sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Yksinkertaisesti joogaa

Bente Helene Schei: Yksinkertaisesti joogaa
Mäkelä 2020, 150s.
Suom. Julia Rintala
Valokuvat: Nicki Twang

Omissa mielikuvissani olen yhä ketterä ja notkea, kuten joskus 20+ vuotta sitten. Todellisuus on kuitenkin varsin toinen. En ole suoranaisesti kankea, mutta enää en taivu spagaattiin tai lootusasentoon eikä siltakaan onnistunut kun sitä vuosi(kymment)en jälkeen kokeilin. Se ketteryys saattaa olla alunperinkin kuviteltua, mitään siitä ei ole ainakaan jäljellä.

Tässä kevään aikana joku työkavereista oli nähnyt jonkun liikkuvuushaasteen, jota sitten töissä kokeiltiin ja siitä se sitten lähti. Aika pian huomasin, että taipuisuuteni voisi olla parempikin ja päätin tehdä asialle edes jotain.

Joogaa en ole koskaan kokeillut, mutta Bente Helene Schein Yksinkertaisesti joogaa osoittautui täydelliseksi kirjaksi aloittelijalle. Liikkeet on selitetty selkeästi sekä sanoin että kuvin: mistä asennosta lähdetään liikkeelle, mihin tulee kiinnittää huomiota, montako kertaa liike toistetaan ja miten liike vaikuttaa kehoon.

Ensin luin kirjan teoriaosuudet, sitten tutustuin liikkeisiin. Kirjan rakenne on kätevä: siinä on joogaohjelma, jonka voi tehdä joko lyhyenä, keskipitkänä tai pitkänä. Jos lyhyen ohjelman lopulla tuntuu siltä, että haluaa ja ehtii jatkaa, ei muuta kuin kääntää sivua pari kertaa ja hopsan, siitä voikin jatkaa vielä 10-20 minuuttia. Tämän pituudeltaan helposti säädeltävän perusohjelman lisäksi kirjasta löytyy kolme muuta liikesarjaa, joilla voi parantaa vatsan hyvinvointia ja edistää ruoansulatusta, notkisaa selkää, hartioita ja niskaa sekä parantaa tasapainoa ja keskittymiskykyä.

Itse olen keskittynyt lähinnä tuohon perusohjelmaan, mutta tehnyt pari kertaa myös selkää, niskaa ja hartioita notkistavan osuuden, koska sillä alueella minulla on paljon ongelmia.

Alkuun liikkeitä ja ohjeita piti tarkistella vähän väliä, nyt perusasiat alkavat olla jo jotenkin hallussa niin että liikkeiden väliin ei tule ikäviä taukoja. Toinen häiriötekijä oli taustamusiikki. Näppäränä pistin vain spotifysta jonkun joogalistan soimaan, mutta herranen aika että oli ahdistavia äänimaailmoja siellä! Lopulta päädyin rentouttavien biisilistojen pariin ja sieltä löytyi suhteellisen helposti sivuutettavaa, mutta taustaäänet peittävää soitantaa. (Muistatteko, kun joskus 90-luvulla tunnetuista biiseistä tehtiin panhuiluversioita? Nämä rentouttavat kappaleet oli vähän samanlaisia, mutta nyt soittimena on ihan vain kitara tai pehmeä-ääninen piano.)

Osa liikkeistä tuntui luettuna naurettavan helpoilta, mutta osoittautui käytännössä haastaviksi. On vaikea keinua selkärankaa rullaten polvet vatsan päälle nostettuna, jos vatsalihakset ovat rapakunnossa. Lisähaastetta joogaan tuo asentohuimaus, joka herää eloon jos kierrän ja nostan päätä tietyllä tavalla. Kehon toispuoleisuudenkin huomasi todella selvästi: vasen polvi on kuntoutuksesta huolimatta todella jäykkä, marraskuussa nyrjäytetty oikea nilkka taas kipeytyy herkästi edelleen.

No mutta siis.
Yksinkertaisesti joogaa on loistava opas itsenäiseen joogaharrastukseen, myös aloittelijalle! Erittäin lämmin suositus!

PS: Se silta muuten onnistuu jo! :)
En nouse yhtä korkeaan kaareen kuin nuorena, mutta kädet saan suoriksi!

torstai 28. toukokuuta 2020

Loimut (Synkät vedet 3)

Camilla Sten & Viveca Sten: Loimut
Synkät vedet 3
Otava 2019, 347s.
Suom. Tuula Kojo

Camilla ja Viveca Stenin Synkät vedet -trilogian päätösosa joutui odottamaan lukuvuoroaan paljon kauemmin kuin olisin uskonut. Lainasin sen kirjastosta heti tuoreeltaan, mutta en uskaltanut alkaa lukea ennen kuin tässä kesän kynnyksellä. Syynä tähän oli se, että olimme vastikään aloittaneet parin työkaverin kanssa avantouinnin ja kuten olen molempien aiempien osien yhteydessä maininnut, minusta meri on jo sellaisenaan todella uhkaava. Koska tässä sarjassa meri on kerta toisensa jälkeen ollut pelottava, en halunnut ottaa sitä riskiä, että kirjan luettuani en enää uskaltautuisi sinne avantoonkaan. Loogista? Niin minustakin.

Tuva odottaa innolla joulua, sillä Rasmuksen perhe on tulossa viettämään sitä yhdessä Tuvan perheen kanssa. Ennen joulua tapahtuu kuitenkin järkyttävä onnettomuus, kun lautta uppoaa tuntemattomasta syystä ja kaikki matkustajat ja miehistön jäsenet hukkuvat. Pian Tuvalle alkaa valjeta, että jotakin on tekeillä. Mutta riittävätkö Tuvan voimat ja taidot tapahtumien pysäyttämiseen?

Loimut on vetävästi kirjoitettu ja vauhdikkaasti etenevä kirja. Onneksi en lukenut tätä talvella, sillä kyllä minua pelotti ihan riittävästi nytkin. Tuva joutuu venymään äärimmilleen, mutta hän ei ole ainoa joka joutuu tekemään uhrauksia.

En ole aivan täysin tyytyväinen sarjan päätökseen, mutta minun makuuni tämä oli riittävän jännittävä ja noin muutenkin viihdyttävää luettavaa.

maanantai 25. toukokuuta 2020

Jäämeri

Siina Tiuraniemi: Jäämeri
Minerva 2020, 271s.

Jounin ja Lauran avioero on astumassa voimaan aivan pian, eikä heillä ole aikomustakaan palata yhteen. Yhteisen lapsen vuoksi on toki pysyttävä järkevissä väleissä. Kun Jounin äiti yllättäen kuolee, tämän on tietenkin päästävä mitä pikimmiten Ivaloon. Jotenkin siinä käy niin, että Laura lähtee kuskiksi ja koko perhe suuntaa pohjoiseen - tosin erikoisia reittejä.

Jäämeri on surullinen ja lämmin kertomus. Kaikkitietävä kertoja ei tyydy puhujan rooliin, vaan hyppää mukaan tarinaan aina kun katsoo sen tarpeelliseksi. Pala palalta lukija kuulee Lauran ja Jounin tarinan, ymmärtää eron syyt ja siihen liittyvän kipuilun. Kaiken haikeuden ja surun keskellä huokuu kuitenkin myös lämpö, sellainen vääjäämätön asioiden hyväksyminen ja niiden loppuun saattaminen. Matka Ivaloon ja lopulta jäämerelle on kuitenkin niin pöhkö, että hirveästi en ahdistumaan ehtinyt. Paitsi matkareitistä! Ihan piti kaivaa karttakirja esille, kun aloin niin suuresti epäillä omaa maantiedon tuntemusta!

Kerronta pitää otteessaan ja pidin hirveän paljon siitä, kuinka tarina pompahtelee tunnelmasta toiseen. Jäämeri jätti jälkeensä kurkkua kuristavan mutta jotenkin puhdistautuneen olon.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Kissakopla

Agnieszka Stelmaszyk: Kissakopla
Aurinko kustannus 2020, 47s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Marta Kurczewska


Eräänä jouluna Chris löytää ulkoa kolme hylättyä kissanpoikaa. Hän vie pennut kotiinsa, vaikka arvelee vanhempiensa hermostuvan: onhan heillä jo entuudestaan neljä kissaa. Mutta pennut toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi, myös vanhempien kissojen taholta. Aluksi kaikki näyttää sujuvan varsin hyvin, mutta pian alkaa tapahtua outoja juttuja. Kissat nimittäin viihtyvät liiankin hyvin television ääressä ja sieltä ne saavat mitä erikoisempia ideoita. Kissat haluavat metsureiksi, kuvataiteilijoiksi, elokuvatähdiksi ja kampaajiksi, eivätkä ne edes yritä toteuttaa unelmiaan piilossa. Chrisin tehtäväksi jää jälkien peittely - ja stressaaminen.

Kissakopla on ihan veikeä kertomus omapäisistä kissoista. Juonellisesti tarina etenee hieman toisteisesti, kunnes loppuu aavistuksen töksähtäen. Joka tapauksessa tämä oli kiva ja nopealukuinen kertomus, jonka jälkeen oli kiva pohtia, mitä muuta kissat voisivat saada päähänsä.

lauantai 23. toukokuuta 2020

Älä sano että rakastat

 Raakel Lignell: Älä sano että rakastat
Siltala 2019, 287s.

Raakel Lignellin omaelämäkerrallinen Älä sano että rakastat oli ravisteleva lukukokemus. Lignellin teksti on omaäänistä, toteavaa ja avointa. Jos olisin tiennyt Lignellin lukevan äänikirjan itse, olisin luultavasti tarttunut ennemmin siihen, mutta kirjanakin tämä on todella vahva.

Nuori viulisti muuttaa Berliiniin opiskelemaan uutta, parempaa soittotekniikkaa. Musiikin lisäksi elämä täyttyy ravintolaelämästä, ystävistä, miehistä ja vapaudesta: tämä seikkailunhaluinen nainen ei pelkää heittäytyä uusiin tilanteisiin ja haasteisiin. Lapsuudenkodin uskonnollinen piiri ei ulotu Berliiniin - eikä Helsinkiinkään, missä Raakelilla on oma asuntonsa - mutta vahinkoraskaus on joka tapauksessa kova kolaus. Alun onnenhuuma vaihtuu kuitenkin epävarmuuteen ja lopulta pelkoon, kun miesystävästä alka paljastua ei-toivottuja asioita ja piirteitä. Vaikka Raakel näkee varoitusmerkkejä, hän haluaa uskoa Izakista hyvää, vielä sittenkin kun nyrkit ovat puhuneet lujaa.

Kirjan tarina oli minulle pääpiirteissään tuttu, sillä olen lukenut Lignellin haastatteluja kirjan ilmestymisen ajalta, samoin kuin kirja-arvioita muista blogeista. Silti kirja hätkähdytti ja piti lujasti otteessaan. On niin helppoa huudella ohjeita ja neuvoja sivusta (ja varsinkin jälkeenpäin), mutta tilanteet harvoin ovat yksinkertaisia, etenkään silloin kun tunteet ovat pelissä.

Jonotin tätä kirjastosta pitkään, mutta kirja oli kyllä odottamisen arvoinen.


torstai 21. toukokuuta 2020

Agnes ja unien avain

Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain
WSOY 2020, 183s.
Kuvitus: Kati Vuorento

Agnes on muuttanut äitinsä kanssa pienehköön kaupunkiin. Naapurin koiraa ulkoiluttaessaan Agnes kulkeutuu pienelle hautausmaalle, jonka eräässä hautakivessä oleva teksti hätkähdyttää häntä kovasti. Yhdessä uuden tuttavuuden kanssa Agnes alkaa selvittää tarinaa hautakiven takana. Agnes alkaa nähdä unia, joissa nuori nainen piilottaa jotakin puutarhaan. Unet tuntuvat tosilta ja tuota pikaa Agnes huomaa löytäneensä unien puutarhan. Mistä kummasta oikein on kyse?

Agnes ja unien avain on hurmaavalla tavalla perinteisen tuntuinen seikkailutarina. Agnes ja Pulla muodostavat nopeasti sellaisen kaverusparin, joka toimii nokkelasti, näppärästi ja päämäärätietoisesti. Tarinan miljöö on sympaattinen ja vaikka itse tarina vaikuttaa etenkin alussa kovin synkältä, ei tunnelma pääse muotoutumaan liian ahdistavaksi nuorellekaan lukijalle.

Ilahduttavan hyvä ja koukuttava tarina, kuten Mörkövahdin kirjoittajalta toki osasi odottakin!

tiistai 19. toukokuuta 2020

Kuunnousu

Sarah Crossan: Kuunnousu
S&S 2020, 379s.
Suom. Kaisa Kattelus

Olen lukenut Sarah Crossanilta kolme kirjaa, tämän Kuunnousun nyt sekä englanniksi että suomeksi. Alkukielisestä olen blogannut todeten jonkin pitäneen minut etäällä tapahtumista. Suomennoksen jälkeen voin todeta sen jonkin olleen kieli. Kuunnousu on todella painostava ja ahdistava kirja.

Kymmenen vuotta sitten Joen isoveli Ed sai ajokortin, lainasi tädin autoa, eikä koskaan palannut kotiin. Kauan kaivattua vapautta ei ehtinyt kestää kauan, kun Ed pidätettiin poliisin murhasta epäiltynä. Nyt Joe matkustaa Texasiin nähdäkseen veljensä viimeisen kerran: teloituspäivä lähestyy.

Joe on vasta 17-vuotias, mutta sinnikkäästi hän tekee parhaansa pärjätäkseen vieraassa kaupungissa kauheissa olosuhteissa. Paikallisen kuppilan omistaja yrittää parhaansa mukaan olla tukena ja Joe ystävystyy myös erään tytön kanssa. Entä millainen on se veli, jota ei ole nähnyt vuosikymmeneen? Onko hän sama vai muuttunut vieraaksi? Ennen kaikkea Joe haluaa selvittää, mitä Edille tapahtui.

Luin Kuunnousun päivässä, sillä sen tunnelmasta oli vaikea irtautua. Kaisa Katteluksen suomennos on laadukas ja sujuvaa luettavaa.

Karu, toiveikas ja tyly kertomus, joka antaa ajattelemisen aihetta.

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Väärä Bertta

Malin Klingenberg: Väärä Bertta
S&S 2020, 136s.
Suom. Outi Menna
Kuvitus: Tiina Konttila

Patrik ja superseniorit -sarjan kolmannessa osassa supersenioreiden olemassaolo uhkaa paljastua, kun Patrikin mummo saa yllättävän vieraan.

Halusin lukea jotakin helppoa ja hassua, joten lastenkirja oli luonteva valinta seuraavaaksi luettavaksi kirjaksi. Tämä osa saattoi jopa nousta suosikikseni, sillä väärällä Bertalla on sen verran hauska inhotuksen kohde, että minua nauratti siitä lukiessa yllättävän paljon. Pidin siitä, kuinka Irenen ja Patrikin ystävyydestä kerrotaan: Irenehän kuuluu koulun koviksiin, Patrik ei todellakaan. Kun kesä on vietetty tiiviisti yhdessä, voikin olla hankalaa - molemmille - astua takaisin kouluun ja pyristellä irti vanhoista rooleista.

Teksti on sujuvaa luettavaa, kuvitukset jälleen kerran tarinaa loistavasti tukevia.

perjantai 15. toukokuuta 2020

Vedet silmissä

Veera Vaahtera: Vedet silmissä
Tammi 2020, 207s.

Jenna ja Osmo ovat stand up -koomikkoja ja seurustelleet neljä vuotta. Molemmilla on edelleen omat asunnot, eikä Osmo ole edes esitellyt Jennaa perheelleen, koska mikäs kiire tässä olisi. Kun Jenna kokee suuren menetyksen, keikahtaa kaikki pois tutuilta paikoiltaan. Työ ei kiehdo tai edes kiinnosta kuten ennen ja se ilmava parisuhdekin tuntuu toissijaiselta.

Tartuin Vedet silmissä -kirjaan sillä ajatuksella, että nyt varmaan naurattaa aika kovasti. No ei kyllä kamalasti naurattanut, sillä tämä on todella surullinen, haikea ja raskas tarina. Onhan tässä kyllä sitä stand uppiakin ja niille jutuille naurahtelin kyllä, mutta enimmäkseen suretti.

Vaahtera eli Pauliina Vanhatalo kirjoittaa sulavasti ja napakasti tavoittaen Jennan tuntemukset erittäin todentuntuisesti - se kai tekstistä niin tunteita kuormittavan tekeekin. Vaikka kirjan sisältö oli raskaampaa kuin etukäteen kuvittelin, tykkäsin siitä paljon. Kaiken surun ja ikävän keskellä näkyy myös toiveikkuutta ja valoa.

torstai 14. toukokuuta 2020

Alla dör

Jörgen & Sandra Jörälv: Alla dör
en ABC-bok
Epix 2019, 30s.

Mahtaakohan tässä olla blogini ensimmäinen ruotsinkielinen kirja? Uskoisin niin.

Alla dör on ABC-kirja, jossa kaikki kuolevat mitä yllättävimmillä tavoilla. Iloiset värit ja muutenkin suloinen piirrostyyli on riemastuttavassa ristiriidassa riimitellyn tekstin kauheuksien kanssa. Jos mietitte, millaisia kuolintapoja kirjassa esiintyy, voin antaa muutaman esimerkin: Andreas leikkii isänsä moottorisahalla, Beatrice ei tiedä varauloskäynnin sijaintia, Quintus ei aivan ehdi poistua hissistä ja Linda myy sielunsa saatanalle.

Kirjan kohderyhmästä en ole aivan varma. Sinänsä tämä sopinee lapsillekin, mutta en kyllä ihan herkimmille suosittele. Sama pätee oikeastaan kaikenikäisiin lukijoihin: jos makaaberi meininki viihdyttää, niin tässäpä oivallista viihdykettä!

Minusta tämä oli kamalan hauska ja vinksahtanut, ja opinpahan uusia ruotsin sanojakin samalla.

tiistai 12. toukokuuta 2020

Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa

Paula Noronen: Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa
Tammi 2020, 166s.

Sally Rooneyn Normaalien ihmisten jälkeen kaipasin jotakin kevyttä ja mielellään hauskaa luettavaa. Niinpä nappasin kirjastopinosta luettavakseni Paula Norosen ensimmäisen aikuisille suunnatun romaanin, Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa.

Tarja Kulho ei ollut minulle entuudestaan tuttu hahmo, vaikka olen aikoinani Radio Mafiaa ahkerasti kuunnellut. Tarja on suora- ja liikapuheinen nainen, joka ei näköjään liiemmin pysähdy miettimään, mitä on soveliasta sanoa ja mitä ei. Tarja puhuu kaikille kaikesta, joskus totta, joskus keksittyjä juttuja. Tarjalla on miesystävä Reijo, Hollannissa vaihto-oppilaana oleva Pyry-poika, sekä Ula-niminen tyttö, joka on syntynyt suorassa radio-ohjelmassa. Kerran viinipäissään Tarja tulee ilmoittautuneeksi harrasteopiston verkkokrussille "Uusi suunta työelämälle".

Tämä kirja koostuukin Tarjan verkkokurssiteksteistä, sekä dialogeista vaikka kenen kanssa. Alkuun minusta tuntui siltä kuin olisin aloittanut elokuvan katsomisen puolivälistä, mutta äkkiä tähän pääsi kyllä mukaan. Tarja on överi hahmo ja sellaista on kirjan huumorikin, yliammuttua ja räikeää.

Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin, hörähtelinkin aika tasaisesti. Tähän väliin juuri oikeanlaista luettavaa.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Juustokakkuja & mutakakkuja

Lena Söderström: Juustokakkuja & mutakakkuja
Mäkelä 2020, 125s.
Valokuvat: Eva Hildén

Minä syön erittäin mielelläni herkkuja, melkein mitä tahansa makeaa. Perinteiset täytekakut eivät kuitenkaan kuulu minun herkkulistalleni, sillä en pidä kermavaahdon mausta (tai mauttomuudesta), enkä sen kitalakeen jättämästä rasvakerrostumasta. Sen sijaan syön hyvällä halulla juustokakkuja ja mutakakkuja, joista molemmista minulla on ollut pitkään käytössä yhdet hyviksi todetut reseptit.

Lena Söderströmin Juustokakkuja & mutakakkuja on herkkusuun unelma. Tai piinaava painajainen, mikäli yrittää vähentää herkuttelua. Kirjan kuvat ovat kauniita ja houkuttelevia. Esimerkiksi karkkimutakakku näyttää tismalleen yhtä överiltä kuin sen maistuukin, sen nimittäin testasimme ensimmäisenä. Ainoastaan harmittelen sitä, että kaupasta ei löytynyt pähkinä M&M -karkkeja, mutta korvasin ne aimo annoksella jotain muita karkkeja. (Olikohan ne Kina-rakeita?)

Seuraavaksi tein pakastetun mansikkajuustokakun, ikään kuin raikkaana vastapainona tuhdille karkkikakulle. Haasteeksi osoittautui se, että ainoa irtopohjavuoka oli jo käytössä, eikä tämän kakun täyte todellakaan mahtunut piirakkavuoan päälle. Niinpä ylijääneestä täytteestä tuli keksinmuruilla koristeltuna herkullinen jälkiruoka.

Ohjeet ovat selkeitä, mutta paikoin tausta on sen verran tumma, että pienehköä tekstiä on työlästä lukea. Tihrustamisen vaiva on kuitenkin pieni siihen nähden, millaisia herkkuja näillä resepteillä saa aikaan.

Eipä tässä muuta kuin herkullista äitienpäivää!

lauantai 9. toukokuuta 2020

Jademiekan arvoitus

Joonas Tolvanen: Jademiekan arvoitus
Otava 2020, 96s.
Kuvitus: Janne Kukkonen

Jademiekan arvoitus ei ehtinyt edes postilaatikosta sisälle, kun sitä jo alettiin lukea. Kuopus nappasi sen heti trampalle, siirtyi siitä kuistille ja lukea posotti koko kirjan yhdeltä istumalta. "Tosi hyvä! Parempi kuin yksikään Potter!" kuului pojan arvio kirjasta. (Hän on lukenut neljä ja puoli Potteria, joten vertailukohtaa löytyy.)

Jaakko ja Elias matkustavat vanhempiensa kanssa Kiinaan tapaamaan mummia, joka työskentelee Pekingin suurimmassa museossa. Poikien tutkiskellessa museoaluetta tapahtuu kuitenkin jotakin erikoista. Jaakko herää aivan vieraasta paikasta, Lanfen-nimisen tytön kotoa. Lanfen on löytänyt Jaakon tajuttomana keisarin puutarhasta edellisenä iltana. Pian Jaakon on uskottava, että hän on siirtynyt ajassa taakse päin. Mutta minne Elias on kadonnut ja kuinka pojat pääsevät takaisin omaan aikaansa?

Jademiekan arvoitus on nuorille lukijoille suunnattu seikkailukertomus. Siinä on mukavasti vauhtia ja jännitystä, tietoakin sulavasti tarinaan upotettuna. Teksti on helppoa, lauseet lyhyitä. Fontti on suurehko ja taitto ilmavaa, kuviakin on aika paljon.

Kiva seikkailu, joka oman testiryhmäni mukaan toimii loistavasti ainakin ekaluokkalaisille.

torstai 7. toukokuuta 2020

Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä
Otava 2020, 257s.
Suom. Kaijamari Sivill

On kirjoja, jotka jättävät jälkeensä epämääräisen ahdistuksen tunteen.
Kirjoja, joista on todella vaikea sanoa, olivatko ne edes hyviä.
Sally Rooneyn toinen suomennettu romaani, Normaaleja ihmisiä, on näitä kirjoja. Luin sen parissa päivässä ja se piti lujasti otteessaan, mutta ote tuntui ajoittain kuristavalta.

Mariannella ei ole koulussa ystäviä, Connell on yksi koulun suosituista oppilaista. Marianne on varakkaasta perheestä, Connellin äiti taas käy pari kertaa viikossa siivoamassa Mariannen kotona. Connellin isä ei ole koskaan ollut osa tämän elämää, Mariannen isä on kuollut. Näistä kahdesta, hyvin erilaisesta nuoresta, tulee pari. Tosin etenkin Connell haluaa pitää suhteen salassa muilta, varsinkin koulukavereilta. Molemmat jatkavat opintoja Dublinissa, missä roolit muuttuvat: Mariannesta tulee suosittu, kun taas Connellilla on vaikeuksia saada uusia ystäviä. Nämä kaksi ovat välillä yhdessä, eroavat, palaavat yhteen ja eroavat taas.

Jostain syystä minun oli todella raskasta käsitellä Mariannen ja Connellin suhdetta. Heillä oli ihanaa yhdessä, mutta silti yhdessä oleminen oli jotenkin todella hankalaa. Kommunikointi ei ole kummankaan vahvuuksia, mikä aiheuttaa kipeitä seurauksia.

Kirja kattaa neljän vuoden ajanjakson, noin ikävuodet 18-22. Näin nelikymppisen näkökulmasta sen ikäiset ovat tietysti "kamalan nuoria", mutta voi että kuinka tuollainen kipuilu ja pyristely tuntui silti tutulta.

Normaaleja ihmisiä ei ole mikään kepeä pikku kirjanen, mutta jotakin kiehtovaa siinä oli.

maanantai 4. toukokuuta 2020

Malamanteri

Thomas Taylor: Malamanteri
WSOY 2020, 298s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Ihana! Jännittävä! Taianomainen!

Malamanteri on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen kirja. Se kertoo noin 12-vuotiaasta Herbert Sitruksesta, Hotelli Nautiluksen löytötavaratoimiston hoitajasta. No ei nyt toki pelkästään hänestä, sillä keskeisessä roolissa on myös kuin tyhjästä ilmestyvä tyttö, Orvokki Parma, jonka vanhemmat ovat kadonneet läheisellä rannalla kymmenisen vuotta aikaisemmin. Aaverannan asukkaat ovat persoonallisia ja kiehtovia, osa kyllä pelottaviakin. Kaikkein pelottavin on kuitenkin malamanteri, tarunomainen peto, jonka väitetään liikkuvan rannalla talvisaikaan.

Taylorin luoma maailma on kerta kaikkiaan upea. Aaveranta on kaukaa katsoen kuin mikä tahansa tavallinen pikkukaupunki, mutta tarkempi tutkiskelu paljastaa vaikka mitä vinkeää. Toimintaa piisaa, eikä tarinassa kovin pitkiä suvantovaiheita tule vastaan. Malamanteri toimii loistavasti omana itsenään, mutta sen verran moni asia jäi vielä auki, että odotan jatko-osia suurella mielenkiinnolla.

perjantai 1. toukokuuta 2020

Pari sarjista

Lisa Brown: The Phantom Twin
First Second 2020, 202s.

Tutkailen jatkuvasti uusien sarjakuvien tarjontaa siinä toivossa, että silmiin osuisi jotain todella houkuttelevaa. Vähän nihkeästi on löytynyt mitään, mutta tämä Lisa Brownin The Phantom Twin miellytti minun silmääni heti kun sen näin.

Isabel ja Jane ovat yhteen kasvaneet kaksoset, jotka jakavat yhden jalan ja käden. He työskentelevät friikkisirkuksessa, mutta Isabel haluaa elämältään enemmän. Eräs lääkäri on vakuuttunut siitä, että hän pystyy erottamaan tytöt toisistaan. Isabel tekee päätöksen molempien puolesta, mutta asiat eivät suju hyvin ja Jane jää yksin. Hän saa jatkaa työskentelyä sirkuksessa, mutta kuolleen siskon haamu ei jätä häntä rauhaan.

Tarinallisesti The Phantom Twin ei ollut niin hurmaava tai koskettava kuin odotin. Se on silti ihan suloinen tarina ja pidän Brownin piirrostyylistä ja värimaailmasta todella paljon.

------------------------------------------------------------

Noelle Stevenson: The Fire Never Goes Out
Harper Teen 2020, 194s.

Klikkasin Noelle Stevensonin sarjakuvamuotoisen muistelmateoksen erään kirjakaupan sivuilla seurattavien kirjojen listalle, ettei sen ilmestyminen jäisi huomaamatta. Stevensonin sarjakuva-albumi Nimona oli loistava ja pidin hänen kuvittamista Lumberjanes-sarjakuvista, joten arvelin tykästyväni tähänkin.

Mutta mutta.
Kirjan anti jäi kyllä ihan todella laihaksi.
Kirjan alkusanoissa Stevenson kertoo lyhyesti, kuinka hän oli 17-vuotiaana aktiivinen seurakuntalainen, joka haaveili poikaystävästä. Pari vuotta myöhemmin Jeesus ei enää kuulu hänen elämäänsä, ei myöskään poikaystävä, mutta eräs nuori nainen on kömpinyt hänen viereensä nukkumaan.
Ja sitten seuraa lista vuosista, joina Stevenson opiskeli ja löysi työn ja alkoi menestyä ja niin edelleen.

Kuvittelin, että Stevenson olisi käsitellyt elämäänsä raikkaasti ja ehkä jopa avoimesti. Harmi kyllä kirja latistuu nimenomaan listaksi saavutuksista ja satunnaisiksi maininnoiksi yksityiselämästä. Stevenson viittaa mielenterveysongelmiin, mutta ei käsittele niitäkään sillä tavalla, että lukija saisi aiheesta otetta tai samaistumispintaa.

Suuret odotukset, laiha tarjonta.

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Mun vuoro

Angie Thomas: Mun vuoro
Otava 2020, 393s.
Suom. Ilkka Rekiaro,
Räplyriikat suom. Niko Toiskallio

Angie Thomasin esikoisromaani, Viha jonka kylvät, teki ison vaikutuksen, joten tämä toinen kirja meni suoraan lukulistalle.

16-vuotias Bri haaveilee räppärin urasta. Sellaisesta, jonka hän saavuttaisi omilla taidoillaan, eikä vain edesmenneen räppäri-isänsä vanavedessä. Koulumenestys kärsii Brin keskittyessä räppijuttuihin, mutta kun äiti menettää työnsä, Bri päättää panostaa kaiken läpimurron saavuttamiseen.

Mun vuoro on koukuttava teos, jossa käsitellään laajempia asioita, kuin "vain" Brin ja hänen perheensä ongelmia. Esimerkiksi koulun turvatarkastuksessa pysäytetään enemmän tummaihoisia ja latinoita, kuin valkoihoisia. Osa vanhemmista ei pidä siitä, että koulun ovet on avattu kaikille etnisille ryhmille, vaikka se onkin koulun taloudelle eduksi.

Bri on hahmona todella ärsyttävä ja turhauttava. Hän ei siedä kritiikkiä, edes aiheesta. Ylipäätään hänellä on ongelmia auktoriteettien kanssa, eikä hän malta missään tilanteessa pitää päätään kiinni, vaikka pääsisi niin helpommalla. Brin parhaat ystävät, Malik ja Sonny, jäivät tarinassa harmillisesti hieman taka-alalle, Pooh-täti sentään saa ansaitsemansa huomion.

Kirjan suomentamisesta vastaavat Ilkka Rekiaro ja Niko Toiskallio, joista jälkimmäinen on suomentanut räplyriikat. Suomennokset toimivat mainiosti ja vasta kirjan luettuani tulin ajatelleeksi, että tämä toimisi varmaan loistavasti äänikirjana!

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Kavereita ei saa syödä!

Ryan T. Higgins: Kavereita ei saa syödä!
Into 2020, 40s.
Suom. Emilia Miettinen

Rakastuin tähän suloisesti kuvitettuun kuvakirjaan ensilukemalla!

Eppu on pieni Tyrannosaurus rex, joka aloittaa esikoulun. Hän järkyttyy, kun huomaa muiden eskarilaisten olevan lapsia! Ja sitten Eppu syö heidät kaikki. Mutta sylkäisee jokaisen ulos heti kun opettaja käskee. Epun on vaikea ystävystyä muiden lasten kanssa, eikä heidän toistuva syömisensä auta asiaa lainkaan. Lopulta Eppu yrittää ystävystyä luokan kultakalan kanssa, mutta siinä kohtaa tarina saakin todella yllättävän käänteen.

Kavereita ei saa syödä! on ihastuttavan hirnuttavan hauska. Luin sen ensin itse, sitten yhdessä ekaluokkalaisen kanssa ja sitten taas itsekseni. Luetutin sen myös talon muilla asukkailla ja se hihitytti ihan kaikkia. Higginsin kuvitustyyli on minusta valloittavan suloinen ja ilmeikäs. Tekstikin toimii loistavasti ja sitä on niin niukasti, että levotonkin lapsi takuulla malttaa kuunnella (tai pelaamaan hinkuva teini lukea) koko kirjan.

Minusta on virkistävää käsitellä eskariin menoa ja siihen liittyvää jännitystä näin höpsöllä tavalla. Tämä voi joillekin toimia parempana rohkaisuna, kuin realistiset kuvaukset eskariarjesta.

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Zombikuume

Kristina Ohlsson: Zombikuume
WSOY 2020, 202s.
Suom. Pekka Marjamäki

Kristina Ohlssonin Zombikuumetta lukiessa tuli pariin otteeseen hyvin epämukava olo. Kirja tuntui olevan siinä mielessä erikoisen ajankohtainen, että Edsalan pikkukaupungissa leviää tuntematon virus, johon ei tunneta parannuskeinoa. Eristystä suositellaan, tosin sairastuneille, ei terveille.

Kesä on ollut harvinaisen helteinen ja kaikkialla on pörrännyt ampiaisia jo varhaisesta keväästä. Sariastuneiden määrä lisääntyy jatkuvasti. Vieras mies ilmaantuu Herbertin ja isoisän ovelle eräänä yönä kyselemään majapaikkaa. Herbertin mielestä vieraassa on jotakin epäilyttävää. Herbert ja hänen paras ystävänsä Sally päättävät ottaa selville, mitä muukalaisella on oikein mielessään.

Zombeiksi muuttuvat sairastuneet eivät ole Herbertin elämän ainoa huolenaihe. Isoisä alkaa olla jo vanha, eikä ole toipunut ennalleen eräästä sairauskohtauksesta. Kunnan sosiaaliviranomaiset tuntuvat hönkivän niskaan jatkuvasti, eikä Herbertillä ole muita sukulaisia, joiden puoleen kääntyä. Vai onko?

Odotin Zombikuumeelta paljon. Tykkäsin Lasilapset-trilogiasta kovasti ja arvelin tämän aloittavan samantasoisen sarjan. Zombikuume on kuitenkin suunnattu edellistä sarjaa nuoremmille lukijoille. Teksti on varsin yksinkertaistettua ja juonikuviokin suoralinjainen. Vähän kummastelen sitä, että zombien lisäksi kuvioissa on ylipäätään tuo erittäin epäuskottava sukulaiskuvio. Ainakin sen olisi voinut toteuttaa jotenkin vähemmän läpinäkyvästi.

Minusta Zombikuume ei ollut kovin pelottava, mutta uskoisin sen sopivan hyvin kauhunnälkäisille alakoululaisille, ehkä 3.- 6. -luokkalaisille.

perjantai 17. huhtikuuta 2020

You Don't Have to Say You Love Me

Sherman Alexie: You Don't Have to Say You Love me
Little, Brown 2017, 454s.

Tässäpä mielenkiintoinen kirja, joka olisi takuulla jäänyt minulta lukematta, ellei työkaveri olisi sitä suositellut.

You Don't Have to Say You Love Me on Sherman Alexien muistelmateos äidistään. Vaikka oikeastaan se kertoo enemmän Sherman Alexiesta itsestään. Vai ehkä sittenkin hänen äitisuhteestaan? Alexie syntyi ja asui reservaatissa, kunnes lähti muualle opiskelemaan. Sherman Alexien ja hänen sisarustensa varhaislapsuutta väritti vanhempien alkoholismi. Isä joi koko ikänsä, mutta äiti lopetti juomisen niin päätettyään. Monenlaista vahinkoa oli kuitenkin jo ehtinyt tapahtua, ja tapahtuisi vastakin.

Tyyliltään You Don't Have to Say You Love Me on valloittavan omaperäistä kerrontaa. Välillä Alexie kirjoittaa muistoistaan perinteisten muistelmien tapaan, välillä runoina. Kappaleiden pituudet vaihtelevat ja kokonaisuus muistuttaa - kuten eräässä lyhyessä kappaleessa todetaankin - tilkkutäkkiä. Jopa siinä määrin, että osa kappaleista on keskenään hyvin samanlaisia. Tekstissä on toistoa, mutta se toimii upeasti.

Tykästyin tähän kirjaan todella paljon. Se on karu, raastava ja surullinen, mutta myös hauska, koskettava ja ehkä lopulta myös levollinen. En ole lukenut Sherman Alexielta mitään muuta, mutta kirjastosta löytyi hänen omaelämäkerrallinen nuortenromaaninsa The Absolutely True Diary of a Part-Time Indian, jonka aion lukea jossain vaiheessa. Tätä muistelmateosta suosittelen lämpimästi!

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Dodo

J.S. Meresmaa: Dodo
Myllylahti 2020, 157s.

Yksi tämän kevään kirjasadon odotetuimmista teoksista oli J.S. Meresmaan Dodo. Se on nuorille suunnattu säeromaani, jollaisia ei - ainakaan vielä - kovin paljon ole suomeksi saatavilla.

Iina asuu enimmäkseen poikaystävänsä luona, vaikka äiti ei asiaa tiedäkään. Lukion arvosanoja pitäisi saada paremmiksi, mutta viime aikoina Iina on keskittynyt enemmän masentuneen poikaystävän tukemiseen sekä dodoon. Dodo, jokin erikoinen eläin, tuli Iinan ja Tuukan elämään vahingossa ja sen olemassaolo on salattava muilta. Mutta nyt Iinan äiti ilmoittaa, että Iinan on muutettava kesäksi isänsä luokse vaikka ei ole nähnyt tätä vuosiin.

Dodon kerronta on kivutonta, vaikka Iinan elämä ei sellaista olekaan. Kaikki kasvukivut eivät toki satu, mutta sekoittavat elämää kuitenkin. Säeromaaneissa minuun vetoaa eniten niiden ilmavuus. Tekstiä on vähän ja se on taitettu niin ilmavasti, ettei lukeminen tunnu vaativan kuin sopivahkon valaistuksen: koko homma sujuu äärimmäisen vaivattomasti.

Pidin Dodosta, erityisen paljon sen loppuratkaisusta. En osannut aavistaa, mihin suuntaan tarina - ja Iina - lopulta olivat matkalla, mutta parempi niin.

tiistai 7. huhtikuuta 2020

100 asiaa maapallosta

Jerome Martin, Darran Stobbart, Alice James,
Tom Mumbray, Alex Frith & Rose Hall:
100 asiaa maapallosta
Lasten keskus 2020, 128s.
Suom. Marketta Pyysalo
Kuvitus: Federico Mariani, Parko Polo & Dale Edwin Murray


100 asiaa -tietokirjasarja on todella mainio. Tällä kertaa aiheena on maapallo ja kylläpä kirjaan onkin saattu jälleen koottua mielenkiintoisia asioita.

Kirjan lukemalla oppii esimerkiksi sen, mikä ero on hiekalla, soralla, kivillä ja lohkareilla. (Koko, tarkemmat tiedot löytyvät kirjasta.) Tiesitkö, että kaikki maailman bakteerit painavat yhteensä enemmän kuin kaikki maailman ihmiset tai että lentoliskot eivät pystyisi lentämään nykypäivän ilmassa, joka on ohuempaa ja viileämpää kuin lentoliskojen elinaikana? Kirjassa kerrotaan myös aikavyöhykkeistä, Vietnamissa sijaitsevasta maanalaisesta sademetsästä ja painovoimasta.

Minusta kiehtovinta oli lukea siitä, miten suuri vaikutus Australian maisemaan on ollut vapaaksi päästetyillä kaneilla ja siitä, kuinka susilauman vaikutus luonnon tasapainoon oli niin merkittävä, että kun sudet ajettiin pois, joki muutti kulkuaan.

Kirja on kauttaaltaan kuvitettu havainnollistavin värikuvin, mikä tekee lukemisesta kivaa ja suuresta tietomäärästä huolimatta kevyttä.

Kirja sopii mainiosti jo pienillekin alakoululaisille.

torstai 2. huhtikuuta 2020

Syvään päähän

Kate Davies: Syvään päähän
Gummerus 2020, 418s.
Suom. Kristiina Vaara

Julia on harrastanut seksiä viimeksi kolmisen vuotta sitten ja asia ahdistaa sen verran, että kun tilaisuus seksiin tulee, Julia tarttuu siihen. Silläkin uhalla, että uusi tuttavuus haisee vähän pahalle ja asuu kämppisten kanssa nuhjuisessa asunnossa. Kun ilta päättyy Julian osalta tyydyttämättömänä, peniksen rikkomisesta syytettynä, ei seksistä jää kovin ilahduttavaa muistikuvaa. Eräissä juhlissa Juliaa lähestyy itsevarma lesbo ja jonkin aikaa asiaa pohdittuaan Julia päättää antaa lesboseksille mahdollisuuden. Ja rakkaudelle siinä sivussa.

Kate Daviesin Syvään päähän on ronskia ja riemukasta luettavaa. Mitään höttöistä hömppää tämä ei kuitenkaan ole, sillä kaiken riehakkuuden keskellä käsitellään myös vakavia asioita, kuten vallankäyttöä parisuhteessa. Mutta silti, pääasiassa Syvään päähän on nimenomaan kepeää luettavaa. Seksiä on paljon ja kuvaukset ovat suorasukaisia. Turha odottaa mitään kiertoilmauksia tai hentoisia vihjailuja, vaan lukijan on hyvä varautua vittuihin, pilluihin ja naimiseen, seksijuhliin, -keinuihin ja lukuisiin seksileluihin.

Suosikkihahmoni koko kirjassa taisi olla Julian terapeutti - terapeuttiharjoittelija tarkkaan ottaen - Nicky, joka on kenties aivan liian suorasukainen valitsemaansa ammattiin. Hän neuvoo, käskee ja ohjeistaa, arvostelee, eikä edes yritä teeskennellä kiinnostunutta tai empaattista silloin kun kärsii itse PMS-oireista.

Haluaisin suositella tätä kirjaa kaikille, mutta tajuan ettei tämä todellakaan ole kaikkien mieleen. Mutta jos haluat lukea jotakin riehakasta ja kainostelematonta, Syvään päähän on juuri sellaista.

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Kesken jäänyt kirja: Evelynin seitsemän kuolemaa

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa
OTava 2020, 492s.
Suom. Jaakko Kankaanpää

Luen hyvin vähän dekkareita tai jännäreitä, mutta silloin tällöin iskee kaipuu piinaavan jännityksen pariin. Evelynin seitsemän kuolemaa kuulosti monin tavoin ihanteelliselta kirjalta. Sitä kuvataan takakannessa yhdistelmäksi Agatha Christien dekkareita ja Black Mirror -tv-sarjaa. Christietä olen lukenut vain muutaman kirjan verran, mutta pitänyt niistä kaikista, Black Mirrorista taas tykkäsin niin paljon kuin ahdistavista ohjelmista vain voi.

Evelynin seitsemän kuolemaa sijoittuu syrjäiseen - ja vähän raihnaiseen - kartanoon, jonne on kutsuttu joukko vieraita tanssiaisia viettämään. Illan päätteeksi kartanon tytär, Evelyn, murhataan. Seuraavana aamuna vieraat heräävät uudestaan tanssiaispäivään ja Evelyn murhataan uudestaan. Vain murhaajan paljastamalla kierre voidaan katkaista ja aika alkaa kulkea normaalisti.

Asetelma on siis todella kutkuttava ja kiinnostava. Tekstikin on ihan sujuvaa, mutta jokin tässä tökki heti alkuunsa. Luin, luin ja luin, mutta kun sivulla 160 en edelleenkään ollut päässyt tarinan imuun, oli vain pakko luovuttaa. En kiinnostunut päähenkilöstä, Aiden Bishopista, jonka (vaihtuvin) silmin tarina etenee. Kukaan hahmoista ei itse asiassa herättänyt isompaa kiinnostusta, ei edes se kuoleva Evelyn.

Siinä missä kuvittelin kirjan tarjoavan jännitystä ja yllättäviä käänteitä, luin vain tylsistyneenä käänteistä, jotka eivät kiinnostaneet.

Kirja on kuitenkin kerännyt paljon kehuja, joten todennäkösiesti vika oli puhtaasti lukijassa. Ei minun kirjani, mutta monien muiden kyllä.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Memento mori

Tiitu Takalo: Memento mori
WSOY 2020, 228s.

Memento mori -sarjakuva-albumi kertoo Tiitu Takalon omista kokemuksista. Hän havahtuu keskellä yötä sietämättömään päänsärkyyn, joka lamauttaa koko kehon. Takalo viedään ambulanssilla ensiapuun, jossa hänellä todetaan hengenvaarallinen aivoverenvuoto.

Takalo kertoo kokemuksestaan avoimesti, myös toipumiseen liittyvistä haasteista. Takalon tarina tulee lähelle ja koskettaa. Piirrosjälki on ihailtavan luontevaa ja ilmeikästä. Hillityt värit muutamine tehosteväreineen tukevat tarinan tunnelmaa vahvasti.

Ei tästä oikein muuta voi sanoa kuin että erittäin laadukas sarjakuva kokemuksesta, jota ei kenellekään toivoisi osuvan.

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Giant Days vol. 12

John Allison: Giant Days vol. 12
Boom! Box 2020, 112s.
Kuvitus: Max Sarin & John Allison

Ai että, Giant Daysin kahdestoista albumi on 75 prosenttisesti mahtava.

Edillä on haasteita tyttöystävänsä kanssa, jolla taas on haasteita alkoholin suhteen. Daisy menee autokouluun, Estherin työpaikalta katoaa tavaraa ja Susan haluaa ratkaista kadonneiden tavaroiden arvoituksen. McGraw:n veli menee naimisiin, mikä olisi sinänsä mielenkiintoista, mutta Allisonin itsensä kuvittamana liian kulmikasta luettavaa.

Tykkään näistä kaveruksista kovasti, vaikka toivoisinkin tyttöjen olevan nykyistä tiiviimpi kolmikko. Eihän se kovin uskottavaa olisi, kun elämä tahtoo aina tunkea joka väliin, mutta en ole vielä ollenkaan valmis sellaiseen hitaasti erilleen kasvamiseen, mitä ehkä on jo ilmassa.

Mutta onneksi jatkoa on vielä tulossa. Toivottavasti Allison malttaisi pysyä käsikirjoittajana ja jättää kuvituksen Sarinin vastuulle.

perjantai 20. maaliskuuta 2020

Suhteellisen vapaata

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata
Otava 2020, 380s.

"Mä oon miettinyt tätä romantiikan pakkoa. Että presidenttiehdokas voi kyllä kyseenalaistaa evoluution ja puoli Pohjanmaata on rokotekriittisiä, mutta kukaan ei tunnu kyseenalaistavan romanttista rakkautta."

Noin nelikymppinen Klaara rakastaa miestään, mutta seksi ei enää oikein kiinnosta. Siis Ilmarin kanssa. Parisuhteessa seksi on jotakin, mikä pitää suorittaa suuriin piirtein säännöllisesti, jotta sitä voisi hyvällä omallatunnolla olla ajattelematta jonkin aikaa. Klaara haluaisi seksin olevan sellaista, kuin se tuoreissa suhteissa parhaimmillaan on: kiihkeää, himokasta, houkuttelevaa - uutta. Kun parisuhdeterapeutista ei ole minkään valtakunnan apua, Klaara ehdottaa Ilmarille avointa suhdetta. Voisiko sellainen toimia?

"Kun pääsee rauhassa laukkaamaan aidan toiselle puolelle, huomaa ettei siellä ole sen kummempaa."

Suomisen kirja näyttää päälle päin kevyeltä viihderomaanilta, mutta sisältö on kantta huomattavasti tukevampaa. Kirjan alkupuoli veti hyvin, mutta jostakin syystä oma lukuvauhtini tyssäsi hyvin pian päähenkilöiden Tinderiin kirjautumisen jälkeen. Jotenkin odotin, että suhteen "avaamisesta" olisi puhuttu enemmän. Joko keskenään tai kavereiden kanssa. Toki Klaara puhuukin, mutta keskustelut ovat enimmäkseen hyvin yksipuolisia: Klaara kertoo hänen ja Ilmarin uudesta järjestelystä ja muut lähinnä taivastelevat. Rakentavaa tai edes kovin kiinnostunutta keskustelua ei kauheasti pääse syntymään.

"Parisuhde on kirjoittanut itselleen omat säännöt. Muissa ihmissuhteissa omistuksenhalu on kielteistä. Jo lapsena lelut pitää jakaa. Jos aikuinen omii kavereita tai töissä panttaa tietoa, pidetään häntä ärsyttävänä ja lapsellisena. Mutta Parisuhde noudattaa aivan omia lakejaan."

Kerronta etenee Klaaran näkökulmasta, mutta välillä esiin nostetaan Parisuhde. Nämä osuudet olivat kiinnostavia, sillä ne onnistuvat tönimään pinttyneitä ajatusmalleja.

Suhteellisen vapaata on kiinnostava kirja, mutta loppua kohti väsähdin. En tiedä oliko tarinaa pitkitetty liikaa vai olinko odottanut jotakin hätkähdyttävämpää.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Hurja jengi

Aaron Blabey: Hurja jengi
Into 2020, 138s.
Suom. Annukka Kolehmainen

Olen ihastellut kirjaston ruotsinkielisellä osastolla hauskan näköistä kirjasarjaa ja vähän tuhahdellut kateudesta, kun Aaron Blabeyn The Bad Guys:eja ei ole käännetty suomeksi. Paitsi että nyt on!

Hurja jengi koostuu herroista Susi, Hai, Käärme ja Piraija. Herra Susi on kutsunut koolle kolme muuta yleisesti pahiksena tunnettua tyyppiä, sillä hänen mielestään on aika tehdä ryhtiliike. Ei enää ilkeyksiä ja julmuuksia, vaan hyviä tekoja! Vanhoista tavoista on vain vähän hankala pyristellä eroon, etenkin jos ei oikeastaan ole itse edes toivonut mitään muutoksia, vaan mieluummin söisi kuin pelastaisi puuhun juuttuneen kissan.

Hurja jengi on hauska ja vauhdikas kirja. Se sopii erityisen hyvin niille lukijoille, jotka ovat kahlanneet Neropatit ja Kapteeni Kalsarit moneen kertaan läpi ja kaipaavat jotakin saman tapaista luettavaa. Blabeyn teksti ja kuvat ovat ilmeikkäitä ja hahmot pöhköydessään hyvin sympaattisia. Parasta on tietysti se, että sarjan seuraava osa ilmestyy suomeksi jo ensi syksynä.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Kevinin huikea pako

Philip Reeve: Kevinin huikea pako
Aurinko kustannus 2020, 157s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Sarah McIntyre

Lentävä, pulska Kevin-poni on jälleen täällä!
Kevin asuu Maxin kotitalon katolla ja elo on oikein kivaa. Ystävykset puuhailevat yhdessä niitä näitä ja kaikki sujuu mukavasti. Teinitähti Misty Twiglet hankkii lähiseudulta kartanon, jonka puistoon hän haluaa koota erikoisia olentoja. Lentävä poni olisi kiva lisä kokoelmaan, mutta eihän Kevin ole myytävissä. Maxin sisko ihailee Misty Twigletiä ja lentää Kevinillä tähteä tapaamaan, mutta vierailu ei pääty ollenkaan hyvin.

Kevinin huikea pako on sievä pieni kirja, joka vetoaa monenikäiseen lukijaan. Meillä sen luki ensimmäisenä ekaluokkalainen, sitten minä. Tarinassa on sopivassa mittakaavassa seikkailua ja jännitystä. McIntyren runsas kuvitus on ilo silmälle ja tukee tarinaa loistavasti. Hieman käännöksessä on ajoittaista kömpelyyttä, mutta se ei juuri menoa haittaa.

torstai 12. maaliskuuta 2020

Tämä on haaste

Celeste Barber: Tämä on haaste
Aula & Co 2020, 279s.
Suom. Terhi Kuusisto

Näyttelijä ja koomikko Celeste Barber taitaa olla tunnetuin mm. muotikuvia versioivasta Instagram-tilistään, niin myös minulle.

Tämä on haaste on letkeä omaelämäkerrallinen teos, jossa Barber kertoo, no, elämästään. Barberilla on ADD (tai mahdollisesti ADHD, en nyt muista, en kuunnellut niin tarkasti, sanoo hän), joten koulunkäynti oli hänelle haastavaa keskittymisvaikeuksien vuoksi. Barberin tyyli pysyy kautta kirjan varsin leppoisana, vaikka aiheet eivät todellakaan ole vain kivoja tai hassuja.

Kirjan lukemisesta on jo jonkin aikaa ja muistan siitä parhaiten sellaisen kohdan, kun Celesten isosisko kertoo tälle heidän (keksitystä!!) kuolleesta veljestään, joka on haudattu ulkovaraston lattian alle. Tarina on toki ihan kamala, mutta nauratti minua silti.

Barber kirjoittaa ilmavasti ja miellyttävän jutustelevaan sävyyn, joten kirjan lukeminen kävi hämmentävän nopeasti. Kansikuvan kepeys on hienoisessa ristiriidassa sisällön kanssa, mutta mitäpä tuosta. Tämä on haaste on mainio kirja.

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol.1

Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius:
Juice puhuu. Kootut muistelmat Vol. 1
Into 2020, 248s.

Juice puhuu on sellainen kirja, jonka lukeminen tuntuu kuuntelemiselta. Kirja onkin koottu vuosien 1989-1990 aikana tehdyistä haastatteluista, joten ei ole mikään ihme että taiteilijan ääni kuuluu. Alkuun vaati totuttelua se, että kirjassa puhuu todellakin vain Leskinen: haastattelijoiden repliikit on karsittu pois. Oletettavasti myös Leskisen puheista valtaosa on jätetty kirjan kansien ulkopuolelle, sillä 40-tuntisen haastattelun puolikkaassa olisi takuulla ollut materiaalia tuhdimpaankin kirjaan.

Kirjassa edetään periaatteessa kronologisesti Leskisen saapumisesta Tampereelle XV yö (Tauko III) -levyn julkaisemiseen asti. Mutta kuten nyt muisteloissa usein käy, yhdestä asiasta tulee mieleen joku aiempi tapahtuma ja siitä ehkä joku kolmas, joten ajallisesti pompitaan välillä kuitenkin vähän siellä täällä.

Liekö ahneutta vai mitä, mutta olisin halunnut lukea enemmän Leskisen laulujen taustoista. Vaikka levytykset käydään mukamas tarkasti läpi, kaikista kappaleista Leskinen ei (tässä kirjassa) sano välttämättä yhtään mitään.

Odotin hieman syvällisempää pohdintaa tai ylipäätään jotakin uutta tietoa, sanotaanhan takakannessakin, että kirja "perustuu leikkaamattomiin haastattelunauhoihin, joita ei koskaan aiemmin ole päässyt julkisuuteen." No, vaikka hieman petyinkin - ja myönnetään että loppua kohti jopa hieman turruin kirjan lukemiseen - Juice puhuu on joka tapauksessa kiinnostava teos. Toisenkin osan aion ehdottomasti lukea.

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Lähikaupan nainen

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Gummerus 2020, 126s.
Suom. Raisa Porrasmaa



36-vuotias Keiko on tehnyt osa-aikatyötä samassa lähikaupassa jo 18 vuotta. Yleensä osa-aikatyötä tekevät vain opiskelijat ja vielä harvempi ei edes haaveile toisenlaisesta, kunnianhimoisesta, työstä. Keiko on kuitenkin erilainen kuin muut. Hän ei ole koskaan seurustellut, eivätkä sosiaaliset suhteet ylipäätään ole hänelle helppoja tai edes kovin kiinnostavia. Lähipiiri kuitenkin painostaa Keikoa parisuhteeseen ja parempaan työhön. Osin muita miellyttääkseen, osin saadakseen painostuksen loppumaan, Keiko yrittää ratkoa "ongelmat" tehokkaasti ja järkisyihin vedoten.

"Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa."

Lähikaupan nainen on erikoinen kirja. Keiko on hahmona kiinnostava, mutta kieltämättä varsin omituinen. Hän ei ole miellyttävä, mutta se ei häiritse häntä itseään lainkaan. Mutta vaikka en Keikosta pitänytkään, minua turhautti hänen lähipiirinsä jatkuva mäkätys. Jos kerran joku on aivan tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se on, olkoonkin jonkun toisen silmissä vaatimatonta, niin miksi se on muille niin iso ongelma? Jos yksi haaveilee perhe-elämästä, ei se silti ole kaikkien unelma.

Tämä kirja jätti omituisen jälkimaun. Tavallaan pidin kirjasta paljonkin, mutta jälkeen päin Keikon tarinan ajattelemisesta tulee melkeinpä epämiellyttävä olo.

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Katie-Kate

Anu Kaaja: Katie-Kate
Teos 2020, 257s.

Anu Kaajan Katie-Kate päätyi luettavakseni ihan sattumalta. Nostelin töissä uusia kirjoja esille, kun kiinnitin huomioni kivan väriseen kirjaan. Pikaplarasin sisältöä ja katsoin, että onpa ilmavan näköinen taitto ja niin kannoin kirjan kotiin. Vasta kotona luin takakansitekstin ja aloin empiä: olisikohan Kate Middleton -kaksoisolennon ja iäkkäämmän rojalistipariskunnan suhde ihan minun juttuni? Varsinkaan, jos kirjassa "valtavirtaporno ja tuhkimosadut iskevät yhteen ennennäkemättömällä voimalla."

Mutta minä melkeinpä rakastuin tähän omituiseen kirjaan!
En ole ihan varma siitä, mitä loppujen lopuksi luin, mutta tämä on loistava!
Erityisen hämmentävää on se, että Kaaja todellakin onnistuu yhdistämään prinsessat (sekä ihan oikeat kuninkaalliset että Disney-prinsessat), pornon monissa muodoissaan ja Katie Pricen toimivaksi kokonaisuudeksi. Tai en minä tiedä onko tässä yksi kokonaisuus vai monta pientä, mutta ihan sama!

Täytyy tutustua Kaajan aiempiinkin kirjoihin jossakin vaiheessa.

lauantai 29. helmikuuta 2020

Aavikon eläimet suuressa kaupungissa

Katalina Brause: Aavikon eläimet suuressa kaupungissa
Aurinko Kustannus 2019, 139s.
Suom. Maarit Varpu
Kuvitus: Wiebke Rauers

Aavikkokettu, dromedaari, kameleontti ja termiitti eivät ehkä kuulosta sellaiselta porukalta, joka yleensä viihtyisi yhdessä, mutta Finnek, Dumdidum, Sandiago ja Timmy ovat hyviä ystäviä. Niin hyviä, että he asuvat yhdessä hylätyssä termiittikeossa. Eräänä päivänä Dumdidum näkee lehdessä punaisen sateenvarjon kuvan ja lähtee siltä seisomalta kaupunkiin sateenvarjoa etsimään. Kun kolme muuta kaverusta huomaa yhden puuttumisen, lähtevät he tietysti tätä etsimään. Kaupungissa he tutustuvat Briossiin, pieneen kenguruhiireen ja kun Dumdidumkin on jo löytynyt, päättävät he hieman katsella ympärilleen ja osallistua suureen autokilpailuun.

Aavikon eläimet suuressa kaupungissa on todella söpösti kuvitettu kirja. Kuvia on runsaasti ja ne elävöittävät tekstiä miellyttävällä tavalla. Teksti on isohkoa ja väljästi taitettua, joten sivumäärästään huolimatta tämä kirja sopii mainiosti jo pienellekin lukijalle.

Näiden eläinystävysten uusia seikkailuja pääsee lukemaan jo toukokuussa, kun sarjan toinen osa, Aavikon eläimet villillä virralla, ilmestyy.

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Glitch. Sensored Reality 2

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa:
Glitch. Sensored Reality 2
Tammi 2019, 399s.

Minako on monin tavoin hukassa. Hänen äitinsä on kadonnut, eikä ennen niin rakas peliharrastus houkuttele tai edes tunnu turvalliselta. Minako pääsee kuitenkin oppilaaksi videopeliakatemiaan, joten pelien pariin on palattava. Edessä on viikinkiaiheinen peli, jolla testataan oppilaiden kykyjä. Mutta onko pelillä jokin muukin tarkoitus?

Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan yhteistyössä kirjoittama Glitch on Sensored Reality -trilogian toinen osa. Kolmas osa, Replica, ilmestyy toukokuussa. Glitch alkaa vähän hitaasti ja kirja jäikin minulla pariksi kuukaudeksi yöpöydälle. Mutta toisella yrittämällä tarina veikin harvinaisen tehokkaasti mukanaan ja luin koko kirjan parissa päivässä. Pelikohtaukset ovat todella vauhdikkaita ja kiinnostavia, melkein liiankin, sillä Minakon reaalimaailman puuhailut tuntuivat välillä suorastaan epäkiinnostavilta.

Kerronta on enimmäkseen sulavaa, mutta muutama töksähdys - joko ajatus- tai kirjoitusvirhe - aiheutti pieniä kompurointeja lukemiseen. Keskityin niin kovasti The Last Viking King -pelikuvauksiin, että Minakon ihmissuhdekuviot eivät näköjään jättäneet suuria muistijälkiä.

Trilogian päätösosa on takuulla lukulistalla. Toivottavasti tajuan lukea sen mahdollisimman tuoreeltaan, kun toisen osan tapahtumat ovat vielä suurin piirtein muistissa.

maanantai 24. helmikuuta 2020

Kahden kirjan verran viihdettä

Beth O'Leary: Kimppakämppä
WSOY 2020, 445s.
Suom. Taina Wallin
Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
Gummerus 2020, 341s.
Suom. Paula Takio




Luin peräkkäin kaksi hömppäkirjaa, eli kevyttä viihdekirjallisuutta.
Ensin tartuin Beth O'Learyn Kimppakämppään, jonka hotkin kahdessa päivässä.

Tiffylla on kiire löytää edullinen asunto ja monen huonon vaihtoehdon edessä hän päätyy vähän erikoisempaan kimppakämppään, jossa asukkaat jakavat sängyn. Tiffy viettää sängyssä yöt ja yötöitä tekevä kämppis päivät. Tiffyn ja kämppiksen ei tarvitse nähdä toisiaan ollenkaan.

Tiffy ja Leon kommunikoivat lähinnä post it -lapuin ja vähitellen suhde alkaa saada syvempiä sävyjä. Kun kuvioissa pyörii Tiffyn vastenmielinen ex sekä Leonin syyttömänä vankilassa viruva veli, on tarinassa mukana myös vähän vakavampia piirteitä. Mutta kevyttä tämä oli silti. Ja aivan mahtavan viihdyttävää! Nautin suunnattomasti.

Kimppakämpästä intoutuneena päätin lukea toisen kevyen kirjan heti perään. Jenny Colganin Uusia lukuja ja onnellisia loppuja kuulosti juuri sopivalta kirjastoihmiselle: Nina jää työttömäksi pienen kirjaston suljettua ovensa lopullisesti. Hän päätyy (vähän kaikkien yllätykseksi) ostamaan suuren pakettiauton ja muuttamaan Skotlantiin, missä kirjanjanoiset ihmiset ottavat Ninan pakettuautokirjakaupan avosylin vastaan. Luvassa olisi kirjarakkautta ja todennäköisesti myös romantiikkaa.

Mutta ei hyvänen aika! Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on auttamatta liian kesy. Nina on ärsyttävän avuton ja lapsellinen, jotenkin todellisuudesta vieraantunut tapaus. Tässä kirjahypetys ja lukemisen ylistäminen on niin ylitsevuotavaista, että jopa minua vaivaannutti. Uskottavuutta en hirveästi odottanutkaan, mutta joku raja sentään! Ninalla on - tietysti hyvin viaton ja romanttinen - suhteen tapainen veturinkuljettajaan, joka sitten pysäyttelee tavarajunaansa Ninan kohdalla ihan yhtenään. Kun sitä romantiikkaa sitten on, se on erikoisen teennäistä. Nina haluaisi runoja ja piknikkejä, romanttisia kävelyretkiä ynnä muita ja tiuskii menemään, kun mies ei olekaan ihan samoilla linjoilla. Kaiken tämän siloitellun kiltteyden keskellä, tai sen päätteeksi, rajuksi väitetty seksi tuntui lähinnä siltä, että kirjaan on väkisin yritetty saada hieman potkua.

Kimppakämppää suosittelen lämpimästi, tätä jälkimmäistä en.
Ehkä luen tätä lajia jatkossa yhden kirjan silloin tällöin, ettei tule tällaista yliannostuksen vaaraa.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Tämän haluat tietää

James Maclaine: Tämän haluat tietää!
Lasten Keskus 2020, 32s.
Suom. Sirpa Hietanen
Kuvitus: Annie Carbo



Kiinnostaako nippelitieto?
Onko tiedonjanosi laaja-alainen, mutta et jaksa keskittyä yhteen asiaan pitkäksi aikaa?
Siinä tapauksessa Tämän haluat tietää! on sinun kirjasi!

Veikeästi kuvitettu lasten tietokirja sisältää pieniä, mielenkiintoisia faktoja vaikka mistä. Tämän kirjan luettuasi tiedät muun muassa sen, että Kiinalla on 14 rajanaapuria, mikä on enemmän kuin millään toisella valtiolla; että pilven muoto riippuu siitä, kuinka korkealla ja missä lämpötilassa se muodostuu; että Niili on jäätynyt kerran (vuonna 1010) ja että vuonna 1992 nettisivustoja oli vain 10.

Nelivärikuvitettu kirja on houkutteleva ja lennokkaasti aseteltu teksti houkuttelee lukemaan vielä yhden faktan - ja toisen, ja kolmannen - lisää.

Tämän haluat tietää! sopii mainiosti niin alakoululaiselle kuin työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin satunnaisia tietoiskuja kaipaavalle keski-ikäisellekin.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Vastatuuleen

Kukka Ranta & Jaana Kanninen:
Vastatuuleen
Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta
S&S 2019, 364s.


Aloitin Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen-kirjan lukemisen lokakuun lopulla, heti kirjamessujen jälkeen. Teksti on tietopitoista, mutta jouhevaa luettavaa. Sisältö on kuitenkin sen verran ahdistavaa luettavaa, että minun oli pidettävä välissä pitkiäkin taukoja.

Bloggasin nelisen vuotta sitten Veli-Pekka Lehtolan kirjasta Saamelaiskiista. Muistan edelleen, miten paljon minua turhautti moni asia (erityisesti se, ettei Suomi ollut edelleenkään ratifioinut YK:n ILO 169 -sopimusta) ja kas kummaa, asiat eivät ole sittemmin muuttuneet ainakaan sen paremmiksi.

Ranta ja Kanninen käsittelevät saamelaisuutta monelta eri kantilta. He käsittelevät esimerkiksi kolonialismia, saamelaisten maa-alueita, saamelaislasten koulunkäyntiä ennen ja nyt, sotien vaikutusta saamelaisten elämään. Myös ilmastonmuutosta, kulttuurista omimista ja saamelaisuuden määritelmää käydään läpi.

Lukiessa olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja, jotta kaikki ajatukset eivät nyt blogatessa olisi yhtä sekavaa mössöä. Joka tapauksessa edelleen kummastelen sitä, miten tehokkaasti saamelaiset sivuutetaan ihan jo koulujen oppikirjoissa. Enemmän opitaan Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista kuin tästä Euroopan ainoasta. Järkytyin, kun vasta tämän kirjan luettuani tajusin, miten massiivisilla välineillä kultaa Lapissa kaivetaan ja millaisia vaikutuksia kaivoksilla on esimerkiksi poronhoitoon.

Vastatuuleen on pysäyttävä tietokirja, johon kannattaa tutustua ajan ja ajatuksen kanssa.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Koiramies ja kaksi kissanpentua

Dav Pilkey: Koiramies ja kaksi kissanpentua
Tammi 2020, 251s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta

Dav Pilkey ja Jeff Kinney ovat meidän lasten suosikkikirjailijoita. Pilkeyn Kapteeni Kalsarit ja Koiramiehet, samoin  kuin Kinneyn Neropatit eivät liiemmin ehdi kirjahyllyssä käydäkään, kun joku kolmesta lukee niitä taas.

Koiramies ja kaksi kissanpentua aiheuttikin pienen kriisin, kun ihan jokainen pojista olisi halunnut lukea sen ensimmäisenä, mutta selvittiinpä siitäkin.

Jos Koiramiehen tarina ei ole tuttu, kerron sen alkuun aivan lyhyesti: olipa kerran poliisi ja olipa kerran poliisikoira. Sitten kävi niin ikävästi, että poliisin pää kuoli ja koiran kroppa kuoli. Onneksi lääkärit keksivät yhdistää poliisin kropan ja koiran pään ja niin syntyi Koiramies!

Tällä kertaa ilkeä Pete-kissa karkaa vankilasta ja tilaa kloonauskoneen voidakseen tehdä pahuuksiaan nopeammin. Kloonauslaitteesta putkahtaakin, vastoin Peten odotuksia, kissanpentu. Koiramies taas määrätään vahtimaan kuolleen Voltti-kalan raatoa, mutta eihän sekään homma suunnitelmien mukaan mene. Edessä on tietysti melkoisia sotkuja ja seikkailuja, mutta myös onnellinen loppu.

Mukana on jälleen Liik-kuva-kuva -sivuja, joita vispaamalla kuvat liikkuvat. Kirjan lopusta taas löytyy muutamia piirustusohjeita, sekä lyhyt ja herttainen sarjakuva lukukoirista!

Ekaluokkalaisen mielestä tämä oli ehdottomasti paras Koiramies, ja minä taidan olla samaa mieltä.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Lupa

Sita Salminen: Lupa
Kosmos 2019, 208s.


Kuten monelle muulle, minullekin eroottisista novelleista tulee ensimmäisenä mieleen muinaisen Regina-lehden Naisen unelmia. Sita Salmisen esikoisteokselta Lupa odotin tasokkaampaa ja monipuolisempaa tarjontaa.

Sinänsä sisältö on kohtuullisen monipuolista. Kirjan novelleissa on heteropareja, mies- ja naispareja sekä yksi kolmen kimppa. Seksiä harrastetaan oman kumppanin, tuntemattoman ihmisen tai vähän molempien kanssa. On perinteistä panemista ja omaa kivaa, seksileluja ja kevyttä alistamista.

Kokonaisuus on kuitenkin harmillisen toisteinen. Seksi on hyvin penetraatio- ja orgasmikeskeistä ja kaikki ovat hämmentävät taidokkaita tyydyttämään kumppaninsa, myös ne satunnaiset. Vain viimeisessä novellissa ohimennen mainitaan, että [m]iehen otteet ovat hiukan kömpelöt. Hän ei ehkä ole tehnyt tällaista ennen. Toki ymmärrän sen, että eroottinen novelli olisi aika ankea, jos kukaan ei tyydyttyisi, mutta kun kirjaa hehkutetaan seksipositiivisuuden puolestapuhujana, niin edes hippunen olisi saanut olla haasteitakin mukana. Plussaa siitä, että kondomi mainittiin edes muutamassa novellissa!

Lukiessa huomio kiinnittyi sanavaraston suppeuteen. En todellakaan pidä aromipesän ja rakkauden sauvan kaltaisista kiertoilmauksista, mutta Salmisen teksti on hieman liian täynnä haaraväliä, lantionpohjalihaksia, vaginaa ja vakoa. Arvostan suoruutta, mutta tunnelman luomisessa anatomisesti korrektit ilmaukset eivät välttämättä toimi toivotulla tavalla.

Lupa on kokonaisuutena ihan ok. Ehkä novelleissa pelataan vähän turhan varman päälle. Väkisinkin tulee mieleen se, kuinka Fifty Shades of Greysta kohkattiin rajujen seksikohtausten vuoksi, vaikka siinä ainoassa lukemassani osassa harrastettiin suurista puheista huolimatta varsin tavanomaista seksiä.

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Ällistyttäviä ystävyksiä kasvien ja eläinten maailmassa

Emilia Sciubak: Ällistyttäviä ystävyksiä
kasvien ja eläinten maailmassa
Aurinko Kustannus 2020, 28s.
Suom. Maarit Varpu

Homeros-kissa ärsyyntyy, kun missään ei saa olla rauhassa ja tuntuu, ettei kukaan arvosta häntä. Homeros päättää lähteä etsimään uusia, parempia ystäviä. Homeroksen ystävänetsimisretki toimii näppäränä taustatarinana, kun kirjassa halutaan esitellä erilaisia yhteiseläjiä. Kirjassa kerrotaan muun muassa siitä, kuinka merivuokko suojelee vuokkokalaa polttavilla lonkeroillaan; lehmähaikara hakeutuu norsujen seuraan, koska norsujen läheisyyteen kertyy paljon haikaroiden ravinnoksi kelpaavia hyönteisiä; rantasipi puhdistaa niilinkrokotiilien hampaita ja kuinka eräs käärmelaji asuu kilpikonnien kaivamissa luolissa.

Piirrokset ovat miellyttävä yhdistelmä realismia ja lapsekkuutta. Eri eläimet ovat tunnistettavissa, mutta eivät liian realistisia. Kirja sopii sinänsä hyvin pienenkin lapsen luettavaksi, mutta sanasto on paikoin haastavaa. Minunkin piti lukea useampaan kertaan rhizobiabakteerit, kyhmylyhtykrotti, sieppodrongo ja galapagoksenjättiläiskilpikonna.

Loppujen lopuksi Homeros huomaa, etteivät hänen asiansa niin mahdottoman huonosti olleetkaan. Kirjan lopusta löytyy yksi sokkelo, sekä leikkimielinen testi, jonka avulla voi miettiä, millainen kaveri itse on muille.

Ällistyttäviä ystävyksiä kasvien ja eläinten maailmassa on näyttävä ja kiinnostava tietokirja, jota on erityisen kiva lukea yhdessä lapsen kanssa.

lauantai 8. helmikuuta 2020

Paperilla toinen

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020, 188s.


Emmi-Liia Sjöholmin autofiktiivinen esikoisteos Paperilla toinen on ollut näyttävästi näkyvillä "kaikkialla", joten pakkohan minunkin oli se lukea ja nähdä, mistä oikein puhutaan.

Teksti on taitettu ilmavasti ja luvut ovat pääasiassa hyvin lyhyitä. Sjöholm käy läpi 14-vuotiaana tehtyä aborttia, seurustelusuhteita ja seksiä, äitiyttä ja ystävyyssuhteita. Päiväkirjamaiseksi kokemani teksti ei etene kronologisesti, vaan ajassa pompitaan joustavasti edestakaisin. Sjöholm kirjoittaa hyvin suoraan ja avoimesti, siten että etenkin joidenkin seksikokemusten kohdalla tyyli tuntui jopa liioitellulta. En koe olevani erityisen estoinen ihminen ja kannatan seksistä puhumista, mutta näköjään irralliset maininnat sekalaisista panemisista eivät kuitenkaan ole sitä, mitä kirjallisuudelta haen.

Eniten pidin kirjan nopealukuisuudesta. Lyhyitä kappaleita on helppo lukea vielä yksi ja vielä yksi, jopa väsyneenä. Lievästä napinasta huolimatta Paperilla toinen oli ihan mielenkiintoinen kirja.

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Porno sijainen

Riika Ruottinen: Porno sijainen
Sarjakuvia työelämästä
Pokuto 2019, 158s.

Opettajan työ ei takuulla ole helpoimmasta päästä edes silloin, kun olosuhteet ovat ihanteelliset. Millaista on toimia opettajana, kun työsuhteet ovat pelkkiä sijaisuuksia tai muuten vain lyhyitä pätkiä ja opetustilana ikkunaton huone sisäilmaongelmaisessa rakennuksessa? Voiko opetuksessa hyödyntää omia ja oppilaiden vahvuuksia, vai onko joku kokeneempi kollega heti napisemassa ja muistuttamassa siitä, miten asiat on aina ruukattu tehdä?

Riika Ruottisen omiin kokemuksiin perustuva sarjakuva-albumi, Porno sijainen, antaa karun ja rehellisen kuvan siitä, millaista on olla pätkätyöläinen opetusalalla. Olen siinä käsityksessä, että opetusalalla(kin) on vaikea saada vakituista työpaikkaa. Töitä kyllä on syksystä kevääseen, mutta kesät kuluvat työttömyyspäivärahapapereita pyöritellessä.

Tokikaan työn pätkäisyys ei ole ainoa haaste. Opetustyö on monin tavoin kuormittavaa, erityisesti silloin jos ala ei ehkä sittenkään tunnu aivan omimmalta.

Ruottisen piirrostyyli on varsin realistista ja pidän siitä, kuinka hän käyttää runsaasti värejä ja erilaisia tekniikoita.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Sirkka

Anni Saastamoinen: Sirkka
Kosmos 2029, 188s.

Sirkka on tarkemmin määrittelemättömän ikäinen nainen, joka rakastaa järjestystä ja rutiineja. Hän elää itsekseen pienessä asunnossa, jonka pohjaratkaisu on käytännöllinen. Sirkalla on noin yksi ystävä sekä työ, joka sekin on hyvin selkeä ja looginen.

Lisäsin Sirkan lukulistalleni heti kun jostakin luin, että kirjailija on sama Anni Saastamoinen, joka on kirjoittanut myös Depressiopäiväkirjat. Alkuun hihittelin Sirkalle ahkerasti, sitten hieman puudutti, mutta loppua kohti tykästyin Sirkkaan aika paljonkin. Sirkka on tarkka ja tavoilleen uskollinen sellaisessa mittakaavassa, että luultavasti tuntisin oloni vähintäänkin vaivaantuneeksi hänen seurassaan. (Eikä hänkään varmaan viihtyisi minun seurassani.)

"Ja että se mulkvisti on jonkun mielestä hirmu ihana."

Saastamoisen teksti on sujuvaa ja niin letkeää, että jopa Sirkan puuduttaessa lukeminen sujui joutuisasti. Vaikka kirjassa ei varsinaisesti ole juonta, vaan siinä kuvataan Sirkan elämää lyhyehkön ajanjakson ajan, pidin silti todella paljon sen loppuratkaisusta. Siitä, että se ei ollut sellainen, kuin hetken pelkäsin.


keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Laitos

Stephen King: Laitos
(The Institute, 2019)
Tammi 2020, 574s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Lempikirjailijan teoksiin tarttuu aina malttamattomana ja jännittyneenä: onkohan tämä niin hyvä kuin luulen? Laitos alkaa ylitäyteen buukatusta lentokoneesta. Entinen poliisi Tim päättää ottaa lentoyhtiön tarjoaman korvauksen vastaan ja luovuttaa oman paikkansa eteenpäin. Hän lähtee ikään kuin spontaanille road tripille ja päätyy pieneen ja syrjäiseen DuPrayn kaupunkiin yökolkuttajan hommiin. Toisaalla 12-vuotias ihmelapsi Luke pohtii vanhempiensa kanssa tulevaisuuttaan. Hänelle on tarjottu opiskelupaikkaa peräti kahdesta yliopistosta, mutta opintojen aloittaminen olisi käytännössä mahdollista vain jos myös vanhemmat muuttaisivat uudelle paikkakunnalle. Ennen kuin mitään päätöstä suuntaan tai toiseen ehditään tehdä, Luke kaapataan ja kuljetetaan laitokseen. Laitoksessa Luke kohtaa muitakin kaltaisiaan lapsia. Ei huippuälykkäitä, vaan sellaisia, joilla on telekineettisia tai telepaattisia kykyjä. Lapsille on arvoitus, mikä laitoksen tarkoitus on, mutta erilaisia testejä heille tehdään, eikä kukaan viivy laitoksen ensimmäisessä osassa kovin pitkään.

Laitos on niitä Kingin kirjoja, joissa ei tarvitse pelätä mörköjä tai pellejä, vaan muita ihmisiä. Ehkä hieman nurinkurisesti nautin eniten kirjan alusta, siitä kuinka Tim asettuu hiljaiseen pikkukaupunkiin. Kingin pikkukaupungeissa on jotakin erikoisen kiehtovaa ja niiden asukkaat useimmiten niin persoonallisia, että jaksaisin lukea vastaavia kuvauksia vaikka kuinka paljon. Kirjan rakenteessa minua harmittikin se, että DuPrayhin palataan vasta noin 300 sivun kuluttua. Ei sillä, etteikö Luken kokemukset laitoksessa olisi olleet kiinnostavia, minä vain olisin halunnut välillä kurkkia Timin elämään.

Olen kaivannut kirjoihin uppoutumista ja nautin valtavasti siitä, että sain mahdollisuuden lukea Laitosta tuntikausia putkeen lasten ollessa mummin kanssa reissussa. Luin, luin, söin ja luin ja se oli mahtavaa! Meitän Kingin faneja hemmotellaan uudella kirjalla jo toukokuussa: silloin ilmestyy suomeksi uusi Castle Rockiin sijoittuva teos, Keveys.