Helmi

John Steinbeck: Helmi

(The Pearl, 1947)

Tammen äänikirja 2009, 3h 45min.

Suom. Alex Matson

Lukija: Ismo Kallio

John Steinbeckin Helmi valikoitui kuunneltavaksi siksi, ettei kirjastoautolla ollut muuta kiinnostavaa äänikirjaa tarjolla. Nyt kirjan siirtäminen levyltä soittimeen sujui ongelmitta ja lyhyen kirjan kuunteleminen sujui aika nopeasti, vaikka kävelyt ovat edelleen jääneet vähiin - ja lyhyiksi.

Köyhä helmenkalastaja Kino asuu vaatimattomassa savimajassa vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Eräänä päivänä skorpioni pistää lasta ja Juana-vaimon nopeasta ensiavusta huolimatta perhe päättää kääntyä valkoisen lääkärin puoleen. Lääkäri ei kuitenkaan suostu edes vilkaisemaan lasta, jonka vanhemmilla ei ole varaa maksaa kunnollista palkkiota. Pian Kinon onni näyttää kuitenkin kääntyvän, kun hän löytää varmasti maailman suurimman helmen. Helmi ei kuitenkaan näytä tuovan mukanaan onnea, vaan yhä suurempaa onnettomuutta.

Helmi on pienoisromaani, jonka tarina on hyvin jännitteinen. Nyt on pakko sanoa, että minulle Helmi olisi toiminut varmasti huomattavan paljon paremmin perinteisenä kirjana, sillä äänikirjassa lukija häiritsi liikaa. Minä kyllä pidän lukijan eläytymisestä, mutta Ismo Kallio eläytyi makuuni liikaa. Oli kauhean vaikea keskittyä tarinaan, kun lukijan ylilatautuneisuus ja värisevä hengitys veivät liikaa huomiota. Taustaäänille herkistynyt kuuloni korosti kaikki kielenliikkeistä johtuneet lotinat ja minulle nuo sivuäänet aiheuttivat puistatuksia.

Ehkä tarinakaan ei ollut aivan mieleiseni. Haluaisin uskoa, että Kinon ja Juanan yhteisöstä olisi oikeassa tilanteessa löytynyt enemmän yhteisöllisyyttä. Nyt Kino ja Juana ovat lähes omillaan sekä Coyotito-pojan hoidon että jättimäisen helmen kanssa. Lisäksi kerronnassa oli turhaa toistoa. Muun muassa Juanan hartiahuivista sitomaa kantoliinaa kuvattiin vähintään kolmesti aivan turhan seikkaperäisesti.

Seuraavaksi ajattelin kuunnella Hiiriä ja ihmisiä. Se on yksi suosikkikirjoistani ja toivon, että äänikirjaversio tekee tarinalle oikeutta paremmin kuin Helmen tapauksessa.

Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

WSOY 2015, 165s.

Olenko pitkään aikaan muistanut kertoa, kuinka harvoin luen kirjojen takakansitekstit? Niissä paljastetaan joskus liikaa kirjan sisällöstä ja haluan mieluummin yllättyä. Kesäisestä illuusionista tiesin etukäteen sen verran, että siinä keski-ikäinen nainen viettää yksin kesää saaressa ja että hänellä ja naapurisaaren miehellä on jotain sutinaa. Oletin siis lukevani jotakin helteisen eroottista, kevyttä tarinaa. Mutta kas kas, jos olisin vilkaissut sen takakansitekstin, olisin osannut varautua psykologiseen trilleriin.

Klarissan ja Mikaelin avioliitto on murrostilassa ja sen jatkoa (tai loppua) on hyvä miettiä vähän etäämpänä arjesta. Klarissa on vuokrannut Saimaalta mökkisaaren, missä hän aikoo viettää rauhallisen kesän seuraavaa romaaniaan kirjoittaen. Helteinen alkukesä näyttää parhaat puolensa ja naapurisaareen ilmestyvä mies tuo tullessaan odottamatonta latautuneisuutta.

Karoliina "Kirjava kammari" Timosen uutuusromaani on sivumäärältään niukka mutta sisällöltään täyteläinen kirja. Klarissan raukean rauhalliseen, helteiseen saarielämään oli helppo solahtaa mukaan ja tuudittautua ihanan rentoon olotilaan. Mutta siinä vaiheessa kun kirjan tunnelma alkoi muuttua painostavan piinaavaksi, olisin mielelläni lukenut tarinaa vähän etäämpää. Klarissan migreeni tuntui tarttuvan minuun ja kirjan loppupuolella päässäni jyskytti inhottava jännityspäänsärky.

Kesäinen illuusioni osoittautui ennakko-odotuksiani monisyisemmäksi tarinaksi. Tästä on karsittu kaikki ylimääräinen, mutta ei yhtään liikaa. Pidin erityisesti siitä, kuinka tunnelma muuttui hiipien, niin että asioiden todellinen luonne oli jonkin aikaa helppo kieltää. Klarissa on hahmona hyvin realistinen, sillä vaikka kirjan sivuilta voi olla helppo nähdä oikeat ja väärät päätökset, todellisuudessa virhearviointeja tekee jokainen. Eikä niihin vaistoihinkaan käytännössä luoteta juuri muulloin kuin jälkikäteen.

Tajusin muuten vasta tätä blogitekstiä kirjoittaessa, että Kesäisen illuusionin Klarissa ja Mikaelhan ovat tuttuja jo Aika mennyt palaa -romaanista!

Wayward Pines - Ei pakotietä

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

(Pines, 2012)

Tammi 2015, 327s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Wayward Pines - Ei pakotietä julkaistiin suomeksi kutakuinkin samaan aikaan, kun kirjaan pohjautuva tv-sarja alkoi pyöriä FOX:illa. Sarjaa en ole katsonut, mutta kirjasta kiinnostuin kyllä. Blake Crouch ei ole lainkaan peitellyt Twin Peaks -faniuttaan ja myöntää auliisti kulttisarjan toimineen suurena innoittajalle tälle Wayward Pines -trilogialle. Kuulunen ikäryhmäni vähemmistöön, sillä minulle Twin Peaks on jäänyt vieraaksi. Olen väkisin katsonut kaksi ensimmäistä jaksoa, mutta en vain kerta kaikkiaan kiinnostunut.

