaita. Nyt isoisä on jo vanha mies, jonka muisti alkaa temppuilla. Hän on yhä vähemmän Jackin vaari ja yhä enemmän nuori everstiluutnantti. Jackin vanhemmat alkavat väsyä muistisairaan vaarin karkailuihin ja pohtivat erilaisia vaihtoehtoja, kun vaari ei voi enää asua yksin. Vaihtoehtoja ei ole monia. Vaari voi muuttaa Jackin perheen luo tai paikalliseen Illankajon linnaan, joka on olevinaan ihastuttava vanhainkoti, mutta joka on kuin mikäkin vankila. 

Edessä on lisää vaarin karkumatkoja, toinen toistaan hurjempia. Jack tekee parhaansa ollakseen vaarin tukena ja turvana, kun tämän todellisuudentaju heikkenee. 

Vaarin suuri pakomatka on teemoiltaan samantyyppinen kuin Gangsterimummi. Isovanhemman ja lapsenlapsen läheinen suhde; ikääntyminen ja lähestyvä kuolema; luopuminen, suru ja ikävä ovat tässäkin kirjassa keskeisiä. Kuitenkin päällimmäisenä on seikkailu ja toisen auttaminen. Vaikka siis kirja on loppujen lopuksi aika surullinen, siitä jää hyvä mieli.

Kirjan lopussa on muutaman aukeaman mittainen tietoisku toisesta maailmansodasta. Tämä on hyvä, sillä kirjassa viitataan muun muassa Gestapoon, säännöstelyyn, Luftwaffeen ja muutamiin lentokonetyyppeihin. Aikuisille nämä ovat tuttuja asioita, mutta en minä ainakaan osaisi näitä lapselle selittää yhtä selkeästi ja lapsentasoisesti kuin mitä kirjaan on valmiiksi kirjoitettu. 

Walliamsin kirjoilla on usein mittaa, niin tälläkin, mutta reilu fonttikoko ja runsas kuvitus tekevät lukemisestä kevyttä. Uskon itse siihen, että lapsen itsetunnolle tekee hyvää, kun saa omin voimin luettua paksun kirjan ja siihen nämä kirjat sopivat erittäin hyvin.

Kirottu kirja

 

Lapsena mä tykkäsin tosi paljon niistä kirjoista, joissa sai itse valita, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mulla on muistikuva, että jostain Enid Blytonin kirjasta ois ollu sellanen versio ja sen luin muutamaan kertaan. Mutta vielä useammin luin Taistelupeli-sarjassa ilmestynyttä Varkaiden kaupunkia. (Muitakin kirjastosta löytyneitä osia luin, mutta tähän Varkaiden kaupunkiin palasin kymmenet kerrat.) Siinä kirjassa viehätti se, että sai olla jotenkin aktiivisemmin mukana menossa.

Jens Schumacherin Kirottu kirja on mahtavasti toteutettu immersiivinen kirja alakoululaisille.  

Kirja alkaa muka tavallisena satuna, mutta hyvin pian kirjaan jumiin jäänyt olento alkaa puhua lukijalle suoraan. Tämä olento haluaa ulos kirjasta ja tarvitsee siihen lukijan apua. Ihan ensimmäiseksi pitää kerätä kakat, koska ei siinä hajussa voi keskittyä mihinkään. Olento, joka ei todellakaan ole mikään kiva ja ystävällinen tyyppi, tylyttää ja määräilee lukijaa minkä ehtii. Mutta mua tämän olennon äksyilyt nauratti, koska melko monipuolisia juttuja pitää tehdä, että kirjasta pääsisi ulos.

Aiemmin lukemissani immersiivisissä kirjoissa on ollut aina se vaara, että teen väärän valinnan ja tarina loppuu siihen. Kirottu kirja on rakenteeltaan sillä tavalla armollisempi, että vaikka sattuisikin valitsemaan "väärin", kirja ei lopu, vaan lukija palautuu (ehkä kiertoteitse) tekemään toisenlaisen valinnan. Näin ollen lopputulema on kaikille sama.

Kirjan idea on loistava ja toteutus todella tasokas. Kuvittaja Thorsten Berger on taitava, sillä ihan kaikilta ei onnistu pelottavan hahmon luominen siten, että hahmo kuitenkin on myös söpö. Tavallaan.

Aivan arimmille alakoululaisille en tätä suosittele, mutta jos tykkää vauhdikkaasta menosta ja kestää itseensä kohdistuvaa naljailua kirjaan juuttuneelta olennolta, niin tässäpä oivaa luettavaa kesälomaksi!

Päätepysäkki

Casey McQuiston: Päätepysäkki
Tammi 2024, 404s.
Suom. Kaisa Kattelus & Johanna Auranheimo

 

Olen tässä viime viikkoina ollut pihalla nauttimassa auringosta ja lämmöstä, joten en ole bloggaamaankaan ehtinyt. Mutta nyt sataa, joten naputellaanpa muutama postaus valmiiksi. :)

Casey McQuistonin Päätepysäkin aloitin jo toukokuussa. Ajattelin, että tällä puran lukujumin, kun ihan takuulla tarina vie täysillä mukanaan. Jumi oli kuitenkin oletettua pahempi, eikä tästä sitten tullutkaan sellaista lukusukkulaa kuin olin toivonut.

August muuttaa kimppakämppään mukanaan vain muutama tavara. Hän ei ole aikeissa ystävystyä kenenkään kanssa - eihän hän ole tehnyt niin aikaisemminkaan. August opiskelee jo ties monennettako vuotta enkä enää muista monesko koulukin oli menossa, mutta nyt August aikoo kuitenkin keskittyä opiskeluun ja ottaa pesäeroa äitiinsä. Koko ikänsä August on joutunut toimimaan äitinsä apurina tämän etsiessä 70-luvulla kadonnutta veljeään, mutta nyt Augustille riittää.

