tiistai 17. syyskuuta 2019

Ohutta yläpilveä

Timo Parvela: Ohutta yläpilveä
Tammi 1994, 208s.

Töissä kirjapaketteja keräillessä silmiini osui Timo Parvelan nuortenkirja Ohutta yläpilveä, joka oli yksi suosikeistani yläasteikäisenä. Vaikka vanhojen lempikirjojen uudelleenlukeminen on riskialtista hommaa, päätin ottaa riskin ja kokeilla, vieläkö tämä kirja sykähdyttäisi.

Viisitoistavuotias Mari on karannut koulukodista ja liftaa jossakin päin aurinkoista Pohjanmaata. Hänet ottaa kyytiin moottoripyöräilevä Matias, vähäpuheinen mutta vaaraton oman tiensä kulkija. Matiaksen matkareitti on sama kuin auringolla ja Mari lyöttäytyy tämän matkaan. Kaksikko päätyy Joensuun tienoille ja ajautuu siellä kahden pikkurikollisen porukkaan.

Ohutta yläpilveä oli monilta osin juuri sellainen kuin muistelinkin. Se muistuttaa 90-luvun nuorten(naisten)lehtien jatkokertomuksia utuisuudellaan ja epäuskottavuudellaan. Mari on päähenkilönä muka-vahva ja Matias salaperäinen, pikkurikolliset taas yrittävät ilmeisesti olla sympaattisia. Juoni on epäuskottava, eikä kirja ole kestänyt aikaa kauhean hyvin. Olen sentään itse ollut nuori kirjan ilmestyessä, mutta en silti muistanut, mitä tarkoitetaan kenkäpuhelimella. (Säästän googlaamisen vaivan ja kerron, että NMT-puhelinta.) Kun Mari ja Matias yrittävät löytää Marin isää, he suuntaavat Teleen selaamaan puhelinluetteloita. No, puhelinluettelon konseptin taatusti ymmärtää myös nykynuori, mutta Tele onkin jo isompi arvoitus. Bonuksena kirjan iän huomaa siinä, että 1968 syntynyt Matias on 25-vuotias. Hah! :D

Hetkittäin pidin kirjan kiireettömyydestä ja ajankuvastakin, mutta viimeistään loppukohtaukset olivat sen verran överit, että ei tämä enää lempikirjan statusta ansainnut. Silti, olipa mielenkiintoista kurkata, millainen meno oli 15-vuotiaan Maijan mieleen.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Kaapin henki

Laura Honkasalo: Kaapin henki
Tavaravaivaisen tunnustuksia
Kirjapaja 2019, 244s.


Olen lukenut muutaman siivousoppaan ja aloittanut useammankin kerran ylimääräisen tavaran karsimisprojektin, mutta koti näyttää edelleen aivan yhtä ruuhkaiselta kuin aikaisemminkin.

Laura Honkasalon Kaapin henki -kirjassa ei anneta siivousvinkkejä tai syyllistetä vanhojen, muiden silmissä ehkä hyvinkin omituisten esineiden säilyttämisestä. Näiden sijaan Honkasalo pohtii lukuisten esimerkkien kautta omaa suhtautumistaan tavaroihin ja tarjoaa samalla lukijalle vähintäänkin vertaistukea.

En koe olevani mikään shoppailijatyyppi. Kuvittelen, että "normaalisti" ostan niukasti ja harkiten, mutta ajoittain minut valtaa jokin omituinen hankintapuuska, jolloin tulee ostettua paljon kaikenlaista. Yleensä onneksi tarpeellista, mutta paljon myös ei-niin-välttämättömiä juttuja. Joskus onnistun karsimaan tavaroiden määrää, mutta pysyväisvaikutuksia en ole saavuttanut. Esimerkiksi keventyneet kirjahyllyt tuppaavat täyttymään äärimmilleen hämmästyttävän nopeasti.

Kaapin henkeä lukiessa tuli vastaan todella monia asioita, jotka olivat kuin suoraan omasta elämästä. Minullakin oli Fabuland-legoja, joista pidin todella paljon! Tai oikeastaan niitä ukkeleita oli vain yksi, Kalevi-karhu, jolla oli autokorjaamo. Rakastan muistivihkoja, kyniä ja kirjepapereita, vaikka juuri millekään niistä minulla ei ole nykyisin mitään käyttöä. Haalin postikortteja, joita en raaski lähettää, koska postimaksut ovat niin korkeat. Minkäänlaisia käsitöitä en ole tehnyt pian vuoteen, mutta en ole silti saanut laitettua kiertoon kaapissa marinoituvia lankoja ja kangasnyttyröitä. Säilön kummallisia muistoesineitä, joiden arvo ei varmasti avaudu kenellekään muulle. Kiinnyn joihinkin esineisiin erikoisen paljon ja toisinaan kaivan kaapin perältä käyttöön ne kaikkein vanhimmat lautaset, etteivät ne kokisi oloaan unohdetuiksi.

Kaapin henki on lämminhenkinen ja sympaattinen kirja, joka ei patista käytännössä tekemään yhtään mitään, mutta antaa ystävällisellä tavalla ajattelemisen aihetta.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kesän sarjakuvia

Lukujumittamiseni on koskenut myös sarjakuvia, mutta jonkin verran niitäkin on tullut luettua. Tässä pikakatsaus niihin:

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
Sammakko 2019, 139s.
Suom. Helena Kulmala

Liv Strömquistin aiemmat albumit ovat olleet loistavia ja luonnollisesti odotin samaa tasoa tältä Einsteinin vaimoltakin. Mutta nyt ei kyllä vakuuttanut. Kirjan tarinat ovat jotenkin liian sekalaisia ja jäävät turhauttavan pinnallisiksi.

Pettymys, mutta kansikuva on kyllä loistava.







---------------------------------------------------------

Kei Sanbe: Poissa 5 ja 6
Punainen jättiläinen 2019
Suom. Taavi Suhonen

Poissa-sarjan viides osa tuntui vähän tylsältä väliosalta, mutta kuudennessa osassa meno onkin jo aivan toisenlainen.

Satoru saa selville murhaajan henkilöllisyyden, mutta joutuu välittömästi itse hengenvaaraan. Silloin kun takaumaa toivoisi, sitä ei tulekaan ja Satoru joutuu kulkemaan pitkän matkan päästäkseen takaisin.

---------------------------------------------------------


Hanna Gustavsson: Yölapsi
Sammakko 2019, 188s.
Suom. Elias Lahtinen

14-vuotias Ingrid haluaa olla rauhassa, katsoa pornoa ja masturboida. Myös musiikki kiinnostaa, koulu ei niinkään.

Hanna Gustavssonin esikoisalbumi Yölapsi on piirrosjäljeltään karuhkon rosoinen, mutta tyyli sopii kyllä oivallisesti tarinaan. Tarinaa ei voi mieltää kasvukertomukseksi, sillä Ingridissä ei ole havaittavissa kasvua.


En osaa tarkasti sanoa mikä tässä tökki, mutta selkeästi se jokin oli Ingridissä itsessään.





---------------------------------------------------------


Mariko Tamaki: Laura Dean
Keeps Breaking Up with Me
First Second 2019, 289s.
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me kertoo epäterveestä on-off-suhteesta, jossa toinen kärsii kun toinen huitelee menemään miten lystää. Hankala "parisuhde" vie paljon energiaa ja huomiota, jopa niin paljon, ettei muille ystäville tahdo löytyä aikaa.

Tarina on hyvin todentuntuinen ja uskottava. Vaikka tässä kirjassa pariskunnan molemmat osapuolet ovat naisia, ongelmat ja kipukohdat pätevät myös toisenlaisiin pariskuntiin.

Sivusta tai jälkeenpäin on helppo huudella ohjeita, pudistella päätään ja kehottaa irtautumaan huonosta suhteesta. Tunteet eivät vain ole niin helposti muokattavissa, vaikka järki sanoisikin muuta kuin sydän.



---------------------------------------------------------

Kaoru Mori: Aron morsiamet 11
Punainen jättiläinen 2019, 192s.
Suom. Antti Valkama

Minulta oli mennyt ohi tiedotukset Aron morsianten uudesta osasta, mutta onneksi huomasin sen kaupan lehtihyllyssä.

Tässä osassa ainoa negatiivinen asia on se, että tässä keskitytään Smithin ja Talasin tarinaan: kuinka Talas pääsi aavikolta Ankaraan ja jatkuuko heidän matkansa yhdessä vai omia teitään. Pienenä sivutarinana kerrotaan Smithin taskukellon tarina.

Piirrostyyli on yhtä ihastuttavan yltäkylläistä kuin aiemminkin.





---------------------------------------------------------

Thi Bui: The Best We Could Do
Abrams ComicArts 2018, 329s.

The Best We Could Do kertoo Thi Buin perheen tarinan siitä, kuinka Vietnamilaisperhe päätyi venepakolaisina Amerikkaan.