Ethan Burke, salaisen palvelun agentti, on lähetetty Wayward Pinesin pikkukaupunkiin etsimään jäljettömiin kadonneita kollegoitaan. Burke ei muista mitään matkasta kaupunkiin tai koko kaupungista, kun hän havahtuu hereille pahoin loukkaantuneena joen rannalta. Vähitellen muisti alkaa palautua, mutta palasista ei millään saa rakennettua eheää kokonaisuutta. Jokin on pahasti vialla.

Wayward Pines - Ei pakotietä osoittautui ristiriitaiseksi lukukokemukseksi. Odotin siltä jännitystä ja vauhdikkuutta ja molempia kyllä sainkin. Odotin myös taitavasti rakennettua juonta, mutta sain pääosin erilaisista takaa-ajokohtauksista koostuvan, suoraviivaisen matkan kohti loppukohtausta, joka koostui yliselittelyistä ja alleviivauksista. Luulen, että twinpeaksitön menneisyys oli tätä kirjaa ajatellen etu. Jos sarja ja sen hahmot olisivat olleet tutummat, olisin todennäköisesti ärsyyntynyt lukuisista yhteneväisyyksistä.

Ei pakotietä oli todella nopealukuinen ja siinä mielessä viihdyttäväkin: on aina mukavaa vaihtelua, kun romaani kaahaa menemään sellaista tahtia ettei lukija ehdi hypätä pois kyydistä. Vaikka Burken jatkuvat pakenemiset ja etenkin ylivoimaisista hyökkäyksistä selviämiset alkoivat pian puuduttaa, tykkäsin siitä miten vinksahtaneelta Wayward Pines vaikutti. Oli mielenkiintoista yrittää kehitellä kaiken kummallisen selittäviä teorioita. Mutta kirjan lopussa, kun asiat alkoivat "selvitä", ne selvisivätkin aivan liikaa. Tuli lähinnä sellainen olo, että jos trilogian ensimmäisessä osassa avataan taustoja näin paljon, mitä ne seuraavat osat oikein pitävät sisällään? Lisää pakenemisyrityksiä ja yhteenottoja?

Vaikka minulle tämä kirja jäikin kahden tähden kokemukseksi, olen melko varma, että luen myös ne tulevat osat. Pakkohan minun on katsoa, kuinka kirjailija onnistuu kokoamaan kaikista näistä langanpätkistä edes jotenkuten edustuskelpoisen kokonaisuuden.

Kaksi viidettä beatlea

Kaipasin lisää mielenkiintoista sarjakuvalukemista ja kun en päässyt kirjastoon hyllyjä penkomaan, suoritin virtuaalisen kirjastoreissun. Silloin kun en tiedä valmiiksi mitä lukemista etsin, turvaudun usein Goodreadsiin. Siellä etsin jonkun hyväksi toteamani kirjan (tässä tapauksessa sarjakuvan) ja klikkailen sivuston "tämän kirjan lukeneet pitivät myös näistä" -vaihtoehtoja. Tällä huikean monimutkaisella metodilla löysin tähänkin tarpeeseen lukuisia kiinnostavia sarjakuvia ja seuraavaksi suuntasin luonnollisesti verkkokirjastoon tekemään varauksia kirjastosta löytyvistä teoksista. Kaikkea ei tietenkään kirjastostakaan löydy, mutta aina sentään jotain.

The Beatles on yksi niistä bändeistä, joiden pariin palaan säännöllisesti. Vaikka olen lukenyt sekä yhtyeen historiikkeja että yksittäisten jäsenten muistelmia ja/tai elämäkertoja, en kuvittelekaan tietäväni heistä läheskään kaikkea. Kirjaston sarjakuvavalikoimasta löytyi kaksi teosta, jotka molemmat kertovat ns. viidennen beatlen tarinan. Kumpikin kirja kertoo eri henkilöstä, eikä kumpikaan kerro Pete Bestistä. Mielenkiintoista.

Vivek J. Tiwary: Viides Beatle- Brian Epsteinin tarina
(The Fifth Beatle: The Brian Epstein Story, 2013)
RW Kustannus 2015, 168s.
Kuvitus: Andrew C. Robinson & Kyle Baker
Suom. Antti Poussa

Brian Epsteinin rooli The Beatlesin menestyksen takana on kiistaton. Ilman asiansa osaavaa ja omistautunutta manageria bändi olisi ehkä jäänyt yhdeksi monista pienten baarien esiintyjistä.

Vivek J. Tiwary on haastatellut monia Epsteinin lähipiiriin kuuluneita henkilöitä sukulaisista työtovereihin, ystäviin ja artisteihin, joiden managerina Epstein toimi. Tarinaa voineekin pitää varsin todenperäisenä, vaikka toki joitakin taiteellisia vapauksia on otettu, jotta luettavuus ja tunnelma säilyisivät.

Odotin tältä sarjakuvalta kertomusta Epsteinista nimenomaan suhteessa The Beatlesiin. Mutta näiden kansien sisällä kerrotaankin melko puhtaasti Epsteinistä: ahkerasti töitä tekevästä juutalaismiehestä, jonka piti kätkeä homoutensa julkisuudelta. Ne neljä tunntetuinta beatlea esiintyvät toki sivuilla muutamaan otteeseen, mutta heidän ja Epsteinin väleistä en saanut oikein minkäänlaista käsitystä. Bändin jäsenet vaikuttivat tämän perusteella lapsekkaan typeriltä, ärsyttäviltä sanoilla kikkailijoilta. Ehkä älyvapaa vaikutelma korostui käännöksen myötä.

Kuvitukseltaan Viides beatle on minun makuuni turhankin kunnianhimoinen. Vaikka ihmisistä ei olekaan tehty aivan valokuvantarkkoja, niin suurpiirteisempikin tyyli olisi riittänyt. Jotain kuvitukseen panostamisesta kertoo sekin, että kirjan tiedoissa Robinson ja Baker eivät suinkaan vastaa kuvituksesta vaan taiteesta.

Viides beatle on huolella ja tarkkuudella tehty sarjakuva, joka muistuttaa siitä kuinka menestys ei tule itsestään.

Arne Bellstorf: Baby's in black
(Baby's in black, 2010)
Sammakko 2012, 213s.
Suom. Seppo Lahtinen

Baby's in black on tyyliltään hyvin erilainen, kuin Viides beatle. Suurin ero on ilman muuta kuvituksessa, joka on huomattavasti pelkistetympi, sarjakuvamaisempi. Tähän tyyliin ihastuin heti.

Baby's in black alkaa lokakuusta 1960, kun The Beatles niitti (pienehköä) mainetta Saksassa. Valokuvaaja Astrid Kirchherrin suhde taiteilija Klaus Voormanniin vetelee viimeisiään, kun Klaus päätyy sattumalta siihen pieneen baariin, jossa The Beatles esiintyy. Klausiin bändi tekee niin suuren vaikutuksen, että hän rientää saman tien Astridin kotiin kertomaan kuulemastaan ja ylipuhuu tämän lähtemään Reeperbahnille seuraavana iltana. Astrid ihastuu musiikkiin välittömästi ja lähes yhtä nopeasti hän rakastuu bändin basistiin, aurinkolaseja sisälläkin käyttävään Stuart Sutcliffeen.

Romanssi etenee vauhdilla ja jo saman vuoden marraskuussa Astrid ja Stuart menevät kihloihin. Aiemmin taidetta opiskellut Stuart haluaa jatkaa taideopintojaan saksassa ja niin käykin. Stuart jättää basistin toimensa ja omistautuu taiteelle. Nuorten yhteinen taival jää kuitenkin lyhyeksi, kun Sutcliffe menehtyy aivoverenvuotoon huhtikuussa -62.

Bellstorf on tätä teostaan varten haastatellut Astrid Kirchherria, joten ei ole ihmekään että tunteet välittyvät niin hyvin. Seppo Lahtisen käännöstä täytyy kehua erikseen, sillä kaikkea ei suinkaan ole käännetty vaan englanniksi käydyt keskustelut on jätetty englanninkielisiksi.

Baby's in black on erittäin hyvä ja tyylikkäästi toteutettu sarjakuvaromaani.

Sekalainen kooste

Jos lukee ison kasan sarjakuvia ja muita nopealukuisia teoksia yhteen menoon, tahtoo blogattavien kirjojen pino kasvaa hallitsemattomasti. Jotta bloggaustahti pysyisi edes jotenkuten siedettävänä, väsään tähän väliin koostepostauksen muutamista viimeaikoina luetuista kirjoista.

Otto Grundström: Tähtiotsa

Johnny Kniga 2005, 121s.

Kuvitus: Riikka Mäkinen

Joku aika sitten ostin autossa kuunneltavaksi tuplakokoelman Tehosekoittimen parhaita biisejä. En muista koskaan erityisemmin fanittaneeni Tehosekoitinta, mutta toki monet hiteistä olivat entuudestaan tuttuja. Yllätyin, kun musiikki ja etenkin lyriikat vaikuttivat minuun todella vahvasti. Otto Grundströmin runokirja, Tähtiotsa, valikoituikin luettavaksi siksi, että toivoin löytäväni lisää samantapaista taituruutta.

Tähtiotsa ei kuitenkaan ollut sellainen kuin odotin. Se ei koostu yksittäisistä runoista, vaan muodostaa yhtenäisen tarinan nuoresta miesrunoilijasta, joka pohtii minuuttaan, elettyä ja tulevaa elämää. Myönnän vähän pettyneeni, mutta mikäli jätän odotukset huomiotta, kokoelma osoittautui kelpo luettavaksi.

Tea Tauriainen: Mad Tea Party

Mad Tea Party II

Daada 2013 & 2014

Olen joskus seurannut muutamia sarjakuvablogeja ja Mad Tea Party oli niistä yksi. Kirjastosta satuin löytämään nämä kaksi pientä kirjaa, ymmärtääkseni blogipostauksista koottuja sarjakuvia. Tykkään tosi paljon Tea Tauriaisen piirrostyylistä ja värimaailmasta, huumoristakin hyvin usein.

Minusta kirjaformaatti toimi hyvin, vaikka ehkä tämän tyyppiset sarjakuvat toimivat vielä paremmin pienissä erissä. Minä hotkaisin molemmat kirjat samalta istumalta ja vaikka tyrskähtelinkin monet kerrat, lopuksi fiilis oli jo kovin ähkyisä.

Edgar Lee Masters: Spoon River Antologia

(New Spoon River Anthology, 1924)

Tammi 1977, 304s.

Suom. Arvo Turtiainen

Spoon River antologian otin hammaspesulukemiseksi ja muun muassa siksi lukeminen kesti hyvin kauan. Antologia koostuu Spoon Riverin edesmenneiden asukkaiden muisteloista ja vaikka idea on omalaatuinen ja hauska, ei siitä jaksa innostua kolmeasataa sivua.

Mielenkiintoisinta ja antoisinta olivat toisiinsa limittyvät runot, ne joissa samasta tilanteesta sai kuulla kaksi versiota tai joskus useammankin. Ehkä ensimmäisen kolmanneksen ajan tätä oli ilo lukea, siitä eteen päin puudutti ja turhauttikin. Myönnän lukeneeni epiloginäytelmän ja sitä edeltäneen pitkän Spooniadin konemaisesti posottaen, enkä muista niistä oikein mitään.

Spoon River antologia on klassikko ja voin nyt todeta lukeneeni sen, mutta ei tämä kyllä miksikään nautinnolliseksi lukukokemukseksi päässyt kehittymään.

The Sculptor

Scott McCloud: The Sculptor

Self Made Hero 2015, 488s.

Viimeisimmällä kirjastoreissulla meinasin pyörtyä monta kertaa. Lopulta istahdin lattialle ja siinä olon tasaantumista odotellessa silmäilin sarjakuvahyllyn tarjontaa. Scott McCloudin The Sculptor oli sopivasti käden ulottuvilla ja kun pikaplaraus vaikutti lupaavalta, päätin lainata kirjan kotiin asti.

Aloitin The Sculptorin lukemisen ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kannessa on kyllä Neil Gaimanilta kehuva sitaatti: "The best graphic novel I've read in years.", mutta olen oppinut jättämään nämä nimekkäät mainoslauseet huomiotta. Annoin tarinan viedä ja kyllä se veikin.

David Smith on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kivuta taidemaailman huipulle - ja pudota sieltä. Sosiaalisesti kömpelö mies on polttanut siltoja takanaan sekä tarkoituksella että vahingossa. Elämä ei ole kohdellut Davidia hellästi, eikä hän kaipaa muuta kuin huomiota taiteelle. Kun Kuolema tekee Davidille tarjouksen, hän ottaa sen vastaan.

The Sculptor on upeasti toteutettu tarina unelmista, elämästä ja rakkaudesta. Ja taiteesta, tietenkin. McCloud hallitsee maagisen realismin loistavasti. Kuvituksissa yhdistyy saumattomasti reaalimaailma ja Davidin päänsisäiset maisemat. Luin kolme neljännestä tästä kirjasta ylhäisessä yksinäisyydessä muun perheen nukkuessa ja jos olisin jaksanut valvoa, olisin lukenut saman tien loputkin. Tarina oli kaunis ja koskettava, enkä välttynyt kyyneliltä. Enkä vollotukseltakaan. Itkin niin isosti, että asiasta huomautettiin "se on vain kirja!" -lausahduksella. Mutta ei se tietenkään ole VAIN kirja! Vaikka onkin, mutta ei silti.

The Sculptor on ehdottomasti yksi parhaista koskaan lukemistani sarjakuvaromaaneista. Onneksi minua heikotti silloin kirjastossa, koska muuten tämä olisi voinut jäädä huomaamatta kokonaan.

Noah

Darren Aronofsky & Ari Handel: Noah

Kuvitus: Niko Henrichon 

Image Comics 2014, 256s.

Jälleen vuorossa sarjakuvaa, summassa kirjaston hyllystä kotiin kannettua.

Raamatulliset aiheet eivät ole lähellä sydäntäni, sillä lähipiiristä löytyvien kiihkomielisten uskovaisten takia pienikin viittaus uskontoon saa niskakarvani nousemaan. Tästä syystä Noah melkein jäi lainaamatta. Sitten päätin kuitenkin vilkaista hiukan kirjan sisältöä ja totesin, että tämäpä taitaakin olla hyvin vapaasti mukailtu versio Nooan elämästä.

Aronofskyn ja Handelin versio Nooasta ei ole valkopartainen vanha mies, vaan korskea ja elinvoimainen pienten lasten isä. Noah perheineen asuu eristyksissä muista, väkivaltaisista ja julmista ihmisistä, mutta turvassa he eivät ole. Öisin Noah alkaa nähdä unia vedenpaisumuksesta ja - kuten arvata saattaa - edessä on arkin rakentaminen. Mutta sitäpä en osannut aavistaa, että Noah saisi rakennusapua kuusikätisiltä jättiläisiltä, maan pinnalle laskeutuneilta enkeleiltä. Vedenpaisumuksen peittäessä maan Noah ei suinkaan odottele tyynenä uutta alkua, vaan tuskailee ihmisten synnynnäistä pahuutta.

Kirjan kansikuvaa etsiessä huomasin, että Aronofsky on ohjannut saman nimisen elokuvan. Kuvien perusteella filmatisointi ja tämä sarjakuva ovat samansisältöisiä, mutta en tiedä kumpi tehtiin ensin. Oli miten oli, Noah on virkistävä yhdistelmä Raamatun kertomusta ja toimintafantasiaa.

47 Ronin & Mushashi

Olen viime päivinä lueskellut ahkerasti sarjakuvia. Mietin aiemmin tänä vuonna (hiljaa itsekseni), että sarjakuvat ovat jääneet harmillisen vähälle, mutta näköjään asia korjaantuu nopeasti.

Mike Richardson: 47 Ronin
Kuvitus: Stan Sakai
Dark Horse Comics 2012-2014, 151s.

47 Roninin bongasin Elegian blogista tammikuussa. Tein varauksen kirjastoon samana päivänä, mutta hankintaprosessi oli ilmeisesti aika pitkä, kun sitä joutui odottelemaan näin kauan. 47 Ronin on tunnettu japanilainen legenda isännättömiksi jääneistä samuraista. Minulle tarina ei ollut entuudestaan tuttu, mutta sainpahan tunnemyllerryksen poikineen, kun en yhtään tiennyt mitä tuleman pitää.

Juonta en lähde tarkemmin kuvaamaan, todettakoon vain että kylläpäs kostotarina istuu loistavasti japanilaiseen ympäristöön.

Piirustustyyliltään 47 Ronin on melko kiltti. Hahmot ovat kyllä selkeästi ihmisiä, eikä mitään mustapalleronenäisiä puolieläimiä, mutta taistelukohtauksissakaan ei esitellä sisälmyksiä tai muita karkeuksia. Verta kyllä näkyy, mutta piirustustyylinsä puolesta tämä sopisi hyvin nuorillekin lukijoille. Tarinan suhteen jokainen arvioikoon itse, minkä ikäiselle se sopii.

Sean Michael Wilson: Musashi
Kuvitus: Michiru Morikawa
Shambhala 2014, 176s.

Musashi-sarjakuvan valitsin luettavaksi kahdesta syystä. Goodreads suositteli sitä minulle, koska pidin 47 Roninista ja lisäksi pikkusisko on monesti maininnut Musashin, eikä minulla ole ollut hajuakaan siitä, mistä/kenestä on ollut kyse. 

Voi voi, tällä kertaa Goodreads ei osannut ennakoida mieltymyksiäni. Ensinnäkin Michiru Morikawan kuvitus on vähän tylsää. Ei Musashi missään nimessä huonosti ole kuvitettu, mutta minulle jäi tästä turhan pönöttävä jälkimaku. Asiaa ei auttanut lainkaan se, että Sean Michael Wilsonin (setänsä tai enonsa kirjaan The Lone Samurai pohjautuva) käsikirjoitus on tylsähkö. Legendaarisen Musashin tarinaa kertoo hänen ottopoikansa ja Musashin elämä tiivistetään epäedullisesti. 

Tätäkään legendaa en tosiaan entuudestaan tuntenut, mutta tällä kertaa taustatiedoista olisi varmasti ollut apua. Pelkästään tämän sarjakuvan perusteella en voi kuin ihmetellä, mikä Musashissa oli niin ihmeellistä. Tässä esitellään mies, joka jo nuorena poikana oppi tappelemaan hyvin, maleksi kaksintaistelusta toiseen (usein myöhässä, heikentäen psykologisella taktikoinnilla vastustajansa keskittymistä) ja tuli tunnetuksi voittamattomana. Ihan varmasti japanin kulttuurihistorian tuntemisesta olisi apua tämän asian ymmärtämisessä, mutta en usko että tämä legenda ihastuttaisi minua missään olosuhteissa.

Musashi oli kuivakka lukukokemus, mutta tulipahan luettua. Ehkä tähän mieheen voisi tutustua paremmin vaikka elokuvamuodossa.

Koti

Toni Morrison: Koti

Tammi 2014, 4h 4min.

Lukija: Erja Manto

Käännös: Seppo Loponen

Korean sodan veteraani, Frank Money, yrittää liki epätoivoisesti päästä sairaan sisarensa luo. Matka toiseen osavaltioon olisi mustaihoiselle haastava normaalistikin, mutta nimestään huolimatta Frankilla ei ole liiemmin käyttörahaa. Frank ja pikkusisko Isidra ovat olleet aina läheisiä. Tai olivat siihen asti, kun Frank värväytyi armeijaan ja sisko jäi enemmän tai vähemmän oman onnensa nojaan. Heille koti ei ollut lempeä, turvallinen paikka.

En ole aikaisemmin lukenut Toni Morrisonin kirjoja, mutta Koti vakuutti nopeasti. Erja Manto on lukijana pätevä. Minusta hänen lempeän rauhallinen äänensä ja hallittu eläytymisensä sopi loistavasti Frankin ja Isidran tarinaa kertomaan. Tarina eteni vuoroin Frankin, vuoroin Isidran näkökulmasta ja pääsipä ääneen välillä lasten isoäiti(puoli)kin. Teksti on sisällöltään rankkaa - osin hyvin raakaakin - mutta ote on kaiken aikaa toteava. Mitään ei tarvitse erikseen korostaa tai alleviivata, eikä mitään jäädä turhaan märehtimään ja vatvomaan. Näin kävi, siihen on sopeuduttava.

Olisinpa ehtinyt kuunnella tämän upean pienoisromaanin loppuun tiiviimmässä tahdissa! Pääsin viimeisen levyn alkuun kun jouduin olosuhteiden pakosta jättämään pitemmät kävelylenkit kokonaan pois päiväohjelmasta. Viimeiset luvut jouduinkin kuuntelemaan hyvin lyhyissä pätkissä, mikä hankaloitti tunnelmaan pääsemisessä ja oletettavasti samasta syystä tapahtumatkin alkoivat tuntua hajanaisilta. Vaikka kirja ei missään nimessä ole ylipitkä, turhauduin pätkäiseen kuuntelemiseen siinä määrin, että petyin jokaisen pienen kuunteluhetken jälkeen, kun en vieläkään päässyt loppuun.

Vaikka Koti harmillisesti kärsikin kuunteluolosuhteista, vakuutuin Morrisonin kertojanlahjoista.

Bouncer 3-6

Alejandro Jodorowsky: Bouncer

Del 3 - Ormarnas rättvisa, 60s. (La justice des Serpents, 2003)

Del 4 - Bödelns hämnd, 56s. (La Vengeance du manchot, 2005)

Del 5 - Varghonornas byte, 64s. (La Proie des Louves, 2006)

Del 6 - Svarta änkan, 56s. (La Veuve Noire, 2008)

Kuvitus: François Boucq 

Albumförlaget 2010-2014

Käännös: Stefan Carlsson

Helmikuun lopulla luin kaksi ensimmäistä Bouncer-albumia ja samalla lainasin myös muut neljä kirjastosta löytyvää osaa. Lukeminen kuitenkin venyi ja venyi, kunnes oikea hetki tuli vastaan ja luin kaikki parissa päivässä.

Bouncerit eivät ole kepeitä tai siloiteltuja sarjakuvia, vaan raakaa kuvausta villistä lännestä. Barro Cityä ei ole koolla pilattu, mutta sen asukkaista löytyy sen verran haastavaa porukkaa, ettei elämä koskaan pääse seestymään. Yksikätinen Bouncer suunnittelee astelevansa avioliiton auvoiseen satamaan, vaikka tuleva vaimo ei edes teeskentele rakastavansa häntä. Häitä ei kuitenkaan ehditä viettää, kun kaupunkiin ilmestyy äskettäin kultalöydön tehnyt mies. Bouncer pestataan pyöveliksi, mutta kahta kuolemantuomion saanutta ihmistä hän ei suostu hirttämään. Luvassa on katkeruutta, viinaa ja häikäilemättömyyttä, myrkkykäärmeillä tehtyjä murhia, paljastuksia ja hiukan oikeudenmukaisuuttakin.

Osat 3-5 muodostavat yhden tarinakokonaisuuden. Jokaisessa on oma pieni juonikuvionsa, mutta tärkeimmät tapahtumat jatkuvat osasta toiseen. Näin yhteen menoon luettuna tarina toimi todella hyvin, huolimatta siitä ettei ruotsiksi lukeminen edelleenkään suju mitenkään luontevasti. Kuudennessa osassa alkoi jo seuraava suuri toimintapläjäys ja nyt joudunkin odottamaan ties kuinka kauan, ennen kuin pääsen sen seitsemännen osan kimppuun.

Albumien sisällöistä en nyt tarkemmin halua kertoa, mutta sen verran totean, että Bouncerin hahmoa tehdään lukijalle tutuksi harkitusti, pienissä osissa. Sivurooleissakin pyörivät ihmiset ovat saaneet ehjät taustakertomukset, jotka on saatu mukaan ilman että nuo kuvaukset vaikuttaisivat irrallisilta tai tökerösti päälle liimatuilta. Ja voi hyvänen aika, millaista väkeä Barro Cityyn kulkeutuu! Bouncer-sarja ei todellakaan sovi pienille lapsille ja luulen monen aikuisenkin järkyttyvän joistakin hahmoista ja heidän tekemisistään.

Spiderwickin kronikat II

Spiderwickin kronikat II:n (Lammenneidon laulu, Jättiläispulma ja Draakkien ruhtinas) lainasin alunperin iltasatukirjoiksi. Poikia nämä eivät sitten kuitenkaan kiinnostaneet tipan tippaa, vaikka pitävät kyllä kovasti Spiderwick-elokuvasta. Luin ensimmäisen osan itsekseni, totesin aika kehnoksi ja melkein jätin lukematta jälkimmäiset osat.


Mutta sitten elämä alkoi viskoa kapuloita rattaisiin, enkä tällä hetkellä oikein pysty keskittymään "kunnollisiin kirjoihin", joten päätin lukaista loputkin osat.

Holly Blackin kirjoittama ja Tony DiTerlizzin kuvittama sarja on varmasti nuorille lukijoille todella hyvä seikkailu. Pääosassa ovat sisarpuolet Nicholas ja Laurie, jotka eivät ole vielä oppineet tulemaan toimeen keskenään. Laurie lukee innokkaasti kirjaa haltijoista ja haluaisi kovasti nähdä edes yhden sellaisen. Ikävä kyllä toive toteutuu, kun Nicholas löytää neliapilan, joka antaa näön. Hyvin pian Laurielle selviää, että vaikka haltijat saattavatkin olla ulkonäöltään suloisia, heidän luonteensa harvoin on. Eivätkä kaikki taruolennoiksi uskotut oliot ole suinkaan harmittomia, vaan esimerkiksi jättiläiset voivat tuhota nopeasti vaikkapa kokonaisen asuinalueen ja draakit pystyvät aiheuttamaan vielä suurempia tuhoja.


Sarjan pilkkominen kolmeen osaan ei tee tarinalle oikeutta. Kirjat ovat alle 200-sivuisia ja siitäkin sivumäärästä iso osa kuluu kuvitukseen. Väljähkö taitto vie sekin sen verran tilaa, ettei tekstimäärä todellakaan päätä huimaa. Tarinan tempo on itse asiassa turhankin kiihkeä: ilman suvantovaiheita eivät toimintakohtauksetkaan erotu edukseen vaan sotkeutuvat yhdeksi isoksi möhkäleeksi.


Spiderwickin kronikat II ei ehkä ole varsinaisesti laatukirjallisuutta, mutta oivallista fantasiaa etenkin nuorille lukijoille. Minulle se tarjosi tervetulleen irtautumisen arjesta.

John Lennon - New Yorkin vuodet

Bob Gruen: John Lennon - New Yorkin vuodet

Like 2015, 176s.

Suom. Ari Väntänen

John Lennon on yksi niistä populaarikulttuurin henkilöistä, joka taatusti tunnetaan kaikkialla. Hänestä on kirjoitettu paljon, mutta ainakin minulle hän on säilynyt arvoituksellisena ihmisenä. Tuo tosin kuulostaa liian positiiviselta, sillä suhtaudun Lennoniin varsin nihkeästi. Minulle hän edustaa arvaamatonta ja itsekästä, joskin musiikillisesti kiistattoman lahjakasta miestä, joka on kohdellut vaimojaan vähintäänkin ikävästi. Silti Lennon kiehtoo ja Bob Gruenin valokuvateos läheisestä ystävästään onkin oiva lisä Lennon-kirjallisuuteen.

Bob Gruen tutustui John Lennoniin ja Yoko Onoon New Yorkissa vuonna 1971. Gruen työskenteli jo tuolloin valokuvaajana ja nopeasti hänestä tuli myös John Lennonin luottokuvaaja. Työsuhteesta huolimatta Lennon ja Gruen olivat ennen kaikkea ystäviä, mikä näkyy myös Gruenin ottamista kuvista. Gruen pääsi ikuistamaan lukuisia tilanteita, joita ulkopuoliset eivät muuten olisi koskaan nähneet. Gruen pääsi - ja välillä joutui - seuraamaan läheltä Lennonin elämää, johon kuului kiihkeitä studiotyöskentelykausia, juopottelua, rakastajatar ja epävirallinen ero Yokosta, paluu Yokon luo, omistautuminen isän rooliin jne.

John Lennon - New Yorkin vuodet on luonnollisesti valokuvapainotteinen teos, mutta Gruenin tekstit valottavat Lennonin persoonallisuutta aivan yhtä paljon. Tämän kirjan jälkeen onkin todettava, että vaikka edelleen pidän Lennonin käytöstä naissuhteissaan ala-arvoisena, niin ystävänä hän on ollut jotain aivan muuta. Gruenin kertoman perusteella Lennon näyttäytyy mutkattomana ja helposti lähestyttävänä, lähes tavallisena ihmisenä eikä diivailevana julkkiksena. Tietysti julkisuus asetti omia haasteitaan ystävien tekemisille, eikä esimerkiksi rennosta baari-illasta kannattanut hirveästi edes haaveilla.

Gruen on valinnut kirjan kuvat huolellisesti. Ne esittelevät Lennonia monipuolisesti, sekä yksityishenkilönä että taiteilijana. Luonnollisesti myös Yoko Ono tulee teoksen myötä entistä tutummaksi ja yksi kirjan väkevimmistä kuvista onkin kuva Yokosta kuvaamassa Season of Glass -albuminsa kansikuvaa: John Lennonin verisiä silmälaseja valkoisella pöydällä vesilasin vieressä, kaupungin siluetin kuultaessa taustalla.

John Lennon - New Yorkin vuodet onnistui yllättämään tunteellisuudellaan. Teos on parhaimmillaan sopivalla taustamusiikilla vauhditettuna ja tiiviissä tahdissa luettuna.

Bob Gruenin valokuvia voi muuten käydä ihailemassa Kaapelitehtaalla Rockers-valokuvanäyttelyssä, 17. kesäkuuta asti.

Sirkus Rinkeli

Anne Muhonen & Tiina Konttila: Sirkus Rinkeli

Robustos 2015, 40s.

Hohoo, olen aloittanut tämän postauksen sen seitsemän kertaa, mutta eihän tästä meinaa tulla mitään! :D

On kuulkaa vaikea yrittää blogata sarjakuvasta, jonka toinen tekijä sattuu olemaan oma sisko. Ei sillä ettenkö olisi jo suullisesti antanut tästä palautetta moneen otteeseen, mutta jotenkin tämmöinen julkinen teksti tuntuu ihan eri asialta. No mutta, yritetään nyt vielä kerran.

Sirkus Rinkeli voi näyttää ihan tavalliselta sirkukselta, mutta enpä usko muiden sirkusten koostuvan näin omalaatuisista hahmoista. Nuorin jäsen, Eppu, on jäänyt sirkukseen vaikka hänen vanhempansa karkasivatkin kirjanpitäjiksi. Aapo-poika tutustuu Eppuun ja pääsee kurkistamaan myös sirkuksen kulissien taakse. Sirkuksessa piileskelee muuan Siiri, mutta keneltä ja miksi? Siellä täällä vilahtaa myös epämääräinen Harppuunamies, joka vastaa kovin hitaasta takaa-ajokohtauksesta.

Minusta Sirkus Rinkeli on mainio seikkailu! Se sopii oikein hyvin pienillekin lapsille, mutta viihdyttää mukavasti myös aikuista lukijaa. Sain seurata albumin syntyvaiheita alusta asti, joten hahmot olivat minulle entuudestaan tuttuja, samoin kuin juoni pääpiirteissään. Siksi minun onkin hyvin vaikea arvioida, millaisen ensivaikutelman tarina saa aikaan, kun sitä pääsee lukemaan suoraan viimeisteltynä kokonaisuutena.

Kun tekijöitä on kaksi ja kun kumpikin on osallistunut hahmojen luomiseen, näkyy se luonnollisesti lopputuloksessakin. Hahmot voi helposti jakaa kahteen ryhmään tekijänsä mukaan. Mitään varsinaista haittaa tästä ei toki ole, mutta mielestäni pari hahmoa olisi saanut olla enemmän muun joukon tyylinen. Sirkus-teemaan liittyen olisin toivonut albumiin enemmän värejä. Nyt sivut ovat pääsääntöisesti yksisävyisiä, mikä ei näytä pahalta, mutta himmentää hiukan sirkuksen loistoa. Yhden selkeän, tilastointia hankaloittavan puutteen löysin: sivunumeroiden puuttuminen! Ärsyttävää alkaa laskea sivujen määrää…

Lukukokemus oli jännittynyt, koska totta kai tuntui huikealta lukea ihan oikeaa sarjakuvaa, jonka tekemisessä sisko on ollut mukana. Paikoin huomasin juonessa muutoksia aiemmin lukemaani versioon verrattuna ja niitä piti pysähtyä erikseen makustelemaan. (Muutokset olivat kyllä tarinaa selkeyttäviä, minä vain kangistun nopeasti kaavoihin ;) )

Toivottavasti Sirkus Rinkeli saa jatkoa muodossa tai toisessa, sillä näillä hahmoilla riittää varmasti tarina jos toinenkin kerrottavaksi.

Kalle mestarietsivä

Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä

WSOY:n äänikirja 1986, 5h 5min.

Lukija: Jarmo Heikkinen

Kalle mestarietsivä on yksi lapsuuteeni vahvasti liittyvistä hahmoista. Kuuntelimme tämän kasettikirjan (kyllä, 6 c-kasettia) isosiskoni kanssa monen monta kertaa ja Vakoilijan käsikirjan ohella se oli luultavasti yksi loputtomien salapoliisileikkien innoittaja. Olen ostanut tämän omaksi kirjaston poistomyynnistä ja odottanut, milloin omat lapset malttaisivat keskittyä Kallen ja hänen ystäviensä seikkailun kuuntelemiseen. Olosuhteet olivat suotuisat, kun innostuimme palapeleistä. Rakentelimme isoja palapelejä ja kuuntelimme samalla Kalle mestarietsivää - paitsi niinä hetkinä, kun ikivanhat kasetit olivat kuluneet pelkäksi suhinaksi. Onneksi kasetit enimmäkseen toimivat. Ja näköjään tästä on olemassa CD-painoskin, joka luultavasti löytyy kirjastosta.

Kalle Blomkvist, Eva-Lotta ja Anders muodostavat toisen joukkueen Ruusujen sodassa. Vastapuolikin koostuu muutamasta naapuruston lapsesta ja välillä sota pistetäänkin tauolle ruoka-aikojen tai muiden puuhien takia. Ruusujen sota muuttuu liiankin todelliseksi, kun Eva-Lotta löytää ruumiin, eivätkä poliisit tahdo päästä murhaajan jäljille.

Juoni on selkeä ja tapahtumat jännittäviä. Murhaaja on totta kai pelottava jo ajatuksenakin, mutta todellisen rikoksen ohella Ruusujen sota jatkuu ja pitää yleistunnelman lapsillekin sopivana. Kallella ystävineen on käytössään salakieli, joka muodostuu ratkaisevan hyödylliseksi. Minä kehuskelin lapsille ylpeänä, kuinka osaan itsekin sujuvasti tuon nokkelan salakielen (jonka mukaan esimerkiksi Maija sanotaan Mom-a-i-joj-a), mutta taitoni olivatkin ruostuneet enemmän kuin luulin. Kirjan loppupuolella eräs kappale alkoi pitkähköllä salakielisellä pätkällä, jonka nohevana käänsin "Minulla on punainen norsu", mutta joka paperikirjan sivuilta paljastuikin lauseeksi "Eläköön Punainen ruusu!".

Äänikirjojen ja palapelien yhdistäminen on mainio tapa viettää sadepäivää, joita ainakin lähitulevaisuudessa näyttäisi olevan luvassa enemmän kuin tarpeeksi.

Popular Hits vol. I-III

Hugleikur Dagsson: Popular Hits vol. I-III

Atena 2015, 208s.

Olipa iloinen yllätys löytää kirjastosta Hugleikur Dagssonin mainio kokoelma, Popular Hits vol. I-III. Siihen on koottu aiemmat Popular Hits -kirjat ja lisäksi mukana on 60 aiemmin julkaisematonta pilakuvaa.

Olen aiemminkin maininnut, että Dagssonin huumori joko naurattaa kauheasti tai saa tyrmistyneenä nyrpistelemään nenääni kuin paraskin kukkahattutäti. Pääsääntöisesti huumorintajuni riitti tämän kokoelman kanssa oikein hyvin ja hihittelin huomattavasti enemmän kuin tuhahtelin närkästyksestä.

I saw her standing there.

Stairway to heaven.

Nämä kaksi, sumuista kuvaa olkoon esimerkkeinä omista suosikeistani. Huomasin sen, että mitä tutumpaa biisiä Dagsson kuvitti, sitä todennäköisemmin vitsille nauroin. Kaikkia vitsejä en heti tajunnut ja osaa en edes halunnut jäädä syvemmin pohtimaan, mutta kauiten tuijotin pimeää tähtitaivasta, jonka keskellä luki "Christmas songs". Mietin pääni puhki, mikä joululaulu tämä on ja missä se vitsi on, kunnes parin minuutin päästä älysin kääntää sivua ja tajusin tuskailleeni ihan vain väliotsikkoa...

Popular Hits vol. I-III on mitä mainiointa, vaikkakin harmillisen nopeasti luettavaa viihdykettä henkilöille, jotka ovat suurin piirtein perillä etenkin takavuosien suurimmista hittibiiseistä.

Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

(All the Light We Cannot See, 2014)

WSOY 2015, 543s.

Suom. Hanna Tarkka

Kaikki se valo jota emme näe on palkittu Pulitzerilla ja kaikki silmiini osuneet arvostelut ovat olleet erittäin ihastuneita. Odotukseni olivatkin hurjan korkealla ja lukukokemuksesta kehkeytyi ärsyttävän takkuinen ja ennen kaikkea pettynyt.

Sokea Marie-Laure asuu museon lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa Pariisissa. Sodan vyöryessä kohti he pakenevat erakoituneen sukulaismiehensä luokse Saint-Maloon. Saksalaisessa orpokodissa Werner kuuntelee sisarensa kanssa ranskankielisiä, lumoavia radiolähetyksiä. Sisarusten tiet erkanevat Wernerin ajautuessa Hitler-nuoriin, missä hänen tekninen osaamisensa valjastetaan vastarintaliikkeen radiolähetysten jäljittämiseen. Marie-Lauren ja Wernerin elämät kietoutuvat toisiinsa vähitellen ja oma osansa juonessa on myös arvokkaalla jalokivellä.

Kaikki se valo jota emme näe oli kaiken järjen mukaan ihanteellinen kirja minulle. Sitä on kehuttu vetäväksi lukuromaaniksi, mikä on minulle suuri houkutin. Tarina etenee lyhyin, vain parin kolmen sivun mittaisin luvuin, mikä normaalisti houkuttelisi lukemaan suurin piirtein puoli kirjaa kerralla. Mutta ei. Lyhyet luvut etäännyttivät minua liikaa, enkä oikein saanut otetta ihmisistä enkä tapahtumista. Siirtyily ajassa välillä eteenpäin tuntui vain latistavan sitä muutenkin turhauttavan hitaasti kasvavaa jännitystä. (Ja viimeisen, kahdennentoista osan, olisi mielestäni voinut jättää kokonaan pois, sillä se pitkitti entisestään ylipitkää tarinaa.) Jalokiven ympärille kehitelty juonisysteemi ei vakuuttanut missään vaiheessa. Kaikki siihen liittyvä tuntui päälleliimatulta ja aivan liian teennäiseltä. Minusta tarina olisi ollut kiinnostavampi, jos Doerr olisi malttanut keskittyä Marie-Laureen ja Werneriin ja jättänyt jalokivikuviot kokonaan pois.

Lukuhetki selittänee osan lukupettymyksestä. Siinä vaiheessa, kun normaalisti olisin jättänyt kirjan tauolle, tajusin eräpäivän lähestyvän. Koska kirjasta on paljon varauksia, lainaa ei voinut uusia ja niinpä tankkasin noin puolet kirjasta hampaat irvessä, enkä nauttinut senkään vertaa kuin muuten ehkä olisin.

Doerrin kerronta sinänsä on miellyttävää luettavaa ja Hanna Tarkan käännös nautinnollista suomea. Nyt ei vain kerta kaikkiaan tarina vienyt mukanaan hetkittäisistä ihastuttavista tuokioista huolimatta. Mitä tästä opin? Aina pitäisi malttaa pitää ennakko-odotukset kohtuullisina, lopettaa lukeminen heti kun alkaa tökkiä ja yrittää myöhemmin uudestaan.

Kantaja

Kari Hotakainen: Kantaja

Kirjakauppaliitto 2015, 140s.

Tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän kylkiäinen jäi minulta saamatta, koska en keksinyt mitään ostettavaa juuri silloin. Suuresti en harmitellut asiaa, koska Kari Hotakaista en ole koskaan lukenut enkä näin ollen osannut ajatella jääväni paitsi mistään ravisuttavan hienosta lukukokemuksesta. Joka tapauksessa Kantaja kiinnosti ja onnekseni sellainen ilmestyi pian myös kirjaston valikoimaan.

Kantajan kertojana ja päähenkilönä on Timo Kallio, seurakunnan puisto-osastolla työskentelevä, yksinäinen mies. Hän ei kenties ole kokenut yksinäisyyttä ongelmaksi, mutta havahtuu pohtimaan sitä - ja elämää laajemminkin - osallistuessaan kantajan roolissa hautajaisiin, joissa ei välttämättä ole yhtäkään surevaa omaista tai ystävää. Timo alkaa kirjoittaa keksittyjä muistopuheita noille yksinäisille vainajille ja yrittää samalla päästä kosketuksiin nuoruuden rakastettuunsa, jonka kanssa ei ole ollut tekemisissä vuosikymmeniin. Vimmaisella päättäväisyydellä Timo yrittää muuttaa elämäänsä niin, ettei hänestä tulisi yhtä tuollaista yksinäistä vainajaa.

Mitäpä tästä nyt osaisi sanoa.
Hotakaisen kirjoitustyyli on todella sujuvaa ja miellyttävää lukea. Aluksi Timon pohdinnat ilahduttivat, vaikka toki ne saivat ajattelemaankin. Ikävä kyllä idea ei minusta kantanut aivan loppuun asti. Tai ehkä idea olisikin kantanut, mutta Timon omituinen pakkomielle Helenaan tuntui kiusalliselta ja äärimmäisen epäuskottavalta. Tahkosinkin näitä 140 sivua kolme päivää, eli vähän pakkolukemisen puolelle lipsahti.

Kantaja ei vakuuttanut sisällöllisesti, mutta Hotakaisen kerronnasta kiinnostuin sen verran, että hyvinkin voisin ajatella lukevani häneltä jotain muuta.