Kernaasti, Jeeves

P.G. Wodehouse: Kernaasti, Jeeves
(Jeeves In The Offing, 1960
Stiff Upper Lip, Jeeves, 1962
Carry On, Jeeves, 1925)
Teos 2015, 528s.
Suom. Kaisa Sivenius

"On niin ärsyttävää, kun on joutunut hankaluuksiin ja ihmiset selostavat kuinka lystiä voisi pitää, jos ei olisi, ja kuinka huippuhienoa kaikki olisi, jos sijaitsisi jossakin, missä ei sijaitse."

Mikäli kaipaat nokkelaa sanailua ja väkivallatonta, viatonta kelpo viihdettä, Jeeves-kirjoja parempaa vaihtoehtoa ei ole. Juonikuviot toki ovat usein hyvin samanlaisia naimahaluisine nuorine neitoineen, väärinkäsityksineen ja epätoivoisine tilanteineen, joista Jeeves vähäeleisesti pelastaa, mutta mitäpä tuosta kun kokonaisuus toimii. Ehkä näitä ei kannata lukea kokoelmakaupalla yhteen menoon, mutta ainakaan minulle tämmöinen reilu 500-sivuinen kokonaisuus ei ollut liikaa.

"Hämmästyksekseni Jeeves, sen sijaan että olisi kohauttanut kulmaansa tavanomaiset puolisen senttiä ja todennut "Perin ikävä kuulla", suurin piirtein hymyili. Toisin sanoen vasen suupieli värähti lähes huomaamatta ennen kuin palasi alkuasentoonsa."

Kaisa Siveniuksen suomennos on sanalla sanoen loistava. Henkilöt huudahtelevat mitä ihastuttavimmin "Varjele mun henkeni valo!" ja "Herramunjymäys!" eikä ihmisiäkään kuvailla turhan tavallisilla adjektiiveilla. Neitokaisista yhtä kuvataan ailahtelevaiseksi ja heitukkamaiseksi, toista taas idealistiseksi höhelöksi ja umpihönttänäksi. Bertie Wooster taas on erään uhkaavan anoppiehdokkaan mielestä pölvästi ja möllipää, höytäsenpöläys. Ja nuo kaikki kummalliset lyhennykset! Poikk. säänn. ja aamupalaksi pekoni ja m. -annos, ah!

Kernaasti, Jeeves -kirjan tarinoissa Bertie Wooster joutuu toimimaan amorin apulaisena yrittäessään pelastaa parikin karille karahtanutta kihlausta. Motiivit eivät ehkä ole aivan vailla itsekkyyttä, sillä kihlauksen purkautuminen merkitsee yllättävän usein sitä, että alttarille joutuisikin astelemaan Wooster itse. Wooster on siinä mielessä toiminnan mies, ettei hän turhaan jää pohtimaan suunnitelmiensa toteuttamiskelpoisuutta vaan pistää toimeksi.

"Drones-kerhollani ja muutenkin Bertram Wooster tunnustetaan yleiseksi mieheksi, joka osaa pitää leuan pystyssä ja ilmeen perusasemissa riippumatta siitä, kuinka ankaraksi meno äityy. Kun kohtalo nuijii, hän verissä päinkään kumarra ei, kuten joku kirjoitti. Sanalla sanoen hän ottaa iskut vastaan."

En tiedä kuinka suuren osan Jeeves-kirjojen hohdokkuudesta selittää Kyllä Jeeves hoitaa -tv-sarja. Luultavasti ison osan. Minulle Bertie Wooster on Hugh Laurie ja Jeeves Stephen Fry, joten hahmojen ilmeet, eleet ja koko olemus on todella helppo kuvitella.

Laadukasta, ajatonta, hauskaa ja mainitsinko jo että viihdyttävää? Suuret suositukset!

Rakkaat

Tytti Parras: Rakkaat
Otava 1981, 185s.

Kirjahyllyjä siivotessani käteen osui tämä Tytti Parraksen toinen romaani  Rakkaat. Alunperin vuonna 1970 ilmestynyt kertomus kertoo ainakin tämän sivuston mukaan samoista ihmisistä kuin Jojo, mutta en minä kyllä tunnistanut henkilöitä samoiksi miltään osin.

Minäkertoja, jonka nimi ei jäänyt mieleen mikäli sitä ylipäätään kerrottiin, on parikymppinen nuori nainen. Hänellä on suhde naimisissa olevaan Esaan, joka on vuokrannut rakastajattarelleen asunnon, ettei tämän tarvitsisi enää asua yhdessä toisen miesystävänsä ja tämän vaimon kanssa. Nainen on elänyt noin kymmenen kuukautta yhdessä Santun, Tarjan ja näiden kahden lapsen kanssa. Tarja on nyt viimeisillään raskaana, eikä elämä luhistuvassa entisessä pappilassa ole lähelläkään idyllistä. Esan avioliitto on sekin tahollaan käännöspisteessä, mutta näyttäisi siltä, ettei nuorella naisella välttämättä ole suurta roolia tulevassakaan elämäntilanteessa.

Rakkaat oli erikoinen romaani. Jokin naiskertojan tyylissä nappaa mukaansa, mutta itse naisesta ei saa oikein mitään otetta. Mikä on saanut häneet ryhtymään rakastajattareksi kahdelle miehelle, ilmeisesti ainakin osin samanaikaisesti? Naisen motiiveja tai edes tunteita ei liiemmin avata, ei myöskään hänen elämäänsä noin muuten. Opinnot ovat kuitenkin kesken, ehkä lopullisesti. Menneisyydestä väläytellään epämääräisiä tuokiokuvia, joiden perusteella lukija saa arvailla mitä tapahtui tytön lapsuudessa veneessä, aikuisen miehen kanssa - vai tapahtuiko mitään.

Minua harmittaa, että Rakkaat jäi minulle keskivertoa kehnommaksi kirjaksi. Parraksen tyyli on mieluinen, mutta ehkä tämän kirjan aihe ei ainakaan näin käsiteltynä enää riitä. Tai sitten minä vain kaipaan enemmän perusteluja ja varsinkin niitä tunteita.

Saamelaiskiista

Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista
Into 2015, 281s.

"Saamelaiset ovat olleet erityisesti 1980-luvulta lähtein virallisesti arvostettu ja hyväksytty vähemmistä Suomessa, vuodesta 1995 myös alkuperäiskansa kansainvälisten suositusten mukaisesti. Viimeiset kaksi vuosikymmentä ovat kuitenkin osoittaneet, että kun saamelaisille on kaavailtu merkittävämpiä oikeuksia, suhtautuminen ei olekaan enää yksiselitteisen myönteistä." (s. 14)

Tartuin Veli-Pekka Lehtolan tuoreeseen Saamelaiskiista- tietokirjaan avoimin mielin. Tunnustan, että en ollut häävisti perillä saamelaisasioista entuudestaan ja ajattelin tämän olevan pätevä katsaus niin saamelaisasioiden historiaan kuin nykytilanteeseenkin.

Kyllähän Lehtola todella tietää, mistä kirjoittaa. Hän ei peittele omaa saamelaisuuttaan tai mielipidettään, (miksi pitäisikään peitellä?), mutta malttaa olla lankeamatta asiattomuuksiin. Itse asiassa sivumäärän kasvaessa aloin ihailla Lehtolan kärsivällisyyttä selittää selkeähköjä asioita uudestaan ja uudestaan.

Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa. Tätä seikkaa harva kieltää. Silti Suomi ei ole edelleenkään ratifioinut YK:n ILO 169 sopimusta (vuodelta 1989), joka edellyttäisi valtiolta konkreettisia toimia saamelaisen elämäntavan eli kielen, kulttuurin ja toimeentulon turvaamiseksi. Suurimmaksi kiistakapulaksi on noussut saamelaisen määritelmä sekä se, mitä saamelaisten oikeus kotiseutualueensa maa- ja vesialueisiin käytännössä tarkoittaisi.

Mitä pitemmälle Saamelaiskiistaa luin, sitä turhautuneempi olo minulle tuli. Kun ILO 169 -sopimuksella ei olisi vaikutusta yksityisten maanomistajuuteen, miksi edelleen väitetään muuta? Samaten saamelaisen määritelmän vatvominen vuodesta toiseen kuulostaa omituiselta.
Minusta Saamelaiskäräjien linjaus saamelaismääritelmästä on täysin looginen ja asiallinen. Eivät saamelaiset esivanhemmat ties kuinka monen polven takaa tee ihmisestä saamelaista, kyllä siihen tarvitaan vähintään elävä kulttuuri ja kieli.

"Suomi oli 1900-luvulla Pohjoismaissa edelläkävijä saamelaishallinnon kehittäjänä, samoin kuin saamelaisuuden määrittelyn ja saamelaisia koskevien väestötutkimusten suhteen. Suomi on myös ylpeillyt pitkään saavutuksillaan ihmisoikeuksien kehittäjinä. 

Saamelaisten alkuperäiskansaoikeuksia koskeva lainsäädäntö Suomessa on kuitenkin jäätynyt. Saamelaiskäräjälaista ja ILO-sopimuksesta tehdyt ratkaisut eduskunnassa talvella 2014-2015 tarkoittavat sitä, että Suomen valtio ei toteuta perustuslakiaan eikä täytä kansainvälisiä velvoitteitaan alkuperäiskansaansa kohtaan." (s. 267-268)

On uskomatonta, miten pitkään juupas-eipäs-pallottelua on asiassa jatkettu ja näköjään aiotaan jatkaa edelleen. Kohtuutonta pitää vuosikymmeniä epätietoisuudessa niitä ihmisiä, joiden elämään ILO-sopimuksen vahvistamisella olisi merkittävästi vaikutusta.

Luettavuudeltaan Saamelaiskiista ei ole sujuvinta mahdollista tekstiä, mutta sisällöltään sitäkin antoisampaa. Erityiskiitos kuvaliitteestä, josta vastaa Suohpanterror-taiteilijaryhmä.

Harry Potter - Maaginen maailma

Jody Revenson: Harry Potter - Maaginen maailma
(Harry Potter - Magical Places from the Films, 2015)
Readme.fi 2015, 207s.
Suom. Marko Niemi

Joskus kirjan lukeminen kestää kauan itsestä riippumattomista syistä. Minulla meni tämän houkuttelevan Harry Potterin Maagisen maailman lukemiseen pitkä aika siksi, että kirja katosi toistuvasti. Aivan sama kuinka huolellisesti asetin sen sohvan viereen jakkaralle aina lukemisen jälkeen, se ei takuulla ollut paikallaan enää hetken päästä. Harmi kyllä mistään oikeasta taikuudesta ei ollut kyse, vaan armaat lapseni nappasivat kirjan aina tilaisuuden tullen.

Aivan kuten Suuri otuskirja, on tämä Maaginen maailmakin täynnä valokuvia, luonnoksia ja konseptikuvia Harry Potter -elokuvista. Mukana on myös pieni liite Tylypahkan maalauksista, joiden malleina käytettiin muuten elokuvantekijöitä, muuta henkilökuntaa ja heidän sukulaisiaan, sekä Viistokujan kartta. Teksti ei ehkä ole kauneinta mahdollista suomea, mutta oikoluku on tehty huolellisemmin kuin otuskirjassa. Tekstimäärä jää totta kai kuvamäärään nähden pieneksi, mutta silti olisin mielelläni katsellut kuvia vielä enemmän. Harmittavan monessa kohtaa tekstissä kerrottiin lavasteiden yksityiskohdista, joista ei sitten kuitenkaan ollut minkäänlaista kuvaa.

Minua ihastuttaa edelleen se, kuinka paljon näissä elokuvissa käytettiin fyysisiä lavasteita ja erikoistehosteita. Muun muassa Tylyahon kauppojen sisustukset tehtiin huolella ja pieniä yksityiskohtia myöten oikeasti, vaikka luultavasti tietokoneella olisi moni juttu ollut nopeampaa ja ehkä edullisempaakin. Esimerkiksi rääkyvä röttelö oli oikeasti liikkuva lavaste, eikä tietokoneella toetutettu kuten luulin, samoin Billin ja Fleurin simpukkatalo.

Maaginen maailma on ollut meidän perheessä ahkerasti luettavana, enkä usko sen jämähtävän hyllyyn vielä pitkiin aikoihin. Tämä on näyttävä teos, jossa riittää katseltavaa pitkäksi aikaa.

Vala. Unien toinen kirja

Kerstin Gier: Vala, Unien toinen kirja
(Silber - Das zweite Buch der Träume, 2014)
Gummerus 2015, 337s.
Suom. Heli Naski

Minä näen paljon unia. Yleensä muistan ne aamullakin hyvin ja miehen vastalauseista huolimatta usein selostan tarkasti, mitä unta näin. Joskus unet ovat niin todentuntuisia, että niistä on jopa vähän vaikea irtautua.

Minä tykkään nukkumisesta ja unimaailmoista ja siksikin Kerstin Gierin tuorein nuortenkirjasarja on minulle sopivaa luettavaa. Sarjan toinen osa, Vala, ei ole yhtä dramaattinen kuin avausosa Lupaus oli. Oikeastaan hyvä niin, sillä veikkaan että kolmannessa kirjassa rytisee kyllä tämänkin osan edestä.

Liv Silber nauttii elämästään, kun pelottava Anabel on suljettu mielisairaalaan eikä hänellä ole enää mitään pelättävää. Hänellä on hurmaava poikaystävä, jota on kiva pussailla ja kotonakin kaikki on enimmäkseen siedettävää. Eniten päänvaivaa aiheuttaa äidin miesystävän äiti, joka puhuu halveksien Liville tärkeimmistä aikuisista: äidistä ja Lottiesta. Unimaailmassa on enimmäkseen seesteistä sielläkin, mutta pikkusisko-Mian unissakävelyn muuttuessa vaaralliseksi, ei nukkuminenkaan enää houkuttele.

Tykkään tämmöisestä humoristisesta teinidraamasta, joka ei kärsi liiasta realistisuudesta. Uniseikkailuista olisi varmasti saanut irti enemmänkin, mutta ehkä on ihan fiksua säästellä vähän, ettei idea kulu liikaa. Seurustelukuviot muistuttavat hyvin paljon Gierin aiemman sarjan viritelmiä: tyttö ylianalysoi päässään aivan kaikkea, mutta ei ota mitään puheeksi koska se pussailu on niin kivaa jne.

Valan lukeminen oli ihanan helppoa. Päätä ei tarvinnut vaivata pohtimalla yhtään mitään, vaan pystyin helposti tekemään samalla muitakin asioita. (No tosin vain niitä perusjuttuja, ruoanlaittoa ja virkkaamista, mutta kuitenkin.)

Kepler62, kirja kaksi: Lähtölaskenta

Timo Parvela & Bjørn Sortland:
Kepler62, Kirja kaksi: Lähtölaskenta
WSOY 2015, 157s.
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Suom. Outi Menna

Jos taannoin luettu Tom ja keskiyön puutarha oli vähän puuduttava niin lasten kuin äidinkin mielestä, Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, oli kaikkea muuta.

Rikkaan perheen 14-vuotias Marie-tytär on tottunut saamaan kaiken haluamansa. Nyt hän sattuu haluamaan sen, mitä Kepler62-tietokonepelin läpäisijöille on tarjolla. Marie on palkannut kolme nuorta pelaamaan omasta puolestaan ja lopulta yksi onnistuu tehtävässään. Pian Marie onkin lennätetty huippusalaiseen tukikohtaan, jossa pelin läpäisseitä valmistellaan tehtäväänsä avaruuden uudisraivaajiksi. Mutta voiko osallistumisensa perua?

Luimme kirjan kolmessa illassa ja se vanhimman pojan hurmioituneen järkyttynyt ilme kirjan loputtua olisi kyllä pitänyt saada tallennettua. Mahtava yhdistelmä nautintoa hyvästä tarinasta ja epätoivoa äkkipysähdyksestä!

Minusta tämän kirjan tempo on nopeampi ja tunnelma huomattavasti ahdistavampi kuin ensimmäisessä kirjassa. Välillä jopa vähän jännitin, alkaako kuulijoita pelottaa. (Ei alkanut.)

Pasi Pitkäsen näyttävä kuvitus toimii tekstin kanssa täydellisesti. Jos joku miettii pojille sopivaa lukemista, niin tätä sarjaa uskaltaa suositella kaikille. Kuvia on paljon ja teksti niin jännittävää, että nihkeämpikin lukija varmasti sujahtaa tarinaan mukaan.

Kesken jäänyt: Sydänverelläni kirjoitettu

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu
(Written in My Own Heart's Blood, 2014)
Gummerus 2014, 1209s.
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Elokuussa 2014 bloggasin katkerasti pettyneenä Diana Gabaldonin kirjasta Luiden kaiku. Gabaldonin Matkantekijä-sarja on ollut minulle mainiota viihdettä kuuden ensimmäisen osansa verran. Luiden kaiun lukeminen oli kuitenkin takkuista ja mahdollisimman epäpalkitsevaa. Silti aloitin heti saman vuoden lokakuussa tämän toistaiseksi uusimman suomennoksen lukemisen.

Hirveällä sinnillä luin noin viitisenkymmentä sivua, mutta sitten oli pakko lukea jotain muuta. Jos Luiden kaiku käynnistyi hitaasti, niin Sydänverelläni kirjoitettu on täysin jämähtänyt paikoilleen. Tässä reilun vuoden aikana olen säännöllisesti tarttunut kirjaan uudestaan ja uudestaan, yllättävän usein luottavaisin mielin. Jo muutamien sivujen jälkeen lukemisen tuska on kuitenkin käynyt niin sietämättömäksi, että en ole voinut jatkaa. Hain lisäpontta lukemiseen myös Matkantekijä tv-sarjasta, mutta ei sekään auttanut. Itse asiassa antipatiani olivat päässeet sen verran pahoiksi, että en pystynyt katsomaan sarjaakaan kokonaan.

Olen lukemattomia kertoja maininnut kyvyttömyydestäni jättää kirjoja kesken. Nyt on kuitenkin tullut aika antaa periksi ja sulkea tämän kirjan kannet lopullisesti. Sivulla 127 myönsin itselleni, että ei edes Jamie, ihana Jamie, riitä syyksi kahlata ylipitkitettyä, hidastempoista ja liian suurella henkilömäärällä kyllästettyä järkälettä. Siinä vaiheessa, kun lukeminen muistuttaa hiekassa juoksemista, ei voi millään tasolla puhua nautinnosta.

Säilyttääkseni edes enimmäkseen positiivisen kuvan sarjasta, poistun Clairen ja Jamien seurasta ennen kuin katkeroidun yhtään enempää.

PS: Lisä-ärsyyntymistä tähän kirjaan aiheutti jo etukäteen se, että kansikuva on sarjan aiemmista osista poiketen tuommoinen halvannäköinen valokuvajuttu. Mika Launiksen kuvittamat kannet ovat olleet huomattavasti laadukkaampia.

Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
(The Museum of Extraordinary Things, 2014)
Gummerus 2014, 440s.
Suom. Raimo Salminen

Alice Hoffmanin luoma Ihmeellisten asioiden museo esittelee kävijöilleen monenlaisia kummallisuuksia. Professori Sardie on koonnut, myös kirjaimellisesti, saman katon alle epämuodostuneita eläimiä, niiden pääkalloja ja luurankoja sekä ihmisiä sikiöistä eläviin kummajaisiin. Museossa työskentelee muun muassa kädetön perhostyttö ja mies, joka on karvainen kuin susi. Yksi museon vetonauloista on merenneito, Professori Sardien tytär, Coralie.

1911-vuoden New York on monen muutoksen keskellä yhtä aikaa kaunis ja levoton. Toisaalla New Yorkissa juutalaisuutensa ja pikkurikollisuutensa taakseen jättänyt Eddie Cohen yrittää keskittyä valokuvaamiseen, mutta usean ompelijan hengen vaatinut tulipalo vaatetehtaalla pakottaa Eddien palaamaan juurilleen.

Lähtökohtaisesti tämä kirja on todella kiinnostava. Jo Coralien kasvuympäristö on niin poikkeuksellinen, että se olisi yksinäänkin riittänyt mielenkiintoisen tarinan aineiksi. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, etenkin Coralien läheiset ihmiset. Olisin kyllä kaivannut Ihmeellisten asioiden museon työntekijöille huomattavasti suurempaa roolia tarinaan. Minä koin, että lukijan jo varhaisessa vaiheessa arvaama romanssikuvio ei olisi ollut lainkaan pakollinen, vaan se lähinnä söi tarinan omalaatuisuutta.

Teksti on helppolukuista, mutta jostain syystä en päässyt tunteella mukaan tarinaan, mikä jäi harmittamaan. Olen yleensä helposti heittäytyvä lukija, jolle tarinoihin eläytyminen on väistämätöntä, mikä tietysti tekee koko lukukokemuksesta kokonaisvaltaisemman.

Ihmeellisten asioiden museo on mukavaa viihdykettä. Ehkä se ei muutaman vuoden kuluttua herätä juuri muistikuvia, mutta hetkelliseen todellisuuspakoon se sopii oikein hyvin.

Step Aside, Pops

Kate Beaton: Step Aside, Pops
Drawn and Quartlerly 2015. 166s.

Kate Beatonin historiallis-, kirjallis-, supersankaris- ja ties mitkä sarjakuvat ovat vertaansa vailla. Beatonin vauhdikas ja lähes viimeistelemätön piirrostyyli viehättävät, sillä asenne on huomattavasti tärkeämpi juttu kuin siloiteltu ulkonäkö.

Step Aside, Pops tuli luettua yhdeltä istumalta. En muista aktiivisesti seurata Beatonin blogia, joten osa sarjakuvista oli minulle ihan uusia. Jotkut jutut olivat tuttuja jo edellisestä kokoelmasta, Hark! A Vagrantista, mutta kyllähän Beatonin näkemys Humisevasta harjusta ansaitsee tulla julkaistuksi uudestaan - ja vaikka vielä seuraavassakin kokoelmassa.

Ihan eniten nauroin ääneen äärifeministeille (en osaa suomentaa straw feministejä), jotka luikertelevat käärmeiden tavoin pelottelemaan lapsia öisin tai säikyttelemään rintaliiviostoksille aikovia.

Beaton on hillittömän hauska. Suosittelen niille, jotka haluavat virnuilla naamansa kipeiksi sarjakuvia lukiessaan.

Tom ja keskiyön puutarha

A. Philippa Pearce: Tom ja keskiyön puutarha
(Tom's Midnight Garden, 1958)
WSOY 1977, 206s.
Suom. Kristiina Rikman

Kun taannoin väsähdimme Harry Potteriin iltasatumielessä, ei omista kirjahyllyistä tahtonut löytyä mitään sopivaa luettavaa. Lopulta suostuttelin lapset kiinnostumaan yhdestä itselle aikoinaan tärkeästä kirjasta. Olen lukenut Tom ja keskiyön puutarha -kirjan hyvin monta kertaa ala-asteella ja muutaman kerran myöhemminkin. Mielikuvat jännittävästä seikkailusta ovat erittäin vahvat. Tämän lukukerran jälkeen lähinnä mietin, mikä tässä on ollut niin erikoista.

Tom lähetetään tätinsä luokse karanteenin Peter-veljen sairastuttua tuhkarokkoon. Isoon puutarhaan ja liikkumisen vapauteen tottuneella pojalla on suuria sopeutumisvaikeuksia, kun tartuntavaaran takia on pysyttävä tädin ja sedän pienehkössä vuokra-asunnossa viikkokausia. Pieniksi asunnoiksi muutetun entisen kartanon aulaa hallitsee paikalleen jämähtänyt kaappikello, joka näyttää ajan oikein, mutta lyö tunteja miten sattuu. Eräänä yönä Tom laskee kellon lyöntejä ja pääsee laskuissaan kolmeentoista. Uteliaisuus voittaa ja hän hiipii aulaan, kurkistaapa vielä takaovestakin ulos. Asfaltoidun ja roskapönttöjen valtaaman ahtaan tilan sijasta Tom näkee upean puutarhan. Pian Tomille selviää, että puutarha on olemassa vain öisin. Siellä hän tutustuu suurin piirtein omanikäiseensä Hattyyn, joka tuntuu olevan ainoa, joka ylipäätään näkee Tomin.

No, tarinan idea on minusta edelleen kiehtova. Sen sijaan kerronta tuntui auttamattoman vanhentuneelta ja hi-taal-ta. Lapset innostuivat hetkittäin, mutta enemmän hekin laskivat jäljellä olevia sivuja, koska tiesivät seuraavassa lukuvuoroon tulevan Kepler62:n toisen osan. Toki voi olla, että tarinan tuttuus ja siten yllättämättömyys möyhnäsivät senkin mielenkiinnon, joka kankeasta tekstistä muuten olisi voinut löytyä.

Aina ei vanhojen suosikkikirjojen lukeminen ole viisasta. Nyt tämä aiemmin niin lämpimiä tunteita herättänyt kirja lähinnä ärsyttää: miten voikin noin mielikuvitusta kutkuttavasta aiheesta saada aikaan näin jaarittelevan ja jopa tylsän kirjan?

Haastevastauksia

Sain tuossa kuukausi sitten kahdesta blogista Liebster Award -tunnustuksen. Vastaaminen on vähän venähtänyt, vaikka aloitin tämän homman kyllä saman tien. Lämpimät kiitokset sekä Kialle että Marille!

Tunnustuksen säännöt löytyvät postauksen lopusta.


Kia Luetaanko tämä -blogista kysyi seuraavia asioita:

1. Nimeä kirja, joka sinun on jo pitkään pitänyt lukea, mutta joka on syystä tai toisesta vielä aloittamatta.

No näitähän riittää hävettävän paljon. Helmikuussa bloggasinkin aiheesta ja mainitsin 14 kirjaa, jotka ovat odottaneet lukuvuoroaan pitkään. Arvatkaapa vain montako noista olen sittemmin lukenut? Niinpä. Pelkäänpä että voin julkaista kyseisen bloggauksen uudestaan samaan aikaan ensi vuonna...

2. Onko sinulla kirjaa, jonka luet yhä uudestaan ja uudestaan. Jos on, mikä se on?

Aiemmin ikiluettavia kirjoja oli paljonkin, mutta viime vuosina en ole vanhoihin tuttavuuksiin juurikaan palannut. John Irvingin Garpin maailman olen lukenut monesti ja haluan kyllä lukea vielä kerran tai viisi uudestaankin.

3. Mikä kirja on jäänyt sinulta viimeksi kesken?

Olen aivan onneton jättämään kirjoja kesken. Jotenkin haluan uskoa siihen, että surkeastikin alkanut kirja voi loppua kohti parantua ja ehkä jopa huikeaksi kehkeytyvä loppu saisi alun puuduttavuudet tuntumaan perustelluilta. Lisäksi harhaudun ajattelemaan, että jo luettuihin sivuihin tärvätty lukuaika menee muka jotenkin enemmän hukkaan, jos jätän kirjan kesken.

Tähän tyhmään ajatusmalliin toivoisin kyllä muutosta. Olen "lukenut" yhtä kirjaa lähes vuoden ja alkanut vähitellen tunnustaa itselleni, että se kirja taitaa kyllä jäädä lopullisesti kesken.

4. Oletko koskaan ihastunut tai peräti rakastunut kirjan henkilöön?

Tietysti olen! 

Tällaisia kaunorakkauden kohteita on ollut esimerkiksi kirjoissa Noitavaellus (joku poika jolla oli yksi hymykuoppa), Muukalainen (Jamie) ja  Dead to the World (<3 Eric <3).

5. Mikä on suosikkilastenkirjasi?

Ihan mahdotonta valita vain yhtä. Tuorein lastenkirjarakkaus on Andy Stantonin Herra Gummi -sarja. Kieli ja tyyli on ihan pöhköä ja hupsua, sellaista että lasten kanssa kikatetaan kilpaa.

6. Katsotko mielelläsi kirjoista tehtyjä elokuvia? Jos katsot, mikä on suosikkielokuvasi, joka on tehty kirjan pohjalta?

Olen nykyisin kauhean laiska katsomaan elokuvia ylipäätään. Kirjojen filmatisoinneista taas vain harva on onnistunut ja siksi lähes välttelen kirjoihin pohjautuvia elokuvia. Yksi kirjaa huomattavasti parempi elokuva on kuitenkin Forrest Gump, joka on pelkästään hyötynyt ei-kirjanmukaisuudestaan.

7. Mikä lukemistasi kirjoista sopisi parhaiten luettavaksi kuumana kesäpäivänä? Entä synkkänä syksyisenä iltana?

Kuumaan kesäpäivään sopisi loistavasti Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni ja syysiltaan vaikkapa jotain Stephen Kingiltä. Pimeä yö, tähdetön taivas sisältää kertomuksia moneen makuun.

8. Voisitko kuvitella itse kirjoittavasi kirjan?

Olen kyllä kuvitellut, monesti. Ala-asteella sain jopa kerran luistaa tiskikoneen tyhjentämisestä sillä verukkeella, että mulla oli kirja työn alla. Ikävä kyllä en saanut teosta valmiiksi ja sittemmin olen alkanut jopa epäillä, ettei kirahvi nimeltä Ripuliini ollut paras mahdollinen valinta tarinan sankariksi.

Sittemmin olen huomannut - ja hyväksynyt - sen, ettei minulla ole kirjallisia lahjoja. Lukijana sen sijaan olen ihan hyvä.

9. Mitä kirjaa suosittelisit ihmiselle, joka ei juuri pidä lukemisesta, mutta pitää huumorista ja jännityksestä?
Ai pahus, ihanan haastava kysymys. Voisin suositella Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoja. Onhan niissä rahtunen jännitystäkin. Tai sitten jotain humoristista mutta jännittävää sarjakuvaa. Vaikkapa JP Ahosen Perkerosta.

10. Miksi ryhdyit pitämään blogia?
No valintahan ei ollut tietoinen. Loin tunnuksen bloggeriin, koska halusin helpon tavan kommentoida muiden blogeja. Sitten vahingossa klikkasin sitä blogi-namiskaa ja seuraavaksi olikin "pakko" keksiä blogille jotain sisältöä.

11. Mitä kirjaa suosittelet minulle?

Päätin suositella lastenkirjaa, koska niihin blogisi keskittyy: Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin. Ihan paras juoni ja persoonallinen kuvitus. 

Kirjakko ruispellossa -blogin Mari tiedusteli näitä asioita:

1. Kerro hyvä ja mahdollisimman varhainen lukumuisto.
Varhaisempia (ja hilpeämpiäkin) lukumuistoja kyllä löytyy, mutta yksi parhaista muistoista syntyi, kun mulla ja isosiskolla oli vesirokko. Olin näppyjä täynnä ja olo oli kutinasta tuskainen. Maattiin isän ja äitin sängyssä, äiti keskellä ja me tytöt sivuilla ja äiti luki meille Rasavilli piltti -kirjaa. Tykkäsin kuvista ja tarinasta niin paljon, etten muista kutisseeni kirjan aikana ollenkaan.

2. Kuka fiktiivinen hahmo on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen? Miksi?
Nyt lyö ihan tyhjää.
No ainakin siinä Garpin maailmassa on liuta hienoja hahmoja, päällimmäisenä Garpin äiti Jenny Fields ja ex-jalkapalloilija Roberta Muldoon.

3. Minkä kirjallisuuden lajin koet erityisen läheiseksi?
Niin paljon kuin lukuromaanin määritelmästä voidaankin väitellä, niin minä rakastan oman määritelmäni mukaisia lukuromaaneja. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, vaivattomasti luettavia, mukaansatempaavia, yleensä aika pitkiä eikä niissä pääosaa näyttele niinkään juoni kuin henkilöt ja heidän väliset suhteensa.

4. Oletko haaveillut kirjailijuudesta?
Kian kahdeksannessa kysymyksessä tulikin jo vastaus tähän, eli kyllä olen.

5. Mistä kirjasta tehty elokuva on mielestäsi epäonnistunut pahiten?
Pakko sanoa, että Stephen Kingin kirjoista näitä surkeita filmatisointeja on tehty tukuittain.

6. Minkä kirjan haluaisit nähdä elokuvana?
Heikki Hietalan Hotelli Tulagin! Se on jo kirjana kuin elokuva, vieläpä ainoastaan hyvässä mielessä.

7. Limerikki vai haiku? Miksi?
Ai hitsi, onko pakko valita? Juuri äskettäin luin Pekan runokirjan, joka oli täynnä mahtavia haikuja. Limerikkejä en tunne juuri yhtään, mutta ne vähät joihin olen törmännyt, ovat olleet ronskiudessaan ja röyhkeydessään hulvattomia. En halua valita, kummatkin on loistavia. :)

8. Paksu vai kaponen? Miksi?
Kirjaa ei pitäisi valita kannen tai sivumääränsä perusteella. Joskus pienoisromaaniin mahtuu enemmän kuin tuhanteen sivuun, joskus se tarina vaatii ne tuhat sivua. Käytännössä luen kai enimmäkseen sellaisia keskipaksuja, 350-sivuisia kirjoja.

9. Mistä kotonasi olevasta kirjasta et luopuisi? Miksi?
Aika monestakaan en luovu. Mulla on muun muassa kaikki Stephen Kingin suomennetut kirjat (ja osa kääntämättömistäkin), enkä halua luopua yhdestäkään. En luovu myöskään Päätalon Iijoki-sarjasta, vaikka sen lukeminen onkin jäänyt pahasti muiden kirjojen jalkoihin.

10. Mitä teet kirjoille, joita et halua säilyttää?
Kirjojen jatkosijoittaminen alkaa olla ongelmallista. Osa kirjoista menee sukulaisille ja kavereille, joskus olen myynyt kirppiksellä tai lahjoittanut hyväntekeväisyyskirpputorille. Lasten kouluunkin olen lahjoittanut luettavaa muutamaan otteeseen.

Olen muuten tämän ongelman äärellä juuri nyt, sillä vähensin juuri kirja(hylly)määrää. Näitä ylimääräisiä kirjoja kertyikin aika paljon.

11. Joululahjatoiveesi?
Stephen Kingin uusin kirja: The Bazaar of Bad Dreams. (Edit: jonka tosin olen jo ostanut.)
Myöskin toivon mankkaa, koska vanha meni rikki enkä voi kuunnella cd-levyjä muualla kuin autossa, missä takapenkki huutaa kilpaa sammuttamaan "äitin tylsän musiikin".



Mainioita kysymyksiä, joihin oli miellyttävällä tavalla haastavaa vastata.
Olen lusmunnut tämän haasteen kanssa sen verran pitkään, että se on ehtinyt kiertää vaikka missä. Siksi jätän varsinaiset haastamiset väliin ja läiskäisen omat kysymykseni ihan vapaasti vastattavaksi, joko kommenteissa tai omassa blogissanne:

1. Missä lukemassasi kirjassa on ollut rumin kansi?
2. Kuinka paljon ulkokirjalliset seikat vaikuttavat lukukokemukseesi?
3. Haaveiletko saavasi jonkun tietyn kirjan omaan hyllyysi? Minkä?
4. Millaisia oheistoimintoja lukutuokioihisi liittyy?
5. Mitä luet juuri nyt?
6. Onko bloggaaminen jollakin tavalla muuttanut lukutapojasi?
7. Oletko erilaisten lukulistojen ystävä, vai valitsetko luettavasi etukäteen suunnittelematta?
8. Keneltä/mistä saat parhaat kirjavinkit?
9. Minkä kirjan toivoisit päätyvän peruskoulujen lukulistoille?
10. Mitä kirjaa suosittelisit minulle?




Lopuksi vielä ne säännöt, joita en pilkulleen noudattanut:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 

Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta.
Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla
Atena 2015, 169s.

Yksi tämän vuoden Tieto-Finlandia-ehdokkaista on Tiina Miettisen Piikojen valtakunta, jossa nimestä poiketen käsitellään kaikkien yhteiskuntaluokkien naisten elämää 1600-1700-luvuilla. Miettinen haluaa poistaa vääriä käsityksiä entisaikojen varhain solmituista avioliitoista, ydinperheistä ja tyttöjen ja naisten huonosta osasta.

Historiankirjoituksessa on pitkään keskitytty ylempiin yhteiskuntaluokkiin, mistä johtuen alempisäätyisten elämä on jäänyt pitkälti arvailujen varaan. Koska talonpoikaisväestö ei kirjoittanut kirjeitä tai päiväkirjoja, on tietoa säilynyt lähinnä käräjäpöytäkirjoissa, joiden valossa rahvaasta saa vähintäänkin vääristyneen kuvan kauhua herättävinä rikollisina ja/tai uhreina. Joitakin päätelmiä arjesta voidaan kuitenkin tehdä käräjäpöytäkirjojen ja kirkonkirjojen perusteella.

Toisin kuin yleisesti luullaan, ei ennen vanhaankaan kiirehditty naimisiin suoraan rippikoulusta. Talollisten tyttäret kyllä saattoivat solmia avioliiton varhain, mutta tilattomien tytöt lähtivät palkollisiksi tienaamaan elantonsa. Kuten nykyään, kihlaus saattoi olla hyvinkin pitkä, kun osapuolet työskentelivät tahoillaan kerätäkseen tarpeeksi säästöjä yhteisen elämän aloittamiseen. Avioton lapsi ei välttämättä ollut tae yhteisön syrjinnästä ja ankeasta loppuelämästä.  Talon tyttärien naimakelpoisuus ei aviottomasta lapsesta alentunut, mutta merkintä aviottomasta lapsesta säilyi kirkonkirjoissa (ja luultavasti myös kyläläisten puheissa) loppuun asti.

Minä odotin tältä kirjalta jotakin hätkähdyttävän toisenlaista näkemystä entisaikojen piikojen elämästä. Kuvittelin, että Miettinen onnistuisi jotenkin todistamaan, että oikeastaan piikoja on aina kohdeltu hyvin ja palkolliseksi lähteminen olisi ollut pääosin tytön oma valinta. Sellaisia yleispäteviä väitteitä kirjassa ei kuitenkaan esitetä. Miettinen kertoo kirjassaan useiden naisten tarinat, joista osa jää kuitenkin harmillisen sirpaleisiksi tietojen puutteellisuuden vuoksi. Kuinka suuria yleistyksiä sitten voi muutamien naiskohtaloiden perusteella tehdä, sitä voi jokainen pohtia tahollaan.

Lisäksi odotin Piikojen valtakunnalta huomattavasti laajempaa katsausta naisten arjen historiaan. Piioilla oli toki mahdollisuus päästä parempiin työtehtäviin taitojen karttuessa, mutta kuinka monelle piikuus alunperin oli valinta? En usko, että monikaan piika koki olevansa itsenäinen urasinkku.

Kirjassa yritetään ravistella myös ydinperhekäsitettä. Totta kai ennen vanhaankin oli uusperheitä ja yksinhuoltajia, mutta syyt olivat silloin (pääasiassa) aivan toisenlaiset kuin nykyään. Harva nykyäänkään paheksuu leskeksi jääneen uutta avioliittoa tai yksinhuoltajuutta, kun taas eronneita tai vapaaehtoisesti yksinhuoltajuuden valinneita voidaan edelleen arvostella hyvinkin karuin sanoin.

Vaikka en kokenut kirjan muuttavan merkittävästi käsityksiäni piikojen asemasta, oli se kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Erityisen kiinnostavaa oli tutustua siihen, miten laissa suhtauduttiin kihlaukseen, esiaviolliseen seksiin ja aviottomiin lapsiin. Tosin oli turhauttavaa huomata, kuinka suhteilla oikeisiin ihmisiin on ollut merkittävä rooli mahdollisten seuraamusten kanssa: jos tunsi oikeita ihmisiä ja sai heidät puhumaan puolestaan niin ei huolta, muussa tapauksessa huonosti kävi.

Yksi taittoon(?) liittyvä seikka harmitti. Tietokirjoissa on usein päätekstin lisäksi tietolaatikoita. Ne ovat kivoja ja mukava lisä, mutta miksi ihmeessä niitä sijoitetaan sellaisiin paikkoihin, ettei niitä voi pysähtyä lukemaan "häiritsemättä" päätekstiä?

Kaikesta tästä napinastani huolimatta Piikojen valtakunta oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos.

Jäätävä spede. Sarjakuvalliset muistelmat

Pertti Jarla: Jäätävä spede. Sarjakuvalliset muistelmat
Like 2015, 72s.

Pertti Jarlan Fingerpori on yksi hulvattomimmista sarjakuvista, joita tiedän. Jarlan huumori on paitsi usein kaksimielistä, myös virkistävän tarkkanäköistä ja monipuolista. Näistä lähtökohdista omaelämäkerralliseen suuntaan kallistuva Jäätävä spede ilman muuta kiinnosti todella paljon.

Jäätävä spede ei ole suoraviivainen elämäkerta, eikä edes perinteisten elämäkertojen tapaan aivan täysin totuudenmukainen. Teos alkaa katsauksella kilpa-autourheilusta kertovaan tarinaan, joka Jarlan oli tarkoitus tehdä, mutta josta ei kerta kaikkiaan meinaa tulla valmista. Sarjakuva-Jarla heittää pyyhkeen kehään, tarttuu viinapulloon ja vetää kalsarikännit. Vai krapulastako on kyse siinä vaiheessa, kun mies makaa vessan lattialla muistelemassa siihenastista elämäänsä?

Kirjassa kurkistellaan armeijaan, lapsuuteen ja nuoruuteen; tutustutaan läheisiin ihmisiin ja aika yllättäviinkin, kuten Erkkiin, Jarlan sivupersoonaan, joka herää eloon alkoholipitoisuuden ollessa sopivan korkealla.

Jäätävä spede on hyvällä tavalla erilainen kuin Fingerpori. Huumorin tunnistaa, piirrostyylin tietysti myös, mutta kerronnan muodot ovat tässä moninaisemmat. Jälkisanoissa tekijä melkein lupaa jatkoa muistelmilleen sanoen "[p]iirrän ehkä joskus lisää nyt kun makuun pääsin." 

Latinomakuja

Kira Weckman & Michel Garzón: Latinomakuja
Docendo 2015, 213s.

Latinomakuja on Kira Weckmanin (Suomen Top Chef 2013) ja Michel Garzónin (kokki ja ensin mainitun aviomies) tekemä keittokirja, joka nimensä mukaisesti sisältää eteläamerikkalaisia reseptejä pääruoista makeisiin jälkiruokiin. Kirja on mielettömän hienosti kuvitettu ruokakuvien lisäksi erilaisilla tunnelmakuvilla eteläamerikasta (uskoakseni Garzónin kotimaasta, Kolumbiasta). Latinomakujen lisäksi kirja tarjoaakin visuaalisen matkan ruokien alkulähteille.

Kirjan reseptit eivät ole näin vähälahjaisen kotikokin näkökulmasta sieltä helpoimmasta päästä. Useimpiin ruokiin tarvitaan melkoinen liuta ainesosia ja vähintään pari niistä on sellaisia, joita ei vanhastaan perisuomalaisesta ruokakaapista löydy.

Aloitinkin Latinomakuja -kirjan ohjeiden testaamisen sieltä makeimmasta päästä, sillä päättelin - aivan oikein - että tuotokset maistuisivat lapsille, vaikka lopputulos ei aivan onnistunut olisikaan. Ylläolevat lihapullan näköiset möykyt ovat brigadeiroksia, kaakaomakeisia. Luultavasti lopetin maitotiivisteen keittämisen liian aikaisin, sillä missään vaiheessa keitos ei muistuttanut "paksua, venyvää toffeeta", eikä jäähdytetyn massan käsitteleminen ollut tippaakaan helppoa. Maku oli kuitenkin ihan kiva, eivätkä brigadeirokset kauaa säilyneet puutteellisista taidoistani muistuttamassa.

Seuraavaksi päätin tehdä Chili con Carnelle kaveriksi maissirieskoja eli arepaksia. Mielestäni seurasin ohjeita tarkkaan, mutta taikina jäi silkaksi velliksi. Hätäpäissäni lisäsin maissijauhoja kerran toisensa jälkeen ja niinhän siinä kävi, että sinnillä söin yhden mauttoman, kuivan ja kovan arepaksen ja loput oli pakko heittää roskiin. Ehkä lähikaupan maissijauhot olivat jotenkin vääränlaisia, hankala sanoa.

Kolmas kerta toden sanoo. Päätin testata ennen bloggaamista vielä kolmannen reseptin ja ostin puuttuvat ainekset tehdäkseni alfajores-keksejä. Otin luottavaisen asenteen ja mittasin aineksia tupla-annokset, koska reseptin lupaamat 15-20 keksiä tuntui vaivannäköön nähden liian vähäiseltä määrältä. Taikina näytti oikeanlaiselta ja makukin miellytti niin paljon että jäähdytysvaiheessa tuli maisteltua monta kertaa. Ilahduttavaa kyllä, myös paisto- ja täyttövaihe sujuivat ongelmitta ja saimme lasten kanssa aikaan komean pinon maukkaita keksejä. Osa vietiinkin Vanhalle Mummulle tuliaisiksi, joka myös ihasteli keksien koostumusta ja makua.

Omien kokemusten perusteella väitän, että tämän kirjan ohjeet eivät ole aivan helpoimmasta päästä. Kokeneemmat kokit varmasti onnistuvat paremmin, mutta kaltaiseni söheltäjät tarvitsevat runsaasti harjoitusta (ja keskittymistä). Joka tapauksessa Latinomakuja on houkutteleva keittokirja, joka sisältää ohjeita aidosti tavallisista suomalaisista ruoista poikkeaviin syömisiin.

Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga 2015, 170s.

Ennen ilmestymistään kiinnitin huomiota Kaisa Haatasen esikoisromaaniin Meikkipussin pohjalta tasan sen verran, että päätin jättää lukematta. Ensinnäkin minulla on ollut meikkipussi alle vuoden, joten sen pohjalle ei ole ehtinyt kertyä mitään kirjan ja/tai lukemisen arvoista. Takakannen markkinointiteksti huutaa "Salaviisas viihderomaani aikuisille naisille", minkä koin sulkevan minut kohdeyleisön ulkopuolelle: enhän minä mitään viihderomaaneja lue, enkä tasan ole niin aikuinen kuin kirjan lähes viisikymppinen päähenkilö, Tytti Karakoski.

Pikkuhiljaa Meikkipussin pohjalta alkoi plompsahdella esiin siellä ja täällä, aina positiivisessa valossa. Mielenkiinto alkoi herätä ja ajattelin, että jos tähän kirjastossa törmään niin lainaan sitten. Sitten tulivatkin kirjamessut ja Kirjabloggareiden messubrunssi. Kaisa Haatanen oli yksi haastatelluista esikoiskirjailijoista ja ihastuin Haatasen persoonaan sen verran paljon, että olisin voinut napata reppuun vaikka koko kirjailijan. Humoristisen Haatasen sijaan sain mukaani punaisen kirjan ja hykertelin tyytyväisenä.

Meikkipussin pohjalta ei ole rakenteeltaan tavanomainen romaani, ei edes päiväkirjasellainen. Tytti ottaa vuoden virkavapaata ja kirjoittelee ajatuksiaan moninaisista aiheista, jotka on koottu aakkosjärjestykseen. Asenne Tytillä on mitä mainioin. Hän ei ole olevinaan muita parempi, mutta ei myöskään nöyristele tai vähättele itseään. Mielipiteitä hänellä on runsaasti ja usein jopa perusteltuja niille. Ah, ja elämänohjeita! Tai oikeastaan ne ovat hyväntahtoisia vinkkejä ja hyviksi havaittujen toimintatapojen jakamista.

Vaikka minulla ja Tytillä on aika vähän yhteistä ainakin noin elämäntilanteellisesti katsoen, tunsin hyvin paljon sielujen sympatia tai jotain sen kaltaista. En ole oikein koskaan ollut sinkku, mutta ehkä juuri siksi ymmärrän sinkkuuden hyviä puolia:

"On vaivatonta pyörittää yhden ihmisen taloutta. On ihanaa nukkua hiljaisuudessa ja pimeässä, kädet levällään isossa sängyssä! On ihanaa, kun ei tarvitse aamulla ensimmäiseksi ryhtyä kommunikoimaan. On ihanaa mennä ja tulla oman mielensä mukaan. On ihanaa, kun ei tarvitse ottaa muita, vääriä mielipiteitä huomioon! On ihanaa siivota vain omat jälkeensä."

Meikkipussin pohjalta on sympaattinen, hauska ja ihana. On se ajoittain myös koskettava ja viisas, mutta ennen kaikkea ihana.

Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava
Atena 2013, 295s.
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
BTJ Finland, 9h 3min

Äänikirjanälkään nappasin kirjastoauton hyllystä Kai Ekholmin dekkarin Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. Siskon mies tästä aikoinaan totesi jotain sen suuntaista, että on aika erikoinen ja jännä kirja. Niinpä suoritin sen turhauttavan pitkän prosessin, jolla siirsin cd:t koneelle ja sieltä mp3-soittimeen ja lähdin kävelemään.

Ekholm kirjoittaa eläväisesti ja suosii lyhyitä lukuja. Jo alussa ihastuin kieleen ja huumoriin, mutta juonesta kiinni saaminen otti aikansa kun pompittiin niin iloisesti paikasta ja henkilöstä toiseen.

Kansalliskirjaston kupolisalista löytyy monimutkaisen kirjarakennelman päälle aseteltuna kuollut tyttö. Tytön henkilöllisyys ei ota selvitäkseen sen paremmin kuin syyt sille, miksi hänet on haluttu tuoda kirjastoon ja aseteltu kaikkien niiden kirjojen keskelle. Luonnollisesti tekijäkin uhkaa jäädä arvoitukseksi. Rikosta tutkii tietysti poliisi, mutta apuun pyydetään myös yksityisetsivät Kalju ja Kihara. Kalju on keski-ikäinen hiukseton mies, jonka asunto on yhtä putkiremonttia. Kihara taas on näpsäkän kokoinen, lihaksikas chileläissyntyinen nainen, joka etsii itselleen miestä kiihkeän määrätietoisesti.

Tykkäsin todella paljon Ekholmin luomista henkilöistä. Kukaan ei jäänyt pelkäksi statistiksi, vaan jokaisella oli persoonallisuus ja menneisyys. Samoin pidin siitä, kuinka arki jatkui, vaikka samalla tutkittiin omituista rikosta. Toisaalta nämä seikat, joista paljon pidinkin, tekivät juonesta vähemmän vetävän. Tunnelma aaltoilee, eikä jännitys päässyt nousemaan kovin kummoisiin sfääreihin, vaikka välillä hurjia juttuja tapahtuikin. Jotta mielipiteeni kirjasta olisi mahdollisimman ristiriitainen, sanon vielä senkin, että oli kivaa kun juonen kaari ei ollut mallia sateen-, vaan toimintaa oli ripoteltu uskottavasti sinne tänne.

Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava on kielellisesti riemastuttavaa kuunneltavaa. Krista Putkonen-Örnin ääni on erittäin miellyttävä, selkeä ja sopivan eläytyvä. Ekholm yhdistää hauskasti vakavia aiheita ja huonoa (mutta naurattavaa) huumoria, joten vaikka kirja ei minulle aivan napakymppi ollutkaan niin kyllähän tämän kuunteleminen ilman muuta kannatti.

Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015, 322s.

Aloitin Katja Ketun Yöperhosen lukemisen kirjamessureissulla. Ajoitus ei ollut paras mahdollinen, sillä messujen kirjapaljous ja kaikki muu yltäkylläisyys pisti pääni niin pyörälle, etten lähes viikkoon osannut keskittyä lukemiseen.

Ensimmäiset sata sivua luin aivan liian pienissä pätkissä. En saanut otetta henkilöistä enkä tarinastakaan. Onneksi lopulta eräänä iltana sain rauhoituttua ja humpsahdettua Yöperhoseen kunnolla. Hahmot heräsivät eloon ja tarinakin muotoutui selkeäksi.

Vuonna 1937 Irga Malinen suihkii suksillaan kohti Venäjän rajaa, rakastetuksi luulemansa miehen luo pakoon takaa-ajajiaan. Irgan kohdussa kasvaa uusi elämä ja suussa maistuu veri katkaistun kielen jäljiltä. Ruusuiselta näyttänyt tulevaisuus paljastaa piikikkään puolensa aivan liian pian ja Irga päätyy Vorkutan vankileirille. Onnekseen Irga, mykkäläinen, saa rinnalleen ystäväksi Elnan, vaikka ei se ystävyyskään vankileiriä muuksi muuta.

"Seuraava poltto ravisutti kehoa. Mistä siskokaan mitään tiesi, koskaan synnyttämätön haihattelija. Kyllä se siitä! Kipu on pelkkä mielentila. Jostain kimposi kiukku. Tule itse tänne auranvarteen ponnistamaan, senkin poikimaton tainakka, mokoma maho tyräkki!"

Nykyajassa suomalainen Verna matkustaa pieneen Lavran kylään marinmaalle tutkimaan isänsä murhaa. Kyläläiset ovat ystävällisiä vain niin kauan kuin Verna on kyselemättä. Jokin on uhkaavalla tavalla pielessä vähän kaikessa.

Ketun käyttämä kieli on persoonallista ja syvää. Teksti on täyteläistä, piukeanaan kuvailua, mutta silti tai juuri siksi täydellistä. Kerronta vaihtelee Vernan, Irgan ja Elnan kesken luontevasti. Yöperhosen voi lukea monella tavalla. Se on yhtä aikaa sukukertomus, maagisrealistinen jännitystarina (se vesi Lavran kylässä!), tarina naisista, ystävyydestä, rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja salaisuuksista. Juonittelusta, vallanhimosta, ihanteista, julmuudesta.

Vaikka minulla olikin keskittymisvaikeuksia kirjan alkukolmanneksella, hotkin loput kirjasta sitäkin kiihkeämpään tahtiin. Loistava kirja, kaikin tavoin.

Virkataan kirjaimia!

Kristiina Elo: Virkataan kirjaimia!
Moreeni 2015, 127s.

Parhaat käsityökirjat ovat sellaisia, että niiden ohjeita voi hyödyntää moniin eri työmenetelmiin. Kristiina Elon Virkataan kirjaimia! on juuri sellainen. Elo on suunnitellut ruutumallit 21 kirjasintyypistä, joita voi käyttää paljon muuhunkin kuin vain kirjassa esiteltyyn ruutuvirkkaukseen. Tosin ruutuvirkkaus itsessäänkin tarjoaa jo monenlaisia mahdollisuuksia, sillä se sopii mainiosti paitsi vaikkapa lakanoiden tai pyyhkeiden nimikoimiseen myös esimerkiksi pöytäliinoihin, huoneentauluihin, tiskirätteihin ja kirjanmerkkeihin.

Luonnollisesti ruutumallit sopivat sellaisenaan erinomaisesti ristipistotöihin. Olenkin yrittänyt keksiä jonkun tarpeeksi nasevan ja epähempeän sananlaskun, jonka voisin jollakin tämän kirjan fontilla ristipistoilla huoneentauluksi. Suunnitelmissa on myös nimikoida lasten järjettömän helposti katoavia hanskoja kirjomalla nimikirjaimet mainittuihin vaatekappaleisiin. Lapasen silmukoita jäljittelemällä nimikoitu lapanen saattaisi toki edelleen kadota, mutta ainakin se olisi helpompi tunnistaa koulun löytötavaralaatikon muista mustista lapasista. Eikä se kirjailu irtoaisi, kuten liimattavat ja silitettävät nimitarrat tapaavat tehdä.

Minä en ole ostanut tiskirättejä kaupasta herran aikoihin, joten oli loogista testata kirjan mallitarjontaa virkkaamalla tiskirätti. Kuten kuvasta näkyy, oma virkkauskäsialani ei ole tällä hetkellä aivan kohdallaan ruutuvirkkaukseen. Silmukoita on joka suuntaan oikea määrä, mutta neliskanttisen M-kirjaimen sijaan sain aikaan 14x22 cm kokoisen suorakaiteen. No, ei muuta kuin purkuun ja uutta yritystä kehiin.

Virkataan kirjaimia! on ulkoasultaan selkeä ja miellyttävän väljästi taitettu. Suurikokoiset kuvat tekevät oikeutta mallivirkkauksille ja itse ruutumallit ovat riittävän isoja, jotta niistä saa selvän tihrustamatta. Toimiva kokonaisuus ja hyödyllinen myös muille kuin virkkaajille.

Loistava lahjaidea käsitöiden ystäville!

Harry Potter ja Feeniksin kilta

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
(Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2003)
Tammi 2004, 1050s.
Suom. Jaana Kapari

Tätä viidettä Harry Potteria luettiin lähes tarkalleen kaksi kuukautta. Huomasimme aika pian, että tarinan tempo on selvästi hitaampi kuin aiemmissa osissa ja pieniä sivujuonia todella paljon. Mikään ei kuitenkaan tuntunut etenevän, vaikka luimme sivun toisensa jälkeen, ilta illan jälkeen. Lopulta, sivulla 687 tulimme siihen tulokseen, että nyt saa riittää: äiti lukee Potterin loppuun ihan itsekseen ja iltasatuna luetaan jotain ihan muuta. Jotakin huomattavasti ohuempaa.

Feeniksin kilta alkaa näyttävästi, kun Harry joutuu pelastamaan itsensä ja tyhmän Dudley-serkkunsa ankeuttajien hyökkäykseltä. Alaikäisen luvaton taikominen koulualueen ulkopuolella kiinnostaa Taikaministeriötä enemmän kuin väärässä paikassa telmivät ankeuttajat ja hetken näyttää siltä, ettei Harry saa enää jatkaa Tylypahkan oppilaana. Paljon ehtii tapahtua ennen kuulusteluoikeudenkäyntiä ja koulunalkua ja luonnollisesti kouluvuoden aikana tapahtuu sitäkin enemmän. Kammottava Dolores Pimento ottaa vähitellen haltuunsa koko velhokoulun, Hagridilla on iso salaisuus, Harrylla on sekava parisuhdeviritelmä Cho Changin kanssa - ja tietysti taustalla on koko ajan Feeniksin kilta, jonka muodostavat ne harvat luotettavat velhot ja noidat, jotka uskovat Voldemortin paluuseen.

Muistan, että olen alunperinkin kokenut nämä viimeiset Potterit turhauttavan pitkitetyiksi. Tuo tarinan venyttämisen kokemus ei missään nimessä ainakaan lieventynyt, ääneen luettaessa. Tarina ei tuntunut etenevän (tai edes kunnolla käynnistyvän), vaikka sivunumerot huitelivat jo ties missä. Se parhaiten hereillä pysyvä lapsikin alkoi vilkuilla kaihoisasti Aku Ankkojen pinoa yöpöydällään, kun varsinainen iltasatu oli niin puuduttavaa kuunneltavaa.

Kuten olen aiemminkin maininnut, Pottereiden lukeminen ääneen on haastavaa. Tekstin rytmi on niin vaihtelevaa, että välillä loppuu happi ja välillä hyperventiloi. Seuraavaksi näyte happivajetta aiheuttavasta virkkeestä:

"Feeniksin killan jäseniä kyllä tuli ja meni, joskus joku jäi päivälliselle, joskus riitti muutaman minuutin kuiskaten käyty keskustelu, mutta rouva Weasley piti visusti huolen siitä, ettei Harryn ja muiden korviin (kaukokorviin tai tavallisiin) tihkunut mitään, eikä kukaan, ei Siriuskaan, tuntunut olevan sitä mieltä, että Harryn pitäisi tietää yhtään enemmän kuin hänelle oli kerrottu jo saapumisiltana."

Kuten sanottua, luin loput noin 400 sivua itsekseni. Nopeammalla tahdilla luettuna tarina pysyikin paremmin kasassa, vaikka melkoista vanuttelua homma oli edelleenkin. Ehkä palaamme iltasatu-Pottereihin joskus myöhemmin tai sitten lapset saavat lukea ne itsekseen sitten kun järkälemäisen kirjan lukeminen houkuttelee tarpeeksi paljon.

Feeniksin kilta ei siis ollut hyvä valinta iltasaduksi, ainakaan itse luettuna. Äänikirjaversio saattaisi sen sijaan toimiakin. Olen kuullut, että Vesa Vierikko on loistava lukija, joten ehkä häntä jaksaa kuunnella paremmin kuin epärytmistä äitiä.