Dad is Fat

Jim Gaffigan: Dad Is Fat

Crown Archetype 2013, 274s.

Hankin tämän kirjan joskus ihan siksi, että Jim Gaffigan on hauska ja kirjan nimestä päättelin sisällönkin olevan huvittavaa. Kun Norkku bloggasi Dad is Fatin äänikirjaversiosta aloin uskoa, että hankinta oli onnistunut.

Dad is Fat sisältää lyhyehköjä tekstejä Gaffiganien viisilapsisen perheen arjesta. Vanhin lapsista on kahdeksan, nuorin vain muutaman kuukauden ikäinen, joten ääntä ja vauhtia ei kahden makuuhuoneen asunnosta puutu. Vaikka elämä Manhattanilla tai stand up -kiertueella poikkeaa hyvin paljon tästä omasta kotiäidin lähiöarjesta, vanhemmuus ja pikkulapsielämä itsessään näyttäytyvät hyvin samassa valossa. Lasten äänenvoimakkuus on heti aamusta todella kovalla, vanhemmat saavat hyvin harvoin nukkua tarpeeksi, pienten lasten kanssa lähteminen minne ja millä tahansa vaatii melkoista organisointia ja sukulaisten ja ystävien lupauksista huolimatta lastenhoitoapua on saatavilla rajallisesti.

"Every night before I get my one hour of sleep, I have the same thought: "Well, that's a wrap on another day of acting like I know what I'm doing." I wish I were exaggerating, but I'm not. Most of the time, I feel entirely unqualified to be a parent. I call these times being awake."

Gaffigan ei todellakaan nosta itseään esimerkiksi muille vanhemmille, sen paikan hän antaa vaimolleen. Jeannie-vaimo on paitsi kaunis ja hedelmällinen, myös luonnonlahjakkuus vanhemmuudessa ja kaikessa kodinhoitoon liittyvässä.

Osa kirjan hauskoiksi tarkoitetuista anekdooteista onnistuivat ärsyttämään. Ne olivat poikkeuksetta sellaisia perhe-elämän piirteitä, jotka itseäni ärsyttävät ihan tässä oikeassa elämässä. En minä tunne olevani pätevämpi missään, jos satun tietämään missä vasaraa säilytetään. Sen sijaan turhauttaa, eikö mies vielä yhdeksän vuoden jälkeenkään osaa katsoa eteisein kaapin keskimmäiselle hyllylle.

Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen

Siltala 2014, 266s.

Tieto-Finlandia -ehdokkaanakin ollut Karanteeni. Kuinka aids saapui Suomeen ei alunperin herättänyt minussa oikeastaan minkäänlaista mielenkiintoa. Ajattelin, että tämä on luultavasti kuivakka ja moralisoiva opus, jossa syyttävä sormi heiluu kiivaasti syyllisestä toiseen. Jokin kuitenkin sai lainaamaan tämän kirjastosta, mutta tartuin siihen vasta sitten, kun huomasin että tästä on varauksia ja laina-aika umpeutuu pian. Päätin vilkaista, millaista teksti on ja oletin jättäväni kirjan lukematta. Mutta kuinkas kävikään? Hivuttauduin vaivihkaa Karanteenin kanssa sohvan nurkkaan ja luin. Ja luin ja luin.

Karanteeni aloittaa aidsin matkan seuraamisen 1900-luvun alusta ja seuraa, kuinka virus leviää "yhden ihmisiän aikana kamerunilaisen metsästäjän haavasta koko maailmaan." Suomessa ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle aloitti aidsin suurimpaan riskiryhmään kuuluvien eli seksuaalisesti aktiivisten homomiesten terveyden perusteellisen seurannan huhtikuussa 1983 ennen ensimmäistäkään aids-diagnoosia. Vapaaehtoisista koostuvan koeryhmän verinäytteet ja kattavat haastattelut olivat kansainvälisestikin merkittävässä roolissa aidstutkimuksessa.

Tätä bloggausta on ollut haastava kirjoittaa. Olen referoinut kirjaa jo useaan otteeseen, mutta pyyhkinyt sitten kaiken pois, sillä kirja on niin täynnä hyvää informaatiota, etten kerta kaikkiaan onnistu tiivistämään sitä blogilukijaystävälliseen muotoon.

Karanteeni on erittäin lukijaystävällinen tietoteos, joka kuvaa paitsi aidsin lääketieteellistä historiaa, myös aidsin ja myöhemmin hivin vaikutusta erityisesti homoseksuaalien elämään ja muiden asenteisiin heitä kohtaan. Vaikka hiv ei ole koskaan ollutkaan pelkästään homojen sairaus, sellaiseksi se on hyvin pitkälti leimattu. Reaktiot jo Suomen ensimmäiseen aids-diagnoosiin olivat hysteerisiä ja uutisointi sensaatiohakuista. Taudin tarttumisen ehkäisemiseksi ehdotettiin esimerkiksi tartunnan saaneiden eristämistä Seilin saarelle.

