Muuttoliike & Raaka punainen marja

Hanna Hauru: Muuttoliike
Like 2006, 87s.

Hanna Hauru: Raaka punainen marja
Like 2004, 79s.

Hanna Hauru on osoittautunut sellaiseksi kirjailijaksi, jonka teoksista joko pidän valtavasti tai joita en tunnu ymmärtävän millään. Novellikokoelmat Muuttoliike ja Raaka punainen marja kuuluvat tähän viimeksi mainittuun kategoriaan. Paitsi että kyllä minä näiden tekstit ymmärsin, mutta en yhtään jaksa ymmärtää, miksi Hauru on halunnut kirjoittaa jotakin tällaista.

Molemmissa kokoelmissa tarinat ovat pääasiassa lyhyitä, noin aukeaman mittaisia. (Luin kirjat ihan peräkkäin ja siksi niiden sisällöt ovat sulautuneet päässäni yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämän vuoksi kirjoitankin yhteisarvion.) Tarinoiden kieli on karua ja aika rumaakin, samoin niiden luomat näkymät. Tunnelmat ovat vahvat, mutta pääsääntöisesti ahdistavat.

Välillä joku novelli vaikutti miltei kauniilta, kuten se jossa vaimo (?) auttoi miestään pukeutumaan hameeseen ja tuntemaan itsensä kauniiksi. Mutta sitten kaikki muuttui rumaksi jälleen, kuten edellä mainitussa novellissa, jossa kissa kuolee ja sen turkista tehdään miehelle pikkuhousut. Kunhan mies on ensin sivaltanut peniksensä irti. Ylipäätään novelleissa liikutaan ihan liikaa genitaalien alueella. Miehet jätetään melkein rauhaan, mutta naisten (ja tyttöjen) alapäähän tungetaan milloin minkäkin muotoista keppiä ja oksanpätkää. Periaatteessa samanlaista irvokkuutta on myös Tyhjien sielujen saaressa ja Utopiassa, joista molemmista tykkäsin paljon. Niissä on kuitenkin myös oleellisempaa sisältöä. Hauru on vahva kirjoittaja, mutta enempää en tämän tyyppisiä tekstejä jaksaisi lukea.

Pohjois-Amerikan intiaanit, Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma

Don Gulbrandsen: Pohjois-Amerikan intiaanit, Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma

(Edward S. Curtis - Visions of the First Americans)

Gummerus 2008, 256s.

Suom. Ari Ahola

Eräällä kirjastoreissulla palautettujen kirjojen hyllystä törrötti kiinnostavan näköinen kirja Pohjois-Amerikan intiaaneista. Tarkempi tutkiskelu osoitti, että kirja kertoo enemmän kuvien ottajasta, valokuvaaja Edward S. Curtisista, joka käytti noin 30 vuotta Pohjois-Amerikan intiaanien kuvaamiseen.

Edward Sheriff Curtis syntyi 1868, toisena lapsena Johnson ja Ellen Curtisin perheeseen. Myöhemmin kuusihenkiseksi kasvavalla perheellä oli vaikeuksia toimeentulonsa kanssa, sillä perheen isä oli menettänyt terveytensä sisällissodassa. Yritteliäisyyttä ei puuttunut, vaan perhe yritti tulla toimeen maanviljelyllä, ruokakaupalla ja sittemmin perheen isä, entinen pappismies, lähti saarnaretkille. Nuori Edward kulki mukana, tottui ulkoilmaelämään ja oppi erätaitoja. Valokuvauksesta Edward kiinnostui jo nuorena. Ensimmäisen kameran hän rakensi itse kaksitoistavuotiaana ja 17-vuotiaana hän pestautui töihin valokuvausliikkeeseen.

Perheen isän kuoltua 1887 ja Edwardin loukkaannuttua savotalla perheen tiilitehdas ajautui vaikeuksiin. Vastoinkäymisistä seurasi kuitenkin jotain hyvääkin, sillä tiilitehtaan myytyään Edward Curtis pystyi paneutumaan valokuvaamiseen entistä paremmin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän osti puolet Seattlelaisesta valokuvausliikkeestä ja pian koko perhe lapsia myöten työskenteli ko. liikkeessä.