Tarina on totta kai mielenkiintoinen ja Thi Buin piirrostyyli on mielestäni hieno. Kerronnallisesti en vain oikein viihtynyt tämän kirjan parissa. Ihan niinkin pieni yksityiskohta kuin Buin ja hänen sisarustensa syntymien kuvaaminen sekalaisessa aikajärjestyksessä tuntui väärältä ratkaisulta.

Maltillinen värimaailma sopii kertomukseen täydellisesti.

tiistai 27. elokuuta 2019

Giant Days vol.10

John Allison: Giant Days vol. 10
Boom! Box 2019, 112s.

Olen hehkutellut Giant Days -sarjaa marraskuusta 2017 ja jatkan samalla linjalla edelleen. En ole läheskään ainoa, joka sarjan parissa viihtyy, sillä Giant Days voitti äskettäin kaksi Eisner palkintoa! (Best Continuing Series ja Best Humor Publication) Muutamaan otteeseen sarjan kirjoista blogatessa olen hihkunut pienistä Suomi-viitteistä, mutta vasta Eisner palkinto -uutisista minulle selvisi, että yksi sarjan kuvittajista, Max Sarin, on suomalainen. Noloa, etten tiennyt tätä aiemmin!

No, tässä kymmenennessä albumissa Daisylla menee suksen ristiin isoäitinsä kanssa, Esther yrittää normalisoida välejään Ediin ja Susan ei tahdo millään sopeutua uuteen, McGrawn valitsemaan asuntoon. Muitakin juttuja tapahtuu, sopivassa suhteessa.

Edelleen viihdyn näiden nuorten parissa loistavasti. Tämän kokoelman tarinoista kaksi on Max Sarinin ja toiset kaksi Julia Madrigalin kuvittamaa. Sarinin piirrostyyli on minun silmilleni se miellyttävin, albumeiden kansikuvistakin tuttu. Madrigalkin piirtää hyvin, mutta mielestäni hän ei aivan tavoita hahmojen ilmeikkyyttä.


torstai 22. elokuuta 2019

Vesta-Linnea ja kaverit

Tove Appelgren: Vesta-Linnea ja kaverit
Tammi 2019, 40s.
Suom. Tittamari Marttinen
Kuvitus: Salla Savolainen

Vesta-Linnea ei osaa keskittyä mihinkään, sillä hän odottaa puhelua Mindyltä. Mindy on luvannut soittaa heti koulun jälkeen ja Vesta-Linnea odottaa innoissaan yhteisiä leikkejä. Mutta puhelin ei soi, ei vaikka sitä kuinka tuijottaa. Odottaminen on jännittävää, mutta myös hermostuttavaa. Miksi Mindy ei soita tai lähetä viestiä? Onko Vesta-Linneassa jokin vika, jonka vuoksi Mindy ei halua olla hänen kanssaan?

Vesta-Linnea ja kaverit on lämminhenkinen tarina kaverisuhteista. Joskus on vaikea muistaa arvostaa vanhoja tuttuja asioita, kun jotakin uutta ja houkuttelevaa saattaisi olla tarjolla. Ystävyydessä on kuitenkin tärkeää pitää kiinni annetuista lupauksista ja yhdessä sovituista asioista. Pienenkin lupauksen pettäminen satuttaa toista.

Näin koulujen äskettäin alettua kaverijutut ovat erityisen ajankohtaisia. Meidän perheessä kaksi kolmesta lapsesta aloitti enemmän tai vähemmän uudessa ryhmässä, joten kaverikuviot ovat jo senkin puolesta olleet pinnalla. Vesta-Linnea ja kaverit sopikin erityisen hyvin tuoreen ekaluokkalaisen luettavaksi.

lauantai 17. elokuuta 2019

Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
(Fresh Complaint, 2017)
Otava 2019, 296s.
Suom. Arto Schroderus

Luin Jeffrey Eugenideksen (Eugenidesin?) Oikukkaat puutarhat kahdessa osassa. Kirjassa on kymmenen novellia, jotka ihastuttavat lievällä ankeudellaan. Näillä ihmisillä menee aika kehnosti tai ainakin arkisen tylsästi.

Ensin lukeminen sujui loistavasti. Nautin kirjailijan luomista tarinoista ja Arto Schroderuksen taitavasta käännöksestä. Hetken jo kuvittelin selättäneeni lukujumini, mutta sitten vuoroon tuli novelli Oikkujen puutarha, joka vaikutti puuduttavan tylsältä. En aio kertoa, mikä novellissa tylsistytti mutta aivan lopussa selvisikin sellainen seikka, jonka jälkeen teki mieli aloittaa koko tarina uudestaan uusin silmin. Loput kirjasta tulikin hotkaistua huomattavasti nopeampaan tahtiin.

Näissä novelleissa kärsitään rahahuolista ja rajusta vatsataudista; tehdään syrjähyppy, jonka seuraukset ovat odottamattomat; toimitaan arveluttavasti työelämässä ja väistämättä kohdataan seuraukset. Oikukkaat puutarhat ei siis tarjoa mitään hyvänmielen luettavaa, mutta ajattelemisen aiheita kyllä.

perjantai 9. elokuuta 2019

Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen

Risto Isomäki: Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen
Into 2019, 277s.

Risto Isomäen Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen osoittautui koukuttavaksi ja jos ei aivan rauhoittavaksi niin ainakin toivoa herättäväksi kirjaksi. Tässä teoksessa Isomäki lähestyy ilmastonmuutosta edistäviä ongelmia ratkaisukeskeisesti. Moniin ongelmakohtiin on Isomäen näkemyksen mukaan jo olemassa tai ainakin hyvää vauhtia kehitteillä teknologiaa ja suhteellisen helposti hyödynnettävää tietoa.

Isomäki käsittelee muun muassa vaateteollisuutta ilmastoystävällisempien vaatekuitujen kannalta, sähköautoja, ekologisempaa ruoantuotantoa ja ruokavaliota, sähköntuotantoa, puurakentamista sekä kehitysapua. Isomäen kirjoitustyyli on miellyttävää. Tekstiä on helppo lukea sen jutustelevan sävyn vuoksi, vaikka tiedon määrä onkin suuri. Lukijaystävällisyyttä lisää sekin, ettei lähdeviitteitä ole merkitty suoraan tekstiin. Toki tässä tavassa voi nähdä myös puutteensa, sillä jonkin yksittäisen faktan tarkistaminen pelkän lukukohtaisen lähdeluettelon pohjalta on luonnollisesti työlästä. Lisäksi lukijan on pysyteltävä skarppina etteivät faktat ja kirjoittajan omat teoriat sekoitu keskenään. Isomäen pohdinnat ovat joka tapauksessa mielenkiintoisia ja ainakin teoriatasolla varsin vakuuttavia.

Suuren tietomäärän omaksuminen on vaikeaa - ainakin minulle - joten parhaiten pysyin kärryillä kirjan alkupuolen asioissa, loppua kohti alkoi vaivata hienoinen tietoähky.

Tartuin tähän kirjaan toivoen saavani vinkkejä siihen, mitä itse voisin tehdä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. No, ihan sellaisia konsteja kirjassa ei toki tarjottu, mutta tämän luettuani oloni ei ole ilmastonmuutosta ajatellen aivan niin epätoivoinen kuin aiemmin. Paljon on tehtävissä, eikä vielä ole aivan liian myöhäistä.

lauantai 3. elokuuta 2019

Kuolon kultaiset kiehkurat

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat
(The Golden Tresses of the Dead, 2019)
Bazar 2019, 363s.
Suom. Maija Heikinheimo

Lukujumi jatkuu, joten blogikin hiljeni kesäksi. Nyt kun säät ovat jälleen kalseat, saan toivottavasti heräteltyä lukuhaluja ja vähitellen tämän bloginkin.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja on aiemmin toiminut loistavana lukujumin purkajana. Sarjan kymmenenneltä osalta odotinkin paljon, selvästi liikoja.

Bishop's Laceyn kylässä vietetään Flavian Ophelia-siskon ja Dieterin häitä. Juhlat ovat päättyä karusti, kun morsian löytää hääkakusta sormen, mutta neuvokkaan Flavian ja uskollisen Doggerin avulla juhlat voivat jatkua. Sormen arvoitus on kuitenkin ratkaistava, eikä tälläkään kertaa selvitä ilman ruumiita.

En enää edes muista, kuinka monta viikkoa Kuolon kultaisten kiehkuroiden lukemiseen meni, mutta selvästi liian monta. Juonenkäänteitä kyllä riitti ja ne jopa kiinnostivat, mutta en silti pystynyt keskittymään lukemiseen kuin muutaman sivun kerrallaan, mikä luonnollisesti teki lukukokemuksesta hajanaisen ja jopa sekavan. En muuten ole edes aivan varma, miten se irtosormi kakkuun päätyi...

Vaikka oma lukukokemus olikin rikkonainen, juoni oli selvästi mukavan sokkeloinen ja toisenlaisessa tilanteessa olisin taatusti nauttinut erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen pohtimisesta. Kovin uskottavaksi en kyllä tätä mysteeriä kokenut, mutta eipä realismi välttämättä kiinnostavuutta lisäisikään.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Salmanterin Terttu ja minimerirosvot

Noora Kunnas: Salmanterin Terttu ja minimerirosvot
Otava 2019, 143s.
Kuvitus: Teemu Juhani


Mikon ja Lillin vanhemmat lähtevät työmatkalle, eikä lapsille löydy muuta hoitajaa kuin isän jähmeä Jim-veli. Jim ei pidä lapsista, eikä juuri mistään muustakaan, mutta onneksi naapurissa asuu touhukas Salmanterin Terttu, johon lapset tutustuvat. Ankeuden tilalle putkahtaakin kunnon seikkailu!

Salmanterin Terttu ja minimerirosvot oli oivallinen iltasatukirja. Luvut ovat melko lyhyitä, joten oli helppo lukea kunakin iltana lukijalle ja kuulijoille sopiva pätkä. Kerronta on sulavaa ja seikkailu hauskan pöhkö, joten viihtymisongelmia ei tullut. Erityiskunniamaininnan ansaitsee Teemu Juhanin uskomattoman hieno kuvitus!

---

Blogissani on ollut viime aikoina epätavallisen hiljaista ja näyttää siltä, että kesälomailu blogin osalta jatkuu. Viime vuonna sain nauttia mahtavasta lukuflow'sta, mutta kesän kynnyksellä iskikin sitten pahin lukujumi vuosiin. Mutta kyllä tämä tästä taas normalisoituu! Ihania kesäpäiviä kaikille!

torstai 6. kesäkuuta 2019

Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski
Otava 2019, 16h 46min.
Lukija: Erja Manto

Enni Mustosen uusimmasta Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kirjasta blogatessa on turha pelätä juonipaljastuksia, sillä johan tuo oleellisin käy ilmi kirjan nimestä.

Kirsti Erikssonin puoliso, Iivo, on lähtenyt vapaaehtoisena linnoitustöihin Karjalan Kannakselle. Sotaan valmistaudutaan, vaikka kaikki eivät sen tuloon uskokaan. Iivo haaveilee tulevaisuudesta lapsuudenmaisemissa, mutta Kirsti ei näe tulevaisuutta yhtä valoisana.

Tulee sota, ja kohta toinenkin.

Kuuntelin Sotalesken äänikirjana ja Erja Manto oli tälläkin kertaa loistava lukija. Jalka nousi kepeästi tätä kuunnellessa, vaikka tarinaan keskittymistä häiritsikin se, kun koko ajan mietti missä vaiheessa Iivo kuolee.

Sarja ilmeisesti jatkuu, mutta saapa nähdä onko seuraavan kirjan päähenkilö vielä Kirsti vai joko valta vaihtuu Vienalle.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
(Julkaistu suomeksi aiemmin nimellä Naivistin kuolema, 2008
Still Life, 2005)
Bazar 2019, 364s.
Suom. Raimo Salminen

Kuolema kiitospäivänä ilmestyy 4.6.2019!

Säästelin tämän kirjan aloittamista minilomalle, joka oli oikeasti kolmen päivän lähiopintojakso. Mutta koska sain olla yöt kotikotona, tiesin että lukemiselle löytyisi aikaa. Lukeminen sujuikin todella hyvin niin kauan, kuin olin reissussa, mutta omaan kotiin palattua lukeminen töksähti pahemman kerran. Liikaa kotitöitä, aikataulumuutoksia, muistettavaa ja muuttuvia osatekijöitä; aivan liian vähän aikaa rauhassa lukemiselle.

Kuolema kiitospäivänä sijoittuu Three Pinesin pikkukylään Kanadaan. Kylä on kaikin puolin sympaattinen ja ihmiset näyttävät tuntevan toisensa läpikotaisin. Mutta kun yksi kyläläisistä löydetään metsästä kuolleena ja poliisin tutkimukset viittaavat paikalliseen tekijään, alkavat kulissit tutista.

Siinä vaiheessa kun lukeminen vielä luisti, viihdyin Three Pinesissa loistavasti. Ihastuin muutamaan hahmoon ja pidin dialogista sekä juonen kehittelystä. Mutta sitten kun töksähti, mikään ei toiminut. tuntui että tarina vain venyy ja vanuu, eikä etene yhtään. Jännite katosi, eikä minua enää oikein edes kiinnostanut löytää syyllistä. Tiedostan kyllä, että kirja kärsii nyt ihan epäreilusti huonosta lukuhetkestä ja se harmittaa.

Odotin sympaattista, lempeää dekkaria. Tavallaan juuri sellaisen luin, mutta takkuilun takia jälkimaku on harmillisen laahaava. Syksyllä ilmestyvän jatko-osan, Kylmän kosketus, voisin kyllä lukea - ja toivon että lukufiilis olisi merkittävästi parempi kuin tämän avausosan kohdalla.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Jättikurlun arvoitus

Reetta Niemelä: Jättikurlun arvoitus
Lasten Keskus 2019, 52s.
Kuvitus: Kati Kirkkopelto

Meidän perheen nuorimmainen oppi syksyllä lukemaan ja hän onkin ahkerasti käyttänyt uutta taitoaan. Kirjastosta on kannettu runsaasti luettavaa ja omat hyllyt käyty läpi kiinnostavaa luettavaa etsiessä. Lapsi lukee jo sujuvasti, pitkiäkin kirjoja, joten aivan niissä helppolukuisimmissa ei ole riittävästi haastetta.

Reetta Niemelän kirjoittama ja Kati Kirkkopellon kuvittama Jättikurlun arvoitus oli lapsen mielestä oikein kiva kirja. Sivuja on viitisenkymmentä ja tekstiä ihan reippaasti, samoin kuin kuvia. Pisimmät sanat on tavutettu, mikä tuotti meidän eskarille vaikeuksia (jostain syystä tavuviivat vaikeuttavat hänen lukemistaan), mutta itse muistan tavuviivojen olleen suuri apu lukemista opetellessa.

Tarina on herttainen ja sellainen, jonka opetusta toivoisi aikuistenkin kertaavan. Vilskeen kylän viereisestä metsästä kuuluu kummallista kurlutusta. Asukkaat uskovat, että metsässä piileskelee jättikurlu, valtava muinaiseläin. Toiset haluaisivat karkottaa mahdollisen jättikurlun, toiset aidata koko metsän pitääkseen jättikurlun siellä missä tämä on ennenkin ollut. Pikkirii ja Rymyjätti alkavat tutkia jättikurlun arvoitusta, jossa riittääkin setvimistä.

Minäkin luin Jättikurlun arvoituksen ja olihan tämä oikein kiva. Kuvitus on lempeää, teksti asiaan kuuluvasti helposti luettavaa. Ehdottomasti sopivaa luettavaa kaikille lukutaitoisille!

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Yllättäen sarjakuvia

Colleen Af Venable: Kiss Number 8
First Second 2019, 305s.
Piirrokset: Ellen T. Crenshaw

Kiss Number 8 on saanut aika ristiriitaisen vastaanoton, mutta päätin silti ottaa riskin ja ostaa sen omaksi. Pakko tunnustaa, että tarinan asenneilmapiiri on painos
tavan ahdasmielinen, mutta kokonaisuutena tarina on kuitenkin toiveikas.

Mads on enimmäkseen elämäänsä tyytyväinen high schoolilainen, joka käy perheensä kanssa kirkossa ja isänsä kanssa baseball-otteluissa. Madsilla on ystäviä, joiden kanssa hupsutella ja ihailijakin, ystävän veli Adam. Sattumalta Mads saa selville, että hänen isällään on jokin salaisuus. Vanhemmista aistii, että jokin on pahasti vialla, mutta syystä Madsilla on vain (väärä) aavistus. Isän perheestä paljastuu asia, joka on pidetty Madsilta visusti salassa, koska sitä pidetään niin tyrmistyttävänä. Perheen sisäisen kriisin aikana Mads alkaa ymmärtää jotain itsestäänkin.

Madsin perheessä suhtaudutaan erittäin kielteisesti kaikkeen heteroudesta poikkeavaan. Erityisesti isä on äärimmäisen ankara näissä asioissa. Tämä oli tosiaan häiritsevää, mutta toisaalta vastaava suhtautuminen on edelleen turhauttavan yleistä. Kuten alussa totesin, toivoa kuitenkin on, joten jospa tämä sarjakuva toimisi rohkaisevana esimerkkinä siitä, että asenteet voivat muuttua, vaikka se vaatiikin oman aikansa.

Tarina itsessään on hyvä, Crenshaw'n piirrostyyli miellyttävää. Ihan hyvä ostos.


--------------------------------------------------


Marcus Sedgwick: Scarlett Hart, Monster Hunter
First Second 2018, 192s.
Piirrokset: Thomas Taylor

Scarlett Hart, Monster Hunter löytyi vähän vahingossa, kun etsin epätoivoisesti sarjakuvavinkkejä Amazonista.

Scarlett Hart on kahden hirviönmetsästäjän orvoksi jäänyt tytär, joka vastoin sääntöjä jatkaa vanhempiensa työtä. Uskollinen hovimestari Napoleon toimii Scarlettin kuskina ja käy lunastamassa pyydystetyistä hirviöistä luvatut palkkiot, sillä alaikäinen Scarlett ei voi sitä itse tehdä. Kilpaileva hirviönmetsästäjä, kreivi Stankovic, änkeää melkein aina samoille hirviöapajille ja tuntuu muutenkin olevan aina ensimmäisenä paikalla, kun jotakin epämääräistä tapahtuu. Scarlett pääsee kreivin juonittelujen jäljille, mutta edessä on hurjia taisteluita.

Tämä oli tasokas seikkailusarjakuva, joka sopii hyvin jo 12-vuotiaille ja ehkä nuoremmillekin. Piirrosjälki on miellyttävää katseltavaa ja värimaailma sekin tarinalle sopivan hillittyä. En tiedä onko tälle tulossa jatkoa, mutta toivon niin. Ainakin loppukohtaus on sen tyyppinen, ettei tarina välttämättä loppunutkaan tähän.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Kohta voi vähän kirpaista

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista
Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
(This is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor, 2018)
Art House 2019, 269s.
Suom. Ari Jaatinen




Jos satut olemaan brittiläinen lääkäri (tai sairaanhoitaja) ja sinulla on siksi hyvin rajatusti vapaa-aikaa, säästän aikaasi ja totean heti alkuun, että tässäpä lukemisen arvoinen kirja! Ja vieläpä kamalan hauska! Paitsi välillä ihan kaikkea muuta kuin hauska, mutta silti sellainen, josta puhuu töissä kaikilla kahvitauoilla, joita näillä brittilääkäreillä ei kyllä edes ole.

En tiedä yhtään, kuinka eri- tai samanlaista on arki suomalaisessa sairaalassa verrattuna Iso-Britannian julkisen puolen sairaaloihin, mutta toivon että Suomessa tilanne olisi edes vähän inhimillisempi. Adam Kay irtisanoutui lääkärintoimestaan vuonna 2010, kuuden työntäyteisen vuoden jälkeen. Työajat olivat lähinnä muodollisuuksia, sillä viikossa työtunteja kertyi jopa 97. Palkassa nämä tunnit eivät toki näkyneet, vaan lääkärin todellinen tuntipalkka oli vain hitusen parempi kuin Mäkkärin rivityöntekijällä. (Käytän tässä imperfektiä, vaikka tilanne tuskin on ainakaan merkittävästi parantunut Kayn työvuosista.)

Työolosuhteet olivat periaatteessa hyvät, mutta työmäärä järkyttävän kohtuuton. Kay suuntautui synnytyksiin ja gynekologiaan, joten päiväkirjamerkinnät keskittyvät enimmäkseen näihin aiheisiin. Kaylta löytyy muuten selkeä käytännön vinkki lantionpohjan lihasten treenaamiseen kaikille, jotka eivät ole ihan varmoja, kuinka noita lihaksia olisi syytä harjoittaa:

"Kuvittele olevasi ammeessa, joka on täynnä ankeriaita, etkä tahdo yhdenkään pääsevän sisään."

Olen kärsinyt turhauttavasta lukujumista, mutta tämän kirjan hotkaisin vauhdilla. Nauroin välillä ääneen, enimmäkseen siksi että Kayn kertomat tapaukset olivat hauskoja. Tai jos eivät aina hauskoja, niin helposti ymmärrettäviä ja jossain määrin samastuttavia.

"Lauantai, 30. kesäkuuta 2007

Lehdessä oli uutinen sairaalan vahtimestarista, joka vangittiin, koska hän oli toiminut viimeiset pari vuotta valelääkärinä. Pääsin juuri sen sortin vuorosta, että jäin miettimään, pääsisinkö pälkähästä, jos teeskentelisin vahtimestaria."

Ehkä en suosittelisi tätä raskaana oleville, varsinkaan jos raskauteen liittyy jotakin ylimääräisiä riskitekijöitä, mutta noin muuten kyllä kaikille (mustankin) huumorin ystäville. Tosin sellaisen varoituksen annan kaikille, että kirjan lopussa selviää syy sille, miksi Kay lopetti lääkärinuransa, eikä se syy ole ollenkaan hauska. Mutta sentään tässä suomenkielisessä painoksessa on ikään kuin loppukevennyksenä jonkin verran ensimmäisestä painoksesta poistettuja merkintöjä, jotka hieman pehmittävät karuutta.


"Maanantai, 7. heinäkuuta 2008

Hälytys synnytyssaliin. Aviomies pelleili synnytyspallon päällä ja kaatui, halkaisten kallonsa lattiaan."

torstai 16. toukokuuta 2019

Kivienkelit

Kristina Ohlsson: Kivienkelit
(Stenänglar)
WSOY 2019, 4h 4min.
Lukija: Anni Kajos

Kristina Ohlssonin Kivienkelit on Lasilapset-sarjan kolmas ja viimeinen osa. Harmittaa, että näin hyvä sarja päättyy lyhyeen, mutta sentään loppuhuipennus on tasokas.

Simonan isoäiti asuu suuressa talossa, joka on aikaisemmin toiminut hotellina. Pihaa koristaa neljä raskastekoista kivipatsasta, jotka alkavat yhtäkkiä vaihtaa asentojaan. Jotakin outoa on muutenkin tekeillä, sillä Simona kuulee yläkerrassa askelia, vaikka isoäiti on alakerrassa ja kylpyhuoneen peiliinkin ilmestyy tekstiä. Lisäksi isoäidiltä saatu nauhuri tuntuu nauhoittavan yliluonnollisia kuiskeita.

Yhdessä ystäviensä Billien ja Aladdinin kanssa Simona yrittää saada selvyyttä asioihin. Kysymysten määrä kasvaa kasvamistaan, mutta lopulta alkaa löytyä vastauksiakin.

Esikoinen luki tätä sarjan päätösosaa pitkään. Hän kyllä kertoi pitävänsä tarinasta, mutta ei sen surullisesta sävystä. Kivienkeleissä onkin enemmän haikeutta ja surua, kuin aiemmissa osissa. Minusta tämä saattoi kuitenkin olla sarjan paras osa: juoni on miellyttävän monitasoinen, tarina etenee sopivassa tahdissa ja jännite pysyy hyvin kasassa.

Pidin tästä todella paljon ja lapsena olisin taatusti rakastunut koko sarjaan syvästi. Arvostan tätä, että nuorillekin lukijoille tarjotaan myös ihan aitoa jännitystä ja jopa kauhua.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika
Atena 2019, 4h 23min.
Lukija: Ella Pyhältö

Maria ja hänen avopuolisonsa ovat yrittäneet lasta jo pitkään. Puolisolla on selkeästi suurempi tarve perustaa perhe, Maria lähinnä epäilee omia kykyjään ja siinä sivussa vähän puolisonkin. Kun Arttu-vaari on kekkuloinut pankissa kalsareissaan ja sana siitä kiirii Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle, usuttaa äiti Mariaa matkustamaan vaaria katsomaan. Ei Maria alunperin aio sinne korpeen lähteä, mutta kas vain, vähän omaksi yllätyksekseenkin Maria sinne kuitenkin päätyy.

Vaari on yksi uppiniskaisuuden perikuva, eikä hän mielestään mitään apuja tarvitse. Vähitellen Arttu ja Maria kuitenkin löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen. Ehkä vähän epävireisen, mutta rakkaan.

Soili Pohjalaisella on mahtava kirjoitustyyli. Rakastin hänen esikoisteostaan, Käyttövehkeitä, ja ihan yhtä lailla hullaannuin Valuvikaankin. Pohjalaisen henkilöhahmoilla on luonnetta ja vaikka läheskään kaikki luonteenpiirteet eivät ole mairittelevia, näitä hahmoja tekisi mieli halata lujaa. He tosin tuskin ilahtuisivat siitä, mutta ei mennä siihen nyt ollenkaan.

Teksti on kaikin puolin luontevaa ja kielenkäyttö riemastuttavan rempseää. Ihan harmitti, kun kuuntelin tätä äänikirjana kävelylenkeillä, kun en voinut kirjoittaa niitä mehukkaimpia juttuja heti muistiin. Muistan nyt enää vain sen, että joku käytti Artusta kuvausta ihmisperse ja se oli kerta kaikkiaan niin osuvasti sanottu, että nauroin ääneen sopivasti jonkun leikkipuiston kohdalla ja luultavasti vaikutin puistossa olijoiden silmissä vähän sekopäiseltä.

Valuvika oli virkistävää ja vähän herkistävääkin luettavaa. Suurimmat lukusuositukset!

perjantai 10. toukokuuta 2019

Katoava muumio

Tapani Bagge: Katoava muumio
Apassit 3
Karisto 2019, 135s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Apassit seikkailevat jälleen!
Tällä kertaa Ateneumissa vietetään egyptiläisen taiteen näyttelyn avajaisia, kun kesken juhlallisuuksien salin valot sammuvat ja juhlayleisö vaipuu outoon tokkuraan. Muumio sarkofageineen katoaa ja tietysti Otto, Heikki, Erik, Samuli, Elli ja Nelli alkavat suorittaa omia tutkimuksiaan. Edessä on vahtivuoroja hautausmaalla ja uhkaavia tilanteita.

Katoavaa muumiota vähän jännitti lukea iltasatuna, koska pelkäsin sen olevan liian jännittävä. Pelasimme lasten kanssa äskettäin pakopelin, jonka muumiot saivat aikaan sen, että kuopus ei uskaltanut nukkua omassa sängyssään. No, Katoavassa muumiossa on kyllä jännittäviä juttuja ja ehkä yllättävänkin kahjot pahikset, mutta painajaisilta kuitenkin säästyttiin.

Carlos da Cruzin kuvitus on jälleen kerran mielettömän upeaa. Kuvitus on selkeästi osa tarinaa ja kuvastaa tunnelmia loistavasti. Vaikka kuvissakin on mukana jännittäviä elementtejä (kuten erään muumion kääreiden raosta pilkistävä silmä), piirustustyyli pehmentää kauhuja miellyttävästi.

Tarina oli tällä kertaa vähän pettymys. Esikoinen moitti juonta tylsäksi ja minusta tarinan joukkoon oli ympätty liikaa faktaa muinaisesta egyptistä ja faaraoista. Tieto sinänsä on mielenkiintoista, mutta sen olisi voinut varmaankin ujuttaa tarinaan vähän pienempinä kerta-annoksina ja vähemmän päälleliimatusti.

Kokonaisuutena Katoava muumio on kuitenkin houkutteleva teos, johon kannattaa tarttua.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Maan povessa, Väkiveriset 4

Sini Helminen: Maan povessa
Väkiveriset 4
Myllylahti 2019, 248s.

Maan povessa päättää Sini Helmisen neliosaisen Väkiveriset-sarjan. Olen pitänyt aiemmista osista erityisesti niiden mukaansatempaavuuden takia: tarinat ovat vieneet mukanaan ja lukeminen on ollut kaikin puolin vaivatonta.

Tässä osassa ovat mukana aiempien osien päähenkilöt, sekä Otra, maahispoika. Maahisten nykyinen asuinpaikka on uhattuna, mutta Otra ystävineen ei ole lainkaan valmis muuttamaan nykyistäkin karummalle seudulle. Maan alla siis kuohuu, samoin sen pinnalla. Tuulia on nimittäin kadonnut ja järvestä löytynyt tunika saa syyttävät katseet suuntautumaan veden väkeen.

Harmikseni minulta kesti pieni ikuisuus päästä tähän tarinaan sisälle. Hahmoja on tosiaan enemmän kuin aikaisemmissa osissa ja oli jotenkin työlästä palauttaa mieleen heidät kaikki omine taustoineen. Lisäksi, kun tarina eteni noin neljällä eri taholla, tuntui kuin olisin yrittänyt juosta pehmeässä hiekassa: eteneminen oli tuskallisen hidasta.

Hyvin hitaaksi kokemani alun (alkua tuntui kestävän yli puolen kirjan verran) jälkeen alkaa kyllä tapahtua, mutta varsinkin loppukohtaus tuntui kuitenkin liian hätäiseltä. Lisäksi siinä lopussakin alkoi sellainen turhauttava toisto, kun sama kohtaus kerrottiin parin hahmon näkökulmasta. Olen tässä viime aikoina takkuillut lukemisen kanssa ihan yleisestikin, joten ehkä kirja kärsi kohtuuttomasti ihan vain oman lukuflowni puutteesta.

Napinoistani huolimatta suosittelen tätä sarjaa kaikille hyvää reaalifantasiaa kaipaaville, yläkoululaisista vanhempiin.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Matkaystävä

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019, 345s.


Matkaystävän luin työkaverin suositeltua sitä. Kirjan päähenkilö, lestadiolaisperheessä kasvanut nuori nainen, irrottautuu uskonyhteisöstä ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää. Hänellä on avopuoliso, mutta tämä ei ole tietoinen avovaimonsa menneisyydestä. Kun naisen koulutoveri katoaa, menneisyys alkaa väkisin hyökyä päälle.

Tavallaan tämä aihe on jo käyty läpi. Viimeksi olen lukenut tällaisen uskonnollisesta yhteisöstä ponnistavan tarinan maaliskuussa, kun kuuntelin Katja Kärjen Jumalan huoneen maaliskuussa. Mutta vaikka aihe sinänsä olisikin jo tuttu, näkökulmia ja tarinoita onneksi riittää moneen lähtöön.

Matkaystävä
on sekä koominen että koskettava. Olen aiemminkin kertonut, mutta kerron jälleen, olevani kotoisin paikkakunnalta, jolla lestadiolaisuus kukoistaa. Nuoresta asti on ollut selvää, että jotkut eivät saa meikata tai värjätä hiuksia, käyttää korvakoruja tai kondomeja, katsoa telkkaria tai tanssia. Tuntui erikoiselta lukea ikään kuin sisäpiirikuvausta siitä, kuinka joku tietty peitevoide oli hyväksyttyä, mutta joku toinen merkki lipsahtikin jo meikin puolelle. Tai että lestadiolainen kodinkoneliikkeen pitäjä möi kyllä televisioita, mutta antennit asiakkaiden piti hankkia muualta. Ja ne televisiot, tai monitorit, ovat sallittuja, kunhan katsoo vain itse nauhoitettuja videoita.

Jopas tämä teksti lipsuu mihin sattuu.
No, Matkaystävä on kaikin puolin vetävä teos. Jonkin verran piti kyllä sulatella sitä, että miksi tarinan päähenkilö sai koulukaverin katoamisen jälkeen puheluita jopa kotipaikkakunnan poliisilta. Ihanko oikeasti liikkeen sisällä ajatellaan/ajateltiin, että kaikki maailmallistuneet pysyisivät yhteydessä toisiinsa? Etenkin, jos se yhteys jo lapsuudessa on ollut hyvin hatara?

Lämmin lukusuositus! Vaikka uskonnollinen yhteisö ei kiinnostaisikaan, tässä on myös mainiota ajankuvaa.

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Pankkirosvon poika

David Walliams: Pankkirosvon poika
(Bad Dad, 2017)
Tammi 2019, 412s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

Frankin isä on entinen rallicrossin mestari, joka menetti toisen jalkansa pahassa onnettomuudessa. Onnettomuuden myötä isä menetti jalkansa lisäksi työnsä ja pian myös vaimonsa, eli Frankin äidin. Isä ja Frank elävät hyvin, hyvin vaatimattomasti, mutta he rakastavat toisiaan paljon. Niin paljon, että isä ajautuu hankaluuksiin lainattuaan rahaa Frankin syntymäpäivälahjaa varten. Käy niin, että kuitatakseen velkansa, isän on osallistuttava pankkiryöstöön. Frank saa asian selville, mutta asiat ehtivät mennä monelle mutkalle, ennen kuin oikeus tapahtuu.

Luimme Pankkirosvon pojan iltasatuna ja vaikka kirjassa on hurjasti sivuja, lukeminen oli joutuisaa. Kuvitusta on paljon ja teksti suurehkoa, joten todennäköisesti ihan kaikki lapsetkaan eivät säikähdä kirjan paksuutta. (Esimerkiksi eskarilaisemme lukee tätä parhaillaan ja on jo sivulla 67.)

Ensimmäiseksi kehun sitä, että tässä kirjassa Walliams on onnistunut hillitsemään ulkonäkömollausta, jota hänen muissa kirjoissaan on inhottavasti ollut. Ulkonäölle nauramisen sijaan Walliams on keskittynyt alapäähuumoriin, joka ei ehkä sekään ole aivan sitä huumorin laadukkainta lajia, mutta huomattavasti hyväksyttävämpää kuitenkin. (Ja ajatonta sekä hyvin uppoavaa, ainakin useimpiin lapsiin.)