Kerran metromatkalla Augustilla loiskuu kahvia paidalle ja ystävällinen kanssamatkustaja, Jane, antaa hänelle huivin tahran peitoksi. August törmää Janeen metrossa yhä uudelleen ja ihastuu tähän. Janessa on kuitenkin jotain kummallista. Vähitellen käy ilmi, että Jane on jäänyt metroon jumiin jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Hän ei ole kuollut, mutta ei varsinaisesti elossakaan. Hän ei voi poistua metrosta ja muistaa menneisyydestään vain hyvin vähän.

Päätepysäkki on idealtaan mainio! Romantiikkaa jonkinasteisella aikahyppymausteella. Kirja on pullollaan kiinnostavia hahmoja Augustin kämppiksistä työkavereihin ja moniin muihin. Ei tässä kirjassa ollut oikeastaan mitään, mistä en olisi pitänyt, mutta silti lukeminen jotenkin kangerteli. Ehkä vain lukuhetki oli vähän pielessä.

Tämä kirja sopii kevyehköä mutta yllättävää tarinaa kaipaavalle.
Seksiä on suurin piirtein saman verran kuin siinä Punaista, valkoista, kuninkaansinistä -kirjassa, mutta ehkä vähän graafisemmin kuvattuna.

Sallin isän loistava loma

Thomas Brunstrøm & Thorbjørn Christoffersen:
Sallin isän loistava loma
Kvaliti 2024, 28s.
Suom. Sirpa Alkunen

 

Sallin isä on mahtava hahmo! 
Rakastuin täysillä edellisiin Sallin isä -kirjoihin, joita olen suositellut aina kun se vain on ollut mahdollista. Tän uusimman kirjan sain ihan yllätyksenä postilaatikkoon <3

Tällä kertaa ollaan lomatunnelmissa.
Sallia tympii polkea koulusta kotiin, kun sataa ja on hämärää ja kurjaa ja vaikka mitä. Sentään on loma alkamassa. Eikä muuten olekaan mikä tahansa loma, sillä Sallin isä on varannut koko perheelle loman All inclusive -maahan, missä on lämmintä ja aurinkoista, loputtomasti limsaa ja noutopöytä. Ihan täydellistä siis. Ja kyllä matkasta tuleekin tosi kiva, vaikka Sallia harmittaakin hupenevat lomapäivät. Kun on pakko palata kotiin ja kouluun, Sallia tympii taas, mutta Sallin isäpä keksii jälleen keinon ilahduttaa.

Pidän näiden kirjojen kuvituksesta, joka on pehmeää ja ilmeikästä. Sallin isän bändipaidat ovat huippuja ja pikkuveljen toilailut viihdyttävät myös. Tämä lomakirja oli aiempiin verrattuna vähän kesympi, mikä kyllä pikkuisen harmitti minua, mutta olihan tämä nyt hauska tällaisenaankin. Tykkään muuten myös siitä, ettei Sallin äidillä ole mitenkään merkittävää roolia kirjoissa. Hän on kyllä mukana ja läsnä, tärkeä osa perhettä, mutta kirjat kertovat nimenomaan Sallin isästä ja lapsista.

Syksyllä ilmestyy lisää Sallin isän kohelluksia!

Naraka

Elina Pitkäkangas: Naraka
WSOY 2024, 496s.

 

En ole ainoa, joka on odottanut Sangille jatkoa ihan täpinöissään. Julkaisu siirtyi syksyltä tälle keväälle, mikä tuntui malttamattoman lukijan näkökulmasta tuskalliselta, mutta kyllähän tätä kannatti odottaa.

Vaikka Naraka toimii todella hyvin myös itsenäisenä romaanina, suosittelen lämpimästi Sangin lukemista ennen tähän tarttumista ihan jo siksikin, että muuten jää paljosta paitsi. Tämä Pitkäkankaan luoma maailma on huikea! Tässä yhdistyvät menneisyys ja tulevaisuus fiktiivisessä Kiinaa muistuttavassa maassa. 

Sangissa tapahtui paljon asioita ja lopuksi päähenkilö Kong Dawei palasi kotiinsa. Dawei ei kuitenkaan onnistu asettumaan ja kotiutumaan, kun isoveljen kohtalo painaa mieltä. Lisäksi Drayn erikoinen käytös kummastuttaa: ennen niin lämmin ja läheinen Dray pysyttelee etäällä Daweista. Dawei päättää lähteä pelastamaan isoveljeään. Yksin hän ei matkaan lähde, mikä on tietysti erittäin hyvä juttu. Asioita tapahtuu ja tahtonsa vastaisesti Dawei ajautuu merkittävään rooliin rautakapinassa.

Jos tämä kuvailu tuntuu epämääräiseltä, niin hyvä, se on tarkoituskin. En halua vahingossakaan paljastaa liikaa, sillä Naraka on upeimmillaan, kun saa kohdata kaiken Dawein tavoin ilman ennakkotietoja. Nämä hahmot ovat monipuolisia ja kiinnostavia, eikä yksikään heistä ole vain sitä, miltä ensivilkaisulta vaikuttaa.

Pidän Pitkäkankaan tavasta kuljettaa tarinaa siten, etteivät sivut täyty taisteluiden tarkasta kuvauksesta, vaikka konflikteja todellakin tulee. Aivan kirjan lopussa meno oli semmoista myllytystä, että meinasin tipahtaa kyydistä.

Naraka on upea kirja. En osaa sijoittaa sitä selkeästi yhteen genreen, mutta se ei haittaa ollenkaan. Ainakaan minua. Tämä on juuri hyvä näin.

Outoja tapauksia Baskervillen koulussa

Ali Standish: Outoja tapauksia Baskervillen koulussa
Tammi 2024, 330s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Tähän kirjaan tartuin nimen perusteella. Miksi Baskervillen koulu? Onko tämä joku Sherlock Holmesin kouluaikoihin sijoittuva juttu vai mikä? Takakantta en lukenut, tälläkään kertaa.

No ei ollut Sherlock Holmes -tarina, vaan Arthur Conan Doyle -seikkailu! Kirjan lopussa on hyvin tiivis yhteenveto sir Arthur Conan Doylen elämästä ja tämä kirja on ainakin alkuasetelmaltaan uskollinen todellisille tapahtumille. Kirjan Arthur on köyhistä oloista. Äiti huolehtii sisaruksista, isällä on ongelmia alkoholin kanssa. Arthur yrittää keksiä tapoja tienata edes muutama lantti, jotta perhe tulisi toimeen. Eräänä päivänä kauppareissulla Arthur huomaa lastenrattaita työntävän naisen pyörtyvän. Arthur ehtii kopata naisesta kiinni sen verran, ettei tämä iskeydy katuun, mutta lastenrattaat lähtevät vyörymään mäkeä alas ja ne uhkaavat jäädä lähestyvien hevosten jalkoihin. Arthur nappaa kiven ja heittää sillä lähettyvillä olevaa miestä, huikkaa tälle toimintaohjeet ja rattaat vauvoineen saadaan pelastettua. Pian Arthur saa kutsun Baskervillen kouluun. Kaikki kulut on luvattu korvata, joten rahan puutteen vuoksi koulupaikasta ei tarvitse kieltäytyä. Baskervillen koulu on sisäoppilaitos, joka ei vaikuta aivan tavalliselta oppilaitokselta. Kaikilla oppilailla tuntuu olevan jokin erityiskyky - Arthurilla lyömätön päättelytaito - ja opettajakunnassakin on jotakin erikoista.

Outoja tapauksia Baskervillen koulussa osoittautui vetäväksi seikkailuksi suljetussa ympäristössä. Minua viehättä hirveästi, että yksi koulukavereista on nimeltään Moriarty ja opettajakunnassa työskentelee Watson. Lapselta nämä viittaukset menivät ihan ohi, sillä Sherlock Holmes ei ole hänelle tuttu, vaikka nimen olikin kuullut aiemmin.

Kirja loppuu tavalla, joka antaa ymmärtää, että jatkoa on tulossa. Toivon niin, sillä tämä oli hyvin rakennettua jännitystä ilman raakuutta tai liian helppoja ratkaisuja.

Mummi värikäs

Ilona Partanen: Mummi Värikäs
Kumma kustannus 2024

 

Mummi Värikäs rakastaa värejä. Työkseen hän maalaa puuleluja, joista hän tekee riemunkirjavia. Nyt Mummi Värikäs on kuitenkin kadottanut jotakin tärkeää. Hän lähtee torille etsimään, mutta löytämisen sijaan kadottaakin koko ajan enemmän. Miltä näyttäisi maailma, jossa ei olisi värejä ollenkaan?

Minulla ja Mummi Värikkäällä on yksi sama ominaisuus. Minäkin nimittäin rakastan värejä. Mitä kirkkaampia värejä, mitä enemmän värejä, sen parempi. Vaikka joskus huokailenkin pelkistetyn kodin perään - tiedätte kyllä sen enimmäkseen valkoisen, jossa on hyvin vähän tavaroita ja kaikki tarkasti paikallaan - mutta arjessa kuitenkin saan virtaa niistä väreistä. Ja auringosta, mutta siihen en voi itse vaikuttaa.

Ilona Partasen kuvakirja on ihana. Sen voi lukea kertomuksena väreistä, mutta syvällisempiäkin tulkintoja voi tehdä. Kuvat ovat suuria ja tekstiä vähän, eli tämä sopii hyvin jo pienille lapsille luettavaksi, kun sivuja saa käännellä nopeastikin.

Tämä sopii muuten hyvin vaikka äitienpäivälahjaksi!

Täysin auki

Millariikka Rytkönen: Täysin auki
Johnny Kniga 2024, 350s.

 

 KIRJE MILLARIIKALLE

Minua vähän hävettää myöntää, ettei sun nimi tai kasvot olleet mulle entuudestaan hirveän tuttuja. Jos olisin hoitaja tai edes seurannut uutisia aktiivisemmin, tilanne olisi varmasti toinen. Kiinnostuin tästä sun kirjasta nimen vuoksi ja esittelytekstin ekat rivit riitti vakuuttamaan siitä, että tämä kirja kannattaa lukea. Ja kannatti!

Nauraa räkätin ääneen heti ensimmäisillä sivuilla ja itse asiassa meinasin kirjoittaa sulle kirjeen jo siinä vaiheessa, kun kerroit kuinka tarmokkaasti ja ratkaisukeskeisesti toimit päästäksesi pimputtamaan Dingon Neumannin ovikelloa. Minäkin fanitin Dingoa valtavasti. Isosiskon kanssa kirjoitettiin Tenavakerhon kirjainleimasimilla leikkihuoneen seiniin (ja vähän muuallekin) DINGO, NIPA, PEPE, NEUMANN. Ei mikään helppo homma, koska en osannut vielä lukea. Kaverin isoveli oli jo niin vanha, että sai käydä Tuiskulassa (Nivalan legendaarinen keikkapaikka, nykyisin ei enää toiminnassa) ja me päästiin auton kyytiin, kun isoveljeä kuskattiin keikkapaikalle Dingoa katsomaan. Osaat varmasti kuvitella sen innon ja onnen, kun ehkä nähtiin niiden keikkabussi!! Jälkikäteen mulle jäi vähän epäselväksi, oliko se sittenkin paikallisen jääkiekkojoukkueen bussi, mutta silti. Hetken aikaa melkein näin Dingon!

Sun tekstiä on todella mukava lukea. Vaikka kerrot hyvin raskaista ja vaikeista asioista, sulla on taito kertoa niistä ihmismäisesti. Tiedät hyvin, miten puheet hoitajien työn arvokkuudesta ovat toki kauniita sanoja, mutta että tarvitaan nimenomaan tekoja sanojen sijaan. Tai lisäksi. Ylipäätään sun asenne herättää toivon. Jaksat toistaa samoja asioita ja faktoja, jaksat pitää hoitajien puolia ja ilmaiset asiat jämäkästi. Kuten itsekin kirjoitit, ei asiat hiljenemällä muutu. Ainakaan parempaan suuntaan.

Mun ois pitänyt lukemisen lomassa kirjoittaa muistiin, mistä kaikesta halusin tässä kirjeessä puhua. En kirjoittanut ja nyt en muista muuta kuin tuon Dingon. Mutta toisaalta, tän oleellisimman osaan ilman muistiinpanojakin: mahtavaa että kirjoitit tämän kirjan! Tästä jäi monella tapaa taistelutahtoinen ja hyvä mieli. Kirjoitat monista ei-hoitajiakin lähelle tulevista asioista rempseästi ja turhia kumartelematta, toteamalla faktat. Mitäpä niitä kaunistelemaan tai anteeksi pyytelemään (jälkimmäiseen ei kyllä esim. tehyläisillä ole syytäkään).

Niin että kiitos kirjasta ja kaikesta muustakin.
Mukavaa, vaikkakin hitaasti etenevää kevättä!

T. Maija

Manifest Destiny

Chris Dingess: Manifest Destiny, Book 1
Image Comics 2023, 544s.
Piirtäjä: Matthew Roberts

 

Tässä muhkeassa sarjakuva-albumissa alkaa Lewisin ja Clarkin matka kartoittamattomaan länteen. On vuosi 1804 ja miehistönä laivassa on jonkin verran sotilaita, mutta myös matkaan pakotettuja rikollisia. Alkuun kaikki sujuu rauhallisesti: seurue lipuu kaikessa rauhassa jokea pitkin yhä kauemmaksi tutuilta seuduilta. Yksi suunnitelluista pysähdyspaikoista on siirtokunta, mutta rantauduttuaan miehet kohtaavat mystisen kasvista muovautuneen kaaren sekähirviöitä, jotka ovat kuin biisonipäisiä kentaureja. Kaikkien onneksi seurueen oppaaksi valittu Sacagawea onnistuu pelastamaan tilanteen ainakin jossain määrin ja matka voi jatkua.

Tämä yhteisnide sisältää 24 ensimmäistä lukua, enkä ole tutkinut kuinka pitkästi jatkoa on tehty tai tulossa. Joka tapauksessa tähän mennessä ideana tuntuu olevan lähinnä se, että seikkailijat seikkailee ja kohtaa noita valtavia kaaria ja aina uusia hirviöitä.

Tavallaan toisteinen juoni onnistuu kuitenkin koukuttamaan, sillä oma mielikuvitus ei olisi osannut keksiä juuri näitä vastuksia. Lisäksi tarinan edetessä kerrotaan myös syy sille, miksi Lewis ja Clark on tälle matkalle lähetetty. Piirrosjälki on minusta miellyttävää, samoin kuin se, että albumi on kauttaaltaan väritetty. Raakahan tämä on, välillä turhankin graafinen julmuuksien osalta, mutta onneksi sivuja voi kääntää nopeasti. Turhauttavinta oli yrittää lukea sellaisia ruutuja, joissa teksti on vanhahtavaa kaunokirjoitusta melko pienellä fontilla. Ei ollenkaan ikänäköystävällistä!

Äitiä etsimässä

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä
Otava 2014
Suom: Laura Beck
Lukija: Mikko Kauppila

 
Kaj Korkea-ahon omakohtainen romaani Äitiä etsimässä on kiinnostava kertomus miesparin matkasta isiksi. Koska olin ohimennen nähnyt kirjasta tehdyn jutun Hesarissa, tiesin pääpiirteittäin, mikä oli lähtötilanne ja lopputulema. Cis-heteronaisena en ole koskaan joutunut suuremmin pohtimaan omia mahdollisuuksiani tulla äidiksi. Tiesin kyllä jo nuorena haluavani äidiksi ja munasarjojen monirakkulaisuus tietysti muistutteli siitä, ettei se raskaaksi tuleminen välttämättä onnistu. Mutta lähtökohdat heterosuhteessa ovat joka tapauksessa paljon helpommat, kuin miesparilla, joka etsii kumppanuusvanhempaa/-vanhempia.

Omat lapseni ovat syntyneet -06, -08 ja -12, eli kaukana ovat ne ajat, kun olen raskautumisesta haaveillut ja varmaan siitä syystä minun oli yllättävän hankala palauttaa mieleeni, miltä se lapsenkaipuu tuntui. Hämmästyin siitä, miten helppoa oli tunnistaa herätyskristillinen ympäristö ja tuomitsevat asenteet. (Jotka nekään eivät todellakaan ole omaa elämääni koskettaneet/rajoittaneet/tuominneet samassa määrin, kuin Korkea-ahoa.) Olen kasvanut pienellä paikkakunnalla Pohjois-Pohjanmaalla ja vaikka siellä on hyvin paljon lestadiolaisuutta ja vaikka kävin itsekin ahkerasti pyhäkoulussa (jota mm. äiti piti), vasta täällä raamattuvyöhykkeellä olen törmännyt sellaiseen julmaan, katkeraan ja muita alentavaan hengellisyyteen, jossa juuri kukaan ei tunnu voivan hyvin.

Mutta itse kirjasta minun tässä piti kertoa. Kirja etenee melko lineaarisesti lapsihaaveista äitiehdokkaiden haastatteluihin, varsinaisen raskauden yrittämiseen ja syntyvään lapseen. Korkea-aho kertoo todella avoimesti ajatuksistaan ja etenkin peloistaan kaikissa vaiheissa. Äitiehdokkaiden etsiminen kuulosti näin "ulkopuoleltakin" todella stressaavalta ja miesparia kohtaan turvattomalta: äiti voisi periaatteessa missä vaiheessa tahansa vain ilmoittaa muuttaneensa mielensä ja pitää lapsen kokonaan itsellään. 

Tämä kirja tarjoaa varmasti todella tärkeää ja tervetullutta vertaistukea kaikille heille, jotka pohtivat kumppanuusvanhemmuutta ja siihen liittyviä käytännön asioita. Arvokas kirja siis jo vähän käsitellyn aiheensa puolesta, mutta myös hyvällä maulla toteutettu.

Mira: perheitä, rakkautta, kesää

Sabine Lemire &  Rasmus Bregnhøi:
Mira: perheitä, rakkautta, kesää
Otava 2024, 95s.
Suom. Sirpa Alkunen

Mira-sarjan toisessa albumissa Miran elämässä tapahtuu kaksi isoa muutosta. Ensinnäkin Mira ja äiti muuttavat äidin miesystävän luokse asuntolaivaan ja toiseksi Mira tapaa isänsä, ensimmäistä kertaa elämässään. Suuria muutoksia siis!

Muutossa jännittää tietysti se, miten uuteen kotiin kotiutuu. Se käy kuitenkin ihmeen helposti, varsinkin kun viereisessä laivassa asuu kutakuinkin saman ikäinen tyttö, johon Mira tutustuu nopeasti. Koulua Miran ei tarvitse vaihtaa, mutta kaverikuvioissa on pientä kitkaa uuden ystävän takia. Mitä Miran isään tulee, sepä vasta suuri juttu onkin eikä todellakaan vain Miralle. Isä ei nimittäin ole tiennyt Miran olemassaolosta mitään! 

Tämä albumi on oikein kiva! Tykkään tästä pelkistetystä piirrostyylistä ja selkeistä väreistä. Samoin tykkään näiden tarinoiden arkisuudesta. Tai no, eihän sitä joka päivä tutustuta omaan isään tai muuteta, mutta kuitenkin. Miran elämässä tapahtuu isojakin asioita, mutta koko ajan läsnä on myös se ihan tavallinen arki ja nuoren tytön kuviot. Sympaattinen ja hyväntuulinen sarja!

Maapallon ympäri

Maggie Shipstead: Maapallon ympäri
Otava 2024, 712s.
Suom. Kaisa Sivenius
Lukija: Mirjami Heikkinen

 

Maapallon ympäri on jäänyt mieleen jostakin, mutta en muista mistä. Luulen, että sisko puhui tästä, mutta voi olla että oon lukenu jonkun arvion tai muuta vastaavaa. No, jostakin syystä olin kuitenkin painanu nimen muistiin ja klikkasin kuunteluun.

Pidin tästä ihan valtavasti! Tämä on lukuromaani sanan kaikissa positiivisissa merkityksissä. Tarina on monipuolinen, kattaa pitkän ajan ja sitä kerrotaan monesta näkökulmasta. Tässä ei ole selvää alkua, keskivaihetta ja loppua, mutta silti toisaalta on, tavallaan jopa moneen kertaan. Aivan ihanan runsas kirja!

14-vuotiaana Marian Graves tajuaa haluavansa lentäjäksi. Hän tekee kaikkensa toteuttaakseen unelmansa, joka ei sodanjälkeisessä maailmassa ole tytölle lainkaan se tavallisin. Nykyajassa, noin sata vuotta myöhemmin, Marian Gravesista aletaan tehdä elokuvaa, jota tähdittämään kaavaillaan Hadley Baxteria. Hadley on ollut otsikoissa ikävistä syistä, mutta hän ei oikeastaan jaksa välittää.

En osaa tiivistää tätä kirjaa niin, että tekisin oikeutta itse tarinalle! Tässä on niin paljon kaikkea, eikä mitään ole liikaa.

 

Myrskyluodon Maija

Anni Blomqvist: Myrskyluoto
Suom. Björn-Christer Lindgren ja Liisa Ryömä
Gummerus 2010, 748s.

 

Jotenkin olen onnistunut elämään yli 44 vuotta niin, etten ole aikaisemmin lukenut (tai edes katsonut!) Myrskyluodon Maijaa. Tarinastakaan en tiennyt oikein muuta kuin että Maija nai Jannen ja nuoripari muuttaa syrjäiselle Myrskyluodolle asumaan. Osasin päätellä, että rankkaa on elämä, mutta Maija on sitkeä. 

Nyt kuuntelin sen äänikirjana, vieläpä hyvin tiiviiseen tahtiin. Postauksen kuvana se painos, joka mulla on seissyt omassa hyllyssä lukemattomana yli 10 vuotta.

Rakastin tätä. Alusta loppuun upea tarina. Tämä on yhtä aikaa niin tavallinen ja arkinen ja sitten kuitenkin kaikkea muuta. Kaikkein ihaninta oli Maijan ja Jannen välinen rakkaus. Sitä oli! Janne ei ollut ankea, kylmäkiskoinen tai muutenkaan inhottava, vaan kiltti ja välittävä. Myrskyluoto ei ole helppo paikka asua, mutta silti siitä tulee koti Maijan ja Jannen tasaisesti kasvavalle perheelle ja heidän eläimilleenkin. 

Blomqvistin kerronta on paikoin jopa pelkistettyä, mutta tarina on silti hurjan väkevä, eikä enempää sanoja tarvitakaan. Itkin. Kunhan tulee sopiva hetki, kuuntelen Myrskyluodon Maija -kappaleen ja uskon että se kuulostaa nyt paljon paremmalta kuin ikinä aikaisemmin.

Poika ullakolla, poika kellarissa

Salla Simukka: Poika ullakolla, poika kellarissa
Tammi 2024, 192s.
Kuvitus: JP Ahonen

 

Poika ullakolla, poika kellarissa pääsi yllättämään minut ihan jo sillä, että ei tämä ollutkaan sarjakuva. En tajua, miksi olin niin varma, että tämä ylipäätään olisi sarjakuvaromaani, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun olen uskottavasti kuvitellut omiani. :D (Ja siis onhan se selvää, että mun aivoni on kulkeneet suoraan JP Ahosesta sarjakuvaan, joten ei tää nyt niiiin kaukaa haettua ehkä ollut kuitenkaan.)

Mun lukeminen on ollu viime aikoina ihan onnetonta ja tätäkin luin alkuun muutaman sivun kerrallaan, kun aina nukahdin. Sitten aloitin alusta, yhdessä kuopuksen kanssa, ja johan pysyi lukuvire yllä, kun oli innokas tsemppari hommassa mukana.

Alexiksen perhe muuttaa uuteen taloon. Alexis saa itse valita oman huoneensa ja valinta onkin helppo, kun hän löytää kaltevakattoisen ullakkohuoneen. Siellä on juuri sopivasti tilaa kaikelle tarpeelliselle ja valoakin riittämiin.  Myös Maxin perhe on muuttopuuhissa. Maxin sisarukset ovat jo varailleet omat huoneensa, mutta Max löytää itselleen mahtavan huoneen kellarikerroksesta. Siellä hän saa olla edes välillä omassa rauhassaan!

Pian muuttojen jälkeen molemmat pojat havaitsevat kodeissaan kummallisia juttuja. Alexis kuulee selvästi töminää jostakin alakerran lattian alta, vaikka talossa ei edes ole kellaria. Max taas seuraa kummissaan musiikkia, joka kuuluu aivan talon ylimmästä kerroksesta - tai oikeammin senkin yläpuolelta.

Lukija saa kummastella yhdessä Alexiksen ja Maxin kanssa heidän kotiensa kummallisuuksia ja kun selviää, että pojat asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa, alkaakin kiehtova seikkailu.

Tarina on rakennettu taidolla. Vaikka tarinassa onkin jännittäviä kohtia, niitä tasapainottavat hauskat ja arkisetkin hetket. Kirja sopiikin hyvin jo alakoululaisten luettavaksi. Kirjan runsas kuvitus monine yksityiskohtineen tekee lukemisesta vielä vauhdikkaampaa: tulee halu nähdä seuraava ja sitä seuraava kuva ja niin edelleen. Myös kirjan suurehko fontti ja ilmava taitto kannustavat lasta lukemaan.

Minulle Poika ullakolla, poika kellarissa toi mieleen kirjan Tom ja keskiyön puutarha, jossa vanhan talon kaappikellon lyödessä tietyn määrän lyöntejä (ehkä 13? joku väärä määrä kuitenkin), Tom pääsi seikkailemaan menneeseen aikaan. Jos mielleyhtymä on jonkun mielestä vääränlainen, niin voin puolustautua sillä, että mulle tulee Rauli Badding Somerjoesta aina mieleen mokkasiinit ja siinä on varmasti vielä vähemmän aitoja yhtymäkohtia kuin näillä kirjoilla.

Valaanluuteatteri

 

Joanna Quinn: Valaanluuteatteri
WSOY 2024, 560s.
Suom. Irmeli Ruuska

Valaanluuteatteria on kuvattu upeaksi lukuromaaniksi. Minua viehätti jo kirjan nimi sekä kansikuva: valaan kylkiluiden suojaan pystytetty teatteri! 

Cristabelin isä tuo kotiin uuden morsiamensa. Rosalind on miestään nuorempi ja kaikki alkavat odottaa, että Rosalind synnyttäisi kartanoon perijän. Cristabelkin alkaa odottaa pikkuveljeä. Tähän asti hän on ollut ainoa lapsi, joten pikkusisarus olisi jo siksikin tervetullut. Cristabel rakastaa tarinoita. Kun läheiselle rannalle huuhtoutuu kuollut valas, Cristabel julistaa sen omakseen. Omistajuus ei kuitenkaan ole noin vain otettavissa, mutta monien mutkien kautta valaan luut päätyvät kuin päätyvätkin Cristabelin perheelle. Valaan kylkiluut puhdistetaan huolellisesti ja niistä tehdään osa kesäteatterin rakennetta.

Rakastin kirjan alkuosaa, kun Cristabel on lapsi ja touhuaa puolisisarensa ja serkkunsa kanssa. Yhtäkkiä kirja harppookin eteenpäin ja pian ollaankin jo toisen maailmansodan tuoksinnassa. Cristabel on nuori aikuinen, joka hakeutuu peitetehtäviin mantereelle.

Valaanluuteatteri on kuin onkin sellainen kirja, jota kutsun lukuromaaniksi. Siinä tapahtuu vaikka mitä ja aikaa kuluu vuosikymmeniä. Etenkin Cristabelin hahmoon kiintyy, eikä kirjan haluaisi loppuvan. Ehkä en vain ollut juuri nyt natsituulella, kun toisen maailmansodan kuohunnat eivät oikein olisi jaksaneet kiinnostaa.

Rakkautta ja muita vedätyksiä

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä
Tammi 2024, 359s.
Suom. Laura Liimatainen

 

Rakkautta ja muita vedätyksiä päätyi lukulistalle kansikuvan takia. Vaikka kyseessä on kevään uutuuskirja, kansikuva on kuin suoraan jostain ysärin alusta - eikä ollenkaan hyvällä tavalla. 

Olipa hauskaa, että tämän luin kansi-inhotuksesta huolimatta, sillä sisältö on hyvin viihdyttävää!

Cat on jälleen yksissä häissä juhlimassa ennen-läheisen-ystävän tuoretta avioliittoa. Catilla ei ole parisuhteen alkuakaan eikä oikein töitäkään. Asuntokin pitäisi löytää, kun nykyiset kämppikset aikovat muuttaa omakotitaloon. Cat tasoittaa rahapulaansa varastelemalla taitavasti lompakoita esim. baareissa. Erään kerran baarimikko selvästi huomaa Catin touhut, mutta ei jostain syystä ilmoita asiasta portsarille tai kellekään muullekaan. Jakella on hyvin näppärät sormet itselläänkin ja kun Cat saa jälleen hääkutsun, Jake ryhtyy Catin valepoikaystäväksi. Tulevalla morsiamella on nimittäin hillittömän iso timanttisormus, joka ratkaisisi monta ongelmaa sekä Catin että Jaken elämässä.

Tavallaan Rakkautta ja muita vedätyksiä ei tarjoa mitään uutta: on alusta asti selvää, ketkä tässä rakastuvat ja päätyvät yhteen. Mutta tämä pikkurikolliskuvio on virkistävä ja kerrottu sympaattisesti. Ei rikollisuutta sinänsä hyväksytä tai kaunistella, mutta tokihan pahiksetkin voivat olla kirjan päähenkilöitä.

Jos sulla on lomaa jäljellä tälle keväälle, niin tässä oivallista lomalukemista! Jos ei ole, sopii tämä silti iltojen iloksi.

Minne katosit, Monday?

Tiffany D. Jackson: Minne katosit, Monday?
Karisto 2023, 368s.
Suom. Susanna Sjöman

Minne katosit, Monday? jätti jälkeensä paljon kysymyksiä. Odotin tältä paljon, mutta kirja meinasi jäädä kesken. Syihin palaan myöhemmin.

Claudia ja Monday ovat olleet parhaat ystävät aina. He ovat olleet tiiviisti yhdessä paitsi koulussa, myös vapaa-ajalla. Monday on ollut Claudian perheelle kuin toinen tytär. Syyslukukauden alkaessa Monday ei tule kouluun. Claudia on ihmeissään, sillä hän ei ole kuullut Mondaysta kesälläkään. Claudia ei saa Mondayhin yhteyttä, vaikka kuinka yrittää. Outoa on myös se, ettei kukaan muu tunnu kummastelevan Mondayn poissaoloa. Claudia on huolissaan, kummissaan ja hädissään ystävänsä vuoksi ja mitä pitempään epätietoisuutta kestää, sitä vaikeampi Claudian on keskittyä mihinkään. 

Aloitin kirjan lukemisen innolla. Into kuitenkin lopahti noin 50 sivun jälkeen, kun en kerta kaikkiaan hahmottanut mitä tapahtuu ja milloin. Kirjassa on lyhyehköjä lukuja, jotka on nimetty siten, että niiden pitäisi olla sijoitettavissa aikajanalle. On Aiemmin, Jälkeen, Yksi vuosi ennen aiempaa ja eri kuukausia. Vielä kirjan loputtuakin aikajana oli kuitenkin minulle enimmäkseen mysteeri. En myöskään osannut hahmottaa Claudian ikää tai sitä, mille vuosikymmenelle tapahtumat sijoittuvat. Claudia huomaa Monday kadonneen 9-luokan syksyllä. Sen ikäiseksi Claudia vaikuttaa kuitenkin hyvin lapsekkaalta. Hänellä ei myöskään ole kännykkää (mille kyllä lopussa annetaan selitys) ja hän ja Monday ovat kirjoitelleet toisilleen kirjeitä. Claudia ei myöskään etsi tietoa netistä.

No, kirja oli pitkään kesken, kunnes päätin kuunnella sen loppuun. Hyvä niin, koska tämä on haasteista huolimatta hyvä kirja. Tai no hyvä ja hyvä. Tämä on aiheiltaan ahdistava, surullinen, raaka, julma ja kauhea. Itse asiassa ihmettelenkin, miksi tämä on kirjastoissa luokiteltu pääsääntöisesti nuorten/nuorten aikuisten kirjaksi. Toki sopii sinnekin, mutta aivan yhtä hyvin tämä sopisi aikuistenosastollekin. Tekstin rakenne on tosiaan työläs, joten suosittelisin tätä ensisijaisesti paljon lukeville, jotka eivät säikähdä kerronnan monikerroksisuutta.

Mermeduusa

Thomas Taylor: Mermeduusa
WSOY 2024, 374s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

 

Olen vinkannut Thomas Taylorin Aaveranta-kirjoja aina kun siihen on ollut mahdollisuus. Ja jos ei ole ollut mahdollisuutta, olen monesti ottanut sarjan puheeksi ihan muuten vain.

Mermeduusa on sarjan viides ja viimeinen osa. En tiennyt sitä etukäteen, koska en lukenut kannen yläreunan tekstiä. Postauksen kuvasta poiketen painetun kirjan kannessa, tuolla yläreunassa, lukee "Aaverannan viimeinen mysteeri". Mutta onneksi en tiennyt, koska olisin surrut asiaa koko lukemisen ajan.

Aaverantaan saapuu turistikauden ulkopuolella podcast-porukka. He aikovat selvittää Aaverantaan liittyviä mysteereitä ja kertoa kuulijoilleen, mitä tarujen (ja erinäisten tapahtumien ja äänien) taustalla oikeasti on. Ihan hyvä idea muuten, mutta kuten tiedämme, Aaverannassa todella tapahtuu kummia juttuja... Viime aikaiset tapahtumat ovat olleet huolestuttavia. Kamera Luna lakkaa toimimasta, Erwin-kissa ei ole puhunut viikkoihin ja Merenapinakin hajoaa. Ulkona kuuluu hyytävää ääntä ja Sebastian Ankerias palaa jälleen kaupunkiin. Herbert Sitrus ja Orvokki joutuvat jälleen kerran keskelle pelottavaa seikkailua.

Rakastin tässä kirjassa (ja koko sarjassa!) kaikkea, paitsi sitä, että tämä loppui. Thomas Taylorin luoma erikoinen merenrantakaupunki persoonallisine asukkaineen on kerta kaikkiaan kiehtova. Kaupungin menneisyydessä on valtavasti aineksia legendoille ja seikkailuille, eikä nykyhetkikään mitään tylsää ole. Teksti on ihanan luontevasti soljuvaa, mistä kiitos kuuluu tietysti myös kääntäjälle. Olisin halunnut viipyä Aaverannassa paljon pidempään, mutta olen iloinen siitä, miten tyylikkään lopun sarja saa. Moni kysymys saa vastauksen, mutta mitään puuduttavaa aukiselittämistä ei tarvitse pelätä. 

