Lighter Than My Shadow

 

Katie Green: Lighter Than My Shadow
Jonathan Cape 2013, 507s.

Katielle syöminen oli haastavaa pienestä pitäen. Hän nirsoili ruoan suhteen ja oli hyvin tarkka siitä, että jokainen suupala oli tietynlainen. Päivällisen syöminen saattoi kestää tunteja, vaikka kylmän ruoan syöminen oli luonnollisesti vielä vastenmielisempää kuin lämpimän ruoan.

Noin lukioikäisenä Katie ja hänen ystävänsä päättävät paastota: kukin määritti itse, miten paaston toteuttaa. Katie päätti luopua kertaheitolla kaikesta epäterveellisestä eli rasvaisesta ja sokerisesta ruoasta. Paasto sujui hyvin, mutta paaston lopettaminen osoittautuikin haastavammaksi. 

Lighter Than My Shadow on synkeä omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Katie sairastuu anoreksiaan ja myöhemmin ahmimishäiriöön. Toipuminen on hidas prosessi, varsinkin kun matkan varrella Katie muistaa asioita, jotka on aktiivisesti halunnut unohtaa.

Lighter Than My Shadow on massiivinen kirja. Se on lähes A4-kokoinen ja melkein viisi senttiä paksu. Ruutujako on toteutettu jännittävästi ikään kuin sivua taittamalla, eikä perinteisesti viivoilla. Kirjan tekeminen on varmasti ollut terapeuttista ja uskoisin sen tarjoavan tärkeää vertaistukea syömishäiriötä sairastaville ja siitä jo toipuneillekin.

Punainen planeetta

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Otava 2021, 344s.

Joonatan Tolan esikoisromaani on huikea. Punainen planeetta on ensimmäinen osa Tolan kolmiosaista omaelämäkerrallista/autofiktiivistä kirjasarjaa ja melkoinen sarjan avaus tämä tosiaan on. Keskiössä tässä ensimmäisessä kirjassa on Tolan isä, Mikko J. Tola. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ei todellakaan ole helppo eikä idyllinen, eikä Mikko J. Tola tarjoa sellaista lapsuutta omalle jälkikasvulleenkaan.

Olen tässä reilun vartin yrittänyt kiteyttää kirjaa edes jollakin tapaa, mutta se tuntuu mahdottomalta. Olkoonkin, että Punaisen planeetan tapahtumat ja henkilöt on suodatettu kirjailijan mielikuvituksen läpi, niin tämän lukeminen oli todella ristiriitaista. Teksti on notkeaa ja tapahtumat monin paikoin niin kerta kaikkisen absurdeja, että väkisinkin naurattaa, vaikka samaan aikaan ajattelee ettei tällaiselle todellakaan saisi edes virnistää. 

Luin tätä reilun viikon, koska kirjan tosipohjaisuus alkoi ahdistaa välillä liikaa. Ja minä vain luin näistä tapahtumista, mitään vastaavaa en ole joutunut kokemaan.

Punainen planeetta on kirja, joka naurattaa ajoittain väkisinkin vaikka samaan aikaan kurkkua kuristaa.

Ihme ilmat! ja Ilmastotekokirja

 

Tänä keväänä ympäri Suomea on aloittanut tai pian aloittamassa yli 90 ilmastolukupiiriä. Ilmastolukupiirien taustalta löytyy mm. Greenpeace ja Helmet-kirjastot. Lisätietoa löytyy täältä. 

Meidän ilmastolukupiirin ensimmäiset kirjat olivat Laura Ertimon Ihme ilmat! sekä Kaisa Happosen ja Karri Miettisen Ilmastotekokirja. Ajattelimme, että näillä lapsille ja nuorille suunnatuilla tietokirjoilla saisimme kenties ikään kuin pehmeän laskun rankkaan aiheeseen. 

 

Laura Ertimo: Ihme ilmat!
Into 2019, 47s.
Kuvitus: Mari Ahokoivu

Laura Ertimon Ihme ilmat! on ollut minulla lukujonossa vuoden 2019 kirjamessuista asti. Alakoululaisille ja sitä nuoremmillekin sopiva tietokirja on sivumääräänsä nähden tuhti opus.

Lotta ja Kasper ovat parhaat ystävät ja molemmat haluavat tietää enemmän ilmastonmuutoksesta: mitä se on, mikä sen aiheuttaa ja mitä sen hidastamiseksi voisi tehdä. Paikoin kirjassa on sarjakuvaosuuksia, mutta enimmäkseen mennään runsaastikuvitetuilla tietosivuilla. Lasten lisäksi kirjassa seikkailevat Ilmastokeiju ja Fossiilimenninkäinen, joista ensimmäinen kannustaa positiivisiin ilmastotekoihin ja jälkimmäinen urputtaa, ulisee ja välttelee omaa vastuutaan.

Tietoa tässä kirjassa on todella paljon. Koska oletetut lukijat ovat nuoria, kirjassa käydään tehokkaasti läpi esimerkiksi sään ja ilmaston eroja, ilmaston muutoksia kautta maapallon historian, hiilen kiertokulusta, kulutuskulttuurista ja yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksista.

Tieto on tarpeellista ja on hienoa, että se esitetään asiallisesti eikä lapsilukijoille turhan päiten pehmennettynä. Kirjan  runsas kuvitus on kivaa katseltavaa, mutta paikoin aukeamat ovat sekavia. Välillä tuotti todellisia vaikeuksia hoksata, missä järjestyksessä aukeaman tekstit on tarkoitettu luettavaksi. Jäin myös miettimään, miten moni lapsi ymmärtää "egologisen" sanaleikin.

Kaisa Happonen & Karri Miettinen:
Ilmastotekokirja
WSOY 2020, 149s.

Ilmastotekokirja on suunnattu suurin piirtein yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille nuorille. Kirjan ote on informatiivinen, napakka ja konkreettinen. Ilmastoahdistusta ei vähätellä, vaan tässä ymmärretään hyvin se turhautuminen, jonka vähäiseltä tuntuvat vaikutusmahdollisuudet järkyttävän suuren asian edessä voivat jopa lamaannuttaa. Mistään surkuttelevasti teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Päin vastoin, tästä kirjasta löytyy rutkasti konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä kaikkea kukin meistä voi tehdä. Kirjassa myös muistutetaan pitkin matkaa siitä, että pienikin ilmastoteko on hyväksi.

Ilmastotekokirja vilisee haastavia sanoja, mutta teksti on niin sulavaa, että sanojen merkityksen kyllä ymmärtää helpohkosti. Kirjaan on haastateltu ilmastovaikuttajia ja muita aktiiveja, muun muassa presidentti Tarja Halosta. Ehkä kiinnostavinta oli lukea Madventuresista tuttujen Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin pitkää haastattelua, jossa käytiin läpi matkustamista ja sen ilmastovaikutuksia. Haastattelun sävy on rakentava ja ongelmia ratkova ja siitä saa vinkkejä ilmastoystävälliseen matkusteluun.

Melonin mehu

 

Richard Brautigan: Melonin mehu
Otava 1975, 127s.
Suom. Jarkko Laine

Olen lukenut Richard Brautiganilta kaksi kirjaa, (Kartanon peto ja Taimenenkalastus Amerikassa), joista ensinmainitusta tykkäsin paljon ja jälkimmäistä en ymmärtänyt. Melonin mehun perään olen haikaillut kauan ja nyt viimein tajusin varastokirjaston auttavan tässäkin saatavuuspulmassa.

Melonin mehu oli aiempiin Brautigan-kokemuksiin verrattuna lähempänä kalastus- kuin kartanokirjaa. Luvut ovat pisimmilläänkin lyhyitä, tajunnanvirtamaisia välähdyksiä. Minäkertoja kirjoittaa kirjaa, josta syntyy tämä Melonin mehu. 

Kertoja ei kerro nimeään, vaan lavertelee toista sivua siitä, kuinka lukija voi käyttää hänestä sitä nimitystä, joka mieleen tulee:

"Jos ajattelette jotakin mikä sattui kauan sitten: joku teki teille kysymyksen ja te ette osannut vastata siihen.
Se on minun nimeni.
Kukaties satoi kaatamalla.
Se on minun nimeni."

Tarina sijoittuu kaupunkiin (vai maailmaan?), jossa paistaa joka päivä erivärinen aurinko. On paljon jokia, kapeimmat niistä vain tuuman levyisiä. Siltojakin on ja niillä narisevia lautoja, joille eräs Margaret aina astuu. Tiikereitä ei ole. Ne on kaikki tapettu. Jonkinlaisessa keskiössä on iDeath, epämääräiseltä Apple-tuotteelta kuulostava hyvä paikka. On myös inBOIL, pahamaineinen rosvopomo ja hänen joukkonsa.

Kertojalla on suhde Margaretiin, mutta suhde ilmeisesti kariutuu ja kertoja saa rinnalleen Paulinen. Tapahtuu monenlaista hämyä ja sekavaa, kunnes kirja loppuu.

Melonin mehu on veikeä kirja. En ymmärtänyt siitä paljoakaan, mutta jokin sen hämmentävässä sävyssä viehätti. Kannatti lukea.

Kim Jong-Un ja kaverit. Valitse oma maailmanloppusi

 

Rob Sears: Kim Jong-Un ja kaverit
Valitse oma maailmanloppusi
Aula & CO 2020, 154s.
Suom. Pekka Tuomisto

Kim Jong-Un ja kaverit on mainio immersiivinen romaani, jossa pääosassa on lukija itse. Tarina alkaa siitä, kun lukija (eli minä) on työskennellyt YK:n globaalin jatkuvuuden osaston nuorempana virkailijana kuusi kuukautta. On jouluaatto ja kaikkien ajatukset enemmän tai vähemmän joulunvietossa, kun koodinimi Vaaleanpunaiselta Kameleontilta tulee punainen hälytys. Jonkun täytyisi piipahtaa Pjongjangissa pikapikaa, ihan vain tarkistamassa tilanne. Sitten ollaankin jo ensimmäisen valinnan edessä: joustanko joulusuunnitelmistani ja lähden Pohjois-Koreaan, vai haistattelenko pomolle ja lähden joulun viettoon.

Immersiivisen kirjan yksi hyvä puoli on se, että siinä on paljon helpompi huijata kuin vaikkapa peleissä. Jos päätös on ollut huono, ei muuta kuin takaisin edelliseen kohtaan ja uutta valintaa kehiin. Peleissä pitää hoksata tallentaa, eikä se aina ole edes mahdollista.

Onnistuin seikkailemaan Pohjois-Korean lisäksi Venäjällä, Brysselissä, Kiinassa ja Amerikassa. Kohtasin Kim Jong-Unin lisäksi Trumpin, Putinin ja Elon Muskin sekä Angela Merkelin, hänet tosin vain turvavälin päästä. Myönnän, että kuolin tosi monta kertaa, enkä täten selvästikään olisi järin pätevä tähän työhön.

Suosittelen Kim Jong-Un ja kaverit -kirjaa höpsöttelylukemiseksi sellaiseen hetkeen, kun maailman poliittinen tilanne ei akuutisti ahdista.

Pax 1 - Loitsusauva

 

Åsa Larsson & Ingela Korsell:
Pax 1 - Loitsusauva
Otava 2021, 143s.
Suom. Sirpa Alkunen
Kuvitus: Henrik Jonsson

Loitsusauva on ensimmäinen osa Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kymmenosaista Pax-sarjaa. 

Alrik ja Viggo asuvat sijaisperheessä äidin alkoholiongelman vuoksi. Nuorempi veljistä, Viggo, ajautuu toistuvasti käsirysyihin ja muihin vaikeuksiin, vaikka isoveli Alarik yrittääkin tätä suojella hankaluuksilta. Tällä kertaa, tässä kaupungissa, ongelmat eivät kuitenkaan rajoitu kouluun tai ikätovereihin. Pojat nimittäin päätyvät erääseen salaiseen kellarikirjastoon, jossa pahat henget pääsevät valloilleen.

Loitsusauva on melkeinpä läkähdyttävän kiivastahtinen kirja. Henkilöhahmot jäävät tavallaan kaiken toiminnan jalkoihin. Ylipäätään juonikuvio kulkee niin kiihkeällä temmolla eteenpäin, ettei juuri mitään pysähdytä kuvailemaan tai pohtimaan enempää kuin on aivan välttämätöntä. Tekstin rinnalla tarinaa kuljetetaan välillä sivun mittaisilla sarjakuvaosuuksilla, joille olisin suonut mielelläni isommankin tilan ja roolin.

Kuvittelin, että kirja toimisi loistavasti vähemmän lukevalle 12-vuotiaalle, mutta yllätyksekseni hän ei ihastunut tähän. Kuulemma kirja oli hänen mielestään inhottava.

Ratkaisetko arvoituksen?

 

Victor Escandell: Ratkaisetko arvoituksen?
25 visaista tapausta
Nemo 2020, 64s.
Suom. Mika Siimes

Victor Escandellin Ratkaisetko arvoituksen? oli meidän perheessä suurmenestys!

Hauskasti kuvitetussa kirjassa on 25 aukeaman tai kahden laajuista arvoitusta. Osan voi ratkaista puhtaasti päättelemällä, osassa on enemmän hyötyä mielikuvituksesta. Arvoitusten vaikeustaso vaihtelee hyvin helposta hyvin vaikeaan.

Kirjaa voi lueskella itsekseen arvoituksia ratkoen tai sen lukemisesta voi tehdä pelin: eri vaikeusasteista saa eri määrän pisteitä ja tietysti eniten pisteitä kerännyt lukija/joukkue voittaa. Kunkin arvoituksen ratkaisu löytyy kätevästi heti arvoituksen lopusta, mutta fiksusti luukun taakse kätkettynä.

Meillä ei laskettu pisteitä, mutta näitä pulmia oli tosi hauskaa miettiä porukalla! Oman kokemuksen perusteella kirja sopii erittäin hyvin ainakin 8-41 -vuotiaille.

Olis niin kiva

 

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva
ja muita kirjoituksia
Otava 2021, 141s.

Joskus kirjan on hyvä olla tuttu ja turvallinen, jopa yllätyksetön.

Anna-Leena Härkösen uusin kirjoituskokoelma, Olis niin kiva, jatkaa pönäkästi ja vakaasti samoilla raiteilla kuin aiemmatkin kokoelmat. Aiheet vaihtelevat ohareita tekevistä kavereista ylioppilaspuheeseen, matkaseurasta siihen, mikä ketäkin loukkaa. 

Teksti on sulavaa ja jouhevaa, kuten aina, joten lukeminen sujui hetkessä, kuten aina. Osa jutuista nauratti, osa kummastutti. Osasta löytyi samastumispintaa paljonkin, osa tuntui huitelevan ihan vieraissa asenteissa ja näkemyksissä.

Olis niin kiva on niitä kirjoja, jotka on kiva lukaista, mutta joihin tuskin tulee palattua myöhemmin.

Queenie

 

Candice Carty-Williams: Queenie
WSOY 2021, 462s.
Suom. Natasha Vilokkinen

Edellisen kirjan jälkeen kaipasin kevyttä luettavaa ja Candice Carty-Williamsin Queenie vaikutti juuri sopivalta tähän väliin. Kannessa Oprah Magazine kehuu, kuinka kirja on "Hävyttömän hauska ja suorasuinen esikoisromaani". "Nerokas, ajankohtainen, hulvaton, sydäntäsärkevä." kuvailee Jojo Moyes. Mikä siis voisi mennä pieleen?

No melkein kaikki.

Ensinnäkään Queenie ei ollut minusta ollenkaan hauska kirja. Kyllä, hahmona Queenie on suorapuheinen ja käyttää huumoria selviytymiskeinona, mutta se ei tee kirjasta hassua. Oikeastaan tämä on se suurin syy, miksi en kirjasta pitänyt: odotin aivan erilaista sisältöä.

Queenie on 25-vuotias ja työskentelee lehden toimituksessa. Hänellä on kantaaottavia juttuideoita, joista pomo ei ole kiinnostunut. Queeniella on mukava miesystävä, joka haluaa kuitenkin laittaa suhteen tauolle, sillä Queenie on juuri nyt hänelle yksinkertaisesti liikaa. 

Tilanne ei siis todellakaan ole Queenielle mieluinen eikä helppo. Hän ajautuu harrastamaan ärhäkkää ja epätyydyttävää seksiä epämääräisten miesten kanssa, toistuvasti ja ilman ehkäisyä. Sukupuolitautiklinikalla ei pystytyä edes tekemään tarvittavia testejä, sillä Queenie on seksin jäljiltä niin pahasti ruhjeilla.

Kun siis kuvittelin lukevani kevyen ja viihdyttävän romaanin vahvasta Queeniesta (en tiedä mistä tämä mielikuva oli peräisin, mutta työkaverilla oli käynyt aivan samoin!) ja kansien välistä löytyikin surullinen ja alakuloinen tarina, eivät lukija ja kirja kerta kaikkiaan kohtaa.

Queenieta voinee kuvailla nuoren naisen kasvukertomukseksi, jos nyt vuosi on riittävä aika sellaiselle. Jos haluaa lukea siitä, kuinka asiat menevät yksi toisensa jälkeen pieleen, niin Queenie saattaa olla sopivaa luettavaa.

Suostumus

 

Vanessa Springora: Suostumus
WSOY 2021, 175s.
Suom. Lotta Toivanen

Vanessa Springoran omaelämäkerrallinen romaani Suostumus on ollut näkyvästi esillä ilmestymisensä jälkeen. Springora kertoo kirjassaan, kuinka rakastui 13-vuotiaana yli viisikymppiseen kirjailijamieheen. He aloittivat suhteen, joka alkuun tuntui upealta rakkaustarinalta, mutta jonka todelliset kasvot alkoivat paljastua Springoralle vähitellen.

Suostumus on lyhyt kirja, mutta sen lukeminen vaatii aikaa - ja voimia. Vaikka Springora ei kirjassa käytä itsestään tai tuosta kirjailijasta koko nimeä, on yleisesti tiedossa, että kyseessä on Gabriel Matzneff. Palkittu kirjailija on puhunut avoimesti viehtymyksestään esiteini-ikäisiin sekä käsitellyt samaa aihetta tuotannossaan ja tähän on suhtauduttu häiritsevän vähättelevään, jopa ymmärtävään sävyyn.

Niin.
Springoran kirja on todella järkyttävä.
Vaikka lukija ymmärtää miten, ja jossain määrin myös miksi, nuori tyttö ihastuu aikuiseen mieheen, sitä toista osapuolta ei ymmärrä kyllä tippaakaan. Silti vielä vähemmän ymmärtää tytön äitiä, joka alkutuohtumuksen jälkeen sallii suhteen. Ylipäätään yleinen suhtautuminen kirjailijan mieltymyksiin on käsittämätöntä! Hänet tunnetaan pedofiilinä, mutta se ikään kuin sivuutetaan toistuvasti. Hymähdetään tai jopa naurahdetaan ja jatketaan sitten, kuin kaikki olisi vallan normaalia. Ojennetaan kirjallisuuspalkinto ylistävin kehuin, vaikka tuotannosssa vilisee lapsikohteista seksuaalisuutta sitä ihannoivassa valossa.

Suostumus ei ole helppo kirja. Se pakottaa kohtaamaan inhottavia asioita uudestaan ja uudestaan.