lauantai 16. marraskuuta 2019

Pumpkin Heads

Rainbow Rowell: Pumpkin Heads
First Second 2019, 211s.
Kuvitus: Faith Erin Hicks

Deja ja Josiah ovat työskennelleet muutamana syksynä eräällä kurpitsatilalla. Tämä halloween on kuitenkin erilainen kuin aiemmat, sillä se on todennäköisesti viimeinen: molemmat ovat lähdössä opiskelemaan toisaalle. Dejan kannustamana Josiah aikoo viimeinkin kertoa toffee-tytölle ihastuksestaan - tähän mennessä hän on tyytynyt ihailemaan tyttöä etäältä.

Ilta ei kuitenkaan tahdo edetä suunnitelmien mukaan, kun pienet vastoinkäymiset seuraavat toistaan. Illan mittaan tulee puhuttua myös sellaisista asioista, joita ainakaan Josiah ei ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi.

Pumpkin Heads on aika herttainen tarina ystävyydestä ja siitä, miten eri tavoin asiat voi nähdä. Tekstiä on varsin vähän ja kuvat vievätkin tarinaa eteenpäin paljolti omin voimin. Kurpitsapaikan maalaisromanttinen karnevaalitunnelma on houkutteleva: tuollaisessa paikassa olisi hauska käydä itsekin.

Faith Erin Hicksin kuvitus on ensiluokkaista. Pidän myös kirjan värityksestä todella paljon. Ei tämä miksikään ikisuosikiksi noussut, mutta oikein kiva sarjakuva kuitenkin.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Kultaisen kellon arvoitus

Jørn Lier Horst: Kultaisen kellon arvoitus
(CLUE - Maltesergåten, 2012)
Otava 2019, 143s.
Suom. Sanna Manninen



Jørn Lier Horstin Clue-sarjan toisessa osassa, Kultaisen kellon arvoitus, kolme ystävystä ja yksi koira ajautuvat keskelle vaarallista seikkailua. Cecilia, Leo ja Une uskovat, että eräs vankikarkuri majailee läheisellä, hylätyllä maatilalla. Samaan aikaan Cecilian isän omistamaan hotelliin ilmaantuu toinen toistaan epäilyttävämpiä vieraita. Jotenkin tapaukseen tuntuu liittyvän vuosia sitten Oslossa tehty kultasepän liikkeen ryöstö, jonka saalis on jäänyt kadoksiin. Lisää mietittävää tuo Cecilian kadonneen äidin päiväkirjan löytyminen.

Kultaisen kellon arvoitus on varsin tasokas seikkailujännäri, joka sopii ainakin alakoulun 4.-6. -luokkalaisille. Teksti kulkee jouhevasti, eikä pitkiä suvantoja ehdi tapahtumien välille kehittyä. Jännitystä riittää aivan ensimmäisiltä sivuilta lähtien ja loppukohtauksissa saa jännittää jo oikein kunnolla.

En ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, mutta aika hyvin tämä kirja toimi myös itsenäisenä teoksena. Ehkä silti olisi parempi aloittaa lukeminen Salamanterin arvoituksesta.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Donald Trumpin kauneimmat runot

Rob Sears: Donald Trumpin kauneimmat runot
(The Beautiful Poetry of Donald Trump, 2017)
Aula & Co 2019, 138s.
Suom. Pekka Tuomisto

En tiedä, kirjoittaako Donald Trump runoja, mutta hänen sanomisistaan sellaisia voi kyllä koota. Rob Sears on kasannut muun muassa Trumpin twiiteistä, haastatteluista ja puheista kokoelman runoja, joille voi nauraa ainakin siihen saakka, että tulee lukeneeksi, missä yhteydessä Trump on minkäkin lausahduksen sanonut.

Teos on taitettu siten, että aukeaman oikeanpuoleisella sivulla on runo viitteineen ja vasemmalta löytyvät kyseisen runon viitteet. Oman mielenrauhani vuoksi en seuraa tämän miehen puheita hirveän tarkasti, mutta totta kai olin tietoinen siitä, että melkoisia sammakoita hän suustaan tai näppikseltään päästelee. Tästä tiedosta huolimatta järkytyin useammin kuin kerran siitä, miten törkeitä ja älyttömiä lausahduksia näihin runoihin on löytynyt.

Haluaisin sanoa Donald Trumpin kauneimmat runot -kirjaa hauskaksi, mutta eihän tämä sellainen lopulta ole. Ainakaan pelkästään. Kirjan ulkonäkö on joka tapauksessa harvinaisen onnistunut.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Päiväkirjaklubi

Eeva Vekki & Risto K. Järvinen:
Päiväkirjaklubi
Nemo 2019, 365s.

Päiväkirjaklubi on kirja, joka saa lukijan kihertämään ja/tai ulvomaan naurusta, häpeämään kirjoittajien puolesta ja uskottelemaan itselleen, että oli muka nuorena jotenkin kypsempi/älykkäämpi/vähemmän nolo kuin tähän kirjaan päiväkirjaotteitaan luovuttaneet henkilöt.

En ole koskaan osallistunut Kulttuuritehdas Korjaamolla järjestettyyn Päiväkirjaklubiin, mutta olen katsonut Mortified Nation -dokumentin, joten idea oli tuttu: luetaan yleisölle päiväkirjamerkintöjä. Mitä nolompia, sen parempi.

Homma toimii tosiaan näin kirjanakin vallan hyvin. Tosin kirjan loppuun sijoitettu runoliite oli pikkuisen liikaa: yksittäiset runot päiväkirjamerkintöjen seassa olisi ollut paljon mielekkäämpää luettavaa.

Minun oli tarkoitus liittää tähän bloggaukseen otteita omista teinivuosien päiväkirjoista, mutta ei herranen aika, ei minusta olekaan siihen! Könysin kyllä (täyteen ahdetun) ullakon perimmäiseen nurkkaan ja kaivoin esille yhdeksännen luokan päiväkirjan. Kuvittelin, että noista ajoista olisi jo riittävän kauan ja pystyisin ihan vain nauramaan itselleni, mutta näköjään 25 vuotta on tämmöiseen aivan liian lyhyt aika.

Koska jo omien päiväkirjojen lukeminen ihan itsekseen aiheutti kohtuuttoman tunnereaktion, nostan kuvitteellista hattuani todella korkealle kaikille päiväkirjansa julkiseen lukuun avanneille ihmisille. *nost*

perjantai 1. marraskuuta 2019

Silkkiapinan nauru

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru
(Silkesapans skratt, 2019)
Teos 2019, 40s.
Suom. Maarit Halmesarka
Kuvitus: Linda Bondestam

Silkkiapinan nauru on kirja surusta.

Tapiiri ja silkkiapina ovat parhaat ystävät. He tekevät yhdessä monenlaisia asioita ja nauttivat toistensa seurasta suunnattomasti. Vuosien ajan kaikki sujuu ihanasti, mutta sitten silkkiapina sairastuu ja kuolee. Tapiiri ei voi käsittää, että joku voi noin vain lakata olemasta. Hänet valtaa pohjaton ikävä ja suru. Yhdessä muiden ystävien kanssa tapiiri voi muistella silkkiapinaa ja hetkittäin suru hieman helpottaa.

Tällaista kirjaa olisin tarvinnut jo silloin, kun lapset ensimmäisiä kertoja pohtivat kuolemaa. Silkkiapinan nauru käsittelee kuolemaa ja läheisten surua kauniisti mutta kaunistelematta: suru voi tuntua ylitsepääsemättömältä eikä se mene hetkessä ohi. Tässä kirjassa jätetään suuremmin pohtimatta, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, joten se sopii aivan yhtä hyvin kaikille, elämänkatsomukseen ja uskontoon katsomatta.

Olen onnellinen, että työkaveri tätä kirjaa suositteli, sillä olisi ollut suuri harmi, jos en olisi tullut tätä lukeneeksi. Silkkiapinan nauru on koskettava ja kipeän kaunis tarina, ihan kaiken ikäisille.

tiistai 29. lokakuuta 2019

Arkisatuja aikuisille

Katja Lahti & Ina Westman:
Arkisatuja aikuisille
S&S 2019, 215s.

Pieni novelliblogi ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta Arkisatuja aikuisille -kirjan myötä olen vieraillut siellä säännöllisesti. Kirjaan on koottu Katja Lahden ja Ina Westmanin blogissa julkaistuja novelleja sekä kymmenen aiemmin julkaisematonta tarinaa, erittäin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Kirjan novellit on jaoteltu kuuteen osaan aiheen mukaan. Yhdessä osassa keskitytään perhe-elämään, toisessa työelämään, kolmannessa parisuhteisiin ja sinkkuuteen. Myös terveyttä, ikääntymistä, ystävyyttä, eroa ja kuolemaa käsitellään raikkaasti ja osuvasti.

Rakastuin tähän kirjaan heti alkuun, mutta tunteeni syvenivät entisestään Westmanin kirjoittaman Tellu-novellin kohdalla. Kyseinen tarina alkaa näin: "En juo koskaan alkoholia, paitsi kerran vuodessa juon: Kirjastopäivillä." Ihan sattumalta osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa Kirjastopäiville ja vaikka en mitään ilmaisen viinan bileitä löytänytkään (kuten Tellu ja hänen kollegansa, novellin kertoja) niin vähintään yhtä paljon nautin tuosta reissusta kuin Tellu omastaan. Sattuneesta syystä suosittelinkin kirjaa välittömästi noin neljälle työkaverille.

Ihastelen Lahden ja Westmanin muuntautumiskykyä, sillä nämä novellit eivät todellakaan ole samasta - tai edes kahdesta - muotista, vaan vaihtelua riittää, eikä laatu todellakaan kärsi.

Jos elämäsi on kiireistä ja kaipaat nopesti nautittavia, mutta pitkään viihdyttäviä tarinoita, tämä on takuulla sopiva kirja sinulle!

perjantai 25. lokakuuta 2019

Shell's Angles: Viimeinen riskiretki

Jyri Paretskoi: Shell's Angles: Viimeinen riskiretki
Karisto 2019, 188s.

Viime vuoden maaliskuussa luin Jyri Paretskoin Shell's Angles -sarjan neljännen osan ja siitä asti olen odottanut tätä sarjan päättävää viidettä kirjaa. Odotus tuntui pitkältä, mutta selvisin! Viimeinen riskiretki jatkaa tutulla, hassun pölhöllä menollaan ja yllättää loppuhuipennuksen... noh, tietynlaisella konservatiivisuudella.

Mopojengiläiset lähestyvät täysi-ikäisyyttä ja elämä alkaa viedä nuoria eri suuntiin. Yhteisiäkin tapaamisia sentään välillä on, kuten nyt Hannan ja Rudin Aikku-tyttären syntymäpäivillä. Kaverit päättävät mopoilla jenginä vielä viimeisen kerran. Koska pelkkä mopoilu olisi tylsää, päivän ohjelmaan kuuluu myös kunkin bucket listiltä löytyvien kohtien toteuttaminen, mahdollisuuksien mukaan. Aikataulu jätetään sopivan levälleen, ettei hommaan pääse tarttumaan ikävä suorittamisen maku.

Sitäpä päivä sitten pääasiassa on: mopoilua, listoilta löytyvien juttujen toteuttamista, nostalgista fiilistelyä ja ystävyyden ylistystä. Hauskaa riittää ja lukijakin viihtyy. Mutta aivan kirjan lopussa tulee vastaan sellainen tilanne, joka vähän nostatti niskakarvoja pystyyn. Tiedän, että kukin aikuistuu omaan tahtiinsa, mutta silti piti vähän ravistella kirjaa ja päänsisäisesti huutaa, että 17-vuotias on vielä hirvittävän nuori tekemään noin isoja päätöksiä!

Nyt kun tässä yritän viimeiseen saakka välttää spoilaamasta mitään, ymmärrän kuulostavani tosi oudolta. Jos nyt olisinkin toivonut menon pysyvän kevyempänä loppuun asti, täytyy kuitenkin todeta että Shell's Angles on oivallinen sarja myös niille lukijoille, jotka eivät helpolla kirjoihin tartu.

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Kas, sarjakuvia

Pauli Kallio: Lyhenevä kesä 3,
Baskervillen villakoirat
Suuri Kurpitsa 2019, 80s.
Piirrokset: Reetta Niemensivu

Eletään 1970-luvun alkua, jossakin päin maaseutua. Antero, Jaakko ja Annikki puuhaavat monenlaista polkuautojen formulakisoista pyörimisen maailmanennätysyritykseen, käyvät häissä, leikkivät kaupunkilaisserkkujen kanssa ja yrittävätpä pojat tehdä rahaakin taidebisneksellä.

Baskervillen villakoirat -albumissa kesä on pitkä ja enimmäkseen aurinkoinen. Sympaattisia ja nostalgisia juttuja, joista tulee hyvä mieli. Reeta Niemensivun piirustustyyli miellyttää silmääni, samoin iloisten värien runsas käyttö.


---------------------------------------------------------


Petra Tanninen: Erityisen herkkää elämää
Nemo 2019, 105s.

Petra Tannisen pehmeän mustavalkoiset, yhden sivun välähdykset erityisherkän ihmisen päänsisäisestä maailmasta ovat mielenkiintoista luettavaa. En itse kuulu erityisherkkiin, vaikka toisinaan siltä tuntuukin, joten teki hyvää nähdä, miten ihan tavallisetkin sosiaaliset tilanteet voivat toiselle olla todella uuvuttavia.

Yksi sivu kuitenkin oli sellainen, josta tunnistin itseni täysin. Siinä tämä musta lintunen on ihan tuskainen, kun ei ole aivan varma siitä, onko juttukumppanin rivienväliin ympätty joku piilomerkitys. Tuollaiseen keskusteluiden (suullisten ja viestein käytyjen) jälkipuintiin ja ylianalysointiin voi hurahtaa minulta helposti vaikka tunti, joskus enemmänkin. Takerrun sanavalintoihin, omiin ja keskustelukumppanin, enkä lopulta ole ollenkaan varma siitä, mistä on ylipäätään keskusteltu.

Erityisen herkkää elämää on nopealukuinen, mutta antaa ajateltavaa pitkäksikin aikaa.


---------------------------------------------------------


John Atkinson: Abridged Classics
Harper Design 2018, 156s.

Ihan vahingossa törmäsin töissä tähän John Atkinsonin hauskaan kirjaan, jossa tiivistetään joukko klassikkokirjoja yhteen tai kahteen kuvaan. Jo kansikuvasta pääseekin hyvin jyvälle sekä kirjan ideasta että Atkinsonin piirrostyylistä. Kuvassa jonkin sortin sotilas ja pyntätty nainen seisovat hangessa ja teksti kuuluu näin: War and Peace. Everyone is sad. It snows.

Abridged Classics on todella nopealukuinen ja kieleltään melko simppeli. Hihitytti kyllä, mutta ehkä tässä ei aivan klassikkoaineksia kuitenkaan ole.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Home After Dark

David Small: Home After Dark
Liveright Publishing 2018, 396s.

Vaikka tämän sarjakuvan kannessakin lukeaa ihan selvästi "a novel", luulin ihan viimeisille sivuille asti lukevani elämäkerrallista tarinaa. Onneksi en lukenut, sillä David Smallin omaelämäkerrallinen Stitches oli äärimmäisen ahdistava ja olisi ollut järkyttävää, mikäli hänen elämänsä olisi jatkunut Home After Darkissa kuvatulla tavalla.

Russellin ollessa 13-vuotias hänen äitinsä karkaa paikallisen jalkapallotähden matkaan. Isä pakkaa autoon poikansa ja sen verran tavaraa kuin mukaan mahtuu ja kääntää auton keulan kohti Kaliforniaa. Isän siellä asuva sisko ei kuitenkaan ota veljeään ja tämän poikaa kattonsa alle vaan he asettuvat alivuokralaiseksi kiinalaispariskunnan taloon. Jonkin ajan kuluttua isä saa työpaikan ja Russell pääsee isänsä kanssa ihan omaan taloon.

Kaverikuviot ovat sotkuisia ja Russell ajautuu varsin ikävään porukkaan, joka ottaa Russellin aiemman ystävän silmätikukseen. Hetken aikaa melkein hyvin sujunut arki muuttuu kuitenkin äkillisesti, kun Russellin isä jättää yhtäkkiä palaamatta kotiin.

Smallin piirrostyyli on tavallaan pelkistettyä, mutta kuitenkin hyvin elävää. Värityksenä toimivat vain harmaan eri sävyt, jotka sopivat ankeaan tunnelmaankin. Tarina etenee pääsääntöisesti kuvina, eli tekstiä on hyvin niukasti. Home After Dark onkin nopealukuinen, mutta hitaasti rauhaan jättävä tarina erään pojan rankoista vaiheista.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Maalarisiskot

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot
Suuri Kurpitsa 2019, 119s.


Helene Schjerfbeck, Maria Wiik, Helena Westermarck ja Ada Thilen aloittivat taiteilijanuransa suurin piirtein samoihin aikoihin. He kutsuivat toisiaan maalarisiskoiksi ja rohkaisivat toisiaan jatkamaan uraa, joka miellettiin miesten alueeksi. Kuvataiteen opiskelukin oli naisille hankalampaa, sillä opetus oli tuplasti kalliimpaa kuin miesopiskelijoille, eikä laatukaan välttämättä yltänyt samalle tasolle.

Maalarisiskot on todella kaunis sarjakuva-albumi! Niemensivu on selkeästi perehtynyt kunnolla tarinansa päähenkilöiden elämiin, sillä nämä nuoret naiset tuntuvat heti eläviltä ja persoonallisilta. Vaikka kertomus on fiktiivinen, henkilöt ja tapahtumat ovat todellisia.

Albumi alkaa siitä, kun Helene Schjerfbeck saa Suomen Taideyhdistykseltä stipendin ja hän pääsee viimein Pariisiin ja loppuu Pariisin maailmannäyttelyyn. Olisin voinut lukea näistä naisista paljon enemmänkin Niemensivun kertomana, mutta Maalarisiskot on kyllä upea ja eheä kokonaisuus tälläkin sivumäärällä.

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

K15. Lupauksia

Jyri Paretskoi: K15. Lupauksia
Otava 2019, 100s.

K15-sarjan neljännessä osassa Niko ja Roni viettävät äijäilyviikonloppua mökillä Ronin isän ja muutaman muun miespuolisen tyypin kanssa. Ohjelmaan mahtuu saunomista, syömistä ja aktiivisempaakin toimintaa, sekä myöhään valvomista. Jotta homma ei olisi liian idyllistä, eivät henkilökemiat kohtaa - ainakaan aivan heti.

Lupauksia on sarjan tyyliin hyvin istuva yksilö. Sivuja on vain sata, eli sivumäärää ei tarvitse säikähtää. Tarina etenee paljolti huumorin sävyttämän dialogin voimin, joten lukeminen on taatusti sujuvaa ja mukaansatempaavaa.


keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Mantšuria - Mannerheimin tulikaste

Reima Mäkinen: Mantšuria - Mannerheimin tulikaste
Kuvagra 2019, 270s.


Tiedättekö sen tunteen, kun löytää jonkun mielenkiintoisen kirjan ja ajattelee, että tämänpä lukaisen seuraavaksi? Ja että nimenomaan lukaisen, nopeasti ja näpsäkästi. Mannerheimin päiväkirjoihin perustuva sarjakuva-albumi Mannerheimin kokemuksista Japanin sodassa oli minulle tällainen muka-helppo välipalakirja, jonka lukemiseen tuhraantui ihan liikaa aikaa.

Ensinnäkin aihe oli yllättävän mielenkiinnoton. Vaikka kaikesta näkee, että Reima Mäkinen on perehtynyt aiheeseen huolella, ei se muuta sitä tosiasiaa, että tällainen sotamuistelo ei kerta kaikkiaan kiinnosta minua. Näin jälkikäteen muistan lukemastani päällimmäisenä sen, että univormut olivat pääasiassa sinisiä ja että Mannerheim kärsi kivuliaasta eturauhastulehduksesta.

Sarjakuvan hentoviivainen piirrostyyli olisi kaivannut hieman sotaisampaa otetta.

Vaikka Mantšuria oli minulle työlästä luettavaa, arvostan joka tapauksessa sitä, että tällaista aihetta lähestytään juuri sarjakuvan keinoin.

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Taas sarjakuvia

Ryan Andrews: This Was Our Pact
First Second 2019, 330s.

Ryan Andrewsin This Was Our Pact -sarjakuvan ostin itselleni valmistujaislahjaksi. Ostopäätöksen tein vaistonvaraisesti, kirjaan kansikuvaa tai takakansitekstiä enempää tutustumatta. Minusta tämä kansi kuvaa ihan selkeästi kaveriporukkaa, jolla on meneillään jokin jännittävä yhteinen seikkailu.

Näin kyllä onkin, mutta olinpa silti vähän väärässä. Kaveriporukka on lähtenyt selvittämään minne kylässä vuosittain järjestettävän lyhtyjuhlan jokeen lasketut lyhdyt päätyvät. Kaveriporukan hännillä pysyttelee sinnikkäästi yksi poika, jota kukaan ei ole pyytänyt mukaan. Yhteiseen sopimukseen kuuluu se, että takaisin ei käännytä ennen kuin arvoitus ratkeaa. Paitsi että suurin osa kääntyy erään sillan luota ja jäljelle jää yksi "alkuperäisen porukan" poika ja se ylimääräinen kaveri. Nämä kaksi ajautuvat aivan ihastuttavaan, sadunomaiseen seikkailuun, jossa riittää jännitystä ja yllätyksiä. Kuvitus on sympaattista ja tarinan unenomainen tunnelma omaa luokkaansa.

Tämmöisiä lisää!


--------------------------------------------------------

Pénélope Bagieu: Brazen
Rebel Ladies Who Rocked The World
First Second 2018, 296s.
Käännös: Montana Kane

Myös Brazenin ostin itselleni lahjaksi, syytä en enää muista. Lukeminen kesti noin puoli kesää, mutta ei se mitään.

Bagieu esittelee kirjassaan 29 persoonallista naista, jotka ovat tehneet elämässään rohkeita valintoja. Kunkin naisen elämä on tiivistetty alle kymmeneen sivuun, joten mitään hirveän syväluotaavia elämäkerrallisia katsauksia on turha odottaa. Mutta kyllä siinäkin sivumäärässä ehtii kertoa paljon ja saada lukijan mielenkiinnon heräämään! Esimerkiksi Josephine Bakerista tiesin etukäteen vain hänen tanssijanuransa verran, mutta hän ansaitsisi tulla muistetuksi paljosta muustakin, kuten rasisminvastaisesta työstään.

Bagieun piirrostyyli on hyvin miellyttävää ja ilmeikästä. Esiteltävät naiset ovat kuitenkin selvästi tunnistettavissa, esimerkiksi Tove Janssonin tunnistaa helposti jo tuosta pienestä kuvasta kannessa. Pidän kovasti siitä, kuinka monipuolisen naisjoukon Bagieu on kirjaansa valinnut. Mukana on muun muassa taiteilijoita, tiedemiehiä, näyttelijöitä, muusikoita, parrakas nainen, ihmisoikeusaktivisteja ja majakanvartija, urheilija, toimittaja, lakimies ja astronautti. Myös ajallisesti otanta on laaja, sillä mukana on esimerkiksi keisarinna 600-luvulta ja useita edelleen vaikuttavia naisia.

Brazen on upea sekä idealta että toteutukseltaan.

--------------------------------------------------------


Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 4
Lapsuus Lähi-idässä (1987-1992)
WSOY 2019, 280s.
Suom. Saara Pääkkönen

Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa on aiempia huomattavasti tuhdimpi, mutta loppuu juuri silloin kun ei todellakaan pitäisi.

Riad on murrosikäistyvä nuorukainen, jonka aiemmin kauniinvaaleat hiukset alkavat tummua ja kihartua. Naama puskee finnejä ja tytötkin alkavat kiinnostaa, mutta ääni on sitkeästi hyvin feminiininen. Muu perhe asuu pääosin Ranskassa isän työskennellessä Saudi-Arabialaisessa yliopistossa. Riadin äiti alkaa viimeinkin saada tarpeekseen miehensä venkoiluista ja oikeastaan nauttii arjen pyörittämisestä yksin, vaikka puoliso antaakin käyttörahaa vain niukasti. Riadin isä on jopa ailahtelevaisempi kuin aikaisemmin, edelleen todella vastenmielinen hahmo.

Sattoufin pyöreästä piirrostyylistä pidän edelleen. Värityksenä on käytetty pääosin sinistä ja kahta punaisen sävyä, mikä toimii todella hyvin.

Tämä osa loppuu tosiaan järkyttävästi. Toivottavasti seuraava osa ilmestyisi suomeksi mahdollisimman pian.

tiistai 17. syyskuuta 2019

Ohutta yläpilveä

Timo Parvela: Ohutta yläpilveä
Tammi 1994, 208s.

Töissä kirjapaketteja keräillessä silmiini osui Timo Parvelan nuortenkirja Ohutta yläpilveä, joka oli yksi suosikeistani yläasteikäisenä. Vaikka vanhojen lempikirjojen uudelleenlukeminen on riskialtista hommaa, päätin ottaa riskin ja kokeilla, vieläkö tämä kirja sykähdyttäisi.

Viisitoistavuotias Mari on karannut koulukodista ja liftaa jossakin päin aurinkoista Pohjanmaata. Hänet ottaa kyytiin moottoripyöräilevä Matias, vähäpuheinen mutta vaaraton oman tiensä kulkija. Matiaksen matkareitti on sama kuin auringolla ja Mari lyöttäytyy tämän matkaan. Kaksikko päätyy Joensuun tienoille ja ajautuu siellä kahden pikkurikollisen porukkaan.

Ohutta yläpilveä oli monilta osin juuri sellainen kuin muistelinkin. Se muistuttaa 90-luvun nuorten(naisten)lehtien jatkokertomuksia utuisuudellaan ja epäuskottavuudellaan. Mari on päähenkilönä muka-vahva ja Matias salaperäinen, pikkurikolliset taas yrittävät ilmeisesti olla sympaattisia. Juoni on epäuskottava, eikä kirja ole kestänyt aikaa kauhean hyvin. Olen sentään itse ollut nuori kirjan ilmestyessä, mutta en silti muistanut, mitä tarkoitetaan kenkäpuhelimella. (Säästän googlaamisen vaivan ja kerron, että NMT-puhelinta.) Kun Mari ja Matias yrittävät löytää Marin isää, he suuntaavat Teleen selaamaan puhelinluetteloita. No, puhelinluettelon konseptin taatusti ymmärtää myös nykynuori, mutta Tele onkin jo isompi arvoitus. Bonuksena kirjan iän huomaa siinä, että 1968 syntynyt Matias on 25-vuotias. Hah! :D

Hetkittäin pidin kirjan kiireettömyydestä ja ajankuvastakin, mutta viimeistään loppukohtaukset olivat sen verran överit, että ei tämä enää lempikirjan statusta ansainnut. Silti, olipa mielenkiintoista kurkata, millainen meno oli 15-vuotiaan Maijan mieleen.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Kaapin henki

Laura Honkasalo: Kaapin henki
Tavaravaivaisen tunnustuksia
Kirjapaja 2019, 244s.


Olen lukenut muutaman siivousoppaan ja aloittanut useammankin kerran ylimääräisen tavaran karsimisprojektin, mutta koti näyttää edelleen aivan yhtä ruuhkaiselta kuin aikaisemminkin.

Laura Honkasalon Kaapin henki -kirjassa ei anneta siivousvinkkejä tai syyllistetä vanhojen, muiden silmissä ehkä hyvinkin omituisten esineiden säilyttämisestä. Näiden sijaan Honkasalo pohtii lukuisten esimerkkien kautta omaa suhtautumistaan tavaroihin ja tarjoaa samalla lukijalle vähintäänkin vertaistukea.

En koe olevani mikään shoppailijatyyppi. Kuvittelen, että "normaalisti" ostan niukasti ja harkiten, mutta ajoittain minut valtaa jokin omituinen hankintapuuska, jolloin tulee ostettua paljon kaikenlaista. Yleensä onneksi tarpeellista, mutta paljon myös ei-niin-välttämättömiä juttuja. Joskus onnistun karsimaan tavaroiden määrää, mutta pysyväisvaikutuksia en ole saavuttanut. Esimerkiksi keventyneet kirjahyllyt tuppaavat täyttymään äärimmilleen hämmästyttävän nopeasti.

Kaapin henkeä lukiessa tuli vastaan todella monia asioita, jotka olivat kuin suoraan omasta elämästä. Minullakin oli Fabuland-legoja, joista pidin todella paljon! Tai oikeastaan niitä ukkeleita oli vain yksi, Kalevi-karhu, jolla oli autokorjaamo. Rakastan muistivihkoja, kyniä ja kirjepapereita, vaikka juuri millekään niistä minulla ei ole nykyisin mitään käyttöä. Haalin postikortteja, joita en raaski lähettää, koska postimaksut ovat niin korkeat. Minkäänlaisia käsitöitä en ole tehnyt pian vuoteen, mutta en ole silti saanut laitettua kiertoon kaapissa marinoituvia lankoja ja kangasnyttyröitä. Säilön kummallisia muistoesineitä, joiden arvo ei varmasti avaudu kenellekään muulle. Kiinnyn joihinkin esineisiin erikoisen paljon ja toisinaan kaivan kaapin perältä käyttöön ne kaikkein vanhimmat lautaset, etteivät ne kokisi oloaan unohdetuiksi.

Kaapin henki on lämminhenkinen ja sympaattinen kirja, joka ei patista käytännössä tekemään yhtään mitään, mutta antaa ystävällisellä tavalla ajattelemisen aihetta.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kesän sarjakuvia

Lukujumittamiseni on koskenut myös sarjakuvia, mutta jonkin verran niitäkin on tullut luettua. Tässä pikakatsaus niihin:

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo
Sammakko 2019, 139s.
Suom. Helena Kulmala

Liv Strömquistin aiemmat albumit ovat olleet loistavia ja luonnollisesti odotin samaa tasoa tältä Einsteinin vaimoltakin. Mutta nyt ei kyllä vakuuttanut. Kirjan tarinat ovat jotenkin liian sekalaisia ja jäävät turhauttavan pinnallisiksi.

Pettymys, mutta kansikuva on kyllä loistava.







---------------------------------------------------------

Kei Sanbe: Poissa 5 ja 6
Punainen jättiläinen 2019
Suom. Taavi Suhonen

Poissa-sarjan viides osa tuntui vähän tylsältä väliosalta, mutta kuudennessa osassa meno onkin jo aivan toisenlainen.

Satoru saa selville murhaajan henkilöllisyyden, mutta joutuu välittömästi itse hengenvaaraan. Silloin kun takaumaa toivoisi, sitä ei tulekaan ja Satoru joutuu kulkemaan pitkän matkan päästäkseen takaisin.

---------------------------------------------------------


Hanna Gustavsson: Yölapsi
Sammakko 2019, 188s.
Suom. Elias Lahtinen

14-vuotias Ingrid haluaa olla rauhassa, katsoa pornoa ja masturboida. Myös musiikki kiinnostaa, koulu ei niinkään.

Hanna Gustavssonin esikoisalbumi Yölapsi on piirrosjäljeltään karuhkon rosoinen, mutta tyyli sopii kyllä oivallisesti tarinaan. Tarinaa ei voi mieltää kasvukertomukseksi, sillä Ingridissä ei ole havaittavissa kasvua.


En osaa tarkasti sanoa mikä tässä tökki, mutta selkeästi se jokin oli Ingridissä itsessään.





---------------------------------------------------------


Mariko Tamaki: Laura Dean
Keeps Breaking Up with Me
First Second 2019, 289s.
Laura Dean Keeps Breaking Up with Me kertoo epäterveestä on-off-suhteesta, jossa toinen kärsii kun toinen huitelee menemään miten lystää. Hankala "parisuhde" vie paljon energiaa ja huomiota, jopa niin paljon, ettei muille ystäville tahdo löytyä aikaa.

Tarina on hyvin todentuntuinen ja uskottava. Vaikka tässä kirjassa pariskunnan molemmat osapuolet ovat naisia, ongelmat ja kipukohdat pätevät myös toisenlaisiin pariskuntiin.

Sivusta tai jälkeenpäin on helppo huudella ohjeita, pudistella päätään ja kehottaa irtautumaan huonosta suhteesta. Tunteet eivät vain ole niin helposti muokattavissa, vaikka järki sanoisikin muuta kuin sydän.



---------------------------------------------------------

Kaoru Mori: Aron morsiamet 11
Punainen jättiläinen 2019, 192s.
Suom. Antti Valkama

Minulta oli mennyt ohi tiedotukset Aron morsianten uudesta osasta, mutta onneksi huomasin sen kaupan lehtihyllyssä.

Tässä osassa ainoa negatiivinen asia on se, että tässä keskitytään Smithin ja Talasin tarinaan: kuinka Talas pääsi aavikolta Ankaraan ja jatkuuko heidän matkansa yhdessä vai omia teitään. Pienenä sivutarinana kerrotaan Smithin taskukellon tarina.

Piirrostyyli on yhtä ihastuttavan yltäkylläistä kuin aiemminkin.





---------------------------------------------------------

Thi Bui: The Best We Could Do
Abrams ComicArts 2018, 329s.

The Best We Could Do kertoo Thi Buin perheen tarinan siitä, kuinka Vietnamilaisperhe päätyi venepakolaisina Amerikkaan.

Tarina on totta kai mielenkiintoinen ja Thi Buin piirrostyyli on mielestäni hieno. Kerronnallisesti en vain oikein viihtynyt tämän kirjan parissa. Ihan niinkin pieni yksityiskohta kuin Buin ja hänen sisarustensa syntymien kuvaaminen sekalaisessa aikajärjestyksessä tuntui väärältä ratkaisulta.

Maltillinen värimaailma sopii kertomukseen täydellisesti.

tiistai 27. elokuuta 2019

Giant Days vol.10

John Allison: Giant Days vol. 10
Boom! Box 2019, 112s.

Olen hehkutellut Giant Days -sarjaa marraskuusta 2017 ja jatkan samalla linjalla edelleen. En ole läheskään ainoa, joka sarjan parissa viihtyy, sillä Giant Days voitti äskettäin kaksi Eisner palkintoa! (Best Continuing Series ja Best Humor Publication) Muutamaan otteeseen sarjan kirjoista blogatessa olen hihkunut pienistä Suomi-viitteistä, mutta vasta Eisner palkinto -uutisista minulle selvisi, että yksi sarjan kuvittajista, Max Sarin, on suomalainen. Noloa, etten tiennyt tätä aiemmin!

No, tässä kymmenennessä albumissa Daisylla menee suksen ristiin isoäitinsä kanssa, Esther yrittää normalisoida välejään Ediin ja Susan ei tahdo millään sopeutua uuteen, McGrawn valitsemaan asuntoon. Muitakin juttuja tapahtuu, sopivassa suhteessa.

Edelleen viihdyn näiden nuorten parissa loistavasti. Tämän kokoelman tarinoista kaksi on Max Sarinin ja toiset kaksi Julia Madrigalin kuvittamaa. Sarinin piirrostyyli on minun silmilleni se miellyttävin, albumeiden kansikuvistakin tuttu. Madrigalkin piirtää hyvin, mutta mielestäni hän ei aivan tavoita hahmojen ilmeikkyyttä.


torstai 22. elokuuta 2019

Vesta-Linnea ja kaverit

Tove Appelgren: Vesta-Linnea ja kaverit
Tammi 2019, 40s.
Suom. Tittamari Marttinen
Kuvitus: Salla Savolainen

Vesta-Linnea ei osaa keskittyä mihinkään, sillä hän odottaa puhelua Mindyltä. Mindy on luvannut soittaa heti koulun jälkeen ja Vesta-Linnea odottaa innoissaan yhteisiä leikkejä. Mutta puhelin ei soi, ei vaikka sitä kuinka tuijottaa. Odottaminen on jännittävää, mutta myös hermostuttavaa. Miksi Mindy ei soita tai lähetä viestiä? Onko Vesta-Linneassa jokin vika, jonka vuoksi Mindy ei halua olla hänen kanssaan?

Vesta-Linnea ja kaverit on lämminhenkinen tarina kaverisuhteista. Joskus on vaikea muistaa arvostaa vanhoja tuttuja asioita, kun jotakin uutta ja houkuttelevaa saattaisi olla tarjolla. Ystävyydessä on kuitenkin tärkeää pitää kiinni annetuista lupauksista ja yhdessä sovituista asioista. Pienenkin lupauksen pettäminen satuttaa toista.

Näin koulujen äskettäin alettua kaverijutut ovat erityisen ajankohtaisia. Meidän perheessä kaksi kolmesta lapsesta aloitti enemmän tai vähemmän uudessa ryhmässä, joten kaverikuviot ovat jo senkin puolesta olleet pinnalla. Vesta-Linnea ja kaverit sopikin erityisen hyvin tuoreen ekaluokkalaisen luettavaksi.

lauantai 17. elokuuta 2019

Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
(Fresh Complaint, 2017)
Otava 2019, 296s.
Suom. Arto Schroderus

Luin Jeffrey Eugenideksen (Eugenidesin?) Oikukkaat puutarhat kahdessa osassa. Kirjassa on kymmenen novellia, jotka ihastuttavat lievällä ankeudellaan. Näillä ihmisillä menee aika kehnosti tai ainakin arkisen tylsästi.

Ensin lukeminen sujui loistavasti. Nautin kirjailijan luomista tarinoista ja Arto Schroderuksen taitavasta käännöksestä. Hetken jo kuvittelin selättäneeni lukujumini, mutta sitten vuoroon tuli novelli Oikkujen puutarha, joka vaikutti puuduttavan tylsältä. En aio kertoa, mikä novellissa tylsistytti mutta aivan lopussa selvisikin sellainen seikka, jonka jälkeen teki mieli aloittaa koko tarina uudestaan uusin silmin. Loput kirjasta tulikin hotkaistua huomattavasti nopeampaan tahtiin.

Näissä novelleissa kärsitään rahahuolista ja rajusta vatsataudista; tehdään syrjähyppy, jonka seuraukset ovat odottamattomat; toimitaan arveluttavasti työelämässä ja väistämättä kohdataan seuraukset. Oikukkaat puutarhat ei siis tarjoa mitään hyvänmielen luettavaa, mutta ajattelemisen aiheita kyllä.

perjantai 9. elokuuta 2019

Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen

Risto Isomäki: Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen
Into 2019, 277s.

Risto Isomäen Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen osoittautui koukuttavaksi ja jos ei aivan rauhoittavaksi niin ainakin toivoa herättäväksi kirjaksi. Tässä teoksessa Isomäki lähestyy ilmastonmuutosta edistäviä ongelmia ratkaisukeskeisesti. Moniin ongelmakohtiin on Isomäen näkemyksen mukaan jo olemassa tai ainakin hyvää vauhtia kehitteillä teknologiaa ja suhteellisen helposti hyödynnettävää tietoa.

Isomäki käsittelee muun muassa vaateteollisuutta ilmastoystävällisempien vaatekuitujen kannalta, sähköautoja, ekologisempaa ruoantuotantoa ja ruokavaliota, sähköntuotantoa, puurakentamista sekä kehitysapua. Isomäen kirjoitustyyli on miellyttävää. Tekstiä on helppo lukea sen jutustelevan sävyn vuoksi, vaikka tiedon määrä onkin suuri. Lukijaystävällisyyttä lisää sekin, ettei lähdeviitteitä ole merkitty suoraan tekstiin. Toki tässä tavassa voi nähdä myös puutteensa, sillä jonkin yksittäisen faktan tarkistaminen pelkän lukukohtaisen lähdeluettelon pohjalta on luonnollisesti työlästä. Lisäksi lukijan on pysyteltävä skarppina etteivät faktat ja kirjoittajan omat teoriat sekoitu keskenään. Isomäen pohdinnat ovat joka tapauksessa mielenkiintoisia ja ainakin teoriatasolla varsin vakuuttavia.

Suuren tietomäärän omaksuminen on vaikeaa - ainakin minulle - joten parhaiten pysyin kärryillä kirjan alkupuolen asioissa, loppua kohti alkoi vaivata hienoinen tietoähky.

Tartuin tähän kirjaan toivoen saavani vinkkejä siihen, mitä itse voisin tehdä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. No, ihan sellaisia konsteja kirjassa ei toki tarjottu, mutta tämän luettuani oloni ei ole ilmastonmuutosta ajatellen aivan niin epätoivoinen kuin aiemmin. Paljon on tehtävissä, eikä vielä ole aivan liian myöhäistä.

lauantai 3. elokuuta 2019

Kuolon kultaiset kiehkurat

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat
(The Golden Tresses of the Dead, 2019)
Bazar 2019, 363s.
Suom. Maija Heikinheimo

Lukujumi jatkuu, joten blogikin hiljeni kesäksi. Nyt kun säät ovat jälleen kalseat, saan toivottavasti heräteltyä lukuhaluja ja vähitellen tämän bloginkin.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja on aiemmin toiminut loistavana lukujumin purkajana. Sarjan kymmenenneltä osalta odotinkin paljon, selvästi liikoja.

Bishop's Laceyn kylässä vietetään Flavian Ophelia-siskon ja Dieterin häitä. Juhlat ovat päättyä karusti, kun morsian löytää hääkakusta sormen, mutta neuvokkaan Flavian ja uskollisen Doggerin avulla juhlat voivat jatkua. Sormen arvoitus on kuitenkin ratkaistava, eikä tälläkään kertaa selvitä ilman ruumiita.

En enää edes muista, kuinka monta viikkoa Kuolon kultaisten kiehkuroiden lukemiseen meni, mutta selvästi liian monta. Juonenkäänteitä kyllä riitti ja ne jopa kiinnostivat, mutta en silti pystynyt keskittymään lukemiseen kuin muutaman sivun kerrallaan, mikä luonnollisesti teki lukukokemuksesta hajanaisen ja jopa sekavan. En muuten ole edes aivan varma, miten se irtosormi kakkuun päätyi...

Vaikka oma lukukokemus olikin rikkonainen, juoni oli selvästi mukavan sokkeloinen ja toisenlaisessa tilanteessa olisin taatusti nauttinut erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen pohtimisesta. Kovin uskottavaksi en kyllä tätä mysteeriä kokenut, mutta eipä realismi välttämättä kiinnostavuutta lisäisikään.

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Salmanterin Terttu ja minimerirosvot

Noora Kunnas: Salmanterin Terttu ja minimerirosvot
Otava 2019, 143s.
Kuvitus: Teemu Juhani


Mikon ja Lillin vanhemmat lähtevät työmatkalle, eikä lapsille löydy muuta hoitajaa kuin isän jähmeä Jim-veli. Jim ei pidä lapsista, eikä juuri mistään muustakaan, mutta onneksi naapurissa asuu touhukas Salmanterin Terttu, johon lapset tutustuvat. Ankeuden tilalle putkahtaakin kunnon seikkailu!

Salmanterin Terttu ja minimerirosvot oli oivallinen iltasatukirja. Luvut ovat melko lyhyitä, joten oli helppo lukea kunakin iltana lukijalle ja kuulijoille sopiva pätkä. Kerronta on sulavaa ja seikkailu hauskan pöhkö, joten viihtymisongelmia ei tullut. Erityiskunniamaininnan ansaitsee Teemu Juhanin uskomattoman hieno kuvitus!

---

Blogissani on ollut viime aikoina epätavallisen hiljaista ja näyttää siltä, että kesälomailu blogin osalta jatkuu. Viime vuonna sain nauttia mahtavasta lukuflow'sta, mutta kesän kynnyksellä iskikin sitten pahin lukujumi vuosiin. Mutta kyllä tämä tästä taas normalisoituu! Ihania kesäpäiviä kaikille!

torstai 6. kesäkuuta 2019

Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski
Otava 2019, 16h 46min.
Lukija: Erja Manto

Enni Mustosen uusimmasta Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kirjasta blogatessa on turha pelätä juonipaljastuksia, sillä johan tuo oleellisin käy ilmi kirjan nimestä.

Kirsti Erikssonin puoliso, Iivo, on lähtenyt vapaaehtoisena linnoitustöihin Karjalan Kannakselle. Sotaan valmistaudutaan, vaikka kaikki eivät sen tuloon uskokaan. Iivo haaveilee tulevaisuudesta lapsuudenmaisemissa, mutta Kirsti ei näe tulevaisuutta yhtä valoisana.

Tulee sota, ja kohta toinenkin.

Kuuntelin Sotalesken äänikirjana ja Erja Manto oli tälläkin kertaa loistava lukija. Jalka nousi kepeästi tätä kuunnellessa, vaikka tarinaan keskittymistä häiritsikin se, kun koko ajan mietti missä vaiheessa Iivo kuolee.

Sarja ilmeisesti jatkuu, mutta saapa nähdä onko seuraavan kirjan päähenkilö vielä Kirsti vai joko valta vaihtuu Vienalle.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä
(Julkaistu suomeksi aiemmin nimellä Naivistin kuolema, 2008
Still Life, 2005)
Bazar 2019, 364s.
Suom. Raimo Salminen

Kuolema kiitospäivänä ilmestyy 4.6.2019!

Säästelin tämän kirjan aloittamista minilomalle, joka oli oikeasti kolmen päivän lähiopintojakso. Mutta koska sain olla yöt kotikotona, tiesin että lukemiselle löytyisi aikaa. Lukeminen sujuikin todella hyvin niin kauan, kuin olin reissussa, mutta omaan kotiin palattua lukeminen töksähti pahemman kerran. Liikaa kotitöitä, aikataulumuutoksia, muistettavaa ja muuttuvia osatekijöitä; aivan liian vähän aikaa rauhassa lukemiselle.

Kuolema kiitospäivänä sijoittuu Three Pinesin pikkukylään Kanadaan. Kylä on kaikin puolin sympaattinen ja ihmiset näyttävät tuntevan toisensa läpikotaisin. Mutta kun yksi kyläläisistä löydetään metsästä kuolleena ja poliisin tutkimukset viittaavat paikalliseen tekijään, alkavat kulissit tutista.

Siinä vaiheessa kun lukeminen vielä luisti, viihdyin Three Pinesissa loistavasti. Ihastuin muutamaan hahmoon ja pidin dialogista sekä juonen kehittelystä. Mutta sitten kun töksähti, mikään ei toiminut. tuntui että tarina vain venyy ja vanuu, eikä etene yhtään. Jännite katosi, eikä minua enää oikein edes kiinnostanut löytää syyllistä. Tiedostan kyllä, että kirja kärsii nyt ihan epäreilusti huonosta lukuhetkestä ja se harmittaa.

Odotin sympaattista, lempeää dekkaria. Tavallaan juuri sellaisen luin, mutta takkuilun takia jälkimaku on harmillisen laahaava. Syksyllä ilmestyvän jatko-osan, Kylmän kosketus, voisin kyllä lukea - ja toivon että lukufiilis olisi merkittävästi parempi kuin tämän avausosan kohdalla.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Jättikurlun arvoitus

Reetta Niemelä: Jättikurlun arvoitus
Lasten Keskus 2019, 52s.
Kuvitus: Kati Kirkkopelto

Meidän perheen nuorimmainen oppi syksyllä lukemaan ja hän onkin ahkerasti käyttänyt uutta taitoaan. Kirjastosta on kannettu runsaasti luettavaa ja omat hyllyt käyty läpi kiinnostavaa luettavaa etsiessä. Lapsi lukee jo sujuvasti, pitkiäkin kirjoja, joten aivan niissä helppolukuisimmissa ei ole riittävästi haastetta.

Reetta Niemelän kirjoittama ja Kati Kirkkopellon kuvittama Jättikurlun arvoitus oli lapsen mielestä oikein kiva kirja. Sivuja on viitisenkymmentä ja tekstiä ihan reippaasti, samoin kuin kuvia. Pisimmät sanat on tavutettu, mikä tuotti meidän eskarille vaikeuksia (jostain syystä tavuviivat vaikeuttavat hänen lukemistaan), mutta itse muistan tavuviivojen olleen suuri apu lukemista opetellessa.

Tarina on herttainen ja sellainen, jonka opetusta toivoisi aikuistenkin kertaavan. Vilskeen kylän viereisestä metsästä kuuluu kummallista kurlutusta. Asukkaat uskovat, että metsässä piileskelee jättikurlu, valtava muinaiseläin. Toiset haluaisivat karkottaa mahdollisen jättikurlun, toiset aidata koko metsän pitääkseen jättikurlun siellä missä tämä on ennenkin ollut. Pikkirii ja Rymyjätti alkavat tutkia jättikurlun arvoitusta, jossa riittääkin setvimistä.

Minäkin luin Jättikurlun arvoituksen ja olihan tämä oikein kiva. Kuvitus on lempeää, teksti asiaan kuuluvasti helposti luettavaa. Ehdottomasti sopivaa luettavaa kaikille lukutaitoisille!

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Yllättäen sarjakuvia

Colleen Af Venable: Kiss Number 8
First Second 2019, 305s.
Piirrokset: Ellen T. Crenshaw

Kiss Number 8 on saanut aika ristiriitaisen vastaanoton, mutta päätin silti ottaa riskin ja ostaa sen omaksi. Pakko tunnustaa, että tarinan asenneilmapiiri on painos
tavan ahdasmielinen, mutta kokonaisuutena tarina on kuitenkin toiveikas.

Mads on enimmäkseen elämäänsä tyytyväinen high schoolilainen, joka käy perheensä kanssa kirkossa ja isänsä kanssa baseball-otteluissa. Madsilla on ystäviä, joiden kanssa hupsutella ja ihailijakin, ystävän veli Adam. Sattumalta Mads saa selville, että hänen isällään on jokin salaisuus. Vanhemmista aistii, että jokin on pahasti vialla, mutta syystä Madsilla on vain (väärä) aavistus. Isän perheestä paljastuu asia, joka on pidetty Madsilta visusti salassa, koska sitä pidetään niin tyrmistyttävänä. Perheen sisäisen kriisin aikana Mads alkaa ymmärtää jotain itsestäänkin.

Madsin perheessä suhtaudutaan erittäin kielteisesti kaikkeen heteroudesta poikkeavaan. Erityisesti isä on äärimmäisen ankara näissä asioissa. Tämä oli tosiaan häiritsevää, mutta toisaalta vastaava suhtautuminen on edelleen turhauttavan yleistä. Kuten alussa totesin, toivoa kuitenkin on, joten jospa tämä sarjakuva toimisi rohkaisevana esimerkkinä siitä, että asenteet voivat muuttua, vaikka se vaatiikin oman aikansa.

Tarina itsessään on hyvä, Crenshaw'n piirrostyyli miellyttävää. Ihan hyvä ostos.


--------------------------------------------------


Marcus Sedgwick: Scarlett Hart, Monster Hunter
First Second 2018, 192s.
Piirrokset: Thomas Taylor

Scarlett Hart, Monster Hunter löytyi vähän vahingossa, kun etsin epätoivoisesti sarjakuvavinkkejä Amazonista.

Scarlett Hart on kahden hirviönmetsästäjän orvoksi jäänyt tytär, joka vastoin sääntöjä jatkaa vanhempiensa työtä. Uskollinen hovimestari Napoleon toimii Scarlettin kuskina ja käy lunastamassa pyydystetyistä hirviöistä luvatut palkkiot, sillä alaikäinen Scarlett ei voi sitä itse tehdä. Kilpaileva hirviönmetsästäjä, kreivi Stankovic, änkeää melkein aina samoille hirviöapajille ja tuntuu muutenkin olevan aina ensimmäisenä paikalla, kun jotakin epämääräistä tapahtuu. Scarlett pääsee kreivin juonittelujen jäljille, mutta edessä on hurjia taisteluita.

Tämä oli tasokas seikkailusarjakuva, joka sopii hyvin jo 12-vuotiaille ja ehkä nuoremmillekin. Piirrosjälki on miellyttävää katseltavaa ja värimaailma sekin tarinalle sopivan hillittyä. En tiedä onko tälle tulossa jatkoa, mutta toivon niin. Ainakin loppukohtaus on sen tyyppinen, ettei tarina välttämättä loppunutkaan tähän.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Kohta voi vähän kirpaista

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista
Nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat
(This is Going to Hurt: Secret Diaries of a Junior Doctor, 2018)
Art House 2019, 269s.
Suom. Ari Jaatinen




Jos satut olemaan brittiläinen lääkäri (tai sairaanhoitaja) ja sinulla on siksi hyvin rajatusti vapaa-aikaa, säästän aikaasi ja totean heti alkuun, että tässäpä lukemisen arvoinen kirja! Ja vieläpä kamalan hauska! Paitsi välillä ihan kaikkea muuta kuin hauska, mutta silti sellainen, josta puhuu töissä kaikilla kahvitauoilla, joita näillä brittilääkäreillä ei kyllä edes ole.

En tiedä yhtään, kuinka eri- tai samanlaista on arki suomalaisessa sairaalassa verrattuna Iso-Britannian julkisen puolen sairaaloihin, mutta toivon että Suomessa tilanne olisi edes vähän inhimillisempi. Adam Kay irtisanoutui lääkärintoimestaan vuonna 2010, kuuden työntäyteisen vuoden jälkeen. Työajat olivat lähinnä muodollisuuksia, sillä viikossa työtunteja kertyi jopa 97. Palkassa nämä tunnit eivät toki näkyneet, vaan lääkärin todellinen tuntipalkka oli vain hitusen parempi kuin Mäkkärin rivityöntekijällä. (Käytän tässä imperfektiä, vaikka tilanne tuskin on ainakaan merkittävästi parantunut Kayn työvuosista.)

Työolosuhteet olivat periaatteessa hyvät, mutta työmäärä järkyttävän kohtuuton. Kay suuntautui synnytyksiin ja gynekologiaan, joten päiväkirjamerkinnät keskittyvät enimmäkseen näihin aiheisiin. Kaylta löytyy muuten selkeä käytännön vinkki lantionpohjan lihasten treenaamiseen kaikille, jotka eivät ole ihan varmoja, kuinka noita lihaksia olisi syytä harjoittaa:

"Kuvittele olevasi ammeessa, joka on täynnä ankeriaita, etkä tahdo yhdenkään pääsevän sisään."

Olen kärsinyt turhauttavasta lukujumista, mutta tämän kirjan hotkaisin vauhdilla. Nauroin välillä ääneen, enimmäkseen siksi että Kayn kertomat tapaukset olivat hauskoja. Tai jos eivät aina hauskoja, niin helposti ymmärrettäviä ja jossain määrin samastuttavia.

"Lauantai, 30. kesäkuuta 2007

Lehdessä oli uutinen sairaalan vahtimestarista, joka vangittiin, koska hän oli toiminut viimeiset pari vuotta valelääkärinä. Pääsin juuri sen sortin vuorosta, että jäin miettimään, pääsisinkö pälkähästä, jos teeskentelisin vahtimestaria."

Ehkä en suosittelisi tätä raskaana oleville, varsinkaan jos raskauteen liittyy jotakin ylimääräisiä riskitekijöitä, mutta noin muuten kyllä kaikille (mustankin) huumorin ystäville. Tosin sellaisen varoituksen annan kaikille, että kirjan lopussa selviää syy sille, miksi Kay lopetti lääkärinuransa, eikä se syy ole ollenkaan hauska. Mutta sentään tässä suomenkielisessä painoksessa on ikään kuin loppukevennyksenä jonkin verran ensimmäisestä painoksesta poistettuja merkintöjä, jotka hieman pehmittävät karuutta.


"Maanantai, 7. heinäkuuta 2008

Hälytys synnytyssaliin. Aviomies pelleili synnytyspallon päällä ja kaatui, halkaisten kallonsa lattiaan."

torstai 16. toukokuuta 2019

Kivienkelit

Kristina Ohlsson: Kivienkelit
(Stenänglar)
WSOY 2019, 4h 4min.
Lukija: Anni Kajos

Kristina Ohlssonin Kivienkelit on Lasilapset-sarjan kolmas ja viimeinen osa. Harmittaa, että näin hyvä sarja päättyy lyhyeen, mutta sentään loppuhuipennus on tasokas.

Simonan isoäiti asuu suuressa talossa, joka on aikaisemmin toiminut hotellina. Pihaa koristaa neljä raskastekoista kivipatsasta, jotka alkavat yhtäkkiä vaihtaa asentojaan. Jotakin outoa on muutenkin tekeillä, sillä Simona kuulee yläkerrassa askelia, vaikka isoäiti on alakerrassa ja kylpyhuoneen peiliinkin ilmestyy tekstiä. Lisäksi isoäidiltä saatu nauhuri tuntuu nauhoittavan yliluonnollisia kuiskeita.

Yhdessä ystäviensä Billien ja Aladdinin kanssa Simona yrittää saada selvyyttä asioihin. Kysymysten määrä kasvaa kasvamistaan, mutta lopulta alkaa löytyä vastauksiakin.

Esikoinen luki tätä sarjan päätösosaa pitkään. Hän kyllä kertoi pitävänsä tarinasta, mutta ei sen surullisesta sävystä. Kivienkeleissä onkin enemmän haikeutta ja surua, kuin aiemmissa osissa. Minusta tämä saattoi kuitenkin olla sarjan paras osa: juoni on miellyttävän monitasoinen, tarina etenee sopivassa tahdissa ja jännite pysyy hyvin kasassa.

Pidin tästä todella paljon ja lapsena olisin taatusti rakastunut koko sarjaan syvästi. Arvostan tätä, että nuorillekin lukijoille tarjotaan myös ihan aitoa jännitystä ja jopa kauhua.

maanantai 13. toukokuuta 2019

Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika
Atena 2019, 4h 23min.
Lukija: Ella Pyhältö

Maria ja hänen avopuolisonsa ovat yrittäneet lasta jo pitkään. Puolisolla on selkeästi suurempi tarve perustaa perhe, Maria lähinnä epäilee omia kykyjään ja siinä sivussa vähän puolisonkin. Kun Arttu-vaari on kekkuloinut pankissa kalsareissaan ja sana siitä kiirii Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle, usuttaa äiti Mariaa matkustamaan vaaria katsomaan. Ei Maria alunperin aio sinne korpeen lähteä, mutta kas vain, vähän omaksi yllätyksekseenkin Maria sinne kuitenkin päätyy.

Vaari on yksi uppiniskaisuuden perikuva, eikä hän mielestään mitään apuja tarvitse. Vähitellen Arttu ja Maria kuitenkin löytävät jonkinlaisen yhteisen sävelen. Ehkä vähän epävireisen, mutta rakkaan.

Soili Pohjalaisella on mahtava kirjoitustyyli. Rakastin hänen esikoisteostaan, Käyttövehkeitä, ja ihan yhtä lailla hullaannuin Valuvikaankin. Pohjalaisen henkilöhahmoilla on luonnetta ja vaikka läheskään kaikki luonteenpiirteet eivät ole mairittelevia, näitä hahmoja tekisi mieli halata lujaa. He tosin tuskin ilahtuisivat siitä, mutta ei mennä siihen nyt ollenkaan.

Teksti on kaikin puolin luontevaa ja kielenkäyttö riemastuttavan rempseää. Ihan harmitti, kun kuuntelin tätä äänikirjana kävelylenkeillä, kun en voinut kirjoittaa niitä mehukkaimpia juttuja heti muistiin. Muistan nyt enää vain sen, että joku käytti Artusta kuvausta ihmisperse ja se oli kerta kaikkiaan niin osuvasti sanottu, että nauroin ääneen sopivasti jonkun leikkipuiston kohdalla ja luultavasti vaikutin puistossa olijoiden silmissä vähän sekopäiseltä.

Valuvika oli virkistävää ja vähän herkistävääkin luettavaa. Suurimmat lukusuositukset!

perjantai 10. toukokuuta 2019

Katoava muumio

Tapani Bagge: Katoava muumio
Apassit 3
Karisto 2019, 135s.
Kuvitus: Carlos da Cruz

Apassit seikkailevat jälleen!
Tällä kertaa Ateneumissa vietetään egyptiläisen taiteen näyttelyn avajaisia, kun kesken juhlallisuuksien salin valot sammuvat ja juhlayleisö vaipuu outoon tokkuraan. Muumio sarkofageineen katoaa ja tietysti Otto, Heikki, Erik, Samuli, Elli ja Nelli alkavat suorittaa omia tutkimuksiaan. Edessä on vahtivuoroja hautausmaalla ja uhkaavia tilanteita.

Katoavaa muumiota vähän jännitti lukea iltasatuna, koska pelkäsin sen olevan liian jännittävä. Pelasimme lasten kanssa äskettäin pakopelin, jonka muumiot saivat aikaan sen, että kuopus ei uskaltanut nukkua omassa sängyssään. No, Katoavassa muumiossa on kyllä jännittäviä juttuja ja ehkä yllättävänkin kahjot pahikset, mutta painajaisilta kuitenkin säästyttiin.

Carlos da Cruzin kuvitus on jälleen kerran mielettömän upeaa. Kuvitus on selkeästi osa tarinaa ja kuvastaa tunnelmia loistavasti. Vaikka kuvissakin on mukana jännittäviä elementtejä (kuten erään muumion kääreiden raosta pilkistävä silmä), piirustustyyli pehmentää kauhuja miellyttävästi.

Tarina oli tällä kertaa vähän pettymys. Esikoinen moitti juonta tylsäksi ja minusta tarinan joukkoon oli ympätty liikaa faktaa muinaisesta egyptistä ja faaraoista. Tieto sinänsä on mielenkiintoista, mutta sen olisi voinut varmaankin ujuttaa tarinaan vähän pienempinä kerta-annoksina ja vähemmän päälleliimatusti.

Kokonaisuutena Katoava muumio on kuitenkin houkutteleva teos, johon kannattaa tarttua.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Maan povessa, Väkiveriset 4

Sini Helminen: Maan povessa
Väkiveriset 4
Myllylahti 2019, 248s.

Maan povessa päättää Sini Helmisen neliosaisen Väkiveriset-sarjan. Olen pitänyt aiemmista osista erityisesti niiden mukaansatempaavuuden takia: tarinat ovat vieneet mukanaan ja lukeminen on ollut kaikin puolin vaivatonta.

Tässä osassa ovat mukana aiempien osien päähenkilöt, sekä Otra, maahispoika. Maahisten nykyinen asuinpaikka on uhattuna, mutta Otra ystävineen ei ole lainkaan valmis muuttamaan nykyistäkin karummalle seudulle. Maan alla siis kuohuu, samoin sen pinnalla. Tuulia on nimittäin kadonnut ja järvestä löytynyt tunika saa syyttävät katseet suuntautumaan veden väkeen.

Harmikseni minulta kesti pieni ikuisuus päästä tähän tarinaan sisälle. Hahmoja on tosiaan enemmän kuin aikaisemmissa osissa ja oli jotenkin työlästä palauttaa mieleen heidät kaikki omine taustoineen. Lisäksi, kun tarina eteni noin neljällä eri taholla, tuntui kuin olisin yrittänyt juosta pehmeässä hiekassa: eteneminen oli tuskallisen hidasta.

Hyvin hitaaksi kokemani alun (alkua tuntui kestävän yli puolen kirjan verran) jälkeen alkaa kyllä tapahtua, mutta varsinkin loppukohtaus tuntui kuitenkin liian hätäiseltä. Lisäksi siinä lopussakin alkoi sellainen turhauttava toisto, kun sama kohtaus kerrottiin parin hahmon näkökulmasta. Olen tässä viime aikoina takkuillut lukemisen kanssa ihan yleisestikin, joten ehkä kirja kärsi kohtuuttomasti ihan vain oman lukuflowni puutteesta.

Napinoistani huolimatta suosittelen tätä sarjaa kaikille hyvää reaalifantasiaa kaipaaville, yläkoululaisista vanhempiin.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Matkaystävä

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019, 345s.


Matkaystävän luin työkaverin suositeltua sitä. Kirjan päähenkilö, lestadiolaisperheessä kasvanut nuori nainen, irrottautuu uskonyhteisöstä ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää. Hänellä on avopuoliso, mutta tämä ei ole tietoinen avovaimonsa menneisyydestä. Kun naisen koulutoveri katoaa, menneisyys alkaa väkisin hyökyä päälle.

Tavallaan tämä aihe on jo käyty läpi. Viimeksi olen lukenut tällaisen uskonnollisesta yhteisöstä ponnistavan tarinan maaliskuussa, kun kuuntelin Katja Kärjen Jumalan huoneen maaliskuussa. Mutta vaikka aihe sinänsä olisikin jo tuttu, näkökulmia ja tarinoita onneksi riittää moneen lähtöön.

Matkaystävä
on sekä koominen että koskettava. Olen aiemminkin kertonut, mutta kerron jälleen, olevani kotoisin paikkakunnalta, jolla lestadiolaisuus kukoistaa. Nuoresta asti on ollut selvää, että jotkut eivät saa meikata tai värjätä hiuksia, käyttää korvakoruja tai kondomeja, katsoa telkkaria tai tanssia. Tuntui erikoiselta lukea ikään kuin sisäpiirikuvausta siitä, kuinka joku tietty peitevoide oli hyväksyttyä, mutta joku toinen merkki lipsahtikin jo meikin puolelle. Tai että lestadiolainen kodinkoneliikkeen pitäjä möi kyllä televisioita, mutta antennit asiakkaiden piti hankkia muualta. Ja ne televisiot, tai monitorit, ovat sallittuja, kunhan katsoo vain itse nauhoitettuja videoita.

Jopas tämä teksti lipsuu mihin sattuu.
No, Matkaystävä on kaikin puolin vetävä teos. Jonkin verran piti kyllä sulatella sitä, että miksi tarinan päähenkilö sai koulukaverin katoamisen jälkeen puheluita jopa kotipaikkakunnan poliisilta. Ihanko oikeasti liikkeen sisällä ajatellaan/ajateltiin, että kaikki maailmallistuneet pysyisivät yhteydessä toisiinsa? Etenkin, jos se yhteys jo lapsuudessa on ollut hyvin hatara?

Lämmin lukusuositus! Vaikka uskonnollinen yhteisö ei kiinnostaisikaan, tässä on myös mainiota ajankuvaa.

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Pankkirosvon poika

David Walliams: Pankkirosvon poika
(Bad Dad, 2017)
Tammi 2019, 412s.
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus: Tony Ross

Frankin isä on entinen rallicrossin mestari, joka menetti toisen jalkansa pahassa onnettomuudessa. Onnettomuuden myötä isä menetti jalkansa lisäksi työnsä ja pian myös vaimonsa, eli Frankin äidin. Isä ja Frank elävät hyvin, hyvin vaatimattomasti, mutta he rakastavat toisiaan paljon. Niin paljon, että isä ajautuu hankaluuksiin lainattuaan rahaa Frankin syntymäpäivälahjaa varten. Käy niin, että kuitatakseen velkansa, isän on osallistuttava pankkiryöstöön. Frank saa asian selville, mutta asiat ehtivät mennä monelle mutkalle, ennen kuin oikeus tapahtuu.

Luimme Pankkirosvon pojan iltasatuna ja vaikka kirjassa on hurjasti sivuja, lukeminen oli joutuisaa. Kuvitusta on paljon ja teksti suurehkoa, joten todennäköisesti ihan kaikki lapsetkaan eivät säikähdä kirjan paksuutta. (Esimerkiksi eskarilaisemme lukee tätä parhaillaan ja on jo sivulla 67.)

Ensimmäiseksi kehun sitä, että tässä kirjassa Walliams on onnistunut hillitsemään ulkonäkömollausta, jota hänen muissa kirjoissaan on inhottavasti ollut. Ulkonäölle nauramisen sijaan Walliams on keskittynyt alapäähuumoriin, joka ei ehkä sekään ole aivan sitä huumorin laadukkainta lajia, mutta huomattavasti hyväksyttävämpää kuitenkin. (Ja ajatonta sekä hyvin uppoavaa, ainakin useimpiin lapsiin.)

Lisäksi pidin siitä, että vaikka tarina on aika kurja (ennen onnellista loppuaan), sävy on kuitenkin sen verran humoristinen, ettei ketään alkanut ahdistaa. Lapset odottivat kovasti kioskinpitäjä Rajin ilmestymistä tarinaan ja hihkuivat innosta, kun Raj sitten toden totta putkahti mukaan menoon. 

Vaikka kirja on pitkä, siinä riittää tapahtumia niin paljon, ettei pitkästymistä ehdi tapahtua. Iltasatuhetket venyivät pitkähköiksi, kun minunkin teki mieli lukea vielä yksi lyhyt luku lisää. Ja vielä yksi.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Koiramies valloillaan

Dav Pilkey: Koiramies valloillaan
(Dog Man Unleashed, 2017)
Tammi 2019, 222s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Koiramies, tuo tyhmän poliisimiehen ja fiksun poliisikoiran yhdistelmä, seikkailee jälleen! Koiramies alkaa työkavereineen järjestää pomolleen syntymäpäiväyllätystä. Koiramies saa tehtäväkseen ostaa pomolle lahjaksi kalan ja niin hän tekeekin. Harmi vain, että kala on vahingossa syönyt ison määrän superjärkikarkkeja ja muuttunut vaarallisen älykkääksi. Ilkeä Pete-kissa karkaa vankilasta, sillä häntä syytetään rikoksesta, jota hän ei todellakaan ole tehnyt. Syntyy monta sotkua ja vaaratilannetta, mutta ei hätää: Koiramies ratkaisee kyllä tilanteen!

Jälleen kerran Koiramies katosi lukupinostani jälkikasvun luettavaksi. Kaikki kolme lukivat tätä innoissaan ja sivut vain kahisivat liikkuva-kuva-sivuja vispatessa. Nuorimmainen ei ollut aikaisemmin lukenut ensimmäistä Koiramiestä, mutta korjasi vahingon tämän osan luettuaan. Naapurin pojan kanssa hän vietti reilun tunnin piirtäen kirjan lopussa olevien ohjeiden mukaan Koiramiestä ja Peteä.

Kauttaaltaan nelivärikuvitettu lastensarjakuva on edelleen mielestäni loistava juttu. Esikoista lukuunottamatta meidän perheen lapset lukevat vain Aku Ankkaa, vaikka runsaasti muutakin sarjakuvaa on tyrkyllä. (Ja Aku Ankassahan ei ole mitään vikaa, mutta toivoisin heidän tutustuvan sarjakuviinkin monipuolisesti.)

Koiramies on hahmona ihan pöhkö ja työkaverina taatusti rasittava, mutta näitä seikkailuja on kiva lukea.

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Sydänsurujen kääntöpuoli

Becky Albertalli: Sydänsurujen kääntöpuoli
(The Upside of Unrequited, 2017)
Otava 2019, 270s.
Suom. Peikko Pitkänen

17-vuotias Molly ei ole koskaan seurustellut, käynyt treffeillä tai suudellut. Hän on kyllä ollut ihastunut monesti, 26 kertaa tarkalleen ottaen, mutta koskaan hän ei ole tehnyt minkäänlaista aloitetta. Molly on pulska ja ehkä se on yksi syy siihen, että hän on olettanut olevansa epäkiinnostava. Säästääkseen itseään pettymyksiltä, hän ei ole aiemmin ottanut torjutuksi tulemisen riskiä.

Mollyn kaksossisko rakastuu ja alkaa aktiivisesti tyrkyttää Mollya uuden tyttöystävänsä parhaalle ystävälle, Willille. Will on kyllä komea ja ihan kiinnostavakin, mutta toisaalta kesätyöpaikan Reid on hänkin omalla tavallaan ihana.

Sydänsurujen kääntöpuoli oli jotenkin herttainen kirja. Albertalli käsittelee ihastumisia ja monia seurusteluun liittyviä asioita lämmöllä ja suoruudella, jota olisin itse nuorena arvostanut. Arvostan kyllä nytkin, mutta silloin moni huomio olisi ollut tarpeen. Luulen, että tänä (naisten) karvattomuutta normina pitävänä aikana on vain terveellistä huomauttaa nuorille lukijoille, ettei tyttöjen tarvitse ajella alapäätään ellei itse halua. Sama pätee poikiin. Jokaisen omat karvat, jokaisen oma valinta.

Molly on hahmona tunnistettavan epävarma, mutta silti ihastuttavalla tavalla tietoinen oman persoonallisuutensa hyvistä puolista. Pidin hänestä kovasti.

torstai 25. huhtikuuta 2019

Paper Girls 5

Brian K. Vaughan: Paper Girls 5
Image Comics 2018, 128s.
Kuvitus: Cliff Chiang

Viime kesänä luin Paper Girlsin neljännen osan ja silloin oli vähän vaikeuksia päästä tarinaan mukaan. Sama ongelma vaivasi tämän viidennenkin osan kohdalla. Muistin kyllä 80-luvun lehdenjakajatyttöjen päätyneen vuosituhannen vaihteeseen, mutta siinäpä se. Vasta tämän kirjan puolivälin paikkeilla muisti oli palautunut sen verran, että saatoin hetkisen nauttia vauhdikkaasta seikkailusta.

Tytöt ovat aiemminkin onnistuneet välittämään itselleen viestejä tulevaisuudesta tai menneisyydestä heidän silloiseen nykyhetkeensä ja tällä kertaa he saavat käsiinsä paperin, jossa ilmeisesti kerrotaan, kuinka he viimeinkin pääsisivät takaisin omaan aikaansa. Sen verran spoilaan heti, että sarja ei pääty tähän.

Koska tapahtumiin oli niin vaikea päästä mukaan, olisi varmaan järkevämpää lukea loput osat vasta sitten joskus kun sarja on tullut päätökseensä. Ehkä tästä nauttisi enemmän, kun ei olisi joka kirjasta alkupuoliskoa ihan pihalla.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Kevään mangaa

Kohei Horikoshi: My Hero Academia 1 ja 2
Sangatsu Manga 2019, 191 ja 207s.
Suom. Antti Valkama

Sain iloisena yllätyksenä My Hero Academian kaksi ensimmäistä numeroa. Izuku on poikkeus muiden joukossa. Lähes kaikilla muilla on jokin supervoima, oikku, mutta häneltä sellainen puuttuu tyystin. Supersankaruus on arkinen juttu, mutta sankareissakin on eroja: jokainen haluaisi mieluiten olla se paras. Izuku kohtaa yhden suurimmista supersankareista, All Mightyn, ja pääsee kuin pääseekin pyrkimään supersankarikouluun.

Esikoinen luki nämä nopeasti ja oli aivan innoissaan. Minulta meni aika paljon kauemmin, sillä toistuvat taistelut tekevät kirjojen yleisilmeen mielestäni sekavaksi ja sotkuisiksi. Sinänsä supersankaritarina oli kiinnostavan erilainen kuin ne, joihin olen tähän mennessä törmännyt.

My Hero Academia ei herättänyt suuremmin mielenkiintoani, mutta jo mainittu lapsi lukee näitä nyt toiseen kertaan ja ilmoitti harkitsevansa koko sarjan hankkimista omaksi.

--------------------------------------------------------

Kei Sanbe: Poissa 4
Punainen jättiläinen 2019, 191s.
Suom. Taavi Suhonen

Poissa-sarjan neljäs osa taas oli kovastikin mieluista luettavaa.

Satoru on palannut uudestaan lapsuuteensa. Hän aikoo jälleen pelastaa koulutoverinsa murhaajalta ja korjata muutaman muunkin vääryyden. Tällä kertaa Satorun muuttunut olemus ei jää kaikilta huomaamatta ja yllättäen Satoru saa myös apua yritykseensä.

Yllätyin siitä, kuinka tämä osa loppui lähes seesteisesti. Ei minkäänlaista jännitysmomenttia! Hetken jo luulin sarjan loppuvan kokonaan, mutta jatkoa on luvassa ainakin viiden osan verran. Jännä nähdä, kuinka paljon Satoru onnistui asioita muuttamaan tällä kertaa.

Piirrostyyli on miellyttävää ja tarinassa pysyy hyvin mukana.