Aaveranta-sarja sopii valtavan hyvin seikkailumielisille lukijoille. Olen lukenut nämä yhdessä kuopuksen kanssa, joka oli sarjan ensimmäisen osan ilmestyessä 6-vuotias. Kirjat ovat jännittäviä, mutta eivät raakoja.

Kasvatti

Claire Keegan: Kasvatti
Tammi 2024, 81s.
Suom. Kristiina Rikman

 

On alkukesä, kun isä lähtee viemään tytärtään sijaisperheeseen. Äiti on viimeisillään raskaana ja lapsia on jo valmiiksi niin monta, ettei ruoka tahdo riittää kaikille. Tyttö ei tiedä, kauanko hän Kinsellan pariskunnan luona tulee olemaan. Hän on kuullut vanhempien puhuvan, että he saavat pitää tytön niin pitkään kuin haluavat. Sijaisperheessä ei ole muita lapsia, eikä tytön tarvitse kaiken aikaa osallistua kodin askareisiin. Hänestä pidetään huolta ja hän saa viimeinkin olla ensisijaisesti lapsi. 

Kasvatti on alle satasivuinen pienoisromaani, joka jättää jälkeensä ristiriitaisen olon. Olisiko tytön kannalta parempi, jos hän jäisi lopullisesti sijaiskotiin? Toisaalta oma perhe ja sisarukset ovat rakkaita hänelle... 

Keeganin tarina on tiivis, eikä oikeastaan mitään asiaa avata yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä. Tämä on hieno pieni kirja, mutta olisi kiinnostavaa, jos tästä olisi olemassa joku pidennetty versio. Vähän kuin olisi syönyt todella hyvää ruokaa, mutta niin pienen annoksen, että on edelleen nälkä ja tekee mieli ajaa ravintolasta mäkin kautta kotiin.

Kruunun tyttäret

Catherine Doyle & Katherine Webber:
Kruunun tyttäret
Kumma 2024, 448s.
Suom. Annukka Kolehmainen

 

Rose Valhart täyttää pian 18. Silloin hänet viimein kruunataan kuningattareksi - ja häätkin ovat ihan pian! Rose on jäänyt orvoksi jo vauvana, kun noidat ovat surmanneet hänen vanhempansa. Myös Wren Greenrock on täyttämässä 18. Pienestä asti hän on tiennyt, että jonain päivänä hän vie kruunun Roselta, joka sattuu olemaan hänen kaksoissisarensa. Wren haluaa kostaa vanhempiensa murhaajalle, joka on mustannut noitien mainetta turhaan jo pitkään. Mitäkö Wren noidista ja heidän maineestaan tietää? No paljonkin. Hän nimittäin on itsekin noita.

Kruunajaisten lähestyessä Wren murtautuu kuninkaanlinnaan. Hänen kumppaninsa kaappaa Rosen ja Wrenin tehtävänä on esiintyä Rosena kruunajaispäivään asti. Hyvästä suunnittelusta huolimatta tehtävä ei ole helppo.

Kruunun tyttäret on ihanan nopeatempoinen fantasiatarina, jossa on reilulla kädellä koomisia tilanteita, juonittelua, salaisuuksia ja paljastuksia. Romantiikkaa myös. Pidin todella paljon siitä, etteivät Rose ja Wren ole mitään kainoja punastelijoita, vaan hurmaavan suorasukaisia. Yleensäottaen en ole mikään poliittisten juonittelujen ihailija, mutta tässä tämä poliittinen puoli on sen verran pienessä osassa, että jaksoin olla kiinnostunut siitäkin.

Tarina vie mukanaan todella hyvin ja melkein aloin kuunnella sarjan seuraavaa osaa englanniksi, sillä sen verran kutkuttavaan kohtaan tämä osa loppuu.

Hevospojat

Johan Ehn: Hevospojat
Otava 2024, 349s.
Suom. Sirje Niitepõld

 

Olen erittäin iloinen, että päätin lukea Johan Ehnin Hevospojat. Kuten olen joskus aiemminkin kertonut, en ole milloinkaan ollut erityisen kiinnostunut hevosista ja kirjan nimen perusteella oletin, että tämä olisi hyvinkin heppaisa teos. Kyllä tässä hevosiakin on ja niillä sekä ratsastamisella tärkeä rooli tarinassa.

Anton työskentelee vanhusten kotipalvelussa (tässä kyllä puhutaan vanhusten palvelutalosta, mutta minusta tämä vaikuttaa enemmän kotipalvelulta, joten röyhkeästi käytän sitä termiä). Eräs asiakkaista asuu isossa ja kauniissa asunnossa, mutta viettää kaiken aikansa asuntonsa keittiössä. Tämä asiakas, Alexander Kovac, ei puhu vaan kommunikoi kopauttelemalla kävelykepillään lattiaa. Anton pyrkii tekemään Alexanderin elämästä keittiössä mahdollisimman sujuvaa - ja hygieenistä, sillä Alexander hoitaa myös vessa-asioinnit ja kylpemisen hankalasti keittiössään. 

Kirjan kerronta kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa seurataan Antonin elämää ja menneisyydessä Alexanderin vaiheita 1920-luvulta alkaen, jolloin hän karkasi tsekkoslovakialaisesta lastenkodista yhdessä toisen pojan kanssa ja liittyi sirkukseen. Hevoset ovat vahvasti läsnä molemmissa tarinalinjoissa, niin myös ystävyys ja rakkaus. 

Pidin Hevospojista todella paljon. Erityisen paljon nautin Alexanderin ja Janekin osuuksista, vaikka toki ymmärränkin että sirkuselämä näyttäytyy todennäköisesti tässäkin kirjassa romantisoituna. Joka tapauksessa tarinankerronta on sulavaa ja vaihtelut aikakausien välillä ovat tasapainoisia. Kirjan lopussa on pieni käänne, jonka olisin toivonut yllättävän enemmän.

Hevospoikia voi suositella ainakin ysiluokkalaisille ja sitä vanhemmille.