Edward S. Curtisin kunnianhimoinen hanke taltioida mahdollisimman tarkasti Pohjois-Amerikan alkuperäisten asukkaiden elintapoja oli paitsi pitkä, myös kallis. Curtisilla olikin jatkuvasti rahoitusongelmia, eivätkä rahavaikeudet loppuneet hänen elinaikanaan. Pitkät, jopa vuoden mittaiset valokuvausmatkat eivät tehneet hyvää avioliitollekaan, vaan Curtis kävi läpi riitaisan avioeron. 20 osainen kirjasarja tuli kuitenkin valmiiksi, vaikka kapuloita projektin rattaisiin lenteli pitkin matkaa. Kaikkein suurin haaste oli aika, sillä heimoja katosi ja sulautui "valtaväestöön" todella nopeasti.

30 vuoden aikana Curtis ehti ottaa kymmeniä tuhansia valokuvia. Kuvat dokumentoivatkin upeasti ja monipuolisesti eri intiaaniheimojen tapoja niin pukeutumisen, ruoanlaiton kuin metsästämisen ja kalastamisenkin suhteen. Vaikka Curtis eittämättä ihaili alkuperäiskansoja ja puhui heidän puolestaan, ei hän epäillyt lavastaa erilaisia kuvaustilanteita tai ostaa halvalla intiaanien käsitöitä, joita sitten myi eteenpäin voitolla. Curtis myös muokkasi etenkin myöhempiä kuviaan poistamalla niistä länsimaista esineistöä, kuten kelloja.

Pohjois-Amerikan intiaanit -kirja on häkellyttävän upea kirja. Lukemista tässä on vähän, mutta Curtisin valokuvat ovat pysäyttäviä ja täynnä tunnelmaa. Curtisin valokuvia löytyy runsaasti internetin ihmeellisestä maailmasta ihailtavaksi, kurkatkaa vaikkapa kuvahaulla, miten huikeita kuvia Curtis sai aikaan.

Tuulen avain

Stephen King: Tuulen avain (Musta torni 4.5)

(The Wind Through the Keyhole, 2012)

Tammi 2013, 320s.

Suom. Ilkka Rekiaro

Jos edellisessä postauksessani esittelemä Creepshow edustaa (mielestäni) Stephen Kingin heikoimpaan kuuluvaa tuotantoa, Tuulen avain kuuluu ehdottomasti sinne tuotannon parempaan päähän. Musta torni on uskomattoman hieno ja moniulotteinen kirjasarja, eikä Tuulen avain tunnu lainkaan väkisin väännetyltä täytteeltä vaan itseoikeutetulta osalta eheää kokonaisuutta.

Luin tämän jo kertaalleen viime vuonna, englanniksi. Tällä toisella lukukerralla Keskimaan sanasto ja käsitteet olivat jo paremmassa muistissa ja tarina tuntui jouhevammalta. Käännös on jälleen kerran pätevä, eikä Kingin oma ääni häviä käännetystä tekstistä mihinkään.

Roland Deschain kulkee ka-tetinsa kanssa säteen viitoittamaa tietä kohti mustaa tornia, kun Oi alkaa käyttäytyä kummallisesti. Mäyriäinen unohtuu tuijottelemaan taivaalle yhä useammin, eikä tunnu kuulevan edes Jaken kutsuja. Iäkäs lautturi varoittaa kulkijoita jäätävästä myrskystä, joka lähestyy hirvittävällä nopeudella. Hylätyn kylän ainoassa kivirakennuksessa, myrskyn laantumista odotellessaan Roland kertoo ka-tetilleen kertomuksen ensimmäisestä tehtävästään revolverimiehenä.

Kuten viime vuonnakin totesin, King on parhaimmillaan kirjoittaessaan takaumia ja muisteluita. Keskimaa ympäristönä on vielä sen verran sadunomainen ja kiehtova, että kirjaa lukeekin kuin aikuisten satua. Synkkää, mutta hienoa.

Tuulen avain toimii myös itsenäisenä kirjana, mutta ka-tet -kuviot jäänevät hämäriksi sarjaa lukemattomille. Ihana, taitava kertomus.

Stephen King: Creepshow

Stephen King: Creepshow

(Creepshow, 1982)

Piirtänyt Berni Wrightson

Book Studio 1992, n. 64s.

Suom. Jukka Heiskanen

Kun jossakin mainitaan Stephen King ja tituleerataan häntä kauhun kuninkaaksi, luulen (ja pelkään) että Kingin tuotantooon perehtymätön kuulija alkaa automaattisesti ajatella Creepshowta tai jotakin muuta yhtä kömpelöä. Creepshow sisältää viisi lyhyttä sarjakuvamuotoista kauhukertomusta - tai kauharia, kuten sarjakuvan kannessa sanotaan - jotka saattavat olla tuttuja jo samannimisestä filmatisoinnista. Elokuva lienee jonkin asteinen kauhugenren klassikko. Ohjaajana toimi George A. Romero ja käsikirjoittajana itse Stephen King. King myös näyttelee yhdessä tarinassa, samoin hänen poikansa Joe.

Olen melko varma, että olen nähnyt Creepshown joskus hamassa nuoruudessani, mutta tätä sarjakuvaa en ollut aiemmin lukenut. Enpä ollut edes tajunnut, että tästä olisi olemassa suomennos. Ilo ja yllätys olikin suuri, kun mies oli hankkinut tämän minulle syntymäpäivälahjaksi!

Kirjan viidestä tarinasta (Isänpäivä, Jordy Verrillin yksinäinen kuolema, Laatikko, Nimi aalloilla ja Pikku penteleet) on vaikea valita suosikkia. Kaikki ovat ennalta-arvattavia ja niin kovin kömpelöitä, että pelätä ei tarvinnut edes vähän. Kuvituksesta, etenkin kalmojen osalta, tulee mieleen death metal bändien fanituotteet. Luin Creepshown leveä hymy kasvoillani, itsekseni hihitellen ja entisaikojen kauhutarinoita muistellen.

En osaa pitää Creepshowta järin vakavastiotettavana tai laadukkaana lukemistona, mutta tykkäsin tästä kuitenkin. Sellaisella hieman suojelevalla tavalla. Uskon, että kaikki kirjan tarinat olisivat toimineet paljon paremmin perinteisinä novelleina. Näin sarjakuvana kokonaisuus on jopa hieman surkuhupaisa. Toisaalta se filmatisointi voi olla vielä ressukampi, mutta en aio verestää muistojani sen suhteen.

Kukkiva syyspervo ruukussa

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa, kirjallisen viestinnän tähtihetkiä

Schildts & Söderströms 2013, 167s.

Kirjoitusvirheitä sattuu ihan varmasti kaikille joskus. Useimmiten virheet ovat vain virheitä, mutta joskus niistä saa makeat naurut. Miska Rantanen on koonnut yksiin kansiin kelpo joukon kuvia hauskoista kylteistä, ilmoituksista, käyttöohjeista, hintalapuista, lehtijutuista yms. joiden parissa vähintäänkin hymyilyttää. Huumorintajusta riippuen voi myös naurattaa mojovasti ääneen.

Osa kirjan kuvista on tullut vastaan internetissä (lähinnä Facebookissa) jo kyllästymiseen asti, mutta ainakin minulle kirjassa riitti myös niitä tuoreita ja täten hauskempia juttuja. Omia suosikkejani ovat huolellisesti tehdyt ilmoitukset, joissa käytetään lainausmerkkejä hassusti, höpsöt hintalaput sekä televisiossa Jutta Urpilaisen haastattelun aikana pyörivät saippuasarjan tekstit.

Ymmärrän kyllä, että välimerkit ovat haastavia, mutta millaisia mielikuvia herättää kokoushuoneen ovessa oleva lappu: Lääkäreitten "kokoukset" peruttu? No hilpeitä, ainakin minusta. Yllättävän kauan jaksan näköjään huvittua mainosteksteistä tyyliin "Kivesmiehen puukko", "pörrötussut" ja "M.oloasu". Mutta tuo Urpilaisen haastattelu olisi ollut mahtavaa nähdä kokonaisuudessaan! Urpilaisen ilmeet sopivat nimittäin hämmästyttävän hyvin yhteen seuraavien tekstien kanssa:

"Mitä ajattelitte, kun päästitte hänet?

Tietysti hän kävi kimppuuni, se elukka.

Onko käsi kunnossa?
- Paremmassa kuin pää."

Tirsk!

Kukkiva syyspervo ruukussa ei välttämättä kestä montaa lukukertaa, mutta uskoisin sen viihdyttävän useimpia lukijoita edes sen hetken, kuin kirjan läpiselaamiseen menee.

Kuka sinut omistaa

Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa

Tammi 2013, 159s.

Sähkökirja

Voitin taannoin Minnan blogiarvonnasta lahjakortin Elisa Kirja -palveluun. Olen ollut laiska treenaamaan sähkökirjojen lukemista (kaksi sähkökirjaa on kroonisesti kesken), mutta nyt halusin skarpata. Aikani Elisa Kirjan valikoimaa selattuani tulin siihen tulokseen, että valitsen kiinnostavan mutta lyhyen kirjan, jonka varmasti saisin luettua.

Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa on kerännyt varsin paljon kehuja lukuisissa blogeissa. Muistan muun muassa sen tunnelmaa kehutun kovasti. Lapsikertoja Heidin silmin lukija saa seurata sijaisperheen elämää. Jean on tullut Heidin perheeseen parivuotiaana, kasvanut täysivaltaisena perheenjäsenenä ja Heidin veljenä. Aika ajoin pihaan kaartaa auto, jonka kyydistä nousee ympäri vuoden turkkiin pukeutuva Mami, joka kuitenkin poistuu pian ja jättää Jeanin taakseen. Mutta sekin päivä tulee, kun Jean nostetaan autoon ja veljestä on luovuttava. Kokonaan.

Kirjan aihe on surullinen. Lapsen näkökulma tekee siitä vielä hurjasti surkeamman, kun lapselle ei kerrota kaikkea, vaikka asiat mitä suuremmissa määrin tämän elämään vaikuttaisivatkin. Tietenkään lapselle ei ihan kaikkea voikaan kertoa, mutta silti. Ja vaikka kirjassa oli sijaislapsiasian lisäksi liian vauhdilla aikuiseksi haluava naapurintyttö, en minä saanut luotua tarinaan oikein minkäänlaista tunnesidettä. Haluaisin syyttää tästä täysin sähkökirjaformaattia, mutta en tiedä kuinka reilua sellainen olisi. Ei kovin reilua, veikkaisin. Ehkä olin kirjalle väärä lukija tai ajankohta oli kehno. Vaikea sanoa, mutta ikävä kyllä Kuka sinut omistaa jäi vaisuksi lukukokemukseksi.

Sähkökirjasta on pakko sanoa sen verran, että en edelleenkään formaattiin ihastunut. Haluaisin nähdä sivunumerot kaiken aikaa, kääntää oikeita sivuja ja tuntea kirjan painon. Ilman sivunumeroita kirja ei tuntunut etenevän ollenkaan vaan jossakin vinksahtaneessa mielessäni koin lukevani samaa sivua uudestaan ja uudestaan. Plussaa sähkökirjalle annan siitä, että sitä voi lukea vaikka ilman käsiä, kun taas kirjoilla on tapana mennä itsekseen kiinni jos niistä otteensa irrottaa. Jatkan sähkökirjasiedätyshoitoani, joskin hyvin pienellä annostuksella.

Kaisa Leka x2

Kaisa Leka: I am not these feet
Absolute truth press 2008, n. 60s.

Pari viikkoa sitten pääsin kirjastoon ihan yksikseni. Auton parkkeerasin 15 minuutin paikalle, koska suunnittelin vain kipaisevani noutamaan varaukset eikä sellaiseen toki kauan mene. Mutta koska oli niin ihanaa olla liikkeellä itsekseni, kuhnailin tovin sarjakuvahyllyllä, josta lastasin tehokkaasti sylin täyteen erinäisiä kirjoja. Hyvin ehdin vartissa takaisin autolle ja kotona aloin heti lukea Kaisa Lekan I am not these feet -albumia.

Leka kertoo kirjassa jalkojensa amputaatiosta: elämästä ennen ja jälkeen operaation. Kun omat jalkavaivat ovat jääneet tasolle nyrjähtänyt nilkka lapsuudessa kerran kesässä ja kipeä rakko pari kertaa vuodessa (sekä kerran haava polvilumpion takaisessa rustossa), on vaikea kuvitella kuinka kovia kipuja on täytynyt kestää, jotta amputaatio tuntuu helpottavalta vaihtoehdolta.

Kaisa Leka: On the outside looking in
Absolute truth press 2006, n. 155s.

Vaikka aihe on rankka, kirja on hämmästyttävän seesteinen ja valoisa. Päiväkirjamuoto toimii erittäin hyvin. Tykkäsin niin paljon, että luin samaan syssyyn toisenkin lainaamani Lekan teoksen On the outside looking in. Tämä kirja on näppärästi koottu "muistelmateos", jossa automatkalla muistojaan kertaavat vuoroin Kaisa, vuoroin hänen puolisonsa Leka.

Päällimmäisenä tästä kirjasta mieleen jäi Krishna -liike, johon Kaisa Leka tutustui ja liittyi puolisonsa kautta. Olen jo aikoja sitten kyllästynyt "elämäni oli tuhoon tuomittu, mutta sitten löysin Jeesuksen" -tarinoihin, joten olikin piristävää lukea toisenlaisen uskon löytämisestä. Lisäksi olen naurettavuuteen asti kiinnostunut kuulemaan, miten pariskunnat ovat tutustuneet toisiinsa ja tämäkin kirjassa kävi ilmi.

Sympaattisia kirjoja molemmat, jotka herättivät enemmän ajatuksia kuin osaan sanoiksi pukea. Pidin kovasti ja aion lukea lisääkin jos vain kirjastossa vastaan tulee.

Aapine

Heli Laaksonen: Aapine

Otava 2013, 72s.

Kuvitus: Elina Warsta

Minulla on ollut viime aikoina rutkasti onnea erilaisissa arvonnoissa. Tämä hurmaava Aapine muutti luokseni, kun onni potkaisi kirjan fb-sivuilla järjestetyssä arvonnassa. Omistuskirjoituksin varustettu kirja on luettu pari kertaa ja erittäin hyväksi todettu.

Aapine on lounaismurteella kirjoitettu aakkosrunokirja. Heli Laaksosen veikeät runot ja Elina Warstan mainiot kuvat muodostavat sellaisen kokonaisuuden, josta ei voi olla pitämättä. Runojen aiheet ovat ihailtavan monipuolisia ja yllättäviä. Kyllä soisin virallistenkin aapisten noudattavan näin rohkeaa linjaa!

Suosikkirunokseni nousi heti ensilukemalta J-kirjaimen kohdalta löytyvä pähkäily siitä, millaista olisi olla jänis.

"Jos mää olissi jänes,
en ossais lukke.
Jestas!

--jyrsissi jorinijuurei,
vaik kui olis klappu kyljes:
jätä järsimät!

Voi ko joku tulis pitämä mul jööt."

Kirjan lopusta löytyy myös kolme lyhyttä tarinaa, sillä toki juuri hankittua lukutaitoa on päästävä testaamaan tuoreeltaan. Lisäksi löytyy pieni lounaismurre - suomi -sanasto sekä ihan tiukkaa tietoa murteista ja suomen kielestä.

Ihana kirja, joka jättää hyvän mielen pitkäksi aikaa ja monta kertaa.

Saara

Tanja Kaarlela: Saara

Torni 2013, 307s.

Tämän postauksen piti ilmestyä yhtä aikaa Kirsin ja Kuuttaren tekstien kanssa, mutta minä vähän sähläsin. Ensin unohdin sovitun päivämäärän viiden metrin matkalla tietokoneelta kalenterille ja sitten lukeminen alkoi takuta niin etten meinannut saada mitään luetuksi edes väkisin. (Lukeminen kangertelee edelleen, vaikka mielenkiintoista luettavaa on hyllyt notkollaan.)

1920-luvun alussa Saara on vielä pieni tyttö. Kivimäen pienehkö tila Heinäpään kylässä on melko tavallinen maatalo eläimineen ja maanviljelyksineen, joka työllistää myös rengin ja piian. Piika, Iida, on kuitenkin paljon työllistetympi kuin piiat yleensä, sillä talon emäntä ei liiemmin velvollisuuksistaan huolehdi. Saaran äiti kärsii selvästi syvästä masennuksesta, mutta ei ole mieleltään muutenkaan terve. Hyvinä aikoina äiti hyräilee seesteisesti ja jaksaa lähteä seuroihin, huonoina hän ei nouse sängystä ylös. Liian paljon on niitä kausia, kun kukaan ei osaa ennustaa äidin mielenliikkeitä. Lapset saavat tuntea selkänahoissaan viuhuvan vyön tuottaman tuskan, kun äiti yrittää piestä paholaista heistä pois.

Saara haluaisi lukea ja opiskella, istua porstukamarissa kuuntelemassa setänsä kertomuksia Amerikasta, tulla hyväksytyksi. Mutta jo ulkonäöltään muusta perheestä poikkeava tyttö on äitinsä silmätikku, jonka niskoille sysätään kaikkien vahingot ja tottelemattomuudet. Herkkä tyttö kärsii jatkuvasta hyvän ja pahan vastakkainasettelusta, ahdistuu seurapuheista ja kokee surua ja menetystä enemmän kuin yhdenkään lapsen tarvitsisi sietää.

Kirja onkin melkoista alamäkeä ahdistavasta tilanteesta toiseen. Saaran kohtalo on tyly, mutta ehkä tulevaisuudella on sittenkin tuomisinaan jotain hyvääkin.

Ennakkoasenteeni Saaraa aloitellessa oli varovaisen odottava. Tiesin vanhoillislestadiolaisuuden olevan kirjassa esillä, mutta kuvittelin lestadiolaisuuden olevan huomattavasti suuremmassa roolissa. Kirjan luettuani koen sen kertovan ennen kaikkea mielenterveysongelmista ja niiden hoidosta, sekä ihmisten suhtautumisesta mielenterveysongelmiin. Toisaalta lestadiolaisuus toi tarinaan sen näkökulman, kuinka usko voi olla yhdelle voimavara ja toiselle raskas taakka. (Samalla tavalla vaikuttavat kaikki uskonnot ja herätysliikkeet, eli en näe kirjaa vanhoillislestadiolaisliikettä kyseenalaistavana. Kyseinen liike vain sattuu sopimaan kirjan aikakauteen ja ympäristöön.)

Saara on vahva esikoisteos, jonka jälkeen odottaa Kaarlelan seuraavalta kirjalta hyvin paljon. En tiedä, onko toista kirjaa tulossa, mutta toivon niin. Pidin kirjan kielestä ja siitä miten sujuvasti vanhat sanat ja sanonnat tekstiin solahtelivat. Saaraa lukiessa häiriinnyin ainoastaan siitä, että kahden kappaleen välillä saattoi yht'äkkiä hujahtaa useita vuosia. Kaltaiselleni lukijalle jonkinlainen selkeämpi jako, vaikkapa tyhjällä sivulla, olisi ollut tarpeen. Lukiessa mietin väistämättä sitäkin, mahtaako Heinäpään kylälle löytyä jonkinlainen vastine Nivalasta, mistä sekä Kaarlela että minä olemme kotoisin ja missä vanhoillislestadiolaisuus on edelleen voimissaan.

Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto 2013, 254s.

Olin jo varannut Punaisten kyynelten talon kirjastosta, kun Annikan blogiteksti sai minut epäilemään, haluanko sittenkään lukea koko kirjaa. Olen lukijana tunteikas ja yhtäkkiä Kambodzan kauheuksista lukeminen ei tuntunutkaan hyvältä ajatukselta.

Vallankumouksen tehneet kommunistiset punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, sairaalat, rahan ja perheet. Muistoista ei saa puhua, ei edes vahingossa. Harva perhe on saanut pysyä yhdessä kun ihmiset on siirretty kaupungeista maaseuduille viljelemään maata. Chey Chan uskoo miehensä lailla vallankumouksen välttämättömyyteen, kuten on aina uskonut. Jossakin on kuitenkin tehty selvästikin virhe, sillä Chan ja hänen miehensä pidätetään ja kuljetetaan Tuol Slengin vankilaan. Vankilaan joutuu myös pariskunnan nuorimmainen lapsi, poikavauva Sothear.

Chania kuulustellaan ja häneltä vaaditaan tunnustuksia ja ilmiantoja, vaikka mitään tunnustettavaa ei ole. Chan on ollut aina puolueelle uskollinen. Kuulustelijoilla on kuitenkin keinonsa saada tahtonsa läpi. Raa'at ja julmat keinonsa.

Kirjan ensimmäisessä osassa keskitytään Chey Chaniin. Toisessa osassa seurataan hänen tytärtään, aikuistunutta Vannaa, joka kaipaa tietoa vanhemmistaan ja pikkuveljestään. Missä he ovat, jos ovat?

Luin ensimmäistä osaa miltei väkisin. Epätoivo ja suru, kohtuuttomuus ja julmuus on niin järjetöntä, etten meinannut kestää sitä. Yritin parhaani mukaan pitää tunteet kurissa, mutta eihän se onnistunut. Jälkimmäinen osa tuntui aluksi melkein pinnalliselta. Vanna perheineen ei tahtonut herättää mielenkiintoani millään. Mutta mitä lähemmäksi viimeisiä sivuja pääsin, sitä enemmän toivoin, että tarinalla ei olisi minkäänlaista todellisuuspohjaa. Kyllä minä itkinkin, tietysti. Ja totesin miehelle nukkumaan mennessä, että toivottavasti kuopus heräisi pian ja monesti, sillä haluan pitää häntä sylissä. Poika heräsikin saman tien ja monta kertaa pitkin yötä, joten äidin toive selvästi kuultiin.

Vaikka Punaisten kyynelten talo on fiktiivinen kirja, se voisi hyvinkin olla totta. Kirjan kansikuvan nainen on Chan Kim Srun ja hänen kuvansa on näkyvillä myös Tuol Slengin vankilassa. Kuvassa Chan Kim Srunilla on sylissään vauva ja kasvoilla vierii kyynel. Hän tietää kohtalonsa. Ja lapsensa kohtalon.

Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana

Stephen Weir: Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana

(History's worst decisions and the people who made them)

Schildts  2010, 251s.

Suom. Veijo Kiuru

Tästä kirjasta kiinnostuin hyvän aikaa sitten Lauran bloggauksen perusteella. Kirja oli kuitenkin kirjastosta kadonnut tai joutunut väärään hyllyyn ja kesti tosiaan kaksi vuotta, ennen kuin se viimein pääsi takaisin paikalleen ja uusille lainaajille.

Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana esittelee kronologisessa järjestyksessä historian saatossa tehtyjä vääriä valintoja. Jokaisen tapauksen alussa kerrotaan lyhyesti, kuka teki huonon päätöksen ja mitä siitä aiheutui sekä mitkä mahdollisesti olivat tekijän motiivit. Heti alussa käsiteltiin Eeva ja eräs omena. Minusta raamatulliset jutut olisi kyllä voinut surutta karsia pois. Sotahistorian huonoja päätöksiä oli esillä rutkasti ja vähän niiden lukeminen kyllä puuduttikin. Etenkin, kun Weirin kerronta on sahaavaa: ensin kerrotaan mitä tapahtui, milloin ja miksi, mitkä olivat seuraukset. Seuraavaksi kerrotaan uudestaan, mitä tapahtui, vähän taustoja ja mitkä olivat seuraukset. Sitten kerrataan vielä uudelleen jokin jo kerrotuista asioista. (Tai sitten kaikki sotaretket menivät jo iloisesti sekaisin lukijan päässä, eikä kirjailija kenties toistanutkaan itseään.)

Kiinnostavinta oli lukea tunnetuista historian henkilöistä uudesta näkökulmasta. Esimerkiksi Florence Nightingale ei ehkä ollutkaan vaatimaton sisar hento valkoinen, vaikka saikin aikaan suuria muutoksia mm. kenttäsairaaloissa, perussairaanhoidosta puhumattakaan. Tutkimusmatkailija Livingstonen "löytäjää", Stanleyta, taas olen aina pitänyt seikkailijana hiukan Indiana Jonesin tyyliin. Mutta seikkailua suurempi motivaattori olikin raha.

Mitä lähemmäksi nykyaikaa kirjassa tultiin, sitä karumpaa lukeminen oli. Osa kauheuksista oli tuttuja (kuten Talidomidi), osasta taas en muista edes kuulleeni aiemmin. Karmein tapaus oli varmasti Brittien ydinkokeet Australiassa, Maralingassa 1950-60 lukujen vaihteessa. Kaikista kokeista ei tiedotettu etukäteen ja alueella asuvista aboriginaaleista merkittävä määrä menehtyi. Aluetta ei ole vieläkään voitu puhdistaa asianmukaisesti, sillä säteilyarvot ovat edelleen järkyttävän suuria. Lisäksi seudun asukkailla esiintyy poikkeuksellisen paljon mm. sokeutta.

Kokonaisuutena Maailmanhistorian huonoimmat päätökset on ihan ok, mutta ei sitä kannata ainakaan yhteen menoon lukea. Pätkä silloin tällöin antaa varmasti paljon enemmän.