Kirjaan on haastateltu hiv-positiivisia henkilöitä, joista osa esiintyy koko nimellään. Vaikka nykyisin hiv on lääkityksen ansiosta muuttunut kuolemantuomiosta krooniseksi sairaudeksi, sairauden aiheuttama stigma on niin raju, etteivät kaikki kerro sairaudestaan edes läheisilleen. Yksi nykypäivän ja tulevaisuuden haasteista on se, kuinka esimerkiksi vanhustenhoidossa suhtaudutaan hiv-positiivisiin asiakkaisiin. Ikävä kyllä ei välttämättä kovin paljon fiksummin kuin ensimmäisiin hiv-potilaisiin.

Olen itse sitä ikäryhmää, joka ei 80-luvulla juurikaan seurannut uutisia vaan keskityin leikkimään barbeilla ja muovailuvahalla. Meille pidettiin koulussa seksivalistusta, jossa korostettiin raskaudenehkäisyn lisäksi sukupuolitaudeilta suojautumista. Silloin uutukainen radioasema, Radio Mafia, aloitti kesäkumikampanjat ja päähäni onkin iskostunut vahvasti kondomien ylivertaisuus. Ehkä näistä lähtökohdista onkin käsittämätöntä, miten huolettomasti suojaamatonta seksiä on harrastettu ja ilmeisesti harrastetaan edelleen - riippumatta seksuaalisesta suuntautumisesta.

Minulle Karanteeni toimi erittäin mieleenpainuvana erään taudin historiikkina ja väärinkäsitysten oikaisijana. Etenkin helppolukuisuutensa ja monien ihailtavan avoimien haastattelujen vuoksi kirja sopisi erittäin hyvin kaikille sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille ja työntekijöille.

Amerikan keittokirja

Caroline Bretherton & Elena Rosemond-Hoerr: Amerikan keittokirja

(The American Cookbook: A fresh taste on classic recipes, 2014)

Docendo 2014, 249s.

Minulle on luettujen kirjojen ja nähtyjen elokuvien perusteella syntynyt sellainen käsitys, että Amerikassa syödään herkullisia ruokia: nyhtöpossua, grillattua tai uppopaistettua sitä tai tätä, muhkeita pannukakkuja, maissileipää, omenapiirakoita ja erilaisia leivoksia, joihin on käytetty järkyttävät määrät sokeria ja rasvaa. Amerikan keittokirja tuntui siis täydelliseltä kirjalta, sillä senhän täytyy olla täynnä toinen toistaan houkuttelevampia reseptejä. (Kyllä, minä pidän tirisevästä rasvasta ja runsaasta sokerista. Joskaan en välttämättä yhdessä ja samassa suupalassa.)

Amerikan keittokirja on jaettu viiteen osaan: alkupalat, keitot ja salaatit; aamiaiset ja välipalat; pääruoat ja lisäkkeet; jälkiruoat sekä viimeisenä leivonnaiset, makeiset ja säilykkeet. Tämän lisäksi jaottelua on tehty maantieteellisesti, sillä luonnollisesti Yhdysvaltojen kokoisessa maassa on monia "ruoka-alueita". Kirja on runsaasti kuvitettu ja kuvat kyllä saavat makunystyröihin eloa.

Minä olen keittotaidoiltani hyvin rajoittunut, mutta innokkaasti tutkiskelin reseptejä testatakseni mahdollisimman monia niistä. Loppujen lopuksi en noudattanut mitään resepteistä orjallisesti vaan melko vapaasti mukaillen, sillä en halunnut ostaa esimerkiksi erikoissokereita tai sellaisia mausteita, joita en ehkä käyttäisikään mihinkään muuhun. Näistä sooloiluista huolimatta nyhtöpossu ja maissileipä ansaitsevat erityismaininnan: niitä tehdään aivan varmasti jatkossakin.

Lapset rakastuivat etenkin maissileipään, joka tuli syötyä kerralla. Tämän leivän koostumus muistutti kyllä enemmän kuivakakkua kuin perinteistä leipää, mutta maku sentään oli enemmän leipäinen.

Käytettävyyden kannalta Amerikan keittokirjassa on pari puutetta. Hakemisto on tehty ruoka-aineiden, ei kirjassa esiteltyjen ruokalajien mukaan. Jos siis etsit nyhtöpossuwrappien reseptiä, löydät sen hakemistosta kohdan porsaanliha alta. Perinteinen aakkosellinen hakemisto olisi ehdottomasti käytännöllisempi. Toinen minua häiritsevä asia on se, että resepteissä ainesmäärät ilmaistaan desilitrojen asemesta grammoina. Minulla ei ole keittiövaakaa, enkä ymmärrä, kuinka pölisevien jauhojen mittaaminen puntarilla olisi jotenkin kätevämpää kuin desilitran mitalla. Mikäli tällaiset seikat eivät häiritse, Amerikan keittokirja on oivallinen opas Yhdysvaltain monipuolisiin ruokapöytiin.

Epäoleellisena lisähuomiona mainittakoon, että kirjassa on myös seikkaperäisiä kuvallisia ohjeita varsin hupsuihin työvaiheisiin. Minua nauratti, kun tajusin että tässä oikeasti opastetaan askel askeleelta kuinka peruna viipaloidaan, valkuainen vatkataan, taikina kaulitaan jne.

Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Teos 2014, 344s.

Aloittelin Ja taivaan tähdet putoavat -kirjan lukemista jo alkusyksystä. Silloin lukuhetki ei ollut lainkaan oikea ja aloitinkin kirjan uudestaan alusta vasta joulutohinoissa. Miksikään jouluhenkeä nostattavaksi kirjaksi tätä ei kyllä hyvällä tahdollakaan voi sanoa, mutta noin muuten olin vastaanottavaisempi ja luinkin Peuran uusimman muutamassa päivässä.

"Ja jonakin lauantaina, kun olin television katsomisen sijasta suostunut yhdessä äidin kanssa tutkimaan Jumalan sanaa, äiti sanoi, että saan palkinnoksi pyyhkiä pölyt."

Naalasessa, vahvasti lestadiolaisessa ympäristössä kasvanut Anni on kokenut rankan avioeron. Miehellä on jo uusi nainen rinnallaan, mutta Annin elämä on pahasti solmussa. Lohtua hän hakee ja saa Lars levi Laestadiuksen teksteistä, joita hän ahkerasti lukeekin. Teini-ikäinen tytär, Mirka, ajautuu eron ja asuinpaikanvaihtumisen jälkeen huumeporukoihin ja käyttäytymishäiriöt pahenevat aivan uusiin mittoihin. Mirka siirretään pienryhmään, jossa Mirka viimeinkin tuntee tulevansa hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Vielä kun hänelle löytyy sopiva terapeutti ja Annille netistä lupaavan oloinen mies, alkaa näyttää siltä että elämä kääntyy pitkästä aikaa hyväksi. Salakavalasti Mirkan terapia muuttuu kuitenkin kummalliseksi manipuloinniksi ja yksityistapaamiset ryhmäterapiaan. Hengähdystauko on ohi.

Ja taivaan tähdet putoavat oli väkevä kirja. En ole tämän tyyppisen tajunnanvirtaisen ja runollisen kerrontasekoituksen ystävä ja myönnän olleeni välillä vähän pihalla siitä, mitä tulin lukeneeksi. Kuitenkin tarina kurkottelee inhottavilla lonkeroillaan, tarttuu niillä kiinni eikä anna rauhaa ja lukemista oli pakko jatkaa. Olen hyvin iltauninen, mutta tämän kirjan kanssa valvoin puoli yhteen, kun en vain voinut jättää sitä kesken.

En pitänyt kenestäkään tämän kirjan henkilöstä. Jokaisella tuntui olevan niin paljon tuijoteltavaa omassa navassaan, että läheisten hätä jäi huomaamatta. Voi kuinka monta kertaa ravistelin kirjaa siiinä toivossa, että henkilöt havahtuisivat katsomaan ympärilleen, kuuntelemaan toisiaan.

Pidin tästä kirjasta paljon, mutta kirjan loppu oli minusta käsittämätön. Aivan kuin sovittu sivumäärä olisi tullut täyteen ja loppuratkaisu olisi pitänyt sulloa liian pieneen tilaan. Televisio-ohjelmissa olen nähnyt paljonkin sellaisia rytinärytinä - leikkaus - onnellinen/onneton loppu -ratkaisuja, enkä pidä niistäkään. Kirjaan moinen istuu mielestäni vieläkin huonommin. Ei kaikkea tarvitse selostaa pilkulleen, eikä selvittää mitä kenellekin vuoden päästä kuuluu, mutta minä pidän siitä, että tarinassa säilyy jonkinlainen loogisuus. Jos tilanne on näyttänyt kaikinpuolin toivottomalta, ei se voi tyhjällä rivinvälillä muuttua hyväksi taas.

Joka tapauksessa Ja taivaan tähdet putoavat oli mieleenpainuva ja piinallisesti otteessaan pitävä kirja. Hieno, vaikka en lopusta pitänytkään.

Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus

(Seglats i september, 2011)

Tammi 2012, 120s.

Suom. Marja Kyrö

Johan Bargumin Syyspurjehdus valikoitui luettavaksi, kun Ulla muistutteli toisaalla Talven lukuhaasteesta. Kirjan nimi oli entuudestaan tuttu, mutta sisällöstä en enää muistanut muuta kuin sen, että kieltä ja tunnelmaa on joku jossakin kehunut.

Olof ja Harald lähtevät syksyn viimeiselle purjehdusreissulle. Miehet eivät ole ystäviä, eivätkä he ole olleet tekemisissä sen jälkeen kun Olof meni naimisiin Haraldin entisen vaimon, Elinin kanssa. Purjehdukselle lähtee kaksi varttunutta miestä, mutta vain yksi palaa takaisin.

Kirjan alkuosan kerronta etenee Olofin suulla, kun hän - hyvin rönsyilevään tapaan - kertoilee purjehduksen tapahtumista häntä kuulustelemaan tulleille komisarioille. Kerrattua tulee myös vuosien takaisia asioita, mutta kokonaiskuva jää lukijalle varsin hataraksi. Jälkipuoliskolla ääneen pääsee Olof, joka kertoo samoista asioista, mutta omasta näkökulmastaan.

Syyspurjehdus on hienosti kirjoitettu ja tunnelmaltaan tiivis. Sitä lukiessa herää paljon kysymyksiä, mutta vastauksia saa kukin etsiä rivien väleistä. Kuka ehdotti yhteistä syyspurjehdusta? Miksi? Mitä tapahtui purjehduksella - tai silloin vuosia sitten?

Minua Syyspurjehdus kiukutti. Pidin sekä ideasta että tekstistä, samoin toteutuksesta ylipäätään. Mutta kirja on niin hirvittävän lyhyt, että ärsyttää vieläkin! Vaikka pidänkin siitä, että lukijalle jätetään tulkinnanvapauksia eikä kaikkea kirjoiteta auki, olisin näin tasokasta tekstiä halunnut lukea huomattavasti pidemmästikin.

Täytyy ehdottomasti pitää Bargumin nimi mielessä ja lukea hänen muutakin tuotantoaan, jos vastaan tulee.

Aya - Love in Yop City

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya - Love in Yop City

Drawn & Quarterly 2013, 329s. + Norsunluurannikko bonus

Olen normaalisti varsin tiukkapipoinen lukemisten(kin) suhteen ja luen sarjojen kirjat aina järjestyksessä. Aya-sarjakuvien kanssa tein harvinaisen poikkeuksen, sillä sain käsiini tämän sarjan kolme viimeistä osaa sisältävän Love in Yop Cityn, enkä kerta kaikkiaan malttanut jäädä odottelemaan sitä lukematonta, kolmatta osaa.

Koska hyppäsin yhden osan yli, on vain luonnollista, että tarinassa oli minulle joitakin aukkoja. Hulivili-Moussa on tämän kirjan alussa kadoksissa, eikä kenelläkään ole hänen olinpaikastaan mitään tietoa. Herra Sissoko, Moussan isä, on palkannut yksityisetsiviä poikaansa jäljittämään, mutta Moussa on nopea liikkeissään. Monenlaisia eriskummallisia löytöjä tulee kuitenkin vastaan.

Mamadou piirittää edelleen lapsensa äitiä, Adjouaa, mutta poikaparka on niin yksinkertainen, että luottamusta herättääkseen hän tekee kerta kaikkiaan typeriä asioita ja huonoja päätöksiä.

Ayan perheessä lapsesta asti elänyt Félicité joutuu inhottavaan tilanteeseen, kun hänen biologinen isänsä kuulee tyttärensä tehneen suuren omaisuuden mainoksilla. Vaikka Félicité kuinka vannoo, ettei hänellä ole suuria rahoja, isä ei usko vaan vie hänet mukanaan syrjäiseen kylään.

Aya itse ajautuu sitäkin inhottavampaan tilanteeseen, kun biologian opettaja tarjoutuu antamaan yksityistunteja. Lääkärin ammatista haaveileva Aya ottaa tarjouksen vastaan, mutta opettaja ei olekaan kiinnostunut opettamisesta vaan tyttöjen numeroiden korottamisesta lihallisia palveluksia vastaan. Aya ei olisi Aya, ellei hän yrittäisi parhaansa mukaan saattaa irstasta miestä vastuuseen teoistaan.

Monia muitakin hahmoja seurataan, joten Norsunluurannikolla nähdään myös ihmisiä petkuttava saarnaaja, omistushaluinen äiti ja autokkorjaamon Hervé'ä liehittelevä kaunis Rita. Lisäksi välillä vilkuillaan, kuinka kampaamotöitä tekevä homo, Innocent, menestyy Ranskassa.

Kylläpä vain tarjosi hyviä lukuhetkiä tämäkin kokooma-albumi. Vaikka henkilöitä on runsaasti, kerronta etenee niin vauhdikkaasti, ettei kukaan jää mitenkään merkittävästi taka-alalle. Jännitteet pysyvät yllä, eikä lukemista meinannut malttaa keskeyttää ollenkaan. Voi olla, että kolmas osa hieman kärsii tästä että tiedän asioiden "nykytilan", mutta en jaksa harmitella sitäkään. Kyllä Ayan tarina on parhaimmillaan tällaisena isompana annoksena.

Suosittelen!

Loimujen aikaan

Kalle Päätalo: Loimujen aikaan

Gummerus 1976, 640s.

Vuosi Päätalon matkassa Iijoella alkaa lähetä loppuaan. Olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että lähdin mukaan Kirjavan kammarin Karoliinan emännöimään Iijoki-kimppalukuun. Lukutahti, yksi osa kahteen kuukauteen, on ollut minulle sopiva, sillä näin on jäänyt runsaasti aikaa lukea mitä tahansa muutakin. Vaikka kimppaluku tähän osaan päättyykin, sarjan aion lukea loppuun asti. Mikä se lukuaikataulu sitten on, sitä en vielä tiedä.

Loimujen aikaan alkaa valoisissa merkeissä. Töitä riittää tekijöille ja palkatkin kohoavat etenkin Kallen tapaisilla ahkerilla miehillä sellaisiin summiin, ettei puutetta tarvitse Kallioniemessäkään kärsiä. Hyvä taloustilanne otetaan vastaan kiitollisena, sillä vaikeat pula-ajat ovat vielä tuoreessa muistissa. Silti on niitäkin ihmisiä, jotka uskovat hyvien aikojen enteilevän uutta katastrofia. Seuroissa esiintyy hurmosmieltä tavallista enemmän ja uskoon tulee paljon myös nuorta väkeä. Myös Kalle kokee etsikkoajan, mutta kääntymisestä uskovaiseksi ei tällä kertaa tule valmista.

Kalle tekee töitä entistä ahkerammin ja saa viimein ansaitsemansa työteliään miehen maineen. Kalle on hyvin kilpailuhenkinen, mikä luonnollisesti auttaa pysymään kovassa työtahdissa. Ehtii hän silti myös lueskella ja kirjoittaa omia kirjoitelmiaan, joita lähettelee erilaisiin lehtiin. Toki nuorta miestä kiinnostaa myös hameväki, mutta helpolla eivät tytöt huoli Kallea edes saatille, enemmistä iloista nyt puhumattakaan. Kutsunnoissakin Kalle käy, mutta ennen armeijan alkua ehtii Neuvostoliitto hyökätä Suomeen. Taisteluita käydään karmaisevan lähellä, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Jokijärveltä, ja palavien kylien loimotus valaisee yötaivasta Kallen, Hiltu-Jakin ja kahden Reinon hoitaessa proomuvuorojaan. Rauhanajasta sotaan siirrytään hirvittävän nopeasti. Kyläläiset evakuoidaan ja Kalle lähtee vapaaehtoisena armeijaan.

Vaikka talvisodan alkamisen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä, tuntui loppu silti karulta. Jotenkin olin kuvitellut, että sota olisi alkanut verkkaisemmin ja ihmiset olleet pitkään tietoisia sodan uhasta. Mutta tiedon kulku on tuolloin ollut tietenkin paljon verkkaisempaa kuin nykyisin, uutisointi vähemmän hysteeristä. Tuntui surkealta, kun Kallen kotirantojen talot jäävät autioiksi, enkä tiedä ketkä kaikki kyläläisistä pääsevät palaamaan koteihinsa. Onneksi sentään tiedän, ettei Kallen hengen puolesta tarivitse pelätä, mutta muiden kohtaloista en tiedä mitään.

Päätalon käyttämää rikasta kieltä olen kiitellyt aiemminkin, mutta pakko puhua siitä taas. Sanasto tuntuu kuuden kirjan jälkeen edelleen omanlaiseltaan, mutta selkeästi jo tutulta. Tai ainakin tutuhkolta. En osaisi tätä seuraavaa lainausta kertoa omin sanoin, mutta lukiessa olin yllättävän hyvin perillä siitä, millaisista työhommista ja -vaiheista oli kyse:

"Näillä pystytään puomittamaan kokonaisia pyräitä. Jo lenkillä ja koppelilla. Tuolla varpilla pystytään petlaamaan lisää puomia jos tarvihtee. Ja löpönät riittää että saahaan pyräät ja puominsiulat maihin kiinni…"

4xAkimbo

Akimbo ja norsut
(Akimbo and the Elephants, 1990)
Otava 2006, 96s.

Kirjastoautolta löytyi kuin löytyikin mieluisia iltasatukirjoja. Olen itse lukenut Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-sarjaa ja pitänyt niiden lämpimästä ja rauhallisesta tunnelmasta. Olikin siis helppo päätös napata lainaan kolme ensimmäistä Akimbo-sarjan (suom. Taina Aarne) kirjaa lapsille luettavaksi. Neljättä osaa ei ollut paikalla, mutta se laitettiin varaukseen.

Akimbo on nuori afrikkalaispoika, jonka isä työskentelee riistanvartijana luonnonsuojelualueella. Luonto tarjoaa upean kasvuympäristön, mutta ongelmatonta ei ole eläintenkään elämä.

Ensimmäisessä osassa, Akimbo ja norsut, Akimbolle selviää, että lähikylässäkin asuu salametsästäjiä, jotka surmaavat luonnonsuojelualueella norsuja vain syöksyhampaiden tähden. Isä ja muut riistanvartijat ovat kyllä yrittäneet jäljittää salametsästäjiä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Akimbo päättää yrittää tehdä jotakin asialle vaikka yksin ja pian hän onkin jo salametsästäjäryhmän mukana jahtaamassa norsuja.

Tämä oli koululaiselle ihanteellinen kirja: sopivan mittainen, tarpeeksi kuvia ja erityisesti jännittävien tapahtumien tempo osui tismalleen kohdalleen. Akimbo on sen ikäinen, että 8-vuotiaan on helppo kuvitella itsensä hänen tilalleen ja näin melkeinpä seikkailla itse.

Akimbo ja leijonat
(Akimbo and the Lions, 1992)
Otava 2006, 90s.

Toisessa kirjassa, Akimbo ja leijonat, Akimbo pääsee isänsä mukaan pyydystämään vaarallista leijonaa. Huolellisesti suunniteltuun ja rakennettuun pyydykseen ei kuitenkaan jää karjaa surmannut emoleijona, vaan tämän pentu. Akimbo saa ottaa pennun mukaansa ja yrittää pitää sen hengissä.

Norsu-kirjaan verrattuna Akimbo ja leijonat oli lapsille vähän pettymys. Jännittävin kohtaus on jo ennen kirjan puoliväliä ja pojat olivat aidon kummissaan, mitä loppukirjassa muka voi tapahtua, kun se vaarallinen leijona poistui kuvioista niin äkkiä.

Lemmikkileijona alkoi kuitenkin kiinnostaa siinä määrin, ettei iltasatu lopulta pitkästyttänyt ollenkaan.

Akimbo ja krokotiilimies
(Akimbo and the Crocodile Man, 1993)
Otava 2007, 92s.

Kuuluisa krokotiilimies tulee merkitsemään krokotiilipoikueita seurantatutkimusta varten. Akimbon isä on aina pysytellyt mahdollisimman kaukana krokotiileista, mutta Akimbo lähtee innoissaan korkotiilimiehen mukaan tutkimusretkelle. Krokotiilimiehen toista kättä koristaa suuri arpi muistona muinaisesta krokotiilinpuremasta. Tällä reissulla mies saa uuden arven, kun krokotiili käy hänen kimppuunsa pienellä saarella. Kumiveneenkin krokotiili repii käyttökelvottomaksi, mutta jollakin keinolla Akimbon on lähdettävä hakemaan apua.

Tässä tarinassa riitti jälleen sopivasti jännitystä lapsille, eikä kirjan lukemiseen montaa iltaa mennytkään. Minä taas jouduin hiukan nikottelemaan, sillä minusta tuntuu todella epäuskottavalta, että noin 10-vuotias poika osaisi käynnistää auton ilman avainta. Vaikka hän olisikin kerran seurannut vastaavaa toimitusta vierestä, niin onko se oikeasti niin helppoa?

Akimbo ja käärmeet
(Akimbo and the Snakes, 1996)
Otava 2010, 96s.

Akimbo ja käärmeet poikkeaa edeltävistä osista siten, että siinä on kirjailijan alkusanat ja lopussa liki kymmensivuinen tietoliite käärmeistä. Itse tarina on hyvin uskollinen sarjalle: Akimbo pääsee jälleen tutustumaan uuteen eläinlajiin, oppii uusia asioita ja joutuu pelottaviin tilanteisiin.

Akimbon Peter-sedällä on käärmetarha ja Akimbo pääsee sinne lomailemaan ja tekemään erilaisia töitä. Käärmetarha on avoin yleisölle ja vierailijat saavat seurata esimerkiksi myrkkykäärmeiden lypsämistä. Tarhan ylpeys on musta mamba, mutta Peter-sedän toiveissa on hankkia käärmetarhaan myös vielä vaarallisempi vihreä mamba. Kuinka ollakaan, sellaisesta tulee ilmoitus ja Akimbo lähtee Peter-setänsä kanssa käärmejahtiin.

Tässä tarinassa pelottavia hetkiä taisi olla hiukan enemmän kuin muissa osissa. Oli hauska seurata vierestä lasten eläytymistä, kun he jännittivät Akimbon puolesta vihreän mamban kiemurrellessa hänen jaloissaan. (Hauskaa siis siinä mielessä, että oli ihana huomata lasten kykenevän eläytymään tarinaan niin täysin.) Minua jälleen hiukan epäilytti tarinan uskottavuus, koska millainen setä ottaisi myrkkykäärmejahtiin ainoaksi apulaisekseen noin 10-vuotiaan sukulaispojan? No, myönnän kyllä, että kirja olisi ollut varsin tylsä, jos mitään riskejä ei olisi otettu.

Akimbo-sarja oli hyvä löytö, joka takasi leppoisat iltahetket pariksi viikoksi. Tällaisia pitäisi löytää enemmänkin.

Kirjeitä Tove Janssonilta

Kirjeitä Tove Janssonilta

toim. Boel Westin & Helen Svensson

(Brev från Tove Jansson, 2014)

Schildts & Söderströms 2014, 480s.

Suom. Jaana Nikula & Tuula Kojo

Bloggasin marraskuun alussa Boel Westinin kirjoittamasta Tove-elämäkerrasta, Sanat, kuvat, elämä. Tuon kirjan lukeminen oli työlästä, mutta mielenkiintoista ja aloitinkin heti perään tämän Westinin yhdessä Helen Svenssonin kanssa toimittaman kirjan lukemisen.

Kirjeitä Tove Janssonilta sisältää nimensä mukaisesti Toven kirjoittamia kirjeitä. Kirjeet kuljettavat lukijan kuuden vuosikymmenen läpi tuoden samalla Toven ajatuksineen hyvin lähelle. Tähän teokseen kootut kirjeet ovat aiemmin julkaisemattomiaja ne on kirjoitettu Toven perheelle, ystäville, rakastetuille ja työn kautta tutuiksi tulleille henkilöille. Tovehan kirjoitti kirjeitä ahkerasti koko elämänsä ajan ja piti kunnia-asianaan vastata fanikirjeisiinkin. Kirja on jaettu osiin kirjeiden vastaanottajien mukaan. Varhaisimmat kirjeet on kirjoitettu perheelle Tukholmasta vuosina 1932-1933, viimeisimmät Åke Runnquistille 1988.

Kirjeissä näkyy selvästi Toven varttuminen ja kehittyminen niin yksityishenkilönä kuin taiteilijanakin. Kaikkein eniten nautin myöhäisimmistä kirjeistä, niistä joissa Tove tuntui omaksuneen novelleistaan tutuksi tulleen kerrontatavan. Nuo kirjeet ovat tulvillaan kauniita lauseita ja tarkkoja huomioita luonnosta tai ihmisistä. Näistä kirjoista löysin sen elämänjanoisen, tunteikkaan naisen, johon tutustuin Tuula Karjalaisen Tove-elämäkerran myötä.

Vaikka pidinkin tästä kirjasta paljon, lukeminen oli jälleen takkuista. Kirjeiden taitto seuraa Sanat, kuvat, elämä -teoksen tyyliä, mikä on mielestäni kirjeille aivan liian raskas. Kun on nähnyt kuvia muutamista Toven kirjoittamista kirjeistä (kuten vaikkapa täällä), tuntuu näistä pienellä fontilla ja ahtaalla rivinvälillä kirjoitetuista teksteistä puuttuvan jotain oleellista. Koko kirjassa on vain muutamia alkuperäisten kirjeiden kuvituksia mukana, mikä on ilman muuta harmillista. Kirjeiden sisältöä ei ole kuitenkaan tätä teosta varten muokattu, paitsi muutamissa kohdissa poistamalla kovin kauas sivuraiteille kulkeutuneita jaaritteluita.

Kirjeitä Tove Janssonille on kokonaisuutena mielenkiintoinen kirja, jolle olisi ollut eduksi tulla painetuksi ilmavammin ja värikkäämmin, enemmän Toven alkuperäisten kirjeiden näköisenä.

Prinssi ja Betty

P.G. Wodehouse: Prinssi ja Betty

(The Prince and Betty, 1912)

Otava 1952, 197s.

Suom. ?

P.G. Wodehouse muistetaan parhaiten Jeeves-tarinoistaan, mutta mies ehti urallaan kirjoittaa koko joukon muitakin romaaneja ja novelleja. Prinssi ja Betty on kirjoittajalleen tyypillinen koominen kertomus, jossa ympäri käydään ja yhteen tullaan - kunhan on ensin kohellettu sitä sun tätä.

Betty on juuri saapunut vierailulle ystävänsä luokse, kun hän saa sähkeen isäpuoleltaan. Sähkeessä kehotetaan sanoja säätelemättä Bettyä matkustamaan ilman minkäänlaisia viivytyksiä pienelle Mervon saarelle, minne isäpuoli on juuri perustanut kasinon. Mervo on entinen kuningaskunta, jonka edellinen prinssi avioitui englantilaisnaisen kanssa ja ehti saada jälkeläisenkin ennen äkillistä kuolemaansa. Bettyn isäpuoli, herra Scobell, oivaltaa, että kasino saisi lisää mainosta mikäli tuo unohdetun prinssin poika tuotaisiin Mervoon ja maa julistettaisiin jälleen kuningaskunnaksi. Toki tuoreen prinssin avioituminen toisi vielä enemmän hyvää julkisuutta!

Tarina oli varsin oivallista viihdettä. Minulle Wodehouse onkin vähän kuin Anni Polvan miespuolinen vastine: jo alussa lukijalle on selvää, ketkä päätyvät yhteen. Ainoastaan matkalle osuvat hidasteet voivat hiukan yllättää.

Prinssin ja Bettyn suomennos on melko huvittava. Teksti on paikoin kankeaa ja luulen tämän johtuvan siitä, että käännöksessä on yritetty jäljitellä Wodehousen omintakeista kieltä. Osin voi kyllä olla kyse puhtaasti anglismeistakin, kuten useamman kerran toistuvassa rakenteessa "Miksi hän lähti täten?", "Hän ei saattanut antaa Bettyn mennä täten." Olisikin mahtavaa, jos Wodehousen tuotantoa julkaistaisiin uudestaan, tarkistetuin suomennoksin. Monia muinoin suomennetuista teoksista ei tahdo enää löytyä kirjastoistakaan, joten luulisi uusien painoksien tekevän kauppansa.

Kadrin päiväkirja

Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja

(Kadri, 1959)

Savukeidas 2014, 199s.

Suom. Anniina Ljokkoi

Kadrin päiväkirjasta kiinnostuin Saran bloggauksen myötä. En ole hetkeen lukenut tyttökirjoja ja Virolainen tyttökirjaklassikko kuulosti houkuttelevan erilaiselta. Tai ehkä ei erilaiselta, sillä Kadrin päiväkirja on rakenteeltaan ja asetelmaltaan hyvin perinteinen tyttökirja, mutta tapahtumien sijoittuminen sodan jälkeiseen Neuvosto-Tallinnaan on toki erikoista.

Kirjan  alussa 12-vuotias Kadri makaa sairaalassa toipumassa onnettomuudesta. Sairaalassa on tylsää ja ajankuluksi tyttö päättää alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Kadri asuu ankeassa kellariasunnossa motkottavan mumminsa kanssa ja haaveilee sotavuosina kadonneen isänsä palaavan ja järjestävän elämän paremmaksi. Koulussa Kadri ei pärjää kovin hyvin, eikä ystäviäkään oikein ole. Eipä sillä, ei Kadri haluaisikaan viedä ketään kodin kurjuutta todistamaan.

Kukapa olisi uskonut, että sairaala-aika muuttaisi Kadrin elämän tyystin toisenlaiseksi? Siellä hän nimittäin tutustuu ystävälliseen kirjailijattareen, jolta Kadri oppii uudenlaisen asenteen sekä itseensä että muihin. Kun Kadri pitkän kuntoutusjakson jälkeen palaa kouluun, hän on kuin eri ihminen. Ja tietenkin, tyttökirjojen tapaan, luvassa on vielä suurempiakin yllätyksiä ja se onnellinen loppu.

Minua vaivaa ärsyttävä lukujumi. Olen aloittanut vaikka kuinka monta kirjaa, mutta mikään ei tunnu oikein kunnolla vievän mukanaan. Kadrin päiväkirjaakin luin sivumäärään nähden pitkään. Tarina oli sympaattinen ja pidin siitä, että kirja sijoittuu juuri sodan jälkeiseen Viroon. Suomentajan kirjoittamat jälkisanat avaavat varmasti tarinan erikoisuuksia etenkin niille nuorille lukijoille, jotka eivät ole kovin hyvin perillä Viron lähimenneisyydestä. Kirjan loppuun on lisätty myös sanasto, vaikka useimmat käsitteet avautuvat mielestäni tarpeeksi hyvin jo itse tekstissä. Sen sijaan kirjaan lisätyt julisteet tuntuivat aika turhilta, vaikka mielenkiintoisia olivatkin. Etenkin julisteiden kuvatