tiistai 27. syyskuuta 2016

Anna mennä - Opas hauskempaan elämään

Rosa Meriläinen & Saara Särmä:
Anna mennä - Opas hauskempaan elämään
S&S 2016, 364s.

Kirjablogeissa parasta on lukuvinkit. Olin kyllä huomioinut Rosa Meriläisen ja Saara Särmän hauskempaan elämään opastavan Anna mennä -kirjan olemassaolon jo aiemmin, mutta vasta Ompun bloggaus innosti lukemaan sen.

En oikein osaa mieltää itseäni feministiksi, vaikka tämän kirjan luettuani tajuan sellainen kuitenkin olevani. Hyvä niin. Mieluummin olen vahingossa feministi kuin tietoisesti en. Sukupuolten välinen tasa-arvo on aivan yhtä tavoiteltava asia kuin tasa-arvo millä muulla mittapuulla tahansa. Suomen armeija ei toimi tasa-arvoisesti niin kauan kuin se on yhdelle sukupuolelle pakollinen ja toiselle vapaaehtoinen. Sukupuolikiintiöiden idean ymmärrän, mutta en silti ole vakuuttunut kiintiöiden toimivuudesta. Samaan hengenvetoon myönnän ajoittain sortuvani sukupuolittuneisiin stereotypioihin: välillä tuskastun, kun lapseni ovat niin poikia ja isosiskokin voi vahvistaa, että etenkin teini-iässä yksi pahimmista käyttämistäni haukkumasanoista oli neiti.

Tässä kirjassa on ihan tolkuttoman paljon hyvää asiaa, joten tämä bloggaus on auttamatta ihan pintaraapaisu. Lukiessani törkin muistilappuja hyviin kohtiin niin paljon, että kirjan paksuus lähes tuplaantui.

Päällimmäisenä ja tärkeimpänä asiana haluan mainita kehtaamisen. Meidän kaikkien pitäisi kehdata ihan reilusti. Epäonnistuminen tai itsensä nolaaminen ei ole niin iso juttu, että sen pelossa kannattaisi jättää jokin (sillä hetkellä huikealta tuntuva) idea toteuttamatta. Tai jos nyt ei varsinaisesti suunnittele tekevänsä yhtään mitään, mutta huomaa silti joutuneensa hieman noloon tilanteeseen, niin mitäpä tuosta! Minulla on vähän taipumusta ajautua noloihin tilanteisiin. Jonkun aikaa voi nolottaa, kovastikin, mutta onpahan jotain kerrottavaa kavereille ja facebookiin päivitettävää. Kuten silloin, kun kiipesin koululla lauta-aidan yli nappaamaan kiinni parkkialueelle puikahtanutta kuopusta ja aita meni rikki siten että tein komean voltin aidan yläpienan päällä ja jäin lopulta roikkumaan siihen kuin laiskiainen ikään. Sain ihan hirveät mustelmat reisiin, mutta samalla saatoin ilahduttaa koko koulullista lapsia ja muutaman vanhempiakin.

Humalassahan sitä helposti rohkaistuu tekemään asioita, joita selvin päin ei ehkä tekisi. Minulle tulee helposti niin kammottava krapula, että en mielelläni hankkiudu kunnon humalatilaan. Onnekseni olen sen verran lapsekas, että voin kyllä heittäytyä monenlaisiin juttuihin ihan ilman ensimmäistäkään siideriä. Tämä Rosa Meriläisen huomio humalasta onkin toinen suosikkikohtani:


"Suora tie tylsään elämään on vaatia naisilta - ja itseltään - hyvää ja hallittua käytöstä joka hetki. Alkoholin voima on juuri siinä, että se auttaa meitä päästämään irti siitä, mikä on sopivaa. Moni meistä kun on joutunut lapsena luulemaan, että parasta olisi muuttua näkymättömäksi ja olla tekemättä mitään. Että toivottu ja hyvä käytös ei olekaan aktiivista ja riehakkaan iloista, vaan siivosti ja nätisti aloillaan oleskelua. Päänsä kiinni pitämistä ja oman persoonallisuutensa kaventamista. Ei kuulkaa ei sillä tavalla ihminen ja ihmisen elämä hauskaksi muutu!" (s. 41)

Vaikka en kannustakaan lisäämään juopottelua, liputan näyttävästi rennomman asenteen puolesta.

Milloin sinua on viimeksi kehuttu? Milloin viimeksi kehuit jotakuta toista? Meriläinen ja Särmä kannustavat kehumaan naisen päivässä. Kehuja on aina yleensä* mukava kuulla, joten miksipä emme ilahduttaisi kanssaihmisiä kehuilla aina kun siihen on aihetta.

* Synnytystapa-arvioissa lääkäri lähes hihkaisi "Täältähän mahtuisi vaikka mitä!", mikä luultavasti oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta mikä edelleen aiheuttaa minussa ristiriitaisen ja hieman kiusallisen olon.

Anna mennä on siitä erityisen ihana teos, että siinä ei edes yritetä olla aina oikeassa, vaan ihan ilomielin myönnetään, että toisinaan kuka tahansa lipsahtaa ajattelemaan vastoin perimmäisiä näkemyksiään. On aina jotenkin kiusallista tajuta, että vaikka en millään haluaisi myöntää arvostavani asiaa X, silti oikeastaan haluaisin itsekin sen. Itse en ole koskaan oppinut meikkaamaan. Hyvin pitkään vain tuhahtelin koko touhulle, mutta näin nuoruuden hehkeyden pikkuhiljaa haalistuttua ehostamistaidoille olisi kyllä käyttöä. Ja kyllä, itseään pitäisi totta kai rakastaa tai vähintäänkin arvostaa ihan sellaisenaan, mutta samaan aikaan useimmilla lienee nimetä muutama kohta, jotka kenties olisivat kivempia vähän toisenlaisina. Minä olen lyhyt ja tanakka. Useimmiten osaan olla ihan tyytyväinen ja ajattelen olevani kivan pehmeä. Joskus taas tuskittelen rumasti röllöttävää mahamakkaraa, tylsiä hiuksia, vinoja hampaita, vaivaisenluuta, rumia varpaita ja mitä kaikkia noita nyt on.

Ompun tavoin nostan vielä esiin selfiet. Särmä kirjoittaa aiheesta muun muassa näin:

"Kumma juttu. Se, että erityisesti nuoret naiset ovat omaksuneet selfie-kulttuurin, on monen mielestä a) paheksuttavaa ja b) pinnallista. Vertauksen vuoksi: esimerkiksi taidemaalarien omakuvia arvostetaan ja pidetään korkeakulttuurina. Kun nuori nainen tarttuu toimeen ja levittää kuvia itsestään, omakuvaaminen menee pilalle. Mikä siinä onkin, että kaikki mihin naiseus ja feminiinisyys jättää jälkensä, on heti alempiarvoista?" (s. 144)

Tässäkin kohtaa joudun omanapaisesti puhumaan taas itsestäni ja omista taustoistani. Meillä kotikotona ei otettu mitenkään jatkuvasti valokuvia ylipäätään mistään, mutta muutamilta aikuisilta opin sellaisen asenteen, että valokuvattavana oleminen on vaivaannuttavaa ja kuva tuskin edes onnistuisi, mikäli sellaisen joku näppäisi. En ole siis koskaan tuntenut oloani luontevaksi kameran edessä. Koulukuvissakin yritin viimeiseen asti pitää hampaat piilossa, vaikka kuvaaja nauratti niin että sieväksi hymyksi tarkoitetusta ilmeestä tuli jotain ihan muuta.

Viime jouluna sain lahjaksi älypuhelimen ja päätin että nytpä nappaan heti kivan selfien ja päivitän facebookiin profiilikuvan. Eipä kuulkaa ole mitään helppoa hommaa semmoinen selfien ottaminen! On hankalaa yrittää saada naamansa edes suurin piirtein kuvan keskelle, hymyillä, pitää silmät luonnollisesti auki ja painaa sitä nappia samaan aikaan. Vaikka minulla oli käytössä joku automaattinen kauneussuodatin, lopputulos on ihan kamalan vääristynyt. Ja vaikka se kuva on ihan kamala, silti sitä on helpompi esitellä ihmisille, kuin niitä harvoja selfieitä, joissa näytän omasta mielestäni kivalta. Jokin omituinen sisäinen solmu sanoo, että onnistuneen kuvan esittely vaikuttaisi kehujen kerjäämiseltä, kun taas se Quasimodo-kuva kirvoittaa hyvät naurut.

Ja jotta en vain puhuisi kehtaamisesta, tässä vielä ne kuvat. (Jotka jo kahdesti poistin, koska hävetti liikaa.)



Tästä bloggauksesta uhkaa tulla tolkuttoman pitkä, mutta vielä muutama asia.

Meriläisen kirjoittamassa Pieni synnytysopas -luvussa esitetään mielestäni mainio ajatus siitä, että "lapsen syntymäpäivä olkoon sinun synnytyspäiväsi." Ehdotin tätä miehelle, joka vain tuhahti pöyristyneesti. Mutta idean siemen on nyt kylvetty ja toivon, että kuopuksen syntymäpäivänä saan pari kiitoksen sanaan hyvästä pungerruksesta tai edes kynttilän puhallettavaksi.

Koska jostakin käsittämättömästä syystä kirjassa oli täysin ohitettu suonikohjut, koen tarpeelliseksi todeta, että väärin ohitettu! Suonikohjuistakin pitää puhua. Niistäkin tulee tehdä arkinen, olankohautuksella ohitettava asia. (Paitsi jos niistä on vaivaa, jolloin lääkäri ei saa kohautella olkiaan vaan hänen tulee operoida kivuliaat kohjut häiritsemästä elämää.)

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Modern Romance

Aziz Ansari: Modern Romance
Penguin Audio, 2015
6 h 14 min.
Lukija: Aziz Ansari

Modern Romancen varasin joskus alkuvuodesta ja hyvä että varasin, sillä äänikirja on kovasti lainassa koko ajan. Minulle Aziz Ansari on tullut tutuksi Parks and Recreation -sarjan Tom Haverfordina. Ensisijaisesti valitsinkin tämän kirjan kuunneltavakseni puhtaasti tekijän perusteella: kirjan sisällöllä ei oikeastaan ollut mitään väliä.

Modern Romance on yllättävän asiapitoinen teos. Tässä perehdytään varsin kattavasti seurustelukumppanin etsintätapoihin ennen ja nyt. Yhdessä sosiologi Eric Klinenbergin kanssa Ansari on tehnyt laajan tutkimuksen, jossa on kartoitettu muun muassa sitä, mistä sitä potentiaalista kumppania etsitään. Siinä missä muutamia vuosikymmeniä sitten elämänkumppani on useimmiten löytynyt kirjaimellisesti melkein naapurista, nykyisin "tarjolla" on lähes koko maapallon väestö. Totta kai Ansarilla on humoristinen ote aiheeseen, mutta ei tätä mitenkään vitsinä ole tehty.

Vaikka aihe ei ole itselleni mitenkään ajankohtainen, se on eittämättä kiinnostava. Treffailukulttuuri on muuttunut hurjasti etenkin internetin myötä ja nykyisin erilaiset deittisivustot ja -sovellukset ovat merkittävä osa pariutumista. Modern Romancen ansiosta minäkin tiedän esimerkiksi Tinderin toimintaperiaatteen.

Äänikirja oli todella toimiva formaatti, vaikka muistiinpanoja siihen onkin mahdotonta tehdä. Ansari lukee totta kai hauskasti eläytyen, mikä pitää huolen siitä ettei pitkähkökään tilastokatsaus puuduta kuulijaa.

perjantai 23. syyskuuta 2016

The Paperboy

Pete Dexter: The Paperboy (1995)
Blackstone Audio, 2012, 10h 48 min
Lukija: Sean Runnette

The Paperboy kärsi aluksi siitä, että se on niin tyystin erilainen kuin edellinen kuuntelemani äänikirja, Beauty Queens. Kesti hyvän tovin, ennen kuin totuin Sean Runnetten rauhalliseen ja melko tasapaksuun ääneen, joka kylläkin sopii The Paperboyn tarinaan erittäin hyvin.

Kaksi nuorta toimittajaa, Ward Jansen ja Yardley Acheman, päättää selvittää onko paikallisen sheriffin murhasta kuolemaan tuomittu Hillary Van Wetter saanut sittenkään oikeudenmukaista tuomiota. Tapauksen tutkinnassa näyttää olevan paljon kyseenalaistettavaa ja yhteistyössä Van Wetterin kihlatun, nuoren Charlotte Bessin kanssa he ryhtyvät toimeen.

Tarinan kertojana on Jack, Wardin pari vuotta nuorempi pikkuveli. Jack toimii lähinnä kuskina ja yleisapulaisena, joka pääsee - tai joutuu - seuraamaan tapahtumia ja tutkimuksia hyvin läheltä, mutta kuitenkin pienen etäisyyden suojista. Tarina on mieleenpainuva yhdistelmä vähäeleisyyttä ja koko ajan tiivistyvää ahdistusta. Kaikki on niin ankeaa ja traagista ja jotenkin lohdutonta, että surin jo etukäteen etenkin Wardin ja Jackin kohtaloita, että mitenkähän huonosti asiat vielä ehtiikään mennä.

Ajallisesti tarina sijoittuu noin 60-luvulle, ehkä sinne alkupuoliskolle. Wardin homoseksuaalisuutta ei suoranaisesti käsitellä, siihen vain hienoisesti vihjaillaan. Suurin syy tähän taitaa olla se, ettei nuori Jack tunnu tajuavan koko asiaa.

The Paperboy on tunnetasolla raskas ja rankka tarina, joka on toteutettu hienovaraisesti ja taidolla.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
WSOY 2016, 317s.

Fintiaanien mailla on ensimmäinen tietokirja suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien yhteisistä jälkeläisistä. Kirja on paitsi todella mielenkiintoinen ja taidolla tehty, myös ulkoisesti näyttävä. Teksti on asiapitoista, mutta helppotajuista ja Meeri Koutaniemen valokuvat aivan mielettömän hienoja. En tahdo päästä yli edes tästä kansikuvasta, jossa rinnakkain poseeraavat fintiaaniveljekset näyttävät kerta kaikkiaan suomalaisilta. Asiatekstin lisäksi kirjassa on myös muutamia Katja Ketun kirjoittamia tarinoita, jotka ovat syntyneet intiaanitarustojen tai ihmiskohtaloiden inspiroimana.

Tietokirjan kirjoittaminen ei varmasti koskaan ole helppoa, mutta kun on lähdettävä liikkeelle ei-mistään, työtä on luonnollisesti tehtävä paljon. Kettu, Koutaniemi ja Seppälä ovatkin tehneet kolmen vuoden aikana useamman aineistonkeruu- ja kuvausmatkan fintiaanien maille. Fintiaani-nimitys (finndian) on näppärä ja kuvaava, mutta ei ole kaikkien mieleen. Siinä missä sana on suomen kielessä neutraali, sillä on joidenkin paikallisten mielestä negatiivinen, halveksiva sävy.

Suomalaisia ja intiaaneja yhdisti erityisesti luontosuhde ja sauna. Niin ja se, ettei alkoholi oikein sovi kummallekaan väestöryhmälle. Fintiaanit ovat olleet ja ovat osin edelleen hankalassa välissä siksi, että he eivät ole oikein kunnolla intiaaneja, mutta eivät valkoihoisiakaan.

Tuntuu, että tästä kirjasta olisi niin paljon sanottavaa, etten tiedä mistä aloittaisin. Huomaan tuottavani harvinaisen tökeröä tekstiä, eikä tyyli tästä varmasti parane. Suosittelenkin jo tässä vaiheessa lukemaan Fintiaanien mailla -teoksen ihan itse. Se on upea, kaikin tavoin.

En ollut hahmottanut reservaattien ankeutta aikaisemmin. Tiesin casinoista, jotka kuitenkin kuvittelin erittäin hulppeiksi ökypaikoiksi ja sitä kautta luulin reservaattienkin olevan suurin piirtein suomalaisten nukkumalähiöiden tasoa.

Pidin siitä, että kirjassa lähestytään fintiaaniutta ihmisten arjen kautta. Teokseen on haastateltu lukuisia fintiaaneja, jotka tulevat lukijalle tutuiksi ja tekevät siksi tiedon sisäistämisenkin helpommaksi. Konkreettiset esimerkit erilaisista tavoista ja perinteistä ovat aina mielenkiintoisempia, kuin pelkkä yleispätevä kuvaus samoista asioista.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Alppitähti x 2

 Yann: Alppitähti
Osa 1: Valentine
Osa 2: Sidonie
(La Pilote a L'Edelweiss,
1. Valentine & 2. Sidonie)
Apali Oy 2012 & 2013
Piirrokset: Romain Hugault
Suom. Ville Tuokko


Heti alkuun on todettava, että kun trilogiasta on saatavilla vain kaksi ensimmäistä osaa, jää tarina ja sitä kautta lukukokemuskin auttamatta vajaaksi. (Ehkä jostakin voisi löytyä viimeinen osa alkukielisenä, mutta kun en ymmärrä ranskaa, niin antaa olla.)

Alppitähti-sarja sijoittuu vuoteen 1917, pääasiassa Ranskan ja Saksan väliselle rintamalle. Henri Castillac on ihailtu taistelulentäjä, joka tuntuu kuitenkin lamaantuvan joka kerta kohdatessaan ilmassa alppitähden kuvalla koristellun saksalaiskoneen. Henrin kaksoisveli Alphonse on aikanaan erotettu lentäjäkoulutuksesta ja siirretty panssarivaunujoukkoihin. Tässä tarinassa lennellään ristiin rastiin, taistellaan, meuhkataan lomilla juottoloissa ja kiristetään halpamaisesti läheistä ihmistä.

Ihan ei ollut minun juttuni tämä Alppitähti. Vähän köykäisen tuntuinen tarina kulkee katkonaisesti, eikä henkilögalleriasta löydy oikein yhtään mukavaa ihmistä. Erityisesti Henri on kuvottavan itsekeskeinen tapaus.

Hugaultin piirrostyyli on ymmärtääkseni teknisesti tarkkaa, eli esimerkiksi lentokoneet ovat aitojen koneiden näköisiä. Väritys näyttää toteutetun tietokoneella, mikä periaatteessa näyttää hyvältä, mutta ei käytännössä tee oikeutta piirrostyölle. Esimerkiksi tulenlieskat leimuavat kyllä komeasti, mutta saavat kaiken ympärillään näyttämään liian... piirretyltä.

Suurin ongelma on kuitenkin se päätösosan puuttuminen. Näissä kahdessa albumissa viskellään kovasti erilaisia vihjeitä suuntaan jos kolmanteenkin, mutta lähes kaikki jää aivan avoimeksi. Etenkin hämmästelen toisen albumin viimeistä sivua, jonka ilmeisesti pitäisi merkitä jotain suurta, mutta mikä ei ainakaan minulle avautunut ollenkaan.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Kamileen labyrintti

Kati Kovács: Kamileen labyrintti
WSOY 2016, 85s.

Kamilee menettää viisivuotiaana kuulonsa kovan kuumeen seurauksena ja samalla hänen korvansa kasvavat valtavan suuriksi. Kamileen vanhemmat eivät ole kykeneviä hoitamaan tytärtään, joka kasvaakin enimmäkseen isoisänsä hoivissa auttaen tätä samalla lintukaupan hommissa. Yksi vakiasiakkaista on kolho Ruben, joka ostaa häiritsevän usein pitkäkoipisia suolintuja. Toinen asiakas taas on vanha mummo, joka puhua paapattaa Kamileelle ensirakkaudestaan, vaikka tietää ettei tyttö mitään kuulekaan.

Kamileen labyrintti oli hämmentävä lukukokemus. Oletin, että tämän lukemalla saisin jonkinlaisen näkemyksen siitä, millaista on olla kuuro. Sen sijaan tarina onkin vähän omituinen ja sekava tarina ongelmallisista ihmisistä ja hankalista perhesuhteista. Kovácsin karu ja rujo piirrostyylikään ei ole minun makuuni.

Ei tämä aivan minun makuuni ollut, mutta tulipahan tutustuttua.

torstai 15. syyskuuta 2016

Agatha: The Real Life of Agatha Christie

Anne Martinetti, Guillaume Lebeau & Alexandre Franc:
Agatha: The Real Life of Agatha Christie
SelfMadeHero 2014, 119s.

Agatha Christie oli hämmentävän tuottelias kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut ehkä kymmenen.  Christien tunnetuimmat hahmot Hercule Poirot ja neiti Marple tulivat tutuiksi tv-sarjoista, mutta itse kirjailijasta en ole tiennyt oikeastaan mitään. Tiesin sen verran, että aikuisena hän katosi omasta halustaan joksikin aikaa ja että hän harrasti arkeologiaa.

Agatha: The Real Life of Agatha Christie on miellyttävästi piirretty elämäkerta Christiestä, aina lapsuudesta kuolemaan. Kuten sivumäärästä voi päätellä, mitenkään syväluotaava tai muuten pikkutarkka teos ei ole kyseessä. Enemmänkin ote on sellainen, että lukijalle esitetään välähdyksiä Christien elämästä.

En nyt tämän luettuanikaan voi väittää tuntevani Christietä kovin hyvin, mutta ainakin opin joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ihastuin sarjakuvan piirrostyyliin sekä siihen, että albumi on kauttaaltaan värillinen. Erittäin miellyttävä lukukokemus siis.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Rakkaani, kyyhkyläiseni

Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni
Otava 1984, 277s.
Suom. Pentti Saarikoski

Rakkaani, kyyhkyläiseni sisältää minun lukemani painoksen kansitekstin mukaan "[m]eheviä, tyylikkäitä kauhukertomuksia". Suoranaista kauhua en kyllä tämän kirjan sivuilta löytänyt, mutta sellaista kihelmöivää jännitystä, muutamia kääk-tilanteita ja jonkin verran sekopäistä tohtorointia kuitenkin.

Kokoelman 15 novellia on poimittu kirjoista Kiss kiss ja Joku kaltaisesi, ja osa tähän valikoiduista tarinoista on julkaistu myös kokoelmassa Nahka ja muita novelleja. Pidin siitä, kuinka erilaisista aiheista Dahl kirjoittaa. Ensimmäisessä novellissa kehitellään Suuri automaattinen kielikone, joka kirjoittaa novelleja ja lopulta romaaneja muutamalla napinpainalluksella. Pastorin huvi oli kenties kokoelman hykerryttävin. Siinä antiikkikauppias tekeytyy viikonloppuisin antiikkia arvostavaksi pappismieheksi ostaakseen maalaistaloista arvoesineitä minimaalisin hinnoin. Tietenkään homma ei suju täysin suunnitelmien mukaan. Kuningatarhyytelö taas on aika kammottava kertomus pariskunnasta, jonka vauva vain kuihtuu ja kutistuu, eikä suostu syömään. Kenties lähimmäksi kauhua päästään novellissa Kaula, josta en kerro nimeä enempää.

Niin paljon kuin nautinkin tarinoista ja niiden tummista sävyistä, suomennosta en voi kehua. Englanti paistaa läpi häiritsevän paljon, minkä lisäksi sanasto kaipaisi kipeästi päivittämistä:

"Nyt minun hommani on sellainen, että minun on vietettävä aika usein viikonloppuja."

"- Ehkä suuri radioinsinööri ei tiedäkään miten maikki kytketään speakeriin?"

Mielestäni tämä kirja kaipaisi kipeästi päivitettyä käännöstä.

Rakkaani, kyyhkyläiseni on verraton kokoelma vinkeitä tarinoita, jotka tosiaan ovat melko kaukana kauhusta. Suosittelenkin veikeiden, hitusen synkähköjen tarinoiden ystäville.








Ja lopuksi vielä yhteenveto Yöpöydän kirjat -blogin Niinan vetämästä Roald Dahl -lukuhaasteesta, joka päättyy tänään.


Olisin niin mielelläni tahtonut saavuttaa Matilda-tason, eli kuusi kirjaa tai enemmän, sillä Dahl on yksi suosikkikirjailijoistani. Haasteeseen sain kuitenkin luettua vain seuraavat kirjat:


  1. Suunnattoman suuri krokotiili
  2. Henry Sugarin ihmeellinen tarina ja kuusi muuta
  3. Nahka ja muita novelleja  
  4. Poika / Yksinlentoon
  5. Rakkaani, kyyhkyläiseni

Omasta hyllystä olisi löytynyt (lukemattomana, luettuja tietysti vaikka kuinka monta) vielä aikuisille suunnattu romaani Oswald-eno, mutta siihen en ehtinyt haasteen aikana tarttua. Ylinoidan titteli on silti ihan hyvä saavutus. Toki blogistani löytyy huomattavasti enemmänkin Dahlin kirjoja, tämä blogiteksti mukaan lukien yhteensä 21.

Kiitos Niinalle mainiosta haasteesta! Nykyisin kaikki haasteet tahtovat jäädä kesken, mutta tässä sentään onnistuin. :)

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Hamelnin pillipiipari

Russell Brand: Hamelnin pillipiipari
(The Pied Piper of Hamelin (Trickster Tales), 2014)
Jalava 2016, 128s.
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuvitus: Chris Riddell

Jos kirjan mainoslauseessa viitataan Roald Dahliin, se on ilman muuta luettava. Minusta on ihanaa, että lapsillekin on kirjoitettu tarinoita, joissa ei kaikkea siloitella ja peitellä, jotka saavat ehkä nauramaan tyrmistyksestä.

