Gwendy's Button Box

Stephen King & Richard Chizmar:
Gwendy's Button Box
Cemetery Dance Publications 2017, 164s.

Stephen Kingin ja Richard Chizmarin yhteistyössä kirjoittama romaani Gwendy's Button Box oli hankala hankittava. Tilasin sen heti ilmestymispäivänä, mutta pari päivää myöhemmin sain ilmoituksen, ettei tätä olekaan enää saatavilla. Eikä muuten ollut saatavilla mistään niistä kirjakaupoista, joita yleensä käytän. (Äänikirjoja olisi ollut, mutta sellaista en halunnut.) Työkaverin vinkistä käännyin Book Depositoryn puoleen ja melko pian postimies jo kiikutti kirjan luettavakseni.

Kirjan nimen perusteella kuvittelin pääosassa olevan tytön keräilevän nappeja somaan rasiaan, mutta mistään tällaisesta ei tietenkään ollut kyse.

Castle Rockissa asuva Gwendy on kyllästynyt Goodyear-haukkumanimeensä ja on päättänyt hankkiutua siitä eroon laihtumalla. Kesälomansa jokaisena päivänä hän on juossut mutkikkaat Itsemurhaportaat ylös ja alas. Eräänä päivänä ylhäällä olevalla näköalatasanteella istuva mustiin pukeutunut mies antaa Gwendylle lahjan; rasian, jossa on erilaisia painettavia nappeja ja pari vipua. Nappirasian vaikutukset Gwendyn elämään ovat yllättävät ja kiistattomat, mutta jokin rasiassa ja sen vetovoimassa myös pelottaa.

Ohkainen kirja kattaa pitkän aikajakson, noin kymmenisen vuotta. Tarina kulkeekin kovalla vauhdilla, vain sen pintaa hipoen. Pidin kyllä sekä tarinasta että kerronnastakin sinänsä, mutta olisin todella kaivannut edes hieman enemmän syvyyttä. Jos tämä olisi ollut elokuva, koko tarina olisi voitu helposti näyttää ja trailerissa.

Lottovoittajien pöydässä

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä
Tarinoita köyhyysrajan takaa
Like 2017, 195s.
Valokuvat: Vesa Ranta

Lottovoittajien pöydässä on sellainen kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan, omasta tulotasostaan riippumatta. Luultavasti valtaosa sortuu ajoittain valittamaan rahojensa vähyyttä, vaikka oikeastaan tulee toimeen vähintäänkin kohtuullisesti.

Katariina Vuori on kirjoittanut silmiä avaavan teoksen köyhyydestä Suomessa: mitä se on, miltä se tuntuu ja mitä syitä köyhyyden takaa ehkä löytyy. Tutkimustiedon lisäksi Vuori on haastatellut useita köyhyysrajan alapuolella eläviä ihmisiä, niin leipäjonoissa kuin heidän kodeissaankin.

Virallista köyhyysrajaa Suomessa ei ole, mutta esimerkiksi tästä Helsingin uutisten artikkelista löytyy yksi laskentatapa. Itse kyllä kyseenalaistan nuo luvut, sillä niiden perusteella meidänkin viisihenkinen perheemme olisi edelleen köyhyysrajan alapuolella, vaikka käytännössä tämänhetkiset tulot kattavat pakolliset menot helposti. (Tietysti esimerkiksi asumiskulut ovat pääkaupunkiseudulla aivan toista luokkaa kuin täällä meillä, mutta silti.)

Vuoren haastateltavat kertovat avoimesti haastavasta arjestaan. Jatkuva kituuttelu ja yllättävien menojen pelkääminen on uuvuttavaa ja masentavaa. Köyhä ei välttämättä jaksa ajatella tulevaisuutta muutamaa kuukautta tai edes viikkoa pidemmälle, sillä mitään valoa siellä tunnelinpäässä tuskin on näkyvissä. Vesa Rannan kuvat kertovat samaa tarinaa. Sanotaan, ettei raha tuo onnea, mutta kyllä kohtuullinenkin toimeentulo vapauttaa todella paljon energiaa ja parantaa elämänlaatua.

Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää. On tärkeää ymmärtää edes jollakin tasolla, mitä köyhyys todella voi olla, vaikka asia ei itseä koskisikaan.

Suuri sukkakirja

Jorid Linvik: Suuri sukkakirja
Sitruuna kustannus 2017, 192s.
Suom. Virpi Vainikainen

Olen käsitöiden tekijänä sellainen, että toisinaan kilkuttelen sukkapuikkoja/virkkuukoukkua/jotakin muuta ihan yhtenään ja toisinaan taas käsityöt eivät kiinnosta ollenkaan. Norjalaisen Jorid Linvikin sukkakirja ilmestyi käsityöinnostuksen juuri palattua, mikä on toki erityisen onnekasta, mutta aiheuttaa myös sen, että taidot tuntuvat olevan vähän ruosteessa.

Kuten jo kansikuvasta näkyy, Linvikin kirjasta löytyy pääasiassa kirjoneulesukkien malleja. Muutamia yksivärisiä ja raitasukkiakin löytyy, mutta enimmäkseen ohjeet ovat perussukkaa enemmän keskittymistä vaativille malleille. Malleja on kaikkiaan 45 ja kirjasta löytyy näppärä taulukko, jonka avulla langan paksuutta ja puikkojen kokoa vaihtamalla on melko helppoa varmistaa valmistuvan sukan oikea koko.

Monista kiinnostavista malleista valitsin ensimmäiseksi projektiksi lapsen tiikeri-sukat. Sopivan väristä lankaa löytyi heti kaapista, joten ei muuta kuin puikot liikkeelle. Nelivuotias, tulevien sukkien isäntä, halusi sovittaa sukkaa monesti ja toivoi, että olisin jollain konstilla kutonut sukan valmiiksi suoraan jalkaan.

Neulejälki on yllättävän siistiä, mutta ohjetta en meinannut osata lukea. Kantapään jälkeen ei ohjeen mukaan tule lainkaan kavennuksia, vaan silmukoiden nostamisen jälkeen siirrytään suoraan mallikuvioon. Ja jotta homma poikkeaisi enemmän siitä, mihin olen tottunut, uusi kierros olisikin pitänyt aloittaa kantapään ja etupuolen kulmauksesta siten, että ensin neulotaan tuo jalkapöydän päälle tuleva kohta ja vasta sitten jalkapohjan puoli. Mutta kun ne langat on kantapään teon jäljiltä siellä kantapäässä! Eikä jalkaterä ole malliltaan suora pötkylä, vaan kapenee varpaita kohti mentäessä, joten ne kavennuksetkin pitäisi jotenkin osata tehdä. Tämä ensimmäinen sukka menee siis purkuun, sillä mallia täytyy hieman muokata.

Ilmeisesti Linvik ei harrasta kiilakavennuksia lainkaan. Tämä on minusta selkeä puute, mutta toisaalta näitä malleja on helppo hyödyntää sellaisenaan myös lapasiin.

Suuri sukkakirja on inspiroiva ja monipuolinen, sekä mukavasti perinteisiä ja uusia malleja yhdistelevä teos. Mainittakoon myös, että sukkia ympäri vuoden ahkerasti kutova äitini meni tästä kirjasta ihan sekaisin.

Misery

Stephen King: Misery
Penguin Audio 2009, 12h 11min
Lukija: Lindsay Crouse

Äänikirjojen (ei-cd-versioiden) huono puoli on se, ettei niitä voi laittaa blogattavien kirjojen pinoon ja sitten niistä bloggaaminen vähän niin kuin meinaa unohtua.

Kuuntelin siis Stephen Kingin Miseryn jo jokin aika sitten. Kuunteluprosessi oli harvinaisen pitkä, sillä aloitin sen kuuntelun jo viime vuoden puolella, mutta pidin sitten laina-ajan umpeuduttua monen kuukauden tauon. Juonen kannalta pitkä tauko ei haitannut, sillä olen Piinan lukenut ja katsonut sen verran useasti, että tarina oli pääpiirteissään hyvässä muistissa.

Pahasti loukkaantunut menestyvä kirjailija, Paul Sheldon, ei päädy auto-onnettomuuden jälkeen sairaalaan vaan suurimman faninsa hoidettavaksi. Annie Wilkes on työskennellyt aikoinaan sairaanhoitajana, mutta mikään lempeä hoitaja hän ei todellakaan ole. Annie ei ole lainkaan tyytyväinen Paulin viimeiseen Misery-kirjaan vaan pakottaa hänet kirjoittamaan tarinalle jatkoa. Kummallekin tosin on aika selvää, ettei Paul senkään jälkeen tulisi pääsemään ulos Annien talosta. Ainakaan elävänä.

Piina on yksi Kingin parhaista tuotoksista. Annie Wilkes on hirvittävän pelottava ja julma nainen ja Paul Sheldon kammottavan avuton olosuhteiden ollessa kaikin tavoin häntä vastaan. Vaikka tarina oli entuudestaan tuttu, en voinut olla irvistelemättä inhosta ja kauhusta Annien julmuuden edessä. Ihan kauhea nainen.

Lindsay Crouse on lukijana taidokas. Hän eläytyy rooleihin, mutta ei liikaa ja puheen tahti oli minun kielitaidolleni sopiva. Siellä täällä tekstiä elävöittää musiikki, joka on vähän turhankin "tunnelmoivaa". Ei siis hempeää, vaan sellaista ennakoivaa kohta sattuu jotain ihan hirveää -musiikkia.

Luupäät: Kevättasaus

Jeff Smith: Luupäät: Kevättasaus
Ensimmäinen trilogia
(Out from Boneville,
The Great Cow Race,
Eyes of the Storm, 2005)
Like 2017, 454s.
Suom. Jorma Penttinen

Luupäät-sarja on julkaistu suomessa aiemminkin, mutta nyt sarja julkaistaan uudestaan värien kera. Ihan rehellisesti täytyy todeta, että en ole innostunut niistä mustavalkoisista versioista, vaikka sarjaa on minulle kehuttu.

Kevättasaus sisältää kolme ensimmäistä osaa yksissä kansissa. Tämä on lukijan kannalta oivallinen ratkaisu, sillä tarina ehtii reilussa 450 sivussa päästä hyvään vauhtiin.

Luumäestä karkotetut serkukset Leppo, Auvo ja Tahvo eksyvät karkumatkallaan ja päätyvät heille vieraaseen laaksoon. Kotiinpaluu ei ole helppoa, jos ei ollenkaan tunne seutuja ja on vieläpä ajautunut erilleen muista serkuista. Kukin Luupää tahollaan yrittää tulla toimeen parhaansa mukaan ja lopulta serkusten tiet jälleen kohtaavat. Aluksi niin rauhalliselta tuntunut laakso kuhisee rottaolentoja ja lohikäärmekin siellä on. Entä mitä mahtavat tarkoittaa Venla-neidin toistuvat unet?

Luupäät on laadukkaasti piirretty, huolella väritetty ja kaikin puolin viimeisteltyä sarjakuvaa. Pidän siitä, että tarina etenee luontevina sykleinä, eikä huumoria ole unohdettu. Erityisen paljon ihastuin kahteen rottaolentoon, jotka sinänsä ovat pelottavia, mutta niin tolkuttoman tyhmiä, että väkisinkin sympatiseerasin noita karvakasoja.

Luupäistä on parhaillaan (viimeinkin) tekeillä elokuva, jota odotellessa suosittelen tutustumaan sarjan maailmaan näin perinteisesti sarjakuvateitse.

Kuka on pomo

Sophie Kinsella: Kuka on pomo
(My Not So Perfect Life, 2017)
WSOY 2017, 412s
Suom. Kaisa Kattelus

Olen jatkanut lukemisten suhteen hömppälinjalla.

Sophie Kinsella edustaa minulle (näillä ei-Himoshoppaaja -kirjoillaan) hömpän aatelia: teksti on sujuvaa, tapahtumat sopivan epäuskottavia ja sankarittaret jotenkin pöhköjä. Juoni on toki pohjimmiltaan ennalta-arvattava, mutta useimmiten Kinsella kuljettaa tarinaa hieman odottamattomia reittejä.

Kuka on pomo kertoo Katie Brenneristä, Somersetissa kasvaneesta nuoresta naisesta, joka on suurin piirtein koko ikänsä haaveillut elämästä ja urasta Lontoossa. Nyt Katiella onkin Lontoossa sekä työpaikka että asunto, tai no huone, joskin aika kaukana toisistaan. Elo ei muutenkaan ole aivan niin hohdokasta kuin kuvitelmissa, mutta Instagramiin Katie suoltaa kuvia täydelliseksi uskottelemastaan elämästään. Katien isä ja tämän naisystävä päättävät perustaa luksuslomakylän, jonka perustamisessa Katie on suureksi avuksi. Sitten tapahtuu tietenkin kaikenlaista lukijaa viihdyttävää sekä työ- että rakkausrintamalla.

Viihdyin tämän kirjan parissa oikein hyvin. Tietysti Katien teeskentely ja kulissien pystyttely ärsytti ja turhauttikin, mutta en sitten jaksanut ottaa mitään kovin vakavasti. Romantiikkaa olisi saanut olla vähän enemmänkin.

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turusen Simpauttajasta tiesin etukäteen vain nimen. Lukulistalla se on pyörinyt pitkästi toistakymmentä vuotta, mutta viimeistään kirjan ruma kansi on siirtänyt sen takaisin sitten-joskus -pinoon.

Pielisen rannalla on rauhallinen maalaiskylä. Kertomuksen keväänä kylässä alkaa kuitenkin myllertää. Ensinnäkin Imppa riitaantuu isänsä kanssa kesken lannan pellolle levittämisen ja kiukkuspäissään isä-Hilppa toteaa, että Se tuli nyt lähtö. Niin on Imppa vailla kattoa päänsä päälle. Nuoren miehen mieli haikailee Helsingin suuntaan, mutta ihan ensimmäiseksi pitäisi tienata edes matkarahat. Onneksi Pirtamon Joukolla on tarjota töitä ja aittakin nukkumista varten. Toinenkin mies on palkattu salaojaputkia rakentamaan, eräs Simpauttaja. Ja se Simpauttajahan onkin sellainen tapaus, ettei kukaan ota siitä selkoa. Ei tiedetä mistä se tulee tai minne aikoo kesän jälkeen mennä, kunhan tervehtii huudahtamalla hojo hojo ja on kaikin puolin lipevä ja sutki. Vastenmielinen, jos minulta kysytään.

Simpauttaja on kirjaksi maltillisen mittainen, 352-sivuinen tarkalleen ottaen, mutta paljon siinä ehtii tapahtua. On ihastumisia, juopottelua, tanssit, mielenterveysongelmia, politikointia, töitä, tulipalo, aviorikos ja kuolemantapauskin. Tarinan päähenkilö lienee Imppa, vaikka oikeastaan valokeilassa paistattelee koko kituva kylä. Tai no, ei sillä kylällä ihan niin huonosti mene, vaikka 60-luvun maaltapako toki näkyy sielläkin. Kyläläiset ovat persoonallista väkeä. Jo nimistö on riemastuttavan värikästä!

Maaseudun autioituminen on se asia, joka ei ole pian 60 vuodessa paljoa muuttunut. En tiedä onko korrektia sanoa maaseudun autioitumisen kestäneen aikaa, mutta sanon silti. Olen itse kotoisin pienen maalaiskaupungin sivukylältä, jossa vielä omassa lapsuudessani 80-luvulla oli kaksi koulua, kaksi kauppaa, baari, posti ja pankki. Nykyisin jäljellä on yksi koulu. Luullakseni juuri tästä syystä Simpauttajan ajankuva tuntui kovin tutulta, melkein itse koetulta. Sama maaseutujen kuolettuminen jatkuu yhä edelleen.

Televisio ja herrasministerit laulaa hautavirttä meijän maakunnalle mutta minä tellään salaojjaa tantereeseen kun muut ukot lähtööt työttömiksi kaupunkiin niin että kumiterät tömisee, Jouko puhui.

Kuuntelin Simpauttajan äänikirjana joskus ennen joulua. Esa Saarion lukemana tarina heräsi todella eloon, sillä hän osasi eläytyä juuri sopivasti ja murrekin sujui vaivattomasti. Paljon kirjan imusta kertonee sekin, että halusin tätä bloggausta varten lukea kirjasta myös paperiversion, josta olisi helpompi merkitä sopivia lainauksia. Kirja tuli luettua, mutta en minä mitään muistilappuja liiemmin ehtinyt miettiä, sillä tarina vei mukanaan.

Kirjan loppupuolelta yksi muistilappu sentään löytyy. Esimerkkinä Turusen huumorista nostettakoon tähän pieni pätkä Taivaisen Julian ja Kaurapellon Lyylin välisestä keskustelusta. Äänessä on Lyyli:

- Pulskassa kunnossahan tuota oot mutta sulla on lihat oekeessa paekassa. meikäläinen kun lihhoo niin kaikki kasaantuu mahhaan. No, eipä se Juulin oo tarvinnu semmosta penskalaumoo tehäkkää niinkun meikäläisen. Ilimanko on liha kun nuorella tytöllä. On se muuten mallissaan jotta toiset saapi olla nuin vähällä ja sitten toiset on ihana halakasta peräpääsä. On niistä penskosta illooki mutta enemmän niistä on muretta ja huolehtimista, poikapuolista ainaki. Semmosia temppuja tekkööt että joskus tulloo mieleen että olis pitäny pentuna hukuttoo.

Tämä postaus on osa Kirjojen suomi: Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia. Simpauttaja edustaa vuotta 1973.

Heikki Turunen: Simpauttaja
WSOY 2010 (1. painos 1973), 352s.

Äänikirjan lukija. Esa Saario
Kesto: 11h 5min

Kaikki kaikessa

Nicola Yoon: Kaikki kaikessa
(Everything, Everything, 2015)
Tammi 2017, 317s.
Suom. Helene Bützow

Mistä koostuu kliseinen nuortenkirja?
- Ainakin siinä on söpö nuorukainen, ehkä jopa mustiin pukeutuva ja vähän erikoinen.
- Tietysti rakkaustarina tarvitsee myös toisen osapuolen, useimmiten vastakkaista sukupuolta.
- Jotain draamaa täytyy olla. Monesti se on sellaista semi-vakavaa ja enemmän päähenkilön päänsisäistä, mutta tämän kirjan tapauksessa draama-anturi osoittaa vahvasti punaista: tästä löytyy sekä alkoholismia, perheväkivaltaa, hengenvaarallinen sairaus, onnettomuudessa menetettyjä läheisiä ja hyvässä tarkoituksessa kerrottuja suuria valheita.
- Täytyykö se rakastuminen mainita erikseen? Ehkä sen verran, että rakkauden täytyy olla jollain tapaa ennenkokemattoman upeaa, ainutkertaista ja tuhoon tuomittua.

Kaikkea tätä tarjoaa Nicola Yoonin esikoisteos, tänä keväänä elokuvaensi-iltansa saava, Kaikki kaikessa. Juuri tällaista myös halusin lukea, sillä selvästi kevätaivoilla on helpointa lukea jotakin todella helppoa. Kaikki kaikessa on kirjoitettu ilmavasti: luvut ovat hyvin lyhyitä ja tekstiä elävöittävät piirustusten lisäksi erilaiset kaaviot, chattikeskustelut, sähköpostit ja monet muut.

Niin, varmaan siitä tarinastakin voisi jotain kertoa. Kirjan päähenkilö on Madeline, joka elää tiukasti kotinsa seinien sisällä. Hän sairastaa harvinaista oireyhtymää, jonka vuoksi hän ei saa altistua oikeastaan millekään. Ei minkään sortin allergeeneille, bakteereille, viruksille tai millekään. Koti on äärimmäisen tarkkaan eristetty ulkomaailmasta ja Maddyn vointia seuraa kaiken aikaa sairaanhoitaja. Maddy on tyynen alistunut elämään koko elämänsä samojen seinien sisällä, kunnes naapuriin muuttaa uusi perhe. Ja - tadaa! - tuohon perheeseen kuuluu Olly, mustiin pukeutuva salaperäinen poika.

Ja siitä se sitten lähtee; tutustuminen, ihastuminen, rakastuminen. Rajojen rikkominen.

Onhan tämä ennalta-arvattava ja kliseinen erikoisesta alkuasetelmasta huolimatta. En myöskään voinut olla ajattelematta, kuinka epäuskottavasti Maddyn ja Ollyn tutustuminen etenee. Että he tyytyisivät noin parinkymmenen chattiviestin mittaiseen keskusteluun päivässä? Höpö höpö! Varsinkin, kun Madeleine valvoi aamukolmeen jutellen Ollyn kanssa. Millä he muka näppäimistöjään käyttivät, kun kirjoitusvauhti jäi niin minimaaliseksi? Miksi Maddylla ei ole omaa puhelinta? Pöpöjenkö takia? Kuinka ilmeisesti ilman omia tuloja oleva Maddy voi noin vain hankkia luottokortin?

Kaikki kaikessa ei todellakaan ole mikään kirjallisuuden helmi, mutta se on nopeaa ja ihan viihdyttävääkin luettavaa.