Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö

(Kråkflickan)

Otava 2014, 415s.

Suom. Kari Koski

Varistytön ennakkokappale löytyi postilaatikosta jo alkuvuodesta. Kirjan sisältö ei alkujaan houkutellut, mutta pistin kirjan hyllyyn, sillä sen häiritsevän pelottava kansi lupailee jotakin sietämättömän pelottavaa. Nyt viimein luin Varistytön, koska isosisko käski. (Tein muuten samoin kuin sisko ja teippasin kannen peitoksi paperin.)

Metroaseman lähettyviltä löytyy muumioitunut pojan ruumis. Rikoskomisario Jeanette "Janne" Kihlberg saa tapauksen tutkittavakseen ja pian muumioituneita ruumiita ilmaantuu lisää. Välillä kirjassa kuljetaan Jeanetten mukana, välillä psykoterapeutti Sofia Zetterlundin, välillä Varistytön eli Victoria Bergmanin ja toisinaan taas patologin matkassa. Varistyttöön on ympätty runsaasti karmeuksia lapsikaupasta hyväksikäyttöön, insestiin, väkivaltaisuuteen sekä kevyempiä haasteita rahahuolista parisuhdeongelmiin.

Juoni käynnistyy hitaasti nykien ja lyhyet kappaleet takaavat poukkoilun jatkuvan kirjan loppuun asti. Se, että kirjan on kirjoittanut kaksi ihmistä (Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist) näkyy mielestäni tekstissä liian hyvin, sillä tyyli vaihtelee todella paljon. Osittain tyylin vaihtelu keskiössä olevan henkilön mukaan on ihan perusteltua, mutta minusta rakenne ei täysin toimi. Kirjan suomennos on kenties tehty vähän kiireessä (tai ehkä tässä ennakkokappaleessa ei vielä ole lopullinen suomennos?)  ja tekstissä tuli vastaan monia minusta töksähtäviä, vähän sinne päin olevia sanoja tai ilmaisuja. Esimerkiksi joku kuoli otettuaan "yliannoksen huumeita" ja joku toinen kaapi roskiin "ruoanjätteet". Kirjan loppupuolella toistui ainakin kolme kertaa kappaleen lopussa, jännittäväksi cliffhangeriksi tarkoitettu "hän luuli että siihen menisi kauan, mutta se tapahtuikin pian" -lausahdus, joka lähinnä söi sen vähäisenkin jännityksen.

Suurin pettymykseni tämän kirjan suhteen lienee se, ettei tämä ollutkaan piinaavan jännittävä. Kyllä, lopussa yllätyin hieman yhdestä juonenkäänteestä, mutta en niin paljon kuin ehkä olisi pitänyt. Kokonaisuutena kirja jäi laimeaksi, aivan kuin jonkin hyväksi todetun mallin mukaan kirjoitetuksi tarinaksi, johon on survottu liikaa kaikkea eikä lopulta saada jännitettä pysymään yllä (tai edes rakentumaan).

Minulla muuten oli tästä kirjasta sellainen käsitys, että sitä olisi hehkutettu blogeissa ylen määrin. Nyt kuitenkin löysin lähinnä sellaisia "ihan kiva, mutta…" -postauksia, joten ehkä olenkin kyhännyt nämä suuret ennakko-odotukset ihan itse.

Voi olla, että jossain vaiheessa luen Varistyttö-trilogian muutkin osat, mutta en aio pitää niiden kanssa mitään kiirettä. Eihän se viimeinen osa ole kyllä vielä ilmestynytkään.

Confessions of a Prairie Bitch

Alison Arngrim: Confessions of a Prairie Bitch. How I survived Nellie Oleson and learned to love being hated

!t (It Books) 2011, 297s.

Tätä kirjaa minulle suositteli Goodreads sen jälkeen, kun olin lukenut Sarah Silvermanin The Bedwetterin. Suoraan sanottuna Pieni talo preerialla -sarjan Nellie Olesonia näytelleen Alison Arngrimin muistelmat eivät olisi niin hirveästi kiinnostaneet, ellei kirjalla olisi näin törkyistä nimeä ja hauskaa kantta. Hankin kirjan omaksi, marinoin sitä hyllyssä vuoden, aloittelin vähän ja hauskasta alusta huolimatta laitoin takaisin hyllyyn, kun muut kirjat kiilasivat väliin. Tässä eräänä päivänä unohdin kirjani alakertaan, kun menin kuopusta nukuttamaan päiväunille ja nappasin Confessions of a Prairie Bitchin luettavakseni.

Alison Arngrim näytteli Pieni talo preerialla sarjan pahista, kauppiaan tytär Nellie Olesonia seitsemän vuoden ajan. Tuona aikana Alisonista ja Nelliestä tuli monien silmissä yksi ja sama henkilö, joten toisinaan fanitapaamisissa edelleenkin tapahtuu mitä absurdeimpia kohtauksia.

Kirja alkaa Alisonin lapsuudesta, joka ei ollut aivan tavanomainen. Hänen äitinsä oli näyttelijä, joka teki paljon myös ääninäyttelijän töitä. Alisonin koulukaverit olivatkin kärkkäitä vaatimaan esimerkiksi Casper (the friendly ghost) imitaatioita. Alisonin isä taas oli Liberacen henkilökohtainen manageri sekä homo, mitä tosin ei lapsille myönnetty. Alisonin veli, Stefan, oli lapsinäyttelijä ja myöhemmin teini-idoli.

Hulvattoman alun jälkeen lukijan silmille paiskataan järkyttävä asia, josta lukeminenkin ahdisti valtavasti. Vaikka kirja olisi voinut muuttua synkäksi ja raadolliseksi, Arngrim onnistuu omalla asenteellaan ja hersyvällä huumorillaan jättämään asian hiukan taustalle. Alisonin kertomukset Pieni talo preerialla -sarjan kuvauksista ovat mielenkiintoisia ja hauskoja, sellaisia joiden jälkeen sarjaa katsoisi aivan uusin silmin. Nellie Oleson ei ole tosiaan kuulunut lempihahmoihini, mutta tämän kirjan jälkeen hänestä on pakko pitää. Kuvauspaikalla lapsinäyttelijöistä pidettiin hyvä huoli, vaikka olosuhteet olivatkin nykymittapuulla varsin vaatimattomat. Kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut pelätä koskemattomuutensa puolesta:

"The impression I was given in no uncertain terms was that if anyone bothered me, all I had to do was tell one of the guys on the crew, and the body would never be found."

Confessions of a Prairie Bitch on esimerkillinen "julkkismuistelmateos". Arngrim kertoo toki paljonkin työstään, mutta myös itsestään. Hän ei sorru kertaamaan tv-sarjan tapahtumia, jotka ovat katsojille (vai lukijoille?) entuudestaan tuttuja, vaan jakaa juuri niitä kiinnostavampia, kulissien takana tapahtuneita asioita. Arngrimin käyttämä kieli on sulavaa luettavaa: sanasto on värikästä, mutta ei-natiivillekin helposti ymmärrettävää ja kertojana Arngrim on luonnonlahjakkuus.

Harvoin kirjojen kansiin valituista ylistyskommenteista löytyy yhtä hyvin osuvaa kuvausta kuin tästä Atlanta Journal-Constitutionin tiivistys: "Hilarious and heartbreaking." Tätä lukiessani nauroin ja itkin, välillä yhtä aikaa.

Oi kiitos, Goodreads, mahtavasta kirjasuosituksesta!

Coraline

Coraline

Alkuperäinen tarina: Neil Gaiman

Sarjakuvaksi sovittanut: P. Craig Russell

Egmont 2009, 186s.

Suom. Petri Silas

Olen lukenut joskus aikoja sitten Neil Gaimanin kirjan Coraline varjojen talossa. Tykkäsin siitä kovasti ja halusin vilkaista, millainen sarjakuva tarinasta on tehty.

Coraline muuttaa vanhempiensa kanssa asumaan asuntoon, joka on villiintyneen puutarhan ympäröimässä vanhassa ja suuressa talossa. Coralinen isä tekee töitä työhuoneessaan, eikä äitikään ehdi pitää seuraa tylsistyvälle tytölle, joka alkaa tehdä tutkimusmatkoja uudessa asunnossa. Ovia laskiessaan hän löytää lukitun oven, jonka takaa paljastuu tiiliseinä. Eräänä päivänä oven takana avautuukin synkkä käytävä, jonne Coraline astuu ja löytää oman kotinsa kopion, jossa asuvat toinen isä ja toinen äiti. He ovat muuten samanlaisia kuin Coralinen oikeat vanhemmat, mutta toisen äidin sormet ovat hiukan liian pitkät, teräväkyntiset ja liikkuvat koko ajan. Lisäksi toisilla vanhemmilla on silminään mustat napit. Kun Coraline palaa takaisin oikeaan kotiinsa, isä ja äiti ovat kadonneet. Melko pian Coraline ymmärtää heidän olevan toisen äidin vankina ja ainoa mahdollisuus pelastaa heidät on mennä takaisin synkkään käytävään.

Periaatteessa tämä sarjakuvasovitus on onnistunut hyvin. Gaimanin alkuperäisversion lukemisesta on sen verran kauan etten osaa sanoa onko tämä kuinka uskollinen versio siitä, mutta veikkaisin että hyvinkin. En kuitenkaan muista Coralinea aivan näin "vanhana" ja eleettömänä tyttönä. Vaikka sarjakuvan Coralinea jännittää ja välillä pelottaakin, se ei juurikaan näy. Oikeastaan hänessä ei näy tunteita juuri lainkaan, ei edes silloin kun hän purkaa harmiaan vanhempiinsa.

P. Craig Russellin piirrostyyli on ihan ok. Nappisilmäisistä vanhemmista olisi varmasti saanut paljon kammottavampiakin ja joissakin kuvissa kiinnitin huomiota erikoiseen viivankäyttöön. Esimerkiksi kirjan loppupuolella on lähikuva Coralinen kädestä, jossa varjostukset ja nivelten viivat on piirretty minun mielestäni vähän oudosti. Siinä missä nivelissä on (ainakin omissa käsissäni) vaakaviivoja, Coralinen niveliä korstaa pystysuuntainen siksak-kuvio, joka saa sormet näyttämään kurttuisilta ja vanhoilta. Pieni juttu, mutta tuollaiset kiinnittävät harmillisen paljon huomiota.

Coraline-sarjakuva ei ole niin hyvä, kuin millaisena kirjan muistan, mutta luettava kuitenkin.

Tatu ja Patu, syömään!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään!

Otava 2014, 120s.

Jostakin omituisesta syystä meillä ei ole erityisemmin perehdytty Tatun ja Patun aivoituksiin, vaikka pari kirjaa löytyy omastakin hyllystä. Lapset ovat näitä kyllä selailleet ja lueskelleet paljonkin, mutta yhdessä ei ole tullut luettua. Tämä syömiskirja oli kuitenkin niin mielettömän hauska, että Tatu ja Patu -kuvakirjoja on haettu kirjastosta (kaikki kaksi paikalla ollutta kirjaa) ja lopuista pistin varauksen. Tatu ja Patu, syömään! on hulvattoman hauska käsikirja siitä, "miten syödään, mitä syödään ja miksi syödään".

Tatu ja Patu, syömään! kertoo tosiaankin seikkaperäisesti melko lailla kaikesta syömiseen liittyvästä. Kirjasta löytyy kuvitetut ohjeet siihen, kuinka ravinto saadaan siirtymään elimistön puolelle, voileivän tekemisestä (helppo voileipä ja vaativampi versio) sekä maistelemisesta. Kirjassa on kolme hauskaa 22 kohdan listaa väärinmuistetuista hedelmien ja vihannesten nimistä, ruokailutilanteissa tehtävistä virheistä sekä hyväksytyistä syistä lykätä ruokapöytään saapumista. Kappaleiden lopuista löytyy myös monivalintakysymyksiä, joilla voi testata onko kirjassa annettu oppi mennyt perille.

Me luimme tämän iltasatuna ja se oli sekä tyhmää, että hirveän hauskaa! Tyhmää lukeminen oli ainoastaan siksi, että meitä kaikkia nauratti aina kauheasti, ettei sitä yöunia edeltävää rauhoittumista liiemmin päässyt tapahtumaan. Kirjassa on parasta ihan kaikki: humoristinen teksti, hauskat hahmot, asiasisältö ja kuvitus, joka on ilmeikkyydessään ja vähäeleisyydessään ihan mielettömän hassua.

Lasten mielestä kirjan paras osio oli Tatu "Tsyrki" Tsukkulan pinaattiletut -sarjakuva, jossa Tatu puhuu stadin slangia, joka taas oli lasten mielestä jotain käsittämättömän hölmön kuuloista murretta. Minä en kykene nimeämään yhtä tiettyä suosikkia, sillä rehellisesti pidin ihan kaikesta.

Hillittömän hauska kirja, jonka jälkeen minun on pakko haalia kaikki aikaisemmatkin Tatut ja Patut omaan hyllyyn.

Luiden kaiku

Diana Gabaldon: Luiden kaiku

(An Echo in the Bone, 2009)

Gummerus 2010, 1183s.

Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja on ollut minulle mieluista viihdettä: aikamatkustusta, rakkautta, skotteja ja vaikka mitä jännää sulavasti luettavassa muodossa. Sarjan kahdeksas kirja ilmestyy suomeksi lokakuussa ja sitä ennen halusin saada luettua tämän edellisen, Luiden kaiun, joka on odottanut hyllyssä kiltisti lähes neljän vuoden ajan.

Heti alkuun on todettava kirjan olleen valtava pettymys. Sen sijaan, että tarina olisi vienyt minut mukanaan, sivut olisivat kääntyilleet kuin huomaamatta ja olisin saanut elää tunteella mukana Jamien ja Clairen elämässä, pitkästyin ja turhauduin. En todellakaan muistanut edellisten kirjojen tapahtumia niin hyvin, kuin kirjailija olettaa lukijan muistavan, joten kesti ihan hirveän kauan oppia uudelleen kuka kukin onkaan ja miten he liittyvät Jamieen ja Claireen - jos nyt ylipäätään liittyivät. Kun 350 sivun jälkeenkään tarina ei ollut lähtenyt käyntiin, jätin kirjan tauolle ja luin pari muuta kirjaa välissä.

Viimein jatkoin lukemista ja sinnikkyyttä vaadittiin kyllä todella paljon. Gabaldon on niin syvällä luomassaan maailmassa, ettei hän osaa päästää kenestäkään irti. Jokaisesta sivuhenkilöstä tuntuu kehittyvän uusi päähenkilö vanhojen (jo turhankin lukuisien) rinnalle, eikä monien päällekkäisten "juonten" kuljettaminen kulkenut tässä kovin onnistuneesti. Gabaldonilla on myös kova hinku ujutta Jamie kaikkiin mahdollisiin historiallisesti merkittäviin taisteluihin ja kuljettaa Jamien ja Clairen tielle kuta kuinkin kaikki historialliset henkilöt, eikä tämäkään pitemmän päälle toimi. Briannan ja Rogerin perhe jää todella vähälle huomiolle. Ensin ajattelin, että tämä ei haittaa, sillä noita muita juonia oli tosiaan jo ihan tarpeeksi. Mutta kun kirjan jännittävin tapahtuma sijoittuu nimenomaan Briannan ja Rogerin aikaan (sivulla 890!) aloin vähän ihmetellä, miksi ihmeessä väkisin piti keskittyä niihin muinaisiin, tylsiin juttuihin niin pitkään. Seuraavaksi ihmettelin - paljon - sitä, miksi ihmeessä tätä jännittävää käännettä ei käsitelty lainkaan seuraavien 147 sivun aikana! Ylipäätään tämä aihe, josta olisi saanut irti valtavan paljon, sivuutettiin ärsyttävän pienesti. Pari lyhyttä kappaletta siellä täällä ja lopulta koko "seikkailu" jäi täysin kesken, kun kirja loppui.

Luiden kaiussa se aiemmista kirjoista tuttu tapahtumien tempo käynnistyy vasta tuolla sivulla 890 ja vain parisataa viimeistä sivua veivät mukanaan. Mutta se ei todellakaan pelastanut puuduttavan tylsää kirjaa. Kun "kaikki" tapahtuu parinsadan sivun aikana, ei mihinkään perehdytä tarpeeksi vaan lukija pääsee lukemaan vain välähdyksen sieltä täältä. Esimerkiksi Iania isketään kirveellä tappelussa ja vasta parinkymmenen sivun jälkeen selviää, että Claire on hoitanut Ianin kuntoon. Ja aiemmin samassa kirjassa on kuvattu pikkutarkasti monen monta hampaanpoistoa, amputaatiota ynnä muuta vastaavaa, joilla ei ole ollut tarinan kannalta mitään erityisempää merkitystä! Tyhmää! Keskity, Gabaldon, Keskity!!

Luiden kaiku oli minulle armoton pettymys. Minulle on vähän lupailtu, että se syksyllä ilmestyvä on parempi, joten aion sen ilman muuta lukea. Odotukset eivät kuitenkaan ole juuri nyt järin korkealla.

Maukan ja Väykän satukirja

Timo Parvela: Maukan ja Väykän satukirja

Tammi 2013, 81s.

Kuvitus: Virpi Talvitie

Maukan ja Väykän satukirja poikkeaa aiemmin luetuista sarjan kirjoista siinä, ettei tässä ole yhtä, jatkuvaa juonta. Jokainen luku on itsenäinen satunsa, joten näitä voisi hyvin lukea missä järjestyksessä tahansa. Useimmissa saduissa päähenkilöinä ovat tuttuun tapaan Maukka ja Väykkä, mutta minä ihastuin eniten tarinoihin Oikea prinsessa sekä Hiljaisuutta! Ne tuntuivat tavoittavan perinteisen sadun hengen parhaiten ja sellainen viehättää aina.

Oikea prinsessa kertoo päivästä, jolloin kylän läpi kulkee aito prinssi. Possu Röhkötti on vakuuttunut siitä, että prinssiltä saatu suudelma muuttaisi hänet oikeaksi prinsessaksi. Prinssillä on kuitenkin Possu Röhkötille sellaista kerrottavaa, joka saa Possu Röhkötin ajattelemaan asioita ihan uudelta kannalta.

Hiljaisuutta! taas kertoo Humma Ihalaisen hiljaisuudenkaipuusta. Hän päättää rakentaa veneen, jolla voisi iltaisin soudella järvellä ja nauttia hiljaisuudesta. Vene tuokin mukanaan mahdollisuuden yksinoloon, mutta eri tavalla kuin Humma Ihalainen etukäteen suunnitteli.

Maukan ja Väykän satukirja oli taas mukava ja hassu luettava. Virpi Talvitien kuvitus jaksaa ihastuttaa kirjasta toiseen.

Tämä on Maukka ja Väykkä -faneille pakollista luettavaa, mutta sopii mainiosti myös ensikosketukseksi kaverusten elämään.

Kuninkaantie. Matka historiasta nykyaikaan

Janne Haikari & Carlos da Cruz: Kuninkaantie. Matka historiasta nykyaikaan

Schildts & Söderströms 2014, 33s.

Ahvenanmaalta Viipuriin kulkeva Kuninkaantie on historiallisesti merkittävä. Entisen postireitin varrella on tapahtunut vaikka mitä ja luonnollisesti moni tärkeä paikkakin on sijoittunut hyvien kulkuyhteyksien äärelle.

Kouluikäisille suunnattu tietokirja esittelee Kuninkaantien pätkä kerrallaan. Matkalle lähtee Vertti Historiallisten teiden mielikuvitusmuseosta veneilleen ensin läpi Ahvenanmaan jatkaen sitten matkaa jalkaisin Turusta Viipuriin. Vertille esitellään kunkin taipaleen varrelta lukuisia historiallisia tapahtumia aina keskiajalta nykypäivään.

Kirjan on hauskasti ja monipuolisesti kuvittanut Carlos da Cruz ja teksti on Cruzin ja Janne Huikarin yhteistyön tulosta. Meillä tätä on lueskeltu pätkissä, lähinnä silloin kun olen saanut lapset suostuteltua kuuntelemaan. Sekä tokaluokkalainen että pian eskarin aloittava lapsi molemmat kyllä pitävät Kuninkaantiestä, mutta lyhyiden ja runsaslukuisten faktapätkien kuunteleminen on aika väsyttävää. Näin nuorille kirja voikin olla vielä liian vaativa, kun Suomen historiasta (puhumattakaan muiden maiden historiasta) ei ole vielä kovin selkeää mielikuvaa ja asioiden sijoittaminen suurin piirtein oikealle paikalleen on haastavaa. Myönnän, että minullakin oli ajoittain keskikokoisia vaikeuksia asioiden sisäistämisen kanssa, sillä minulle on aina ollut helpompaa seurata historiaa kronologisesti edeten, kuin hypähdellä ajassa sinne tänne.

Kuninkaantie on täynnä mielenkiintoista tietoa ja kuvien tutkiskelussa vierähtää helposti aikaa. Vaikka meidän perhe ei saanut kirjasta irti ihan niin paljon kuin olin toivonut, vanhemmille lapsille tämä on varmasti mukava tapa kerrata historian tunneilla opittuja asioita.

Pohjoismaiset taruolennot

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot

(Nordiska Väsen, 2013)

Minerva 2014, 122s.

Suom. Eero Ojanen

Sellaiset vanhan kansan tarinat, joissa kerrotaan ihmisten ja tonttujen, peikkojen, maahisten, jättien tai keijujen kohtaamisista ovat minusta kiehtovia. Mitä enemmän totena noita tarinoita kerrotaan, sitä enemmän innostun.

Pohjoismaiset taruolennot esittelee upein kuvin ja selkein tekstein perinteisiä pohjolan taruolentoja. Koska kirjan tekijä on ruotsalainen, sisältökin on luonnollisesti hiukan suomalaisesta kansanperinteestä poikkeava. Kuten suomentaja Eero Ojanenkin toteaa, osa hahmoista tunnetaan Suomessa samalla nimellä, mutta oliot eivät silti ole samanlaisia. Jotkut hahmot taas ovat suomalaiselle lukijalle uusia tuttavuuksia, kuten Gloson-villisika ja purohevonen, eikä näille näin ollen ole entuudestaan ollut suomenkielisiä nimiäkään.

Egerkransin kirja on upea. Tekstiä ei ole kovin paljoa, mutta asiasisältöä kyllä oikein sopivasti. Parasta on silti kirjan runsas kuvitus, joka muistuttaa jonkin verran Tony DiTerlizzin tyyliä. Osa kuvista on mustavalkoisia lyijykynätöitä, osa taas värillisiä koko sivun kokoisia kuvia. Pidän siitä, millaisina Egerkrans taruolentoja kuvaa. Keijukaiset eivät ole aina niitä suloisuutta hehkuvia, eteerisiä kaunottaria, vaan viekkaitakin olioita. Ehkä siivetkin tosiaan muistuttavat enemmän lepakon kuin perhosen siipiä.

Metsänhaltija on kaunis, sarvistaan ja sorkistaan huolimatta.

Tietokirjamaisella otteella koottu kirja on huolellisesti viimeistelty (muutamia kirjoitusvirheitä lukuunottamatta) ja tekee varmasti vaikutuksen vaativampaankin lukijaan. Aivan perheen pienimmille en tätä suosittele, sillä osa kuvista olla liian pelottavia.

Kiehtova aihe ja vähintään yhtä ihastuttava toteutus.

Tyttö elää kesäänsä

Tuija Lehtinen: Tyttö elää kesäänsä

Otava 2014, 267s.

Kesäistä lukujumitusta olen yrittänyt poistaa monin keinoin, muun muassa lukemalla Tuija Lehtisen uusimman nuortenkirjan, kun Lukutoukan kulttuuriblogin Krista toisaalla hehkutti tätä. Pistin kirjan varaukseen ja kohta pääsinkin lukemaan Tyttö elää kesäänsä -kirjaa. En ole lukenut Lehtistä pitkään aikaan, mutta nuorempana paljonkin. Tiesin siis, että Lehtinen kirjoittaa vauhdikkaasti ja rempseästi ja että hauskoja tilanteita ei varmasti puuttuisi.

17-vuotias Julia on päättänyt viettää kesän omilla teillään ja liftaa ympäri Suomea asettuen mitä erikoisempiin paikkoihin. Aina eri nimellä esiintyvä Julia viettää viikon iäkkään, mutta päästään terävän Sessen hoitajana, sitten tovin jonkinlaisessa hipahtavassa kommuunissa ja lopulta hän päätyy steampunkia harrastavan porukan seuraan. Uudet ihmiset tuntuvat olevan toinen toistaan omituisempia, mutta osa myös hyvin mielenkiintoisia. Julian omaa taustaa avataan hiljalleen tarinan edetessä.

Jos olisin lukenut tämän teininä, olisin ihastunut ikihyviksi. Tykkäsin kyllä nytkin, mutta jäin kyllä kaipaamaan lisää syvyyttä. Ennalta-arvattavuuteen olin varautunut ja kyllähän loppu on makuuni vähän turhankin siloiteltu. Toisaalta, nuorena pidin itsekin enemmän tämän tyyppisistä kaikki kääntyy parhain päin -ratkaisuista. Kirjan puhekieli on nuoren suuhun sulavaa, mutta pari oman teiniajan sanaa särähti korvaan. Vieläkö nuoriso puhuu esimerkiksi härdelleistä? Minä luulin sen sanan jääneen käytöstä viimeistään silloin kuin Salovaara lähti Radio Mafiasta.

Tyttö elää kesäänsä on oikein hyvä esimerkki kesäkirjasta, jonka lukeminen on miellyttävän leppoisaa, tarina vauhdikas ja kieli rikasta.

Evoluutio

Jani Kaaro: Evoluutio

Avain 2011, 64s.

Kuvitus: Väinö Heinonen

Tämän kirjan ostin esikoiselle syntymäpäivälahjaksi pari vuotta sitten. Olemme kirjaa kyllä selailleet yhdessä ja erikseen, mutta vasta nyt luimme sen kannesta kanteen välillä keskustellen kirjan herättämistä ajatuksista.