Russell Brandin versio Hamelnin pillipiiparista on totta kai aivan erilainen kuin se perinteinen tarina. Tämän tarinan Hameln ei ole mikään idyllinen pikkukaupunki, vaan sen asukkaat ovat ällöttävän maireaa, itsekeskeistä ja ilkeää väkeä. Kaupungissa arvostetaan kauneutta yli kaiken, mutta vain tietynlaista kauneutta tietenkin. Kaikki "vialliset" yksilöt suljetaan jo vauvoina epätäydellisten lasten hoitolaan. Kaikki sujuu ääliömäisten hamelnilaisten pillin mukaan siihen saakka, kun kesken Hamelnin hemaisevin kersa -kisan kaupunkiin tulvii järjetön määrä räyhäkkäitä rottia, jotka riehuvat ja rellestävät niin kuin vain nämä rotat pystyvät. Pian näyttämölle astuu androgyyni Pillipiipari, joka tarjoutuu auttamaan rottaongelmassa.

Chris Riddellin kuvitus on näyttävää, runsasta ja paikoin todella ällöttävää. Erityinen oksennusvaroitus täytyy antaa sivusta, jolla esitellään muutaman hamelnilaislapsen maantieraadoista kyhäämä mekaaninen metsäzombiearmeija: kapinen jänis, päätön mäyrä ja nurinkurinturkkinen kettu. Noin muuten kuvitus on toimiva yhdistelmä rumaa ja hauskaa.

Hamelnin pillipiipari oli sekä minun että lasten mielestä sopivan inhottava ja riittävän hauska. Siellä täällä on alaviittein selostettu vähän vaikeampia sanoja, kuten kalabaliikki, friikki ja rahoituskriisi. Itse en hirveästi pidä alaviitteiden tarinaa pätkivästä vaikutuksesta, mutta eipähän tarvinnut vaivata omaa päätä keksimällä sopivia selostuksia. Tarinan juonikuvio ei kenties ole erikoisen onnistunut ja etenkin Pillipiipari jää etäiseksi hahmoksi. Mutta, kuten sanottua, joskus päättömyys on juuri sitä mikä toimii parhaiten.


perjantai 9. syyskuuta 2016

Beauty Queens

Libba Bray: Beauty Queens
Scholastic Audio, 2011
14 h 37 min
Lukija: Libba Bray

Olenko aiemmin maininnut, että pidän palapeleistä? Vaikka itse sanonkin, olen niiden tekemisessä aika hyvä. Ajoittain innostun hommasta niin, että kasaan muutaman nauttien siitä pala - tähän - pala - tähän -flowsta. Aiemmin olen tyytynyt 1000 palan palapeleihin, vaikka isommatkin kyllä ovat houkutelleet. Noin vuosi sitten kokosin 1500 palan palapelin, eikä se tuntunut oikein sen kummemmalta kuin kolmanneksen pienemmän palapelin kasaaminen. Siksipä innostuin, kun iltatorilta bongasin 6000 palan palapelin, viidellä eurolla. Ajattelin, että siitä riittäisi iloa noin viikoksi (koska tavalliseen menee päivä ja tämä veisi tietysti kuusi kertaa sen verran aikaa). Niin. Olen ehkä hyvä tekemään palapelejä, mutta en arvioimaan noin suuren palapelin kasaamisaikaa. Toki palapelin myynyt nainenkin kertoi kasanneen sitä pari vuotta, joten siitä olisi voinut päätellä jotakin.

No mutta tämän pitkän aasinsillan kautta pääsemme siihen, että olen tässä kuunnellut äänikirjoja palapeliä tehdessäni. Varauksessa on vaikka mitä, mutta niitä odotellessa täytyy tehdä melkein summittaisia valintoja lainattavissa olevien äänikirjojen joukosta. Libba Brayn Beauty Queens näyttää juuri sellaiselta kirjalta, jota en todellakaan innostuisi lukemaan. Onneksi muistin hämärästi jonkun joskus jossakin tätä kehuneen ja jopas vain pidinkin kuulemastani.

Miss Teen Dream -kilpailijat ovat matkalla rantakohteeseen uimapukukuvauksiin, kun lentokone rysähtää syrjäiselle, trooppiselle, asumattomalle saarelle. Kaikki aikuiset saavat surmansa, samoin osa kilpailijoista, mutta henkiin jääneet kaunottaret eivät aivan vähästä hätkähdä. Muistakaa hymyillä! Neidit tekevät parhaansa pysyäkseen hengissä, unohtamatta silti tanssitreenejä, koska täytyyhän sitä olla varautunut jatkamaan kauneuskilpailua heti kun pelastajat saapuvat.

Beauty Queens on hulvaton kirja. Libba Bray on lukijana yhtä vallaton kuin kirjailijanakin, eikä tätä voinut nauramatta kuunnella. En oikein tiedä mitä tältä kirjalta odotin, mutta tämä on kyllä hervoton yhdistelmä Kärpästen herraa ja Lostia, stereotypioita kauneuskilpailuista, -kilpailijoista ja kisojen järjestäjistä, tosi-tv:tä ja mitä kaikkea. Mukaan menoon mahtuu myös Elvistä rakastava diktaattori, laivallinen merirosvoja ja mainoskatkoja.

