Kolmas sisar

Magdalena Hai: Kolmas sisar
Otava 2018, 555s.

Jos kaipaatte luettavaksenne hyvää fantasiaa, niin kannattaa tarttua Magdalena Hain uusimpaan kirjaan, Kolmas sisar. Royaumen aikakirjat -sarjan aloittava teos on runsas, harkittu, hallittu ja mukaansatempaava olematta millään tavalla sotkuinen tai työläs. (No okei, hahmojen ja paikkojen nimissä on muutamia aika paljon sellaisia, että minun piti keskittyä niiden lukemiseen vähän tarkemmin, mutta noin yleensä ottaen.)

Jokaisella noidalla on oma laulunsa. Laulu määrittelee sen, kuka ja millainen noita on. Kun Royaumen valkoisen noidan tyttären, Cielin, on aika saada oma laulunsa, on edessä järkytys: laulujen peili on tyhjä. Lauluttoman noidan asema on hirvittävän huono, joten Ciel pakenee parhaan ystävänsä Lunen kanssa Maahan, jossa heidät ottaa suojiinsa Lyceumin Rehtori. Nuoret noidat yrittävät sopeutua uuteen maailmaan, uusiin ihmisiin (joista suuri osa ei ole ihmisiä senkään vertaa kuin Lune ja Ciel itse) ja samalla löytää paikkansa ja roolinsa.

Olen ihan haltioissani tästä kirjasta. Luin tätä melkein ahnehtien ja oikein ärsytti, kun välillä oli pakko huolehtia velvollisuuksista. Nurmikkokin oli pakko leikata ja koska halusin käyttää senkin ajan mieluummin Kolmannen sisaren kanssa näpsäyttelin sen Storytelistä kuunteluun. Mutta kylläpä onkin huomattavasti hankalampaa yrittää löytää äänikirjasta se kohta, johon on paperikirjassa päässyt, kuin päin vastoin! Vähän tuli kuunneltua uudestaan jo kertaalleen luettua, mutta eipä tuo haitannut.

Pidän tästä Hain luomasta maailmasta, joka on sekä tuttu että vieras. Pidän näistä hahmoista, joissa on monipuolisuutta ja persoonallisuutta ja joista jokainen ottaa luontevasti paikkansa tarinassa. Tykkään tästä taikuuden ja magian määrästä, samoin kuin siitä että tarinaan mahtuu myös rakkausjuttuja.

Huikea alku sarjalle!

Lyhyitä

Toby Morris: Don't Puke on Your Dad
Beatnik Publishing 2013, 288s.

Don't Puke on Your Dad - A Year in the Life of a New Father koostuu yhden sivun kokoisista tilannekuvista ja muutamista lyhyistä teksteistä. Aiheena on tietenkin lapsen odotus, syntymä ja ensimmäinen vauvavuosi tuoreen isän näkökulmasta.

Kokonaisuus on ihan symppis, mutta ehkä tällä on enemmän annettavaa muille tuoreille vanhemmille. Eniten petyin siihen, ettei tämä ole yhtään hauska! Kyllähän se olisi pitänyt jo alaotsikosta tajuta, että kyseessä on päiväkirja, eikä mikään hupijuttu, mutta pääotsikon ja kansikuvan perusteella odotin kuitenkin vähän toisenlaista kokonaisuutta.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus
ja muita sinkkuelämän iloja
Atena 2018, 4h 2min
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Minun ei pitänyt lukea/kuunnella Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapausta, sillä jo Mielikuvituspoikaystävän kanssa huumorintajuni joutui venymään turhan pitkälle. Kaipasin kuitenkin jotakin kevyttä ja (mahdollisesti) naurattavaa kuunneltavaa ja tämä oli se, joka ensimmäisenä osui silmiini.

Meno on hyvin samanlaista kuin edellisessä kirjassa, eli kovasti on seksiä ja puhetta seksistä, mutta tällä kertaa mukana on lähes yhtä paljon kakkaa ja pieruja. Vähän nauratti ensimmäisen ja toisen vitsin kohdalla, sitten alkoi jo turhauttaa.

Jos sinkkuelämä on edes etäisesti tällaista kuin Rönkkönen kirjoissaan kuvailee, olen kyllä tolkuttoman kiitollinen siitä, etten itse ole sinkku.

Ines Lukkanen: Taidevandalismi
Avain 2018, 131s.

Ines Lukkasen Taidevandalismi-kuvat ovat entuudestaan tuttuja facebookin puolelta.

Tämä pieni kirjanen on hauska ja tyylikäs, vaikka ehkä nämä kuvat toimivat parhaiten hyvin pienissä annoksissa.

Erityiskiitos siitä, että kirjan lopusta löytyy lista kirjassa esiintyvistä alkuperäisistä tauluista tekijöineen ja vuosilukuineen.

Jaxuhali & kivat sulle
Gummerus 2018, 128s.

Mainio mietelausekirja meille, joita ne syvälliset ja voimaannuttavat lauseet auringonlasku-kuvan päällä lähinnä puistattavat!

Hihittelin melkein joka aukeamalle joko tekstille tai kuvavalinnalle tai molemmille.

Hiromu Arakawa: Fullmetal Alchemist 3
Sangatsu Manga 2018, 185s.
Suom. Juha Mylläri

Odotin Fullmetal Alchemistin kolmatta osaa kärsimättömästi ja melkein kiukustuin, kun se ilmaantui lähikaupan hyllylle vasta ilmestymispäiväänsä seuraavana päivänä.

Mutta kannatti odottaa, sillä tämä sarja vaikuttaa näiden kolmen ensimmäisen osan perusteella ihanan tasalaatuiselta.

Elricin veljekset yrittävät löytää viisasten kiveä, mutta ensin heidän on pistäydyttävä korjauttamassa automailinsa. Korjausten jälkeen poiketaan eräässä kirjastossa ja tutkitaan tyhjäksi väitettyä rakennusta.

Vauhdikasta ja humoristista, hyvin piirrettyä sarjakuvaa.

Noidan käsikirja

Lynn Myring, Eric Maple, Eliot Humberstone: Noidan käsikirja
Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia
Tammi 2018, 189s.

Voi tätä nostalgiapaukkua!
Luin ala-asteikäisenä Noidan käsikirjaa niin usein, etten osaa lähteä edes arvioimaan lukukertojen määrää. Luin ja luin, vaikka myös pelkäsin ihan järkyttävän paljon.

Ja tiedättekö miltä tämä kirja tuntui nyt, liki 30 vuotta myöhemmin?
No ihan samalta!

Kirjan ensimmäinen kolmannes kertomuksineen ihmissusista, vampyyreistä ja paholaisista oli sellaista mietoa ja helposti siedettävää jännitystä. Luin lähes tyynesti kertomuksia epäonnisesta Arnold Paolesta, joka teki parhaansa jotta ei muuttuisi vampyyriksi ja Jean Grenierista, joka kuvitteli olevansa ihmissusi ja käyttäytyi sen mukaisesti.

Toisessa osassa käsitellään kummituksia. Aivan kuten lapsena, nämä jutut saivat niskakarvani nousemaan ja korvani kuulemaan olemattomia. Borleyn pappilan lukuisat kummitukset, erityisesti uuden pappilan ikkunasta sisään tuijottava nunna, ovat minusta ihan hirvittävän pelottava!

Viimeistä kolmannesta lukiessa jännitys onneksi laimeni olemattomiin. Hypnoosi, ennustaminen tai Uri Geller kykyineen eivät minua pelottaneet, joten saatoin sulkea kirjan tyytyväisenä itseeni ja siihen, kuinka olen kasvanut isoksi, enkä enää pelkää ihan niin helposti.
Vaikka pelkäsinkin.

Kirjan kuvitus on ehkä hieman vanhahtavaa, mutta tällaistahan sen kuuluukin olla! Olin jo etukäteen hehkuttanut Noidan käsikirjaa esikoiselleni, joka tutkikin kirjan kantta kiinnostuneena. Mutta luettuaan muutaman sivun hän katsahti minuun epäuskoisena ja ihmetteli, miten tällaiset jutut oikein pelottavat ketään. Mikä tyrmistys! Se on tuo nykynuoriso niin outoa.

Noidan käsikirja on muuten nimenä hyvin harhaanjohtava, sillä näiden kansien sisällä ei puhuta noidista ollenkaan.

Luetuista lyhyesti

Philippe Dupuy & Charles Berberian: It Don't Come Easy
Drawn & Quarterly 2017, 222s.

Neljä vuotta sitten luin kaikki Jeanin elämää -sarjakuvat, jotka kirjastosta löysin. Pidin niistä ja nyt löysin yllätyksekseni tällaisen ihan uuden Jean albumin. Paitsi että en ole ollenkaan varma, onko tämä uusi, vai kokoelma vanhoista tarinoista. Osa jutuista tuntui hämärästi tutuilta ja albumin alussa Jeanin ja Cathyn suhde on epämääräisessä ollaanko vakavissaan vai eikö -vaiheessa.

No, oli kuinka vain, ihan kiva albumi tämä oli. Jeanin kämppikseksi päätynyt ystävä Felix on kyllä yksi ärsyttävimmistä ja turhauttavimmista hahmoista aikoihin! En ymmärrä, miten Felix on voinut saada ex-tyttöystävänsä pojan huoltajuuden! Felix on pelkkää lusmuilua, suurpiirteisiä haaveita, pummilla elämistä ja naisten jahtaamista. Kuvottava kaveri.

Kore Yamazaki: Velhon morsian 8
Punainen jättiläinen 2018, 180s.
Suom. Antti Valkama

Velhon morsiamen juoni ei tässä osassa tunnu etenevän yhtään. Kovin on Chise taas heikossa kunnossa ja hirveästi on dramaattisuutta ihan kaikessa. Mutta se itse tarina jotenkin tökkii.

Yamazaki on höystänyt tarinaansa niin monilla hahmoilla, ettei ehkä pitäisi hätkähtää kun yksi (uusi) hahmo kertoo suonissaan virtaavan temppeliprostituoitujen veri, mutta hätkähdin silti. En tiedä liittyykö tämä verenperimä Chisen tarinaan jotenkin oleellisesti, mutta vahvasti epäilen.

Ehkäpä tässä vaiheessa luovutan Velhon morsiamen suhteen ja keskityn niihin manga-sarjoihin, joista oikeasti pidän. Full Metal Alchemist ja Aron morsiamet vetoavat minuun huomattavasti enemmän.

J.K. Rowling: Tästä alkaa elämä
(Very Good Lives, 2015)
Otava 2018, 73s.
Suom. Lotta Sonninen

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät juuri koskaan osaa keskittyä kuuntelemaan juhlapuheita. En muista millainen puhe pidettiin ylioppilasjuhlissa tai valmistujaisissa. Enkä näköjään muista edes sitä, missä kaikkialla olen puheita kuullut.

No, Tästä alkaa elämä on Rowlingin puhe, jonka hän on pitänyt Harvardin yliopistossa vuoden 2008 valmistujaisseremoniassa. Jos olisin ollut yksi noista valmistuneista, muistaisin varmasti sen, kuka puheen piti, mutta sisällöstä? En osaa sanoa.

Näin aikuisena paperilta luettuna puhe on oikein kiva, hauska ja inspiroivakin.

Joris Chamblain: Cici's Journal
The Adventures of a Writer-in-Training
First Second 2017, 150s.
Kuvitus: Aurélie Neyret

Cici's Journal sisältää kaksi tarinaa, joissa kirjailijanurasta haaveileva Cici paitsi kirjoittaa, ratkoo myös arvoituksia. Ensimmäisessä tarinassa Cici ystävineen näkee metsässä oudon maalipönttöjä kantavan miehen. Toisessa tarinassa Cici selvittää, miksi eräs vanha nainen tekee viikoittain saman bussimatkan, aina kirja kädessään ja allapäin.

Tarinat ovat koskettavia ja herttaisia. Sarjakuva lieneekin suunnattu noin 10-12 -vuotiaille.

Maalipönttösedän tarinassa on enemmän visuaalisuutta ja sellaista salaperäisyyttä, jota itse rakastin lapsena. Toisessa tarinassa taas arvoitus on monimutkaisempi.

Pidin tästä kokonaisuudesta ja etenkin Neyret'n herttaisesta piirrostyylistä.

Välimatkoja

Nina LaCour: Välimatkoja
(We Are Okay, 2017)
Karisto 2018, 230s.
Suom. Leena Ojalatva

Marin on lähtenyt opiskelemaan toiselle puolelle maata, eikä hän ole puhunut kenellekään entisen elämänsä ihmisistä lähtönsä jälkeen. Syyslukukauden loputtua Marinin paras ystävä Mabel on ilmoittanut saapuvansa Marinin luokse muutamaksi päiväksi. Marinia Mabelin kohtaaminen ahdistaa hirveästi. Hän ei haluaisi vieläkään käydä läpi lähtöään edeltäneitä tapahtumia.

Menneet tapahtumat avautuvat vähitellen ja lukijana koin aivan järkyttävää ahdistusta siitä, millaista surua ja pettymystä Marin on joutunut kantamaan aivan yksin. Marinin isän henkilöllisyydestä on vain hataraa tietoa ja hänen äitinsä on kuollut Marinin ollessa 3-vuotias. Siitä lähtien hän on asunut isoisänsä kanssa. Vaikka isoisä on kiltti, hän on silti ajoittain todella etäinen. Hänellä ja Marinilla on selkeästi rajatut omat alueet kodissaan, eikä Marin ole esimerkiksi koskaan käynyt kaikissa kodin huoneissa.

Kun on itse sellainen hölösuu, jonka täytyy päästä puhumaan kaikista asioista, on hirveän vaikea ymmärtää, miksi Marin halusi pitää kaiken tuskan sisällään. Miksi hän hylkäsi Mabelin eikä ottanut vastaan apua tämän vanhemmilta?

Välimatkoja on tunnelmaltaan vahvasti virittynyt, painostava suorastaan. Se vie mukanaan eikä päästä irti heti kirjan loputtuakaan.

Pobeda 1946

Ilmar Taska: Pobeda 1946
WSOY 2018, 8h 49min
Suom. Jouko Vanhanen
Lukija: Jukka Pitkänen

Helmet-lukuhaasteessa eteneminen on viime aikoina ollut hyvin hidasta. En ole missään vaiheessa halunnut alkaa valita lukemisiani haastetta silmällä pitäen, joten lienee aivan luonnollista että tässä vaiheessa vuotta "helpoimmat" haastekohdat on jo täytetty. Balttialaiset kirjailijat eivät selvästikään ole ottaneet paikkaansa minun lukulistoiltani, sillä vasta nyt sain tämän haastekohdan täytettyä.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 oli Jukka Pitkäsen lukemana äänikirjallisuuden helmiä. Pitkäsen ääni, puheen rytmi ja kertomukseen sopiva vähäeleisyys tekivät kuuntelemisesta erittäin miellyttävän kokemuksen, vaikka Pobedan tapahtumat eivät mitään kepeitä olekaan.

Neuvostoliiton miehittämästä Virosta on tullut arvaamaton paikka. Erään autoja rakastavan pojan isä on asunut jo vuosia kamarissa, jonka verhoja ei koskaan avata ja jonne isä piiloutuu aina, kun heille tulee odottamattomia vieraita. Pojan täti kuuntelee haikeana ulkomaisia radiolähetyksiä ja haaveilee kaunisäänisestä toimittajamiehestä, joka ei joko enää kirjoita tai jonka kirjeet eivät enää läpäise sensuuria. Epävarma elämä muuttuu entistä haastavammaksi, kun poika tutustuu uutuuttaan kiiltävää Pobedaa ajavaan mieheen.

Viron historia on minulle pitkälti aivan vierasta. Pobeda 1946 hätkähdytti, sillä enpä ole tainnut aikaisemmin edes pysähtyä pohtimaan, millaista elämä Neuvosto-Virossa on mahtanut olla. Selkeästi lisätiedon hankkimisen paikka siis.

Hieno kirja, upea äänikirja.

---

Helmet-lukuhaaste 2018: 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Keskivaikea vuosi ja Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi, 6h 15min
Toinen elämä, 3h 25min
S&S 2018
Lukija: Anni Kajos

Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi on ollut lukupinossa pienen ikuisuuden. Se osui silmiini Storytelin valikoimista ja ei kuin kuuntelemaan.

Keskivaikea vuosi kuvaa vuotta masennusdiagnoosin jälkeen. Vanhatalolle kaamos on ennenkin ollut raskasta  aikaa, mutta tämän kyseisen vuoden kohdalla elämä muuttuu kestämättömäksi. Elämässä kaikki on hyvin ja kohdallaan, mutta silti mikään ei tunnu hyvältä (eikä välttämättä miltään) vaan kaikki kuormittaa, väsyttää ja itkettääkin. Kuolema ei ole varsinaisesti toiveissa, mutta joku tauko kaikesta tuntuu ajatuksena ihanalta.

Vanhatalon masennus vaikuttaa väistämättä koko perheen arkeen. Miehen täytyy ottaa kantaakseen suurin vastuu, kun vaimolla ei ole voimia oikein itselleenkään.

Tämän kuunteleminen oli aika raskasta. Vaikka minulla ei ole diagnosoitu kaamosmasennusta, syksy ja alkutalvi ovat minulle todella raskaita. Inhoan pimeää ja kylmää, väsyn ja ahdistun helposti, enkä todellakaan jaksaisi yhtään mitään ylimääräistä. Toistaiseksi oloni on kuitenkin helpottunut heti joulun tienoilla, kun tiedän päivien jälleen pitenevän. Vanhatalon masennus on kuitenkin huomattavasti syvempää. Kun oma alakuloisuus tuntuu aina raskaalta ja kaikin puolin surkealta, tuntui kurjalta kuunnella vielä paljon kokonaisvaltaisemmasta ontosta olotilasta.

Onneksi Vanhatalo toipuu ja Toinen elämä kuvaakin sitten jo huomattavasti valoisampaa elämää. Ei siinäkään missään pilvilinnoissa tanssahdella, vaan eletään arkea. Sellaista tavallista, että välillä on hauskaa ja välillä jopa vähän pitkästyttää.

Vaikka kuunteleminen oli raskasta, se teki myös hyvää. Jos ei ole itse kokenut masennusta, Keskivaikea vuosi auttaa ymmärtämään millaista masentuneen ajatusmaailma on ja kuinka paljon se vaikuttaa kaikkeen elämiseen.

Lasten sarjisopas

Tiina Konttila: Lasten sarjisopas
S&S 2018, 100s.

Jos voisitte nähdä minut juuri nyt, näkisitte yhden leveimmistä virnistyksistä ikinä.
Olen saanut seurata sivusta, kun isosisko työsti tällaista ihan mahtavaa sarjisopasta lapsille. Hihittelin hauskoille jutuille ja olin ihan että Oooh! kun tutkin kaikkea, mitä sisko lykkäsi nenäni eteen.

Lasten sarjisopas on hauska tietokirja, jossa kyllä kerrotaan sarjakuvista ja niiden tekemisestä kaikenlaista pientä ja isoa asiaa, mutta muistutetaan samalla lukijalle, että mistään ohjeista ei tarvitse välittää, vaan jokainen saa tehdä juuri sellaista sarjakuvaa kuin itse haluaa. (Samalla logiikalla voi ajatella niin, että jos vaikka tahtoo käyttää ylipitkiä, polveilevia ja vaikeasti tajuttavia lauseita ja tehdä paljon pilkkuvirheitä, niin antaa mennä vaan.)

Sarjistietouden lisäksi kirja tarjoaa jumppaa mielikuvitukselle erilaisten vinkeiden tehtävien avulla. Lasten sarjisoppaasta löytyy esimerkiksi hahmohaaste, jossa luetellaan sata erilaista hahmoa lukijan piirrettäväksi; Supernimigeneraattori, jolla voi selvittää oman supernimensä helpommin kuin yhdelläkään facebook-testillä sekä idea-automaatti, joka auttaa silloin kun ei itse keksi mitä sarjakuvassa voisi tapahtua, kenelle ja missä.

Sarjisoppaan tehokkuuskin tuli todistetuksi, kun keskimmäinen lapsi ryhtyi heti tämän luettuaan piirtämään omaa sarjakuvaa, jossa yhdistyivät donitsiin piilotettu raha, ahne kaveri ja kakkahuumori.

Jos tuntuu siltä, että tässä nyt kirjaa kehuskelee puolueellinen henkilö, niin se on ehkä totta. Toivon silti, että tosi moni muukin lukisi tämän - ja toteaisi, että ihan aiheesta intoilin.

Tyttösi sun

Meredith Russo: Tyttösi sun
(If I Was Your Girl, 2016)
Karisto 2018, 338s.
Suom. Leena Ojalatva

Työkaveri suositteli minulle Meredith Russon Tyttösi sun -kirjaa. Niin kuin minulle usein käy, tämäkin nökötti hyllyssä aika monta viikkoa, ennen kuin lopulta aloin lukea. Mutta sitten siitä lukemisesta ei tullutkaan loppua ennen kuin kirja oli loppu. (Noin lievästi liioitellen. Kyllä minun piti välissä nukkua ja käydä töissä, mutta muuten luin kyllä erittäin nopsaan.)

Amanda Hardy on korjannut sukupuolensa, mutta kotikaupungissa ja koulussa häntä ei nähdä tyttönä. Kiusaamisen kärjistyttyä väkivaltaiseksi Amanda muuttaa isänsä luokse (toiseen pieneen kaupunkiin). Hän ei aio kertoa taustastaan kenellekään, vaan olla kuin kuka tahansa lukiolaistyttö. Amanda saa ystäviä ja poikakaverinkin, mutta salaisuuksilla on tapana tulla ilmi jossain vaiheessa.

Tyttösi sun on fiktiivinen kertomus, jossa on oiottu mutkia ja hieman muunneltu totuutta jotta se olisi helpommin lähestyttävissä. Kirjassa Amanda aloittaa hormonikorvaushoidot aiemmin kuin se oikeasti olisi mahdollista ja moni muukin käytännössä hankala asia on hänen kohdallaan hoitunut helposti.

Teksti on jouhevaa ja tarina koukuttaa nopeasti. Kiinnyin Amandaan ja lopulta myös hänen kömpelöön ja tönkköön isäänsä. Tarina on siloiteltu, mutta silti hieno kertomus tytöstä joka haluaa tulla nähdyksi tyttönä joka hän on.

Naparetki

Bea Uusma: Naparetki, Minun rakkaustarinani
(Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Like 2015, 285s.
Suom. Petri Stenman

Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani on ollut lukulistalla viimeistään siitä saakka, kun se voitti vuoden 2015 Blogistanian Tieto -palkinnon. Ihanan kuuman kesän vastapainoksi halusin lukea jotakin mahdollisimman jäätävää ja Naparetki oli kyllä aivan täydellinen valinta.

Joskus 1990-luvun puolivälissä Uusma oli juhlissa, jotka olivat sen verran tylsät, että Uusma etsi viihdykettä talon kirjahyllystä. Kirja kertoi Andrée-retkikunnasta, joka yritti vuonna 1897 ylittää Pohjoisnavan vetykaasupallolla. Retkikunta katosi ja heidän ruumiinsa ja leirinsä jäänteet löydettiin vasta 33 vuotta myöhemmin. Nopeasti Andrée-retkikunnasta tuli Uusmalle lähes pakkomielle: hän halusi lukea kaiken mahdollisen epäonnisesta retkikunnasta kirjoitetun materiaalin, nähdä Andrée-museossa esillä olevien esineiden lisäksi sen paikan, jonne päättyi kolmen miehen elämä. Ennen kaikkea Uusma halusi selvittää, mihin nuo kolme miestä kuolivat.

Naparetki on toteutettu todella upeasti. Sitä lukee kuin koukuttavaa jännäriä: pakonomaisesti ja niin, että välillä on pakko pysähtyä hengittämään. Kirjan taitto on kaunis ja muutamat Andrée-retkikunnan jäsenen ottamat valokuvat virittävät tunnelman niin väkeväksi, ettei sitä tahdo koko ajan edes kestää. On ihan käsittämätöntä, miten huonosti retkikunta oli valmistautunut mihinkään muuhun kuin retken onnistumiseen. Vetypallolla ei tehty edes koelentoa! Kun pallon lento sitten tyssää melko lailla alkuunsa ja retkikunnan on kuljettava jalkaisin, vauhti on käsittämättömän hidasta. Kuuden ja puolen viikon aikana he etenevät 22,5 kilometriä!

Uusman paneutuminen mysteerin selvittämiseksi on todella perusteellista. Se näkyy ja kuuluu tässä kirjassa kaiken aikaa muun muassa siten, että lukijallekin retkikunnan kuolinsyiden selvittäminen muodostuu hyvin tärkeäksi. Moni yksityiskohta tässä tarinassa on sellainen, joka löi minulta ilmat pihalle. Yksi niistä oli tuo kuudessa ja puolessa viikossa kuljettu minimaalisen lyhyt matka, toinen retkikunnan nuorimman jäsenen, 24-vuotiaan Nils Strindbergin kihlatun viimeinen toive.

Näin kylmäävän kirjan lukeminen talvella voisi olla joko järkyttävää tai vielä upeampi kokemus kuin näin helteillä. Luin koko kirjan yhden päivän aikana ja olen sen jälkeen rutistanut sitä monet kerrat. Naparetki todellakin ansaitsi Blogistanian kirjapalkintonsa.

___

Helmet-lukuhaaste 2018: 45. Palkittu tietokirja

Ruususen uni

Stenphen King & Owen King: Ruususen uni
(Sleeping Beauties, 2017)
Tammi 2018, 750s.
Suom. Ilkka Rekiaro

Stephen Kingin ja hänen nuoremman poikansa Owen Kingin yhteistyönä syntynyt Ruususen uni on melkoinen järkäle. 750 sivua on aika paljon, mutta ehkä sitä ei tarvitse säikähtää, sillä onhan isä-King ennenkin onnistunut pitämään juonen ja jännitteen kasassa niin pitkään ja joskus pidemmällekin.

Maailmanlaajuinen epidemia etenee hirvittävän nopeasti: kaiken ikäiset nukkuvat naiset peittyvät omituiseen valkoiseen seittiin, eivätkä he enää herää. Paitsi jos joku onneton menee repimään seittikerroksen nukkujan päältä, mutta silloin herääjä ei takuulla ole se sama kuin oli vielä nukahtaessaan. Pikkuruinen Doolingin kaupunki Appalakeilla vaikuttaisi olevan jollakin omituisella tavalla tapahtumien keskipiste, sillä sinne ilmaantuu outo nainen, joka on tiettävästi ainut naissukupuolen edustaja, joka edelleen voi nukkua ja herätä normaalisti. Muuta normaalia tässä Eveksi esittäytyvässä naisessa ei sitten olekaan.

Idea on kiinnostava ja pikkukaupunkimiljöö on sellainen, josta itse yleensä pidän. Kirjan alussa on henkilöluettelo, (jota en lukenut, koska mielestäni tarinan täytyy osata tehdä hahmot tunnetuksi ilman jatkuvaa tarkisteluakin), josta voi päätellä henkilöitä olevan todella paljon. Henkilömäärästä en huolestunut, koska esimerkiksi Stephen Kingin Kuvun alla -romaanissa on hahmoja melkoinen liuta, eikä se ollut ollenkaan ongelma.

Mutta.
Vaikka halusin ihastua tähän ja olin valmis katsomaan läpi silmien joitakin puutteita, Ruususen uni oli minusta liian pitkitetty, liian epä-jännittävä ja sellainen jossa haluttiin kertoa enemmänkin jokin sanoma kuin tarina.

Henkilöhahmoja oli liikaa, jännitettä aivan liian vähän. Kenestäkään hahmosta ei muodostunut minulle läheistä tai tärkeää, vaikka kovasti yritin kiintyä vähän kaikkiin hyviksiin. Miessukupuoli kuvataan armottoman typeränä. Kun suurin osa naisista nukkuu, miehet kokoontuvat baariin juopottelemaan ja suurin piirtein suremaan sitä, kuka nyt laittaa ruoan ja pesee pyykit. Miehistä ei ole oikein mihinkään, paitsi aiheuttamaan ongelmia ja kaaosta.

Wikipedian mukaan idea on Owenin, mutta en tiedä onko kirjoitustyö toteutettu yhdessä vai erikseen. Joka tapauksessa lopputuloksena on syntynyt hieman hidastahtinen tarina, joka olisi ehkä toiminut paremmin vaikkapa minisarjana kuin tiiliskiviromaanina.

Vaikka Ruususen uni olikin minulle pettymys, suon sen anteeksi. Oli tälläkin kirjalla hyvät hetkensä.

Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
(The Argonauts, 2015)
S&S 2018, 205s.
Suom. Kaijamari Sivill

Jos minun pitäisi tiivistää Maggie Nelsonin Argonautit yhteen sanaan, se sana olisi hämmentävä.

Alkuun olin hämmentynyt siitä, että en ollut aivan varma siitä luenko fiktiota, muistelmia, autofiktiota, tietokirjaa, esseekokoelmaa vai mitä. Jos Argonautit pilkkoisi palasiksi, joka palasen voisi pudottaa eri lokeroon ja silti kokonaisuus on hämmentävästi eheä.

Kirjan loputtua olin yleishämmentynyt siitä, mitä kaikkea olinkaan oikein lukenut. Parhaiten minulle jäi mieleen Nelsonin ajatukset raskaudesta ja vanhemmuudesta. Ehkä ne olivat kirjan perinteisintä antia?

Tämä kirja on niin täynnä ajatuksia ja pieniä faktoja feminismistä, queer-kulttuurista, seksuaalisuudesta ja seksistä, taiteesta, työelämästä jne. että pienestä koostaan huolimatta Argonautit aiheuttaa melkoisen lukuähkyn.

En osaa sanoa minkä verran tästä pidin. Ajoittain en tipan tippaa, hetkittäin kovastikin. Mielenkiintoinen tämä kyllä oli ja persoonallinen!

Pako

Tuula Kallioniemi: Pako
Otava 2015, 126s.

Viimeisin iltasatuvalinta meinasi lipsahtaa jo liiankin jännäksi. Ensimmäisenä iltana keskimmäinen ilmoitti kahden ensimmäisen luvun jälkeen, että lopetetaan tähän ja luetaan päivällä lisää. Näin teimme ja lopulta kirja tulikin luettua enimmäkseen päiväsaikaan yöunien turvaamiseksi.

12-vuotias Matilda on soutanut autioksi luulemaansa saareen kuluttamaan taas yhtä tylsää, yksinäistä päivää. Vanhemmat eivät ole kotona, eikä Matildalla ole ystäviäkään. Yksinäisen murjottamisen keskeyttää äkäinen mies, joka ilmoittaa Matildan olevan yksityisalueella. Nopesti nouseva ukkonen estää kuitenkin Matildan poistumisen saarelta ja kohta tyttö huomaa olevansa vankina synkässä, syrjäisessä mökissä. Toisaalla saman ikäinen Samuel tuskailee, sillä perhe on jälleen kerran muuttanut uudelle paikkakunnalla, eikä Samuel tietenkään tunne sieltä ketään. Uutta naapurustoa tutkiessaan Samuel huomaa umpeen kasvaneen tien, jonka päästä hän löytää hylätyn mökin. Siitä tulisi mainio piileskelypaikka!

Pako on jännittävä tarina, jossa lasten on syystä tai toisesta selviydyttävä ilman aikuisten apua. Lapset (ne, joille tätä luin) tuntuivat pitävän erityisen paljon siitä, että kirjan aikuiset olivat lähinnä poissa tai muilla tavoin epäluotettavia. Kirjan lapset eivät siis olleet hankaluuksissa siksi, että eivät pyytäneet apua, vaan siksi että eivät sitä saaneet.

Minua hirvitti, oliko tarina tuolle eskarin aloittavalle aivan liian jännittävä, mutta ei tuntunut olevan. Kuutoselle menevää esikoista taas nauratti ääneen tämä seuraava pätkä:

"Samuel ei tiedä ketään omanikäistään, jolle vielä luettaisiin ääneen. Äiti ei tajua, että Samuel menee kuudennelle. Hän luulee varmaan, että Samuel on vielä kuuden vanha. Äiti on älytön. Lukeminen on älytöntä. Ääneen lukeminen on kaikkein älyttömintä. Samuel inhoaa kirjoja."

 Onneksi saan lukea ääneen vielä jatkossakin kaikille lapsille.

Erään tapon tarina

Katariina Vuori: Erään tapon tarina
Like 2018, 207s.

Erään tapon tarina on niitä tarinoita, joiden ei pitäisi voida olla totta. Nuoren pojan, Askon, näkökulmasta kerrotaan, kuinka toistuvasti pieniä vankilatuomioita ja ahkerasti viinaa kuluttava isä piinaa perhettään. Isä ja äiti eivät edes ole yhdessä, mutta Askon ja äidin kotiin Esko kuitenkin aina tulee. Useimmiten väkisin, vaikka kiipeämällä parvekkeelle ja rikkomalla ikkunan, jos ei muuten. Isä pahoinpitelee äitiä ja käy lopulta kiinni Askoonkin. Äiti ja poika ovat joutuneet suunnittelemaan useita pakoreittejä turvaan mummon luokse, salaisia merkkejä, joilla sopia paosta isän huomaamatta. Kotiakin vaihdetaan, ettei isä löytäisi heitä. Pienen hetken elämä on rauhallista, mutta sitten isä kaivaa antabuskapselin kädestään ja taas mennään.

Vuosien ajan isä terrorisoi Askon ja tämän äidin elämää fyysisesti ja henkisesti. Lopulta tilanne kärjistyy niin, että mummo pakkaa laukkuunsa veitsen ja lähtee Eskon perässä paikalliseen ravintolaan.

Tarina on aivan hirveä. On järkyttävää, miten kenelläkään ei tuntunut olevan Eskoon minkäänlaista otetta. Ei oikein poliisillakaan. Tällaisessa sotkussa luulisi olevan mukana myös sosiaalityöntekijöitä, mutta sitä puolta ei ainakaan kerrottu. Lähestymiskieltoa ei voinut hakea, koska se lisättiin Suomen lakiin vasta vuoden 1999 alussa ja Eskon osalta tarina loppui vuonna 1995.

Jos Erään tapon tarina olisi fiktiivinen kertomus, sitä olisi helppo kehua jännittäväksi ja ihmisten käyttämää murretta kotoisaksi. Mutta koska tämä kaikki tapahtui oikeasti, minulle nuoruusvuosista tutuissa maisemissa, on paljon vaikeampi sanoa oikein mitään. Asko ihaili jo lapsena Elvistä ja sai tämän musiikista lohtua ja turvaa. Sen nuoren pojan soittolistalle haluaisin ujuttaa Elviksen kappaleen If I Can Dream ja toivoisin sen antavan uskoa valoisampaan tulevaisuuteen.

Brown Girl Dreaming

Jacqueline Woodson: Brown Girl Dreaming
Nancy Paulsen Books 2014, 325s.

Jacqueline Woodsonin Brown Girl Dreaming on omaelämäkerrallinen proosarunoteos. Woodson kertoo lapsen näkökulmasta elämästä 1960- ja 1970-lukujen Etelä-Carolinassa ja New Yorkissa. Jacquelinen vanhemmat erosivat ja äiti muutti New Yorkiin, jonne myös lapset muuttivat myöhemmin perässä. Välimatkasta huolimatta etenkin äidin vanhemmat ovat lapsille läheisiä, samoin äidin sisarukset. Siinä missä Jacqueline tunsi jo lapsena vetoa tarinoihin, pikkuveli syö lähes pakonomaisesti maalia lastenhuoneen seinästä ja saa lyijymyrkytyksen. Eno antaa siskonsa lapsille lahjoja ja lupauksia, mutta päätyy lopulta vankilaan hämäräbisneksistä. Äiti kieltää Jacquelinelta afrokampauksen samalla kun pöyhöttää omaa tukkaansa upeaksi palloksi.

Do you remember...?
someone's always asking and
someone always does.

Brown Girl Dreaming on lämmin ja kaunis muistelmateos. En alkuun edes tajunnut sisällön kertovan kirjoittajan omasta elämästä, mutta kun vahingossa näin kirjan lopussa olevan valokuvaliitteen, alkoi kirja kiinnostaa ja lukeminen soljua aivan uudella tavalla.

En ole lukenut montaa proosarunokirjaa, mutta näiden muutamien perusteella (Sarah Crossanin Yksi ja Kirsti Kurosen Paha puuska ja Pönttö) olen kyllä tosi ihastunut tähän tyyliin! Selkeää ja nopealukuista, mutta silti kaunista ja kokonaista kerrontaa.

K15

Jyri Paretskoi: K15
Otava 2018, 80s.

Roni on sellainen yksilö, joka ottaa kaiken kirjaimellisesti. Jos opettaja kysyy, mistä Roni tykkää erityisen paljon, poika vastaa kysymykseen turhia miettimättä ja itseään sensuroimatta. Vastaus saa melkein kaikki luokkakaverit repeämään totaalisesti, vain Ronin paras kaveri Niko ja luokan uusi tyttö, Sara, eivät yhdy ilonpitoon Ronin kustannuksella. Tämä kolmikko päätyy viettämään iltapäivän yhdessä ja monenlaista ehtiikin tapahtua kestoseisokista seksirobottikeskusteluun.

K15 on lyhyt ja kohdeyleisöä silmällä pitäen kirjoitettu. Sisällöstä saa hyvin esimakua jo kannen viestiketjun lukemalla ja itse kirjassakin tapahtumat pyörähtävät käyntiin hyvin nopeasti. Luin tämän yhdeltä istumalta aurinkotuolissamakuulta ja pärskähtelin naurusta niin usein, että esikoiseni kävi kiinnostuneena tiiraamassa, mitä oikein luen.

Ronin mutkattomuus ja rehellisyys on oiva maaperä yllättäville tilanteille ja keskusteluille, joita ei yleensä käydä. Hykerryttävän viihdyttävää luettavaa!