Lisäksi pidin siitä, että vaikka tarina on aika kurja (ennen onnellista loppuaan), sävy on kuitenkin sen verran humoristinen, ettei ketään alkanut ahdistaa. Lapset odottivat kovasti kioskinpitäjä Rajin ilmestymistä tarinaan ja hihkuivat innosta, kun Raj sitten toden totta putkahti mukaan menoon. 

Vaikka kirja on pitkä, siinä riittää tapahtumia niin paljon, ettei pitkästymistä ehdi tapahtua. Iltasatuhetket venyivät pitkähköiksi, kun minunkin teki mieli lukea vielä yksi lyhyt luku lisää. Ja vielä yksi.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Koiramies valloillaan

Dav Pilkey: Koiramies valloillaan
(Dog Man Unleashed, 2017)
Tammi 2019, 222s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Koiramies, tuo tyhmän poliisimiehen ja fiksun poliisikoiran yhdistelmä, seikkailee jälleen! Koiramies alkaa työkavereineen järjestää pomolleen syntymäpäiväyllätystä. Koiramies saa tehtäväkseen ostaa pomolle lahjaksi kalan ja niin hän tekeekin. Harmi vain, että kala on vahingossa syönyt ison määrän superjärkikarkkeja ja muuttunut vaarallisen älykkääksi. Ilkeä Pete-kissa karkaa vankilasta, sillä häntä syytetään rikoksesta, jota hän ei todellakaan ole tehnyt. Syntyy monta sotkua ja vaaratilannetta, mutta ei hätää: Koiramies ratkaisee kyllä tilanteen!

Jälleen kerran Koiramies katosi lukupinostani jälkikasvun luettavaksi. Kaikki kolme lukivat tätä innoissaan ja sivut vain kahisivat liikkuva-kuva-sivuja vispatessa. Nuorimmainen ei ollut aikaisemmin lukenut ensimmäistä Koiramiestä, mutta korjasi vahingon tämän osan luettuaan. Naapurin pojan kanssa hän vietti reilun tunnin piirtäen kirjan lopussa olevien ohjeiden mukaan Koiramiestä ja Peteä.

Kauttaaltaan nelivärikuvitettu lastensarjakuva on edelleen mielestäni loistava juttu. Esikoista lukuunottamatta meidän perheen lapset lukevat vain Aku Ankkaa, vaikka runsaasti muutakin sarjakuvaa on tyrkyllä. (Ja Aku Ankassahan ei ole mitään vikaa, mutta toivoisin heidän tutustuvan sarjakuviinkin monipuolisesti.)

Koiramies on hahmona ihan pöhkö ja työkaverina taatusti rasittava, mutta näitä seikkailuja on kiva lukea.

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Sydänsurujen kääntöpuoli

Becky Albertalli: Sydänsurujen kääntöpuoli
(The Upside of Unrequited, 2017)
Otava 2019, 270s.
Suom. Peikko Pitkänen

17-vuotias Molly ei ole koskaan seurustellut, käynyt treffeillä tai suudellut. Hän on kyllä ollut ihastunut monesti, 26 kertaa tarkalleen ottaen, mutta koskaan hän ei ole tehnyt minkäänlaista aloitetta. Molly on pulska ja ehkä se on yksi syy siihen, että hän on olettanut olevansa epäkiinnostava. Säästääkseen itseään pettymyksiltä, hän ei ole aiemmin ottanut torjutuksi tulemisen riskiä.

Mollyn kaksossisko rakastuu ja alkaa aktiivisesti tyrkyttää Mollya uuden tyttöystävänsä parhaalle ystävälle, Willille. Will on kyllä komea ja ihan kiinnostavakin, mutta toisaalta kesätyöpaikan Reid on hänkin omalla tavallaan ihana.

Sydänsurujen kääntöpuoli oli jotenkin herttainen kirja. Albertalli käsittelee ihastumisia ja monia seurusteluun liittyviä asioita lämmöllä ja suoruudella, jota olisin itse nuorena arvostanut. Arvostan kyllä nytkin, mutta silloin moni huomio olisi ollut tarpeen. Luulen, että tänä (naisten) karvattomuutta normina pitävänä aikana on vain terveellistä huomauttaa nuorille lukijoille, ettei tyttöjen tarvitse ajella alapäätään ellei itse halua. Sama pätee poikiin. Jokaisen omat karvat, jokaisen oma valinta.

Molly on hahmona tunnistettavan epävarma, mutta silti ihastuttavalla tavalla tietoinen oman persoonallisuutensa hyvistä puolista. Pidin hänestä kovasti.

torstai 25. huhtikuuta 2019

Paper Girls 5

Brian K. Vaughan: Paper Girls 5
Image Comics 2018, 128s.
Kuvitus: Cliff Chiang

Viime kesänä luin Paper Girlsin neljännen osan ja silloin oli vähän vaikeuksia päästä tarinaan mukaan. Sama ongelma vaivasi tämän viidennenkin osan kohdalla. Muistin kyllä 80-luvun lehdenjakajatyttöjen päätyneen vuosituhannen vaihteeseen, mutta siinäpä se. Vasta tämän kirjan puolivälin paikkeilla muisti oli palautunut sen verran, että saatoin hetkisen nauttia vauhdikkaasta seikkailusta.

Tytöt ovat aiemminkin onnistuneet välittämään itselleen viestejä tulevaisuudesta tai menneisyydestä heidän silloiseen nykyhetkeensä ja tällä kertaa he saavat käsiinsä paperin, jossa ilmeisesti kerrotaan, kuinka he viimeinkin pääsisivät takaisin omaan aikaansa. Sen verran spoilaan heti, että sarja ei pääty tähän.

Koska tapahtumiin oli niin vaikea päästä mukaan, olisi varmaan järkevämpää lukea loput osat vasta sitten joskus kun sarja on tullut päätökseensä. Ehkä tästä nauttisi enemmän, kun ei olisi joka kirjasta alkupuoliskoa ihan pihalla.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Kevään mangaa

Kohei Horikoshi: My Hero Academia 1 ja 2
Sangatsu Manga 2019, 191 ja 207s.
Suom. Antti Valkama

Sain iloisena yllätyksenä My Hero Academian kaksi ensimmäistä numeroa. Izuku on poikkeus muiden joukossa. Lähes kaikilla muilla on jokin supervoima, oikku, mutta häneltä sellainen puuttuu tyystin. Supersankaruus on arkinen juttu, mutta sankareissakin on eroja: jokainen haluaisi mieluiten olla se paras. Izuku kohtaa yhden suurimmista supersankareista, All Mightyn, ja pääsee kuin pääseekin pyrkimään supersankarikouluun.

Esikoinen luki nämä nopeasti ja oli aivan innoissaan. Minulta meni aika paljon kauemmin, sillä toistuvat taistelut tekevät kirjojen yleisilmeen mielestäni sekavaksi ja sotkuisiksi. Sinänsä supersankaritarina oli kiinnostavan erilainen kuin ne, joihin olen tähän mennessä törmännyt.

My Hero Academia ei herättänyt suuremmin mielenkiintoani, mutta jo mainittu lapsi lukee näitä nyt toiseen kertaan ja ilmoitti harkitsevansa koko sarjan hankkimista omaksi.

--------------------------------------------------------

Kei Sanbe: Poissa 4
Punainen jättiläinen 2019, 191s.
Suom. Taavi Suhonen

Poissa-sarjan neljäs osa taas oli kovastikin mieluista luettavaa.

Satoru on palannut uudestaan lapsuuteensa. Hän aikoo jälleen pelastaa koulutoverinsa murhaajalta ja korjata muutaman muunkin vääryyden. Tällä kertaa Satorun muuttunut olemus ei jää kaikilta huomaamatta ja yllättäen Satoru saa myös apua yritykseensä.

Yllätyin siitä, kuinka tämä osa loppui lähes seesteisesti. Ei minkäänlaista jännitysmomenttia! Hetken jo luulin sarjan loppuvan kokonaan, mutta jatkoa on luvassa ainakin viiden osan verran. Jännä nähdä, kuinka paljon Satoru onnistui asioita muuttamaan tällä kertaa.

Piirrostyyli on miellyttävää ja tarinassa pysyy hyvin mukana.

torstai 18. huhtikuuta 2019

Kauneimmat koulukäsityöt

Katri Maasalo: Kauneimmat koulukäsityöt
SKS 2019, 129s.

Kauneimmat koulukäsityöt on todennäköisesti hellyttävin tietokirja ikinä! Tätä ei voi lukea ilman tunnereaktioita, jotka vaihtelevat nostalgian sävyttämistä turhautumisista ihastukseen ja riemuun.

Katri Maasalo on koonnut kirjaan 50 (enimmäkseen) koulussa tehtyä käsityötä eri aikakausilta, 1950-luvulta 2010-luvulle. Kukin työ on kuvattu ammattimaisesti yksiväristä taustaa vasten, jolloin työ saa kaiken ansaitsemansa huomion. Kunkin käsityön taustoista kerrotaan arvostavasti ja kauniin sanoin. Luovuutta ja soveltamista on tarvittu käsityötunneilla kautta aikojen. Esimerkiksi tuota kannessakin näkyvän työn oli tarkoitus olla patalappu, mutta koska virkuutyö halusi kehittyä ennemmin suppiloksi, syntyi mustekala. Käsityötunneilla tehtävien töiden laatuun on aina vaikuttanut myös materiaalien saatavuus. Kierrättämistä on hyödynnetty vuosikymmeniä ja muutamat materiaalit ovat muodostuneet kestosuosikeiksi. Luultavasti sinäkin olet tehnyt jossain vaiheessa käsityötunneilla jotakin vessapaperirullan hylsyistä tai juuttikankaasta. Kirjasta löytyy muun muassa juuttikankainen nuorisokassi!

Minulla ei ole tallessa omia koulukäsitöitä, paitsi vanhempien luona luultavasti pitkään kukkapöytänä toiminut kyhäelmä. Omien lasten askarteluja ja käsitöitä pyrin pitämään mahdollisimman paljon esillä, koska tietysti ne ovat minusta harvinaisen ihania. Lasten luvalla saan esitellä tässä muutaman suosikin.


Kynttilälyhty

Kierrätystä ja rouheutta. 
Pohja on kauniin kupera, joten lyhty asettuu tasaisella alustalla persoonallisesti vinoon.



Taulu

Kaksi punatulkkua ikkunalla. Päiväkerholaisen ensimmäinen askartelu. 
Saksia on käytetty ahkerasti ja ennakkoluulottomasti.


Majakka

Tämä on oikea aarre!
Majakassa on lapsen itse asentamat sähkötkin!


Naulakko

Pohjoismaiseen tyyliin pelkistettyä muotoilua.
Aikaa on säästetty suorittamalla maalaus yhdellä paksulla maalikerroksella,
jota pensselin jäljet elävöittävät.
(Maalia on kenties saatu koululle edullisesti, koska tätä samaa vihreää löytyy myös majakkasaarelta.)


 Kaksi enkeliä ja (ehkä) varpunen

Erään joulunajan askarteluja.
Koululaisveljekset tekivät enkelit ja päiväkotilainen linnun.
Työt ovat pysyvästi esillä vessan oven vieressä.


Linnunpesä

Savesta ja heinistä huolellisesti tehty linnunpesä pääsiäisasukkailla.
Kaunis, mutta altis keräämään pölyä.


Talvisotahenkinen lumisadepallo

Koululta ohjeistettiin tuomaan kannellinen lasipurkki ja pieni muovilelu.
Iloisempiakin leluja olisi ollut tarjolla, jos käyttötarkoitus olisi ollut tiedossa.
Lopputulos on kuitenkin mainio.




Jos olet joskus tehnyt koulussa käsitöitä, Kauneimmat koulukäsityöt on kirja sinulle!

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Huijarin oppipoika

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika
WSOY 2019, 408s.

Kuuntelin viime syksynä äänikirjana Anniina Mikaman kirjan Taikuri ja taskuvaras. Pidin todella paljon tarinan miljööstä ja tunnelmista, joten sarjan toinen osa, Huijarin oppipoika, pomppasi lukupinon päällimmäiseksi heti kun sen sain käsiini.

Mikaman kirjoitustyyli on suorastaan lumoavaa. Tarina vie upeasti mennessään, vaikka alkuun tuntuikin nurinkuriselta lukea pelkästään ensimmäistä osaa edeltävistä tapahtumista. Ihan harmittaa, että arki päätti viskoa käpyjä ja muita ankeuksia niskaan niin tiheään, että en päässyt nauttimaan kirjasta häiriöttä.

Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alkupuolen Krakovaan. Wiktor on 15-vuotias ja viettää paljon aikaa naapurin eläväisen Zofian kanssa. Wiktorin isä on kuollut, isoveli muuttanut pois kotoa ja pikkuveli vakavasti sairas. Eräänä yönä Wiktor näkee taivaalta tipahtavan jotakin aivan kodin lähistölle. Hän lähtee tutkimaan asiaa, mutta joutuu onnettomuuteen, joka muuttaa hänen elämänsä pysyvästi.

Vaikka Wiktor kokee menetyksiä, hänen elämäänsä tulee myös uutta sisältöä. Taitava kelloseppä Seweryn ottaa Wiktorin oppiinsa ja yhdessä he korjaavat kellojen lisäksi sen, jonka tippumisen Wiktor onnettomuusyönään näki.

Huijarin oppipoika on upean täyteläinen kirja. Siinä riittää seikkailuja ja juonenkäänteitä viimeisille sivuille asti. Lukiessa yritin kovasti muistella ensimmäistä osaa ja päätellä, ketkä kaikki tämän kirjan hahmoista ovat yhdessä vielä sen tapahtumien aikaan. Paljoa en muistanut, mutta pysyipähän jännitys paremmin yllä!

Sarjan viimeinen osa ilmestyy ensi keväänä ja sen toivon saavani lukea ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Käsikirja supersankareille, osa 1: Käsikirja

Elias & Agnes Våhlund: Käsikirja supersankareille, Osa 1: Käsikirja
(Handbok för superhjältar. Del 1: Handboken, 2017)
S&S 2019, 87s.
Suom. Arja Kantele

Käsikirja supersankareillle on houkutteleva kirja. Se on kuin sekoitus sarjakuva-albumia, kuvakirjaa ja lukukirjaa. Yhdistelmä toimii todella hyvin!

9-vuotias Alisa on muuttanut toistaiseksi mumminsa luo, sillä hänen äitinsä on joutunut joksikin aikaa töihin ulkomaille. Mummin luona on kyllä mukavaa, mutta uudessa koulussa ei todellakaan. Koulun ilkimykset kiusaavat Alisaa jatkuvasti tämän hieman höröllään olevista korvista. Usein Alisa pakenee kiusaajia kirjastoon ja eräänä päivänä hyllystä pistää silmään punainen kirja, jota ei löydy kirjaston tietokannasta. Kirja on Käsikirja supersankareille ja sen opeilla Alisa aikoo opiskella supersankariksi.

Teksti ja kuvat kulkevat saumattomasti yhdessä ja lyhyessä kirjassa ehtii tapahtua vaikka mitä, joskin loppu tuli silti vastaan yllättävän pian. Idea on oivallinen ja kuvavoittoinen kirja taatusti vetooa monenlaisiin lukijoihin. Neliosaisen sarjan toinen osa ilmestyy suomeksi jo tänä syksynä, joten halukkaat pääsevät seuraamaan Alisan alkavaa supersankarin taivalta ilahduttavan nopeasti.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Karhu on karhu (tai ehkä joku muu...)

Karl Newson: Karhu on karhu (tai ehkä joku muu)
Lasten keskus 2019, 24s.
Suomeksi riimitellyt: Tuula Korolainen
Kuvitus: Anuska Allepuz



Enpä olisi uskonut, että kuvakirja voi saada oloni näin ristiriitaiseksi, mutta niin vain kävi.

Karhu on karhu (tai ehkä joku muu...) on päällisin puolin söpö tarina karhusta, joka unohtaa olevansa karhu. Hän testaa, onko hän ehkä sittenkin lintu tai hirvi, kettu tai orava, mutta päätyy lopulta olemaan taas karhu.

Ensimmäisenä tuleekin mieleen, että kirja rohkaisee kaikkia olemaan juuri sellaisia kuin ovat. Kenenkään ei tarvitse muuttua joksikin toiseksi, vaan näin on hyvä.

Harmikseni tarinan voi tulkita myös vanhoilliseksi pojat on poikia ja tytöt tyttöjä -kertomukseksi. Että turha yrittää poiketa jäykistä perinteistä, ruotuun on palattava kuitenkin. Tämä tulkinta ahdistaa minua todella paljon.

Haluan kuitenkin pitää tästä kirjasta, vaikka jo erityisen suloisen kuvituksen takia, joten ensinmainittu tulkinta tarinan opetuksesta olkoon minulle se oikea.

Lapset tykkäsivät etenkin karhun pyöreästä olemuksesta todella paljon, minä myös.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Voro 2: Tulikiven armeija

Janne Kukkonen: Voro 2: Tulikiven armeija
Like 2019, 339s.

Kesäkuussa 2016 bloggasin Janne Kukkosen Voro-sarjakuvasta ja totesin lopuksi, että ilahtuisin isosti, mikäli Liljan seikkailuille tulisi myöhemmin jatkoa. Mitä vähättelyä! Vauhkoonnuin jo syksyllä kun selvisi, että Lilja tosiaan jatkaa seikkailujaan, eikä innostuminen todellakaan laantunut kirjan ilmestyttyä tai edes sen luettuani. Aivan mahtava seikkailu tämä Tulikiven armeija!

Lilja ja Seamus, ensinmainitun opettaja, saavat tehtäväkseen haalia kasaan aikoja sitten rikki menneen talismaanin palaset. Talismaanin omistajalla väitetään olevan valta komentaa legendaarista Tulikiven armeijaa ja koska valtakunnassa soditaan parhaillaan, uusille sotureille olisi tarvetta. Lilja ja Seamus alkavat kuitenkin epäröidä "työnantajansa" motiiveja, mutta onko jo liian myöhäistä?

Voro 2 on asteen verran synkempi kuin sarjan avausosa. Rämäpäinen Lilja ei pienestä hetkahda, mutta nyt hänkin on hetkittäin aavistuksen epävarma. Kukkosen piirrostyyli ja kuvakulmien käyttö on vähintään yhtä taidokasta kuin esikoisteoksessa. Hahmojen ilmeet ja eleet, koko olemukset ovat luontevia ja monipuolisia. Tarinan tunnelma on painostava ja loppu suorastaan piinaava. Tällaisen loppuratkaisun jälkeen jatkoa odottaa varsin levottomissa tunnelmissa. 

Kirjan takakannessa muuten kerrotaan, että Voro julkaistaan Ranskassa, Italiassa ja Yhdysvalloissa. Toivotan onnea ulkomaanvalloitukselle luottavaisin mielin, sillä potentiaalia Vorosta ei puutu.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Patrik ja superseniorit

Malin Klingenberg: Patrik ja superseniorit
(Patrik och pensionärsmakten, 2010)
S&S 2019, 109s.
Suom. Outi Menna
Kuvitus: Tiina Konttila

Heti alkuun huomautan, että tämän kirjan on kuvittanut isosiskoni, mikä takuulla vaikuttaa omaan mielipiteeseeni siitä.

Patrik ja superseniorit on sarjan ensimmäinen suomennettu kirja. Patrik on ihan tavallinen, karttoja rakastava poika. Hän on myös hoikka, mikä riittää ilkeälle Irenelle kiusaamisen syyksi. Patrik pakenee Irenen ilkkumista ja päätyy linja-autoon, joka täyttyy vanhuksista. Ensin kukaan ei huomaa Patrikia, mutta lopulta menossa on täysimittainen seikkailu, johon liittyy kidnappaus, pari pahista ja linja-autollinen virkeitä ikäihmisiä.

Patrik ja superseniorit on sympaattinen ja hauska tarina, jossa on nuorelle lukijalle sopivasti jännitystä. Teksti on miellyttävän isokokoista ja ilmavaa, tarina mukavan nopeatempoinen. Kuvitusta pidän luonnollisesti ihan älyttömän hauskana ja kivana. Hahmot ovat persoonallisen näköisiä ja viihdyttävän ilmeikkäitä. Pahikset tunnistaa pahiksiksi, mutta kukaan ei silti näytä pelottavalta.

Jännityksellä odotan seuraavaa osaa ja Patrikin uusia seikkailuja.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Jälleen sarjakuvia

Hope Larson: All Summer Long
Farrar Straus Giroux 2018, 172s.
13-vuotiaan Binan kesärutiineihiin kuuluu hauskuusindeksin laskeminen naapurin Austinin kanssa. Austin on kuitenkin ilmoittautunut ja vastoin todennäköisyyksiä myös päässyt jalkapalloleirille, joten kesästä ei tule ollenkaan Binan suunnitelmien mukaista. Yksin on turha laskea silitettyjä kissoja tai seurata pituuskasvua. Yllättäen Bina tuntuu löytävän yhteisen sävelen Austinin isosiskon kanssa. Mikään ei kuitenkaan voita musiikkia, josta tulee Binalle koko ajan tärkeämpi osa elämää.

All Summer Long on sympaattinen yhden kesän mittainen kasvutarina. Piirrosjälki on vähän kankeaa, mutta tarina pehmentää kulmia riittävästi.

-----------------------------------------------------

Pamela Ribon: My Boyfriend is a Bear
Onipress 2018, 171s.
Piirrokset: Cat Farris

No nyt oli jotenkin hämmentävä sarjakuva.
My Boyfriend is a Bear kertoo Norasta, jolla ei ole ollut onnea miessuhteissa. Kuinka ollakaan hän tapaa karhun, jonka kanssa synkkaa loistavasti. Parisuhde kukoistaa, kunnes karhun on aika painua talviunille.

Niin. Karhu ei siis ole vertauskuva, vaan ihan oikea karhu. Ja se on kyllä aika kamalan häiritsevää, olkoonkin että piirrosjälki on sievää, eikä tässä ole yhtään seksikohtausta (luojan kiitos!).

-----------------------------------------------------

Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness
Seven Seas Entertainment 2017, 143s.

Kyselin bloggaritovereilta sarjakuvasuosituksia ja Nagata Kabin My Lesbian Experience with Loneliness oli yksi suositelluista.

28-vuotias päähenkilö on epävarma, eksynyt ja seksuaalisesti kokematon nainen. Hän haluaisi piirtää työkseen mangaa, mutta päätyy tekemään aivan toisenlaisia töitä. Hän kuitenkin masentuu, eikä selviydy lopulta enää työpäivistä ja saa potkut. Nainen päättää hankkia seksuaalisia kokemuksia seuralaispalvelun kautta ja päätyy viettämään yön (vai muutamia tunteja?) hotellissa kokeneen naisen kanssa.

Minusta tämä oli aika hyvä sarjakuva, mutta melko masentava myös. Tuntui hirveän kurjalta, että päähenkilö oli niin yksin kaikkien ongelmiensa kanssa. Hänellä ei ole ystäviä, eivätkä vanhemmatkaan ole lainkaan keskustelevaa (tai tukena olevaa) sorttia. Hienoa silti, että hän kaikesta huolimatta yrittää saada elämäänsä raiteilleen.

-----------------------------------------------------

Molly Knox Ostertag: The Hidden Witch
Scholastic 2018, 203s.




Ostin viime kesänä omaksi Molly Knox Ostertagin The Witch Boyn. Tarina oli ihan ok, piirrosjälki hyvää, mutta kokonaisuus jäi vähän turhan mitäänsanomattomaksi. Halusin kuitenkin lukea tämän jatko-osan,  kun sellainen kerran on ilmestynyt ja kylläpä kannatti!

Ostertag toteaa itsekin loppusanoissa, että The Hidden Witch syntyi kuin itsestään ja minusta se kyllä näkyi lopputuloksessa. Edelleen tarina on pikkuisen liian mutkaton ja jollain tapaa helppo, mutta kokonaisuus on edeltäjäänsä huomattavasti tasokkaampi.

Nyt Aster saa osallistua kotikoulun oppitunneille. Hän on kuitenkin luokkatovereitaan jäljessä, eikä opettaja ole ymmärtäväisin mahdollinen. Onneksi isoäiti haluaa tukea Asteria, josta on myös hurjasti apua Misakin auttamisessa. Asterin ystävä Charlie saa uuden luokkatoverin, josta paljastuu pelottava puoli.

Tästä tykkäsin ja seuraavan osan pistin jo lukulistalle.


-----------------------------------------------------

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö
Suuri Kurpitsa 2019, 163s.

Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani. Tarina kertoo tytöstä, jolla on yksi paras ystävä. Koulun alettua ystävyys muuttuu epävakaammaksi ja ystävän lausahdukset alkavat tuntua enenevässä määrin syytöksiltä. Ala-asteen päätyttyä ystävyys hiipuu olemattomiin ja tytön elämään tulee uusia ihmisiä.

Louhi käyttää paljon yhden sivun kokoisia näkymiä, eli varsinaista perinteisempää, ruudutettua sarjakuvaa on aika vähän. Puhekuplia on pari yksittäistä, muuten kerronta etenee kuvateksteillä.

Kiinnostava albumi, mutta päähenkilö jää harmillisen hailakaksi hahmoksi.


-----------------------------------------------------

Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut
Suuri Kurpitsa 2019, 143s.

Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut sisältää kuusi tarinaa lapsuudesta. Takakansitekstissä puhutaan tosielämän salaisuuksista, mutta mistään en löytänyt mainintaa esimerkiksi omaelämäkerrallisuudesta. 

Kirjan aloittaa tarina luokkaretkestä vesipuistoon Vaasaan. Pienen koulun kaikki noin 35 oppilasta, muutama opettaja ja huoltaja mahtuvat helposti samaan bussiin. Vesipuistossa on mahtavaa, kunnes vedestä löytyy jotakin kamalaa.

Tarinoissa on samaan aikaan kepeitä lapsuusjuttuja ja todella synkkiä sävyjä. Hyrrin kynästä ei synny vain yhtä jälkeä, vaan hän hallitsee upeasti useamman tyylin.

Tätä lukiessa alkoi vaivata samankaltainen huono omatunto kuin lapsena, jos teki salaa jotakin kiellettyä.