Vaikka Beauty Queens on ennen kaikkea hauska kirja, löytyy kaiken iloittelun keskeltä vakavampiakin aiheita: tytöt oppivat saarella väistämättä paljon itsestään ja toisistaan. Myönnän, että välillä hiukan meinasin ärsyyntyä kaikista vähemmistöistä ja kritiikeistä milloin mitäkin asiaa kohtaan. Ei sillä, etteikö kritiikki olisi aiheellistakin, se vain tuntui kirjan muuhun menoon verrattuna hivenen päälleliimatulta.

Mainio, viihdyttävä tarina ja erityisesti näin äänikirjana todella toimiva kokonaisuus. Erityisesti suosittelen erilaisia aksentteja arvostaville kuuntelijoille.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Kotitekoisen poikabändin alkeet

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Kustantamo S&S 2016, 203s.


Kotitekoisen poikabändin alkeet on sellainen kirja, jolta en odottanut varsinaisesti mitään suuria yllätyksiä. Odotin lukevani vauhdikkaan nuortenromaanin, jossa 15-vuotias Rene päättää pistää pystyyn poikabändin, jotta hänestä jäisi edes jonkinlainen muistijälki ikätovereiden ja opettajienkin mieleen. Odotin myös rippusta romantiikkaa ja rutkasti huumoria. Luettuani kirjan voin todeta odotusteni olleen oikean suuntaisia, mutta kyllä tämä pääsi myös yllättämään. En todellakaan kuvitellut itkeväni petivaatteita vakumoidessani. Luin siis tätä siinä samalla ja itkin kirjaa, en vakumointia, vaikka onhan se kieltämättä vähän ankeaa hommaa.

Kotitekoisen poikabändin alkeet on sellainen kirja, jota varmasti tyrkytän omille lapsilleni muutaman vuoden päästä luettavaksi. Minäkertoja Rene on sulavasanainen ja sympaattinen heppu. Hän kertoo (melkein) kaiken ja lähes aina rehellisesti, puhuu välillä suoraan lukijalle ja on niin selkeästi teini-ikäinen poika, että hykerryttää. Ja se itkuni aiheuttanut juttu olisi voinut tuntua teennäiseltä ja irralliselta, mutta Renellä Veistisellä on kyky pitää kokonaisuus hallussa.

Pidin tästä kirjasta paljon. Odotinkin tykkääväni, mutta kokonaisuus ylitti odotukset. Mainio kirja erityisesti siksi, että tässä pääsin kurkistamaan poikien ajatusmaailmaan. Sekavalta näytti, ihan niin kuin tytöilläkin usein.

maanantai 5. syyskuuta 2016

The Book of Human Insects

Osamu Tezuka: The Book of Human Insects
(Ningen Konchuuki, 1970-1971)
Vertical 2012, 364s.
Käännös: Mari Morimoto

The Book of Human Insects oli kaikin puolin erilainen kuin vastikään lukemani Dororo-trilogia. Tezukan piirrostyyli on tässä melko realistista, eikä tarinaankaan liity mitään yliluonnollista.

Nuori ja kaunis Toshiko Tomura niittää mainetta kaikessa mihin hän ryhtyy. Hän on aloittanut uransa näyttelijänä, siirtynyt sitten ohjaajaksi, menestynyt arkkitehtinä ja nyt palkittu maineikkaalla kirjapalkinnolla. Menestyksen takana ei kuitenkaan ole huikea lahjakkuus, vaan häikäilemättömyys: Toshiko on ilmiömäinen ihmiskameleontti, joka imee itseensä muiden tavat tai röyhkeästi plagioi muiden tuotoksia omikseen.

Tässä tarinassa riittää henkilöhahmoja aina palkkamurhaajista toimittajiin ja omaa etuaan tavoitteleviin epämääräisiin bisnesmiehiin. Minusta kirjan vahvuus oli sen ahdistava tunnelma: ihan ällötti pelätä, ketä Toshiko seuraavaksi käyttäisi hyväkseen. Niin ja onhan tässä murhiakin aika paljon, sekä ihan omituinen vahanukkefiksaatio. Harmi kyllä loppua kohti sekä tunnelma, että alussa hyvin koossa pysynyt juoni vähän levahtavat käsiin. En myöskään kokenut saavani tyydyttävää loppuratkaisua. Siitä kyllä tykkäsin, että kirjan pahis on naispuolinen.

The Book of Human Insects oli mielenkiintoinen sarjakuva, mutta kyllä Dororo oli enemmän minun makuuni.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Tenth of December

George Saunders: Tenth of December
Random House Audio, 2013
5h 40min
Lukija: George Saunders

Ensimmäisen kerran yritin kuunnella George Saundersin Tenth of Decemberiä joskus keväällä. Saundersilla on miellyttävä, sopivan eloisa ääni ja pidin tarinastakin. Siinä vaiheessa, kun kuvittelin toisen luvun alkaneen, tipahdin autuaasti kärryiltä. Myöhemmin suoritin pienen taustatutkimuksen ja selvisi, että tämä onkin novellikokoelma. Novellit ovat hankalia kuunneltavia epämääräisen pituisissa pätkissä, joten siirsin kuuntelun hamaan tulevaisuuteen ja parempaan hetkeen.

Nyt on siis se hama tulevaisuus ja kuuntelin Tenth of Decemberin viimeinkin. Edelleen viehätyin Saundersin äänestä ja novelleistakin. Samoin tälläkin kertaa tunsin tippuvani kärryiltä melkein joka käänteessä ja syylliseksi epäilin puutteellista kielitaitoani. Lainasinkin kirjastosta suomenkielisen version tarkistaakseni, mitä näissä novelleissa oikeasti tapahtui. Kävi ilmi, että pääsääntöisesti olin ymmärtänyt kuulemani vallan hyvin. Saunders ei nimittäin tarinoi aivan niitä perinteisimpiä, arkisia kertomuksia. Näissä novelleissa liikutaan vinksahtaneissa todellisuuksissa, joissa vankilatuomion voi suorittaa vaikkapa eräänlaisena ihmiskoe-eläimenä. Ihmiset eivät ylipäätään ole kovin idyllisiä.

Tykästyin äänikirjaversioon siinä määrin, että suosittelen kuuntelemaan sen, vaikka olisitte kirjan jo lukeneetkin.

torstai 1. syyskuuta 2016

Harry Potter and the Cursed Child

( J.K. Rowling, John Tiffany & )
Jack Thorne:
Harry Potter and the Cursed Child
Little, Brown 2016, 330s.

Tämä blogiteksti (saattaa) sisältää juonipaljastuksia!

Tässäpä kirja, jota olen odottanut innolla ja nihkeydellä. Ensireaktio oli vilpittömän ilahtunut: jatkoa Pottereille! Mahtavaa! Mutta vähitellen mieleen alkoi hiipiä epäilys: jatkoa Pottereille. Miksi? Eikä edes Rowlingin itsensä kirjoittamana? Ai näytelmä, eikä kirja?

Olen varovaisesti lueskellut arvioita, jotka ovat olleet pääsääntöisesti joko vähän tai erittäin pettyneitä. Esimerkiksi Goodreadsin arvioissa Harry Potter and the Cursed Childia on moitittu kömpelöksi fanifiktioksi. Missään vaiheessa en aikonutkaan jättää tätä lukematta, mutta odotukset laskivat lähes mitättömiksi.

Muistanette varmaan, kuinka Harry Potter ja kuoleman varjelukset loppui kohtaukseen, jossa Harry ja Ginny saattelevat omia lapsiaan Tylypahkan junaan? Cursed Child alkaa samaisesta kohtauksesta. Pottereiden keskimmäinen lapsi, Albus, on aloittamassa ensimmäisen vuotensa Tylypahkassa ja häntä hirvittää jo etukäteen, mihin neljästä tuvasta lajitteluhattu hänet laittaa. Toivottavasti ei ainakaan Luihuisiin! Junassa Albus tutustuu Scorpius Malfoyhin ja vastoin lukijan ennakkokuvitelmia heistä tulee parhaat ystävät.

Minulle Cursed Child oli odotuksia huomattavasti parempi lukukokemus. Suoraan sanoen pidin siitä. Luen näytelmiä erittäin harvoin, joten tyyliin tottuminen kesti muutaman sivun verran, mutta siitä eteenpäin olin auttamatta koukussa. Yksi iloisista yllätyksistä oli se, että tarinan keskiössä on nimenomaan nuorempi sukupolvi. Toki Harry, Ginny, Ron, Hermione ja Draco, kuten monet muutkin vanhat tutut, ovat menossa mukana, mutta vain hieman suuremmassa roolissa kuin omat vanhempansa aikoinaan.

Juoni on vauhdikas ja ihan kelpo. Mielestäni Delphin hahmo jäi liian ohueksi ja välillä etenkin Harry käyttäytyi tavalla, joka ei minusta sopinut hänen persoonaansa. (Ettäkö aikuinenkaan Harry rohkenisi kiristää McGarmiwaa vetoamalla omaan asemaansa taikaministeriössä??) Toisaalta taas ihastuin valtavasti siihen, millainen mies Ronista on kasvanut. Tarinassa liikutaan kutkuttavasti (ja melko hallitsemattomasti) ajasta toiseen. Jossittelu voi olla turhaa, mutta mielenkiintoista se on: millainen maailma olisi, jos Voldemort joukkoineen olisi voittanut? Viattomalla, hyväksi tarkoitetulla historian käplimisellä voi olla hirvittävät seuraukset.

Kuten sanottua, minusta Cursed Child oli aivan kelvollinen jatko-osa sarjalle, joka jo itsessään alkoi loppua kohti kärsiä monista vaivoista. (Mainittakoon vaikka loputon teiniangsti.) Ilman muuta hankin tämän omaankin hyllyyn, mutta ehkä odotan suomennosta ja satsaan siihen. Saa nähdä.

PS: Haa! Nyt uskaltauduin lukemaan Tiinan arvion Hyllytontun höpinöitä -blogista ja näköjään hän on ollut vähintään yhtä ilahtunut Cursed Childista kuin minäkin!