Minulle evoluutio on itsestäänselvyys. Vaikka kävin lapsena pyhäkoulussa, olen nähnyt maapallon synnyn ja kehityksen evoluutioteorian mukaisena. Olen mielestäni puhunut siitä lapsillekin monesti, mutta nähtävästi lapset ovat kuulleet enemmän (taantuneen) kristillisen näkemyksen mukaisia mielipiteitä. Sinä päivänä, kun pian 8 vuotta täyttävä esikoinen tuli kertomaan, että "X sanoi, ettei ihmiset ole kehittyny apinoista. Ei se ole ollenkaan totta" pistin kesken olleen iltasatukirjan tauolle ja aloitin Evoluution lukemisen.

Tämä kirja evoluutiosta on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään puhumaan evoluutiosta, toisessa osassa tartutaan geeneihin, kolmannessa käydään läpi elämän syntyä maapallolla ja viimeiseksi käsitellään ihmislajin syntyä. Periaatteessa kerronnan taustalla kulkee nuoren Charles Darwinin tarina, mutta käytännössä taustatarinaa ei juurikaan lukiessa huomaa. Evoluutio on aiheena sellainen, että sitä on melko mahdotonta käsitellä ilman erikoissanastoa. Lapset tarttuivat vaativiin sanoihin ja latinankielisiin nimiin yllättävän vähän, mutta ääneen lukeminen kyllä tökkäsi ja takelteli vaativimpien sanojen kohdalla.

Evoluutio on kirjoitettu asiallisen neutraalisti. Ensimmäisessä osassa kerrotaan muutamia myyttejä maailman synnystä, myös kristillinen näkemys Jumalan luomistyöstä. Kaaro ei kuitenkaan takerru uskonnollisiin näkemyksiin missään vaiheessa, vaan sulavasti sivuuttaa ne kipeimmät näkemyserot pienellä huomautuksella. Väinö Heinosen kuvitus on hauskaa ja keventää vaikeaa aihetta. En usko, että lapset olisivat ilman onnistunutta kuvitusta malttaneet edes kuunnella kirjaa näin keskittyneesti. En tiedä, kuinka paljon tästä kirjasta jäi lapsille mieleen esimerkiksi geeneistä, mutta ainakin ihmisen kehityksestä ilmeisesti paljonkin.

Tästä aiheesta olisi kivaa lukea lapsille enemmänkin, mutta ilmeisesti kuvakirjoja ei evoluutiosta tai ihmislajin kehityksestä ole juurikaan tehty. Vinkkejä lapsille sopivista evoluutiokirjoista ilolla vastaanotetaan!

Välisarjan avioliitto

John Irving: Välisarjan avioliitto

(The 158 Pound Marriage, 1973)

Tammi 1984, 262s.

Suom. Kristiina Rikman

Lukeminen takkuaa edelleen. Aloitin Diana Gabaldonin Luiden kaiun, mutta kun vielä 300 sivun jälkeenkään tarina ei ollut lähtenyt käyntiin, päätin lukea jotain muuta välissä. Ajattelin, että John Irvingiin voisi aina luottaa ja lukeminen luistaisi. Ehkä olisi pitänyt valita lukemattomista Irvingeistä joku muu kuin tämä ei-niin-hyväksi useiden taholta mainittu Välisarjan avioliitto. Joko kirja oli minustakin vähän kehno tai lukuvaikeuteni ovat syvempää laatua kuin ounastelin.

Edith ja Severin Winter sekä kirjan nimettömäksi jäävä mieskertoja vaimonsa Utchin kanssa muodostavat tavallisuudesta hivenen poikkeavan nelikon. Heidän tuttavuutensa alkaa Edithin ja minä-kertojan työsuhteesta, laajenee pian perhepäivällisiin ja lasten leikkitreffeihin. Kertoja alkaa tuntea yhä suurempaa vetoa Edithin, samoin Utch Severiniin ja vähitellen päivälliset alkavatkin päättyä parinvaihtoon. Uudet panokaverit piristävät parisuhdetta tai ainakin elämää, mutta tunteiden syvetessä asiat mutkistuvat. Kenen sääntöjen mukaan tanssitaan? Kuka päättää, milloin ja miten järjestely lopetetaan? Voiko elämä palata ennalleen?

En ollut etukäteen lukenut kirjan kansiliepeitä tai muualtakaan lukenut Välisarjan avioliiton juonesta. Parinvaihtokuvio tuli yllätyksenä, vaikka Irvingiltä osaa toki odottaakin rempseitä aiheita. Tässäkin kirjassa on runsaasti Irvingille ominaisia piirteitä: on Wien, karhuja, painia, kirjailijoita, yliopistomaailmaa ja absurdeja tilanteita. Näiden tuttujen elementtien bongaaminen oli hauskaa, vaikka lukeminen muuten tökkikin. Severinistä en pitänyt ollenkaan ja muitakin hahmoja oli hirveän vaikea yrittää ymmärtää.

Välisarjan avioliitto ei tehnyt suurta vaikutusta, vaan jää muistiini kehnoimpana Irvinginä. Tässä on toki korostettava, että puhutaan Irving-asteikosta. Jos en kirjailijan perusteella olisi odottanut suuria, en olisi luultavasti pettynytkään näin paljon, vaan osannut keskittyä tarinasta nauttimiseen.

Ella ja kaverit karkaavat koulusta

Timo Parvela: Ella ja kaverit karkaavat koulusta

Tammi 2014, 141s.

Kuvitus: Mervi Lindman

Muistan varmasti pitkään sen päivän, jolloin Ella ja kaverit karkaavat koulusta tipahti postilaatikkoon. Se oli sama päivä, jolloin kuopus päätti hotkaista pienen legon, joka ei ymmärtänyt mennä suosiolla mahaan asti vaan jäi jonnekin välille ärsyttämään nielua. Tutkailin tätä kirjaa jo sairaalassa, missä piti viettää yksi yö, mutta lukemaan päästiin vasta muutaman päivän viiveellä.

Ella ja kaverit ovat jälleen aloittamassa uutta kouluvuotta, tällä kertaa luokassa 2 1/2 A. Heti ensimmäisenä koulupäivänä opettaja sattuu näyttämään lapsille kojoottikoulun mainoksen ja oppilaat päättävät karata koulusta. Seuraavana päivänä koulun jälkeen Ella kavereineen lähtee matkalle kojoottikouluun, vaikka oikeasta suunnasta ei ole kenelläkään tietoa. Monenlaista haastetta tulee vastaan, pahimpana taikuri, joka ihan selvästi huijaa ja varastaa. Mutta kuinka todistaa poliisille tai edes muille aikuisille taikurin ilkeät suunnitelmat? Apuun tulevat lasten superpuolet Batman, Älypattipoika, Kaikkikylläjärjestyytyttö, Kertojatyttö, Prinsessaopettajatyttö, Muurinmurtaja sekä Patemies.

Lasten mielestä Ella ja kaverit karkaavat koulusta oli sopivasti hauska ja jännä iltasatukirjaksi. Pitempiäkin pätkiä olisivat mielellään kerrallaan kuunnelleet, mutta lukija ei tahtonut oikein jaksaa istua kuumuutta hohkavassa kamarissa. Parvelan viljelemä huumori on sopivan päätöntä ja Mervi Lindmanin kuvitus samoin. Kuvia on myös paljon, joten tämäkin Ella-kirja sopii oikein hyvin itsenäistä lukemista harjoittaville lapsille.

Täysi tuntiraha

Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha

Gummerus 1974, 619s.

Iijoki-sarja näyttää paranevan osa osalta. Täysi tuntiraha eteni erikoisen jouhevasti ja lukeminen kävi vaivattomasti. Olen aiemmin moittinut sarjan kirjoja pienifonttisiksi, mutta saman kokoinen präntti tässä osassa on kuin aiemmissakin, eikä se lukemista hidastanut. Voi olla, että alan olla jo niin tottunut Päätalon tyyliin ja kieleen, että lukeminen sujuu siksi paremmin tai sitten Päätalon taidot ovat kehittyneet humisten. Jos neljäs osa on jo näin hyvä, mitenkähän sulavasti se 28 26. osa sujuu?

Huom! Teksti voi sisältää juonipaljastuksia!

Kalle haaveilee hurrauspuserosta ja uusista pyhähousuista, mutta rahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Kunnan jauhoihin on turvauduttava edelleen, eikä piiriltä kotiutettu isä innostu työntekoon nätillä suostuttelulla sen paremmin kuin painostettunakaan. Riitu menettää suuren osan kupparin hommilla hankkimistaan roposista, kun Herkko ei mustasukkaisuutensa vuoksi päästä vaimoa minnekään ja vain harva haluaa tulla kupattavaksi äkäisen Herkon ulottuville. Elämä on yhtä ylä- ja alamäkeä oikuttelevan, luulotautisen isän armoilla. Yhtään tilannetta ei helpota Hiltu-Iikan kukkoilu kunnan jauhojen vartijana.

Kalle tekee töitä missä sitä vain on tarjolla, mutta ansiot jäävät vähäisiksi. Työreissuilla koti-ikäväinen poika joutuu pelkäämään kotiväen puolesta, mikäli isä sattuu olemaan kotosalla. Sinnikkäästi Kalle kuitenkin yrittää töitä tehdä ja vain kohtuuton puusavotta täytyy jättää kesken. Herkko-isä joutuu piirille useampaan kertaan ja kun hänet sieltä kotiutetaan toistuvasti terveen papereilla eikä työ siltikään maistu, joutuu Kallioniemen isäntä Pelson pakkotyölaitokseen. Häpeä on suuri, mutta arki helpottuu, kun pöydässä on yksi syömäri vähemmän eikä enää tarvitse pelätä isän raivokohtauksia. Äidin kasvava maha sen sijaan aiheuttaa lisää huolta ja murhetta, vihaakin. Vielä ei Herkko ole kuitenkaan saavuttanut aallonpohjaa vaan vaivaistaloonkin hänet viedään.

Kalle aloittaa rippikoulun, on Ahoniemen Keisarilla renkinä ja hevosmiehenä, pääsee poikuudestaan ja ansaitsee viimein tukkisavotassa täyden tuntirahan. Aikamiehen palkkaa suurempana onnena voi kuitenkin pitää isän varkain tervehtyvää olemusta, työhalujen palaamista. Elämä ja toimeentulo ei enää näytäkään aivan epätoivoiselta.

Luin Täyden tuntirahan muutamassa päivässä ja nautin suuresti. Päätalo osaa kertoa kipeistä asioista tyyneydellä, joka etsii vertaistaan. Huumoria ei tästäkään osasta puutu ja Kallen itsetunnon paranemista on ilo seurata. Ylipäätään tätä kirjaa lukiessa ei voi olla tuntematta ylpeyttä sinnikkäästä Kallioniemen perheestä, joka tekee kaikkensa pysyäkseen yhdessä. Perheen hajoaminen käy pelottavan lähellä, mutta siitä talon väki saa kuulla vasta paljon myöhemmin. Jälleen oivallista ajankuvaa ja rankoista käänteistään huolimatta viihdyttävää luettavaa.

The Far Side

Gary Larson: The Far Side Gallery 1-5

Warner Books 1984-1995

The PreHistory of The Far Side

Andrews and McMeel 1989

Kuluneen kesän aikana olen onnistunut kartuttamaan sarjakuvakokoelmaani. Gary Larsonin The Far Side Gallery -kokoelmat löysin (jopa postikulut huomioon ottaen) edullisesti huuto.netistä. The PreHistory of The Far Siden sen sijaan hankin jo viime vuoden puolella Seinäjoen kirjamessuilta.

Larsonin yksiruutuiset pilakuvat ovat olleet loistavaa luettavaa keskittymiskyvyn puutteesta kärsivälle päälle. Näitä lukee samalla kyltymättömällä tahdilla kuin useimmat syövät sipsejä: vielä yksi, vielä kourallinen, enää pari, no sama lukea loppuun asti.

The Far Side Galleryistä en sen tarkemmin ala kirjoittaa, toteanpahan vain että hauskaa piisasi ja kannattaa lukea.

The PreHistory of The Far Side taas ansaitsee hiukan enemmän huomiota. Se on nimittäin ikään kuin Gary Larsonin muistelmateos sarjakuvan tekemisestä, varhaisimmista kyhäelmistä suureen suosioon kasvaneesta sarjasta ja suosion tuomista haasteista. Kuten luovaa työtä tekeviltä usein, myös Larsonilta on kysytty, mistä hänen ideansa oikein tulevat. Tuo kysymys herättää Larsonissa mielikuvan isovanhempien ullakolla kököttävästä vanhasta arkusta, jonka sisältä löytyy vanha, tyylikäs kirja nimeltään "Five Thousand and One Weird Cartoon Ideas". Oiva Far Side -aihe jo itsessään!

The PreHistoryssa Larson esittelee muutamia klaffivirheitä sisältäviä töitään: syytettyjen tuolissa istuvalta tikku-ukolta puuttuu jalat, kanavaljakko vetää rekeä ilman valjaita, banaanit kasvavat väärin päin ja niin edelleen. Yksi hauskimmista mokista on lehdessä tapahtunut inhimillinen virhe, kun kuvatekstit ovat vaihtuneet The Far Siden ja sen rinnalla ilmestyneen Ville Vallattoman kesken. Siinä missä luolamiehen kuulema uusi ennustus kuulostaa vain päättömältä, Vallattoman perheen päivällinen näyttäytyy ihan uudessa valossa, kun äiti toteaa Villelle: "I see your little, petrified skull… labeled and resting on a shelf somewhere."

Larson käsittelee myös muutamia eniten lukijapalautetta aiheuttaneita sarjakuviaan. Mukana ovat ne lehmien varhaiset työkalut, mutta myös puhtaasti väärin ymmärrettyjä töitä. Yhdessä sarjakuvassa (When car chasers dream) koira uneksii kopissaan, kuinka se on viimeinkin saanut kiinni auton ja ulvoo voittoaan auton päällä. Koska auto on uhri, se on "kuollut" ja siksi katollaan. Yllättävän moni lukija ei kuitenkaan nähnyt kuvassa voitokasta koiraa, vaan koiran, joka nylkyttää autoa. Ja kun tämän tulkinnan on kuullut, kuvaa on vaikea nähdä alkuperäisessä valossa.

Kirjan lopussa on kokoelma Larsonin omia suosikkitekeleitään. Oli mukava löytää tekijän suosikeista niitä minuakin eniten huvittaneita, se kun tuntui kertovan samankaltaisesta huumorintajusta.

Jos kaipaat vinksahtanutta huumoria tai pikaperehdytyksen The Far Siden maailmaan, mikä tahansa näistä kirjoista sopii siihen tehtävään oikein hyvin. The PreHistory tarjoaa aiheeseen enemmän sisältöä ja taustaa, joten sen lukeminen on luonnollisesti antoisampaa.

PS: Olisin halunnut liittää tähän postaukseen monta yltiöhauskaa sarjakuvaa, mutta koska Larson itse toivoo ettei hänen töitään ladattaisi nettiin, päätin jättää ne pois. Mutta toivottavasti moni intoutuu lukemaan näitä itse ja löytää omat supersuosikkinsa!

Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Otava 2014, 317s.

Yksi kirjasyksyn odotetuimmista oli minulle tämä Anna-Leena Härkösen uusi kirja, Kaikki oikein. Lottovoitto on aiheena kiehtova, sillä kukapa meistä ei olisi haaveillut äkkirikastumisesta.

Eevi ja Kari Puttonen ovat työssäkäyvä, nihkeästi toimeentuleva aviopari. Lapsettoman parin rahatilanne on monille suomalaisille tuttu: kaikki menee mitä tulee, eikä yllättäviin menoihin ole säästössä mitään. Eevi kiertelee kauppoja tavaroita hypistellen ja ostaakin välillä jotakin liian kallista. Karille hän kertoo todellista halvemman hinnan, sillä tietää itsekin etteivät hankinnat ole olleet pakollisia tai budjettiin sopivia. Rahankäyttö ei kuulu Karinkaan vahvuuksiin, tai sitten nimenomaan kuuluu, sillä Karille maistuu kalja ja väkevämmätkin juomat.

Lottoaminen ei kuulu Puttosten rutiiniin, mutta erään kerran Eevi antaa koneen arpoa yhden rivin ja täysosumahan sillä tulee. Seitsemän miljoonan päävoitto pistää raha-asiat uusiksi, mutta muuttumattomana ei säily oikein mikään muukaan.

Härkösen kirjojen lukeminen on aina ollut minulle nautinnollisen helppoa. Niin tälläkin kertaa, vaikka melko usein harhauduin miettimään, mitä itse tekisin seitsemällä miljoonalla. (Listasin muun muassa talon remonttikohteita niin paljon, että aloin pähkäillä kokonaan uutta taloa, sen kokoa, näköä ja mahdollista sijaintia ja sitä, pitäisikö lasten vaihtaa koulua ja eskaria ja niin edelleen.) Lottovoittoa ja sen vaikutuksia elämään Härkönen käsittelee tyylilleen uskollisesti, joten mitään pumpulia ja hattaroita tältäkään kirjalta on turha odottaa. Silti teksti ei ole synkeää tai paatoksellista, vaan kipakkaa - eikä sitä tuttua huumoriakaan puutu.

Eevi ja Kari ovat molemmat sellaisia ihmisiä, joihin ei ole helppo kiintyä. Erityisesti Karin käytös ärsytti, turhautti ja ahdisti suuresti. Ehkäpä juuri päähenkilöiden siloittelemattomuus tekee sen, että koko tarina tuntuu erittäin uskottavalta. Ja juuri siksi jopa hiukan pelottavalta. En minä lottovoittohaaveista kokonaan luovu, mutta alan olla entistä vakuuttuneempi siitä, ettei se päävoitto välttämättä ole se ihanteellisin tulos. Toisaalta, ei se viime arvonnasta kuitattu 2,50€ voittokaan hirveästi mieltä lämmitä.

Kaikki oikein on minusta Härköselle tyypillisen tasokas kirja. En ihastunut siihen sydänjuuriani myöten, mutta viihdyin kirjan parissa mainiosti ja koen odotusteni täyttyneen. Oivallista luettavaa kaikille meille, jotka olemme joskus leikitelleet lottovoitto-ajatuksella.

Kahvila Mabillon

Satu Waltari: Kahvila Mabillon

WSOY 1953 (4. painos), 187s.

Kuvitus: Jaakko Somersalo

Jokin aika sitten moni facebook-ystävä jakoi linkin Helsingin sanomien juttusarjaan, jossa kerrotaan mitä viisi 1950-luvun kirjaa jokaisen kannattaisi lukea. Viehätyn erilaisista listoista ja koska Satu Waltarin Kahvila Mabillon löytyy omastakin hyllystä, päätin lukaista sen.

Lukaisemiseksi ei tämän kirjan lukuprosessia voi kuitenkaan väittää. Kahvila Mabillon kertoo Satu Waltarin omista kokemuksista 1950-luvun alun Pariisissa, jonne hän oli matkustanut opiskelemaan. Opiskeluista ei kirjassa kuitenkaan kerrota, vaan ystävistä ja siitä missä ja miten milloinkin aikaa vietettiin.

Jutusteleva kerronta on sinänsä ihan leppoisaa, mutta turhauduin ihan valtavasti sisällön höttöisyyteen. Joo, tässä on kaveriporukka ja nää hengais enimmäkseen täällä kahvilassa ja välillä lorvis tuolla ja täällä ja näillä ei ois yhtään rahaa, mutta vitsit kun on kivaa kun voi hengailla tässä vaan ja blaaaaah. En edes ymmärrä, miksi tämä boheemien nuorten elämästä kertova kirjanen pääsi ärsyttämään näin valtavasti. Kateuttako? Oman nuoruuden kaipuuta?

Luulen, että lukuhetki oli tälle kirjalle aivan väärä. Olisi ollut parempi jättää kirja kesken, kuin kiukuspäissään sinnitellä loppuun asti. Minä en tätä kirjaa millekään "pakko lukea" -listalle nostaisi, mutta käväiskää lukemassa, kuinka eri tavalla Suketus on Kahvila Mabillonin kokenut ja päättäkää vasta sitten, lukeako vaiko ei.

Peiton alla. Tarinoita kirjailijaelämästä

Marian Keyes: Peiton alla. Tarinoita kirjailijaelämästä

(Under the Duvet, 2001)

Tammi 2012, 254s.

Suom. Liisa Laaksonen

Kesäinen lukujumitukseni on johtunut joko upeista ilmoista, jotka eivät motivoi sisällä kököttämiseen (ulkona lapset eivät pysy niin kätevästi rajatulla alueella, kuin sisätiloissa) tai siitä, että olen valinnut luettavakseni kehnoja kirjoja.

Marian Keyesin Peiton alla vaikutti sopivan rempseältä ja kevyeltä luettavalta helteen pehmentämille aivoille, mutta sisältö ei sitten ollutkaan järin viihdyttävää. Lyhyet kolumnit ja pakinat olivat kyllä aiheiltaan enimmäkseen kivoja, mutta lupaavastikin alkaneiden juttujen loppurutistukset tuntuivat aivan liian usein väkisin väännetyiltä ja lässähtäviltä.

Osa jutuista kärsi selvästi vanhentumisesta. Vuosituhannenvaihteen Y2K-mietteet tuntuvat jo nyt hyvin kaukaisilta, eikä niistä oikein jaksanut kiinnostua. En tiedä, onko käännös vaikuttanut teksteihin huumoriasyövästi, mutta aion testata sen joskus lukemalla Keyesin Further Under the Duvet:n.

Peiton alaiset jutut eivät siis saaneet nauramaan, eivätkä liiemmin viihtymäänkään. Sen sijaan, että juttujen loppuhuipennukset olisivat ansainneet taustalleen kipakan pada-pum! -rummun, näihin sopisi paremmin sellainen surumielinen wah-wah-waah -trumpetti.

8xJeanin elämää

Dupuy & Berberian: Jeanin elämää 1-7 + Teoria yksinäisistä ihmisistä

WSOY 2003-2012

Suom. Mikael Ahlström

Jeanin elämää -sarja tuli aloitettua vahingossa tuosta numeroimattomasta bonus-osasta, Teoria yksinäisistä ihmisistä. Pidin siitä ja seuraavalla kirjastoreissulla pitikin napata hyllystä mukaan varsinaisen sarjan kaikki tähän mennessä ilmestyneet seitsemän osaa.

Jean on noin kolmekymppinen kirjailija, joka tulee työllään toimeen mutta ei ole erityisen tunnettu. Sarjan alussa hän on poikamies, mutta matkan varrella parisuhdestatus muuttuu. Yksi ystävä, Felix, muuttaa "väliaikaisesti" Jeanin kämppäkaveriksi naisystävän jätettyä hänet ja pian asuntoon muuttaa myös Felixin exän poika, Eugène. Felix on tuskastuttavan omanapainen, hällä väliä -meiningillä elämässään eteenpäin luoviva idiootti, joka tuntuu vain käyttävän muita hyväkseen. Silti Jean näkee hänessä myös positiivisia puolia eikä ajoittaisesta turhautumisestaan huolimatta lopeta ystävyyttä.

Näissä sarjakuvissa ei ole aina mitään selkeitä juonikuvioita ja suuria jännitysmomentteja. Osa albumeista etenee sivun tai parin mittaisina irrallisehkoina kohtauksina, toiset taas keskittyvät johonkin isompaan tapahtumaan. Albumeissa käsitellään töitä, ystävyyttä, ikääntymistä, parisuhteita, lapsia, naapureita ja niin edelleen, käytännössä kaikkia elämän osa-alueita. Keskiössä on useimmiten kuitenkin Jean ja hänen elämänsä.

Jeanin elämästä oli mukava ja helppo lueskella ja mikäli sarja jatkuu, luen varmasti uudetkin osat.

Edith. Runoilijan elämä ja myytti

Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti

(Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, 2014)

Schildts & Söderströms 2014, 408s.

Suom. Jaana Nikula

Suhteeni Edith Södergraniin on ollut varsin lyhyt ja pinnallinen. Lukioikäisenä vietin lyhyen ajanjakson lukien Edith Södergranin ja Saima Harmajan runoja, joita en oikein hyvin ymmärtänyt enkä näin ollen niihin hirveästi ihastunutkaan. Södergranista itsestään en tiennyt paljoakaan, vaan tyydyin siihen ties mistä oppimaani näkemykseen riutuneesta keuhkotautipotilaasta, joka makasi päivät pitkät sängyssään keskellä kutakuinkin asumatonta korpea haaveillen rakkaudesta.

Nämä ennakkokäsitykseni sekä sopivan intohimoton suhteeni Södergraniin teki minusta oivallisen lukijan Agneta Rahikaisen Edith -elämäkerralle. Rahikainen kertoo ensin Södergranin elämästä, niin totuudenmukaisesti kuin se niukkojen lähdetietojen perusteella on mahdollista. Kirjan jälkipuoliskossa keskitytään seuraamaan sitä, kuinka Södergranille kuolemansa jälkeen luotiin tietynlaista imagoa ja joka jäi sinnikkäästi elämään faktana. Rahikainen pyrkii avaamaan ja purkamaan noita myyttejä, mikäli siihen on tarvetta.

Södergran ei suinkaan syntynyt syrjäiseen korpimökkiin vaan Pietarissa, joka vuonna 1892 oli Euroopan neljänneksi suurin kaupunki. Pietari oli jo tuolloin kansainvälinen ja suvaitsevainen kaupunki, jossa suomalaiset muodostivat yhden suurimmista vähemmistöryhmistä. Södergranin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opiskeli saksankielisessä yksityiskoulussa. Monikielinen Södergran puhui ruotsin ja saksan lisäksi ranskaa, englantia, suomea ja venäjää. Myöhemmin, ollessaan parantolassa Davosissa, Sveitsissä,  hän opiskeli myös Italiaa. Edith oli perheensä ainoa lapsi ja sai viettää viimeisiä elinvuoisaan lukuunottamatta melko hyväosaista elämää. Perheen isä asui suurimman osan ajasta Karjalan Kannaksella, Raivolassa sijaitsevassa huvilassa, missä myös Edith ja hänen äitinsä viettivät usein kesiä.

Edithin sairastuminen tuberkuloosiin luonnollisesti vaikutti opiskeluihin ja seuraelämään, mutta Edithin elämänasenne säilyi eloisana, elämänjanoisena. Hoitojaksot Nummelan parantolassa olivat tiukasti aikataulutettuja, jotta levolle, kävelyille ja ruokailulle oli riittävästi aikaa. Edithin äiti matkusti tyttärensä mukana niin Nummelaan kuin myöhemmin Sveitsin parantoloihin, mikä ei ollut yleinen käytäntö. Lopulta Edith kyllästyi melko tehottomiin ja kivuliaisiinkin hoitomuotoihin ja päätti luopua parantolajaksoista kokonaan.

Södergranien heikentynyt rahatilanne pakotti Edithin ja hänen äitinsä muuttamaan pysyvästi Raivolaan, joka jäi sodan jälkeen hankalaan paikkaan Suomen ja Venäjän välille. Aiemmin eläväinen ja suosittu paikkakunta hiljentyi ja muuttui melko vaikeaksi matkakohteeksi. Toimeentulo oli niukkaa, eivätkä Edithin kirjailijapalkkiot runoteoksistaan olleet kovin suuria. Viimeiset viisi elinvuottaan Edith elikin vaatimattomissa oloissa ja jostakin syystä tätä on muistelmissa haluttu korostaa.

Edith on kirjana todella mielenkiintoinen. Rahikainen kirjoittaa melko yleistajuisesti, mutta kirja on niin täyteläinen, että lukeminen oli välillä jopa raskasta. Pidin siitä, kuinka säntillisesti kirjoittaja pyrkii seuraamaan harmillisen niukkaa lähdeaineistoa ja malttaa olla tekemättä suurempia tulkintoja. Kirja herättää kysymyksiä, joihin ei saada vastauksia, ellei sitten jostakin löydy aiemmin tuntemattomia kirjeitä tai muita asiakirjoja.

Lukiessani koetin miettiä, millaista olisi ollut tuntea Edith Södergran. Kirjeidensä perusteella Edith vaikuttaa todella omistautuvalta ystävältä ja voisin kuvitella moisen käytöksen väsyttäväksi jopa luotaantyöntäväksi. Edithin ystävyys Hagar Olssonin kanssa kuulostaakin enemmän yksipuoliselta rakkaudelta, kuin ystävyydeltä. Edith kirjoitti Hagarille todella usein ja kirjassa lainatut pätkät ovat kovin intohimoisen kuuloisia. Edith myös lahjoitti Hagarille ystävyyssormuksen, mutta naisten tavatessa Viipurissa Hagar vältteli joutumista kahden kesken Edithin kanssa. Miksi?

Suosittelen tätä kirjaa kaikille hitusenkaan Edith Södergranista kiinnostuneille. Vaikka lukeminen ei minulle ollutkaan täysin vaivatonta, kirja on sisällöltään todella antoisa. Lisäksi on erikseen mainittava kirjan kuvat, jotka ovat todella kauniita ja puhuttelevia. Osa kuvista on Edithin itsensä ottamia ja täten erityisen mielenkiintoisia.

Sarjakuvakooste

Paco Roca: Ryppyjä
(Arrugas, 2007)
WSOY 2010, 112s.
Suom. Anu Partanen

Pikkusisko osti Paco Rocan Ryppyjä-albumin ja kehui sitä hyväksi. Koska sisko ei harrasta turhia ylisanoja, ruinasin tämän vanhuksista kertovan sarjakuvan saman tien lainaan.

Emilion poika hankkii isälleen paikan hoitolaitoksesta, kun tämä alkaa unohdella asioita ja ihmisiä. Sekava käytös säikäyttää ja lääkärit toteavatkin Emilion sairastavan alzheimerin tautia. Emilio ei tunne itseään avuttomaksi vanhukseksi ja muistikin on hänen mielestään vielä aivan kunnossa. Hoitokodin yläkerrassa hoidetaan niitä asukkaita, jotka eivät pärjää enää ilman jatkuvaa apua. Siirto yläkertaan on kuin kuolemantuomio, kukaan ei haluaisi päätyä sinne.

Hoitokodin asukkaat elävät yhtä aikaa nykyhetkessä ja muistoissa. Se on yhtä aikaa kaunista ja traagista. Parhaiten tämä vastakkaisuus tuntui kohtauksessa, jossa Emilio ja kaksi muuta potilasta karkaavat hoitokodista. Samaan aikaan teki mieli hurrata heidän pian koittavalle vapaudelleen ja pysäyttää heidät keinolla millä hyvänsä.

Paco Roca onnistuu ilmaisemaan muistin oikutteluja erikoisen hyvin, liikoja korostamatta. Jo kansikuva on minusta haikean surullinen ja silti kaunis, jopa onnellinen.

Pidin Ryppyjä-sarjakuvan vanhuksista ja heidän elämänhalustaan. Monilla hahmoilla on esikuvansa todellisuudessa, myös Emiliolla.

Ihana, koskettava ja kaunis tarina.

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset
(Autobio & Autobio 2)
WSOY 2011, 71s.
Suom. Saara Pääkkönen

Cyril Pedrosan Ekoloogiset vaikutti etukäteen hupaisalta sarjakuvalta: millaisia hauskoja tilanteita ja vaikeita valintoja joutuu kohtaamaan perhe, joka pyrkii elämään luonnonmukaisesti ja kestävää kehitystä tukien?

Ekoloogiset on koottu Pedrosan kahdesta omaelämäkerrallisesta sarjakuva-albumista, enkä tiedä onko kirja kärsinyt paljonkin tästä karsitusta olomuodostaan. Minulle oli vaikeaa yrittää päätellä, milloin ja mille pitäisi tai saisi nauraa. Luulen, että pienelläkin liioittelulla koomisuus olisi lisääntynyt huomattavasti. Tavallaan albumi jätti myös hämillisen olon siitä, haluaako Pedrosa näillä jutuillaan rohkaista muitakin elämään ekologisemmin vai ruokkiiko kirja enemmänkin sellaista "ei millään kuitenkaan ole väliä" -asennetta. Toisaalta, moni ekologinen valinta on juuri niin ristiriitainen kuin sarjakuvassakin ilmaistaan: onko viisaampaa ostaa paikallisia, tehotuotettuja mansikoita vai kaukaa, saastuttavilla rekoilla kuskattuja luomumansikoita?

Ehkä koin kirjan heikkoudeksi nimenomaan sen realistisuuden. Pedrosa ei yritäkään luoda ekologisuudesta siloiteltua ja aina (omatuntoa) palkitsevaa elämäntapaa. Hän näyttää myös ne haasteet ja repsahdukset, joita kohdatessa omistautuneinkin ituhippi (kuten kirjassa nimitellään) saattaa epäillä valintojensa järkevyyttä.

Ekoloogiset oli hetkittäin viihdyttävä, mutta ei ollenkaan niin mieleenpainuva kuin hänen palkittu sarjakuvaromaaninsa Kolme varjoa.

Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksia
Suuri Kurpitsa 2011, 38s.

Ilahduin kovasti kun löysin kirjaston hyllystä lukemattoman Reetta Niemensivun sarjakuvan. Aavepianisti ja muita kertomuksia jatkaa tositarinalinjalla, kuten Lempi ja rakkaus sekä Saniainen kukkii juhannuksena -albumitkin. Kummitusjuttujen todenperäisyydestä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta minä pidän tällaisista vanhan kansan aavekokemuksista.

Albumi sisältää neljä lyhyttä tarinaa: Lentävä kissa, Kolehti, Amerikan arkku ja Aavepianisti. Suosikikseni nousi nimitarina aavepianistista. Talon isäntä herää yöllä siihen, kun tytär soittaa pianoa. Tai niin isä luulee, sillä tytär on maannut omassa sängyssään ja kuullut soiton hänkin. Yhtä aikaa he astuvat saliin, jossa piano on, mutta musiikki vaikenee samalla hetkellä. Isä kuittaa soitannon naapurin pojan kujeiluksi, mutta pian maate päästyään isä kuulee musiikin soivan taas. Jälleen isä ja tytär kiiruhtavat tyhjään saliin ja soitto loppuu. Isä tempaisee pianon kannen auki ja yllättää pari hiirtä juoksemasta pianon sisällä. Helpottunut isäntä toteaa talon tarvitsevan kunnon kissan ja palaa sänkyyn. Omassa pedissään tytär valvoo ja kuuntelee aavepianistin edelleen jatkuvaa soittoa.

Kuten olen aiemminkin sanonut, pidän Niemensivun tyylistä todella paljon. Hänen piirustustyylinsä sopii valtavan hyvin tällaisiin vanhahtaviin tarinoihin ja tarinankertojanakin hän on taitava.

Mainio albumi, joka tarjoaa sivumääräänsä enemmän sisältöä.

Hanna Arvela & Samuli Sarén: Sanoisitko kuskille päivää
Zum Teufel 2010, 76s.

Sanoisitko Kuskille Päivää on sarjakuvakirja, joka ei vastannut oikeastaan lainkaan odotuksia. Jostakin syystä olin siinä uskossa, että tähän on koottu aitoja, absurdeja ja hulvattoman hauskoja möläytyksiä, joita bussikuskit ovat työssään saaneet kuulla/joutuneet kuulemaan.

Odotin siis naurunpyrskähdyksiä, myötähäpeää ja epäuskon täyteisiä kohtauksia, mutta jouduin pettymään suuresti. Epäuskoa tosin koin, mutta lähinnä juuri odotusten ja todellisuuden välisen eron takia.

Tätä lukiessa minua ei naurattanut, eikä edes huvittanut. Takakannessa sanotaan muun muassa näin: "He [bussikuskit] eivät tervehdi, he ajavat pysäkkien ohi kiusallaan ja mahdollisesti haisevatkin pahalta. Sanoisitko Kuskille Päivää ravistelee näitä ennakkoluuloja ja kyseenalaistaa ihmisten käytöstä (…)" Mutta sen sijaan, että olisin kokenut asenteitani ravistellun, jutut lähinnä tukivat noita takakannessa lueteltuja ennakkoluuloja. Miksi ihmeessä tässä kirjassa ei ole haluttu herkutella asiakkailla, vaan keskitytään esittämään kuski mahdollisimman epäedullisessa valossa?

Luultavasti kirja ei ole niin turhauttava kuin millaiseksi minä sen koin. Minä vain odotin jotain ihan muuta kuin kirja sitten tarjosi. Tai sitten nämä vitsit eivät aukene kaikille.

Grace

Grace Coddington ja Michael Roberts: Grace - Elämäni muodin maailmassa

(Grace: A Memoir, 2012)

Nemo 2013, 341s.

Suom. Sini Linteri

Kirjabingossa oli kohta "Kannen perusteella valittu" ja siinäpä syy tämän kirjan lukemiseen. Olin ihastunut vinkeän oranssiin väriin ensisilmäyksellä ja koska kirjan pikapläräys väläytti myös hienoja muotikuvia, päätin tutustua kirjaan tarkemmin.

Grace Coddingtonin nimi ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Kirjan alaotsikon ansiosta päättelin sentään sen verran, että nainen on ilmeisesti tehnyt uraa muodin parissa. Coddington aloitti uransa mallina, mutta siirtyi sitten Vogue-lehden toimittajaksi. Myöhemmin ura vei New Yorkiin Calvin Kleinille ja sen jälkeen Amerikan Vogueen.

Pidin kirjassa eniten valokuvista, joita olisin mielelläni katsellut enemmänkin. Tekstin osalta kiinnostavinta oli lukea Gracen lapsuudesta ja uran aivan alkuvaiheista. Mitä tunnetumpi Gracesta tuli, sitä vähemmän jaksoin kiinnostua. Kuuluisuuksia ja heidän ansioitaan sekä suhdekiemuroita viljeltiin turhan korostetusti, asenteella jolla ilmeisesti haluttiin korostaa sitä kuinka Grace itse oli yksi noista kuuluisuuksista. Ylipäätään minä-kertojan, eli Gracen, asenne ärsytti minua valtavasti. Esimerkiksi Twiggystä Coddington kirjoittaa näin:

"Myöhemmin sain tietää, että uusi hulvaton silmämeikkini oli nimeltään "twiglets" ja että se luettiin nuoren birttimallin, Twiggyn, ansioksi. Noh, kunnia kuuluisi kyllä minulle. Todennäköisesti meikkasin niin jo ennen kuin Twiggy syntyi."

Jos tämä meikkaustapa oli ollut Gracen käytössä jo ennen Twiggyn syntymää, miksi kutsua sitä uudeksi ja hulvattomaksi? Muutama muukin vastaava "minä sen keksin, ei tuo" -kohtaus kirjaan mahtui.

Vaikka Grace kertoo työuransa lisäksi myös yksityiselämästään, tunteita tekstissä ei paljoa esiinny. 26-vuotiaana Grace oli auto-onnettomuudessa, jossa hänen vasen silmäluomensa irtosi. Tästä vammautumisesta ja sen seurauksista työllistymiseen kerrottiin yksityiskohtaisesti, mutta seuraavana päivänä tapahtuneesta keskenmenosta (seitsemännellä kuulla) mainitaan vain parilla lauseella. Keskenmeno on yksi Gracen elämän traumaattisimmista kokemuksista, mutta tapa jolla asia jätetään käsittelemättä antaa kuvan tunnekylmästä ihmisestä. Tunteiden puuttuminen piti Gracen etäällä ja teki lukemisesta nihkeää.

Lukemista ei helpottanut suomennoksen (tai oikoluvun) taso. Luvattoman usein tuli vastaan lauseita, jotka piti lukea pariin kertaan ymmärtääkseen, mitä yritetään sanoa. Tällaiset hölmöt lauseet olivat erityisen yleisiä: "Kun Mary Quantin tyyli levisi ja hameet lyhenivät lyhenemistään, kunnes ne olivat pelkkiä roiskeläppiä."

Grace - Elämäni muodin maailmassa olisi varmasti jäänyt lukematta jos en olisi ihastunut kanteen. Jos osaisin jättää kirjoja kesken, en todellakaan olisi sinnitellyt reilua kolmeasataa sivua edes näin runsaasti kuvitettua isofonttista tekstiä.

Minulle tämä oli huono kirja, mutta voisin kuvitella että muotimaailmasta ja erityisesti Grace Coddingtonista kiinnostuneet saavat kirjasta irti paljon enemmän kuin minä.

Bloggausjumi

Heinäkuussa en malttanut montakaan kertaa istahtaa tietokoneen ääreen rustaamaan blogitekstejä. Nautin täysin rinnoin helteistä, jotka kerrankin löysivät myös meidän rantakaupunkiimme. Pitkästä aikaa olen tarennut ulkona ja yölläkään ei palele, vaikka otin paksut täkit pois käytöstä. Ensimmäistä kertaa pääsin todistamaan myös niinkin harvinaista ihmettä, kuin meriveden lämpenemistä. Viime sunnuntaina vesi oli jo niin lämmintä, että polskutellessakin meinasi tulla hiki. Blogin varastossa oli onneksi kiitettävästi postauksia, joten blogi ei liiemmin hiljentynyt vaikka tulinkin pitäneeksi hiukan vapaata. (Vain omasta blogistani tosin, muiden palstoilla vierailin entiseen malliin.) Viikon verran on mennyt myös sairastellessa, joten enemmän minua ovat vetäneet puoleensa kirjat ja sarjakuvat kuin tämä tietsikka.

Lukutahtini on selvästi hidastunut alkuvuodesta, mutta bloggaamattomia on silti päässyt kasaantumaan. En oikein edes tiedä, mistä kohtaa lähtisin tätä sumaa purkamaan. Työpöydälle kasaantuva läjä on jo kiinnittänyt miehenikin huomion ja jotain pitäisi kuulemma tehdä asialle. Tänään en vielä jaksa tehdä muuta kuin esitellä bloggaamattomien pinot, joten katsokaa ja ihailkaa:

Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha

Timo Parvela: Ella ja kaverit karkaavat koulusta

Satu Waltari: Kahvila Mabillon

Marian Keyes: Peiton alla

Grace Coddington: Grace - elämäni muodin maailmassa 

Agneta Rahikainen: Edith - Runoilijan elämä ja myytti

Paco Roca: Ryppyjä

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset

Hanna Arvela + Samuli Sarén: Sanoisitko kuskille päivää

Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksia

Dupuy & Berberian: Jeanin elämää x 7 sekä Teoria yksinäisistä ihmisistä

Gary Larson: The Far Side Gallery 1-5 sekä The PreHistory of The Far Side

Tällaisista teoksista on siis luvassa juttua, kunhan vain maltan ryhtyä hommiin. (Huomisesta eteenpäin on vain jälleen luvattu upeita kesäkelejä, joten en ehkä malta tehdä yhtään mitään aivan vielä.) Osa kirjoista/sarjakuvista on tehnyt suuren vaikutuksen, osa taas on ollut lähes tuskaista luettavaa. Se keskeyttämisen jalo taito olisi jo korkea aika oppia…

Tällä hetkellä lueskelen Diana Gabaldonin Luiden kaikua, joka ei tunnu lähtevän käyntiin sitten millään. Olen lukenut yli 300 sivua ja nyt on pakko saada lukea jotain mukaansatempaavampaa. Sarjakuvarintamalla nautiskelen jälleen Valhalla-sarjasta, tällä kertaa ruotsiksi. Kirjastosta tosiaan löytyi koko sarja upeina kokoomateoksina! Puutteellisesta kielitaidostani huolimatta lukeminen on ainakin kahden ensimmäisen tarinan kohdalla sujunut ihan hyvin ja mielenkiinnolla odotan, millaisia ne minulle uudet seikkailut ovat.

Le Masque Rougen Kirjabingo päättyi kuun vaihteessa ja ehdin saada kaksi bingoa kasaan. (Näistä bloggaamattomista löytyisi kaksi ruksia lisää, mutta eivät ne uusiin bingoihin olisi riittäneet.) Haaste oli hauska ja mukavan leppoinen. Näitä lisää! :)

Nähdään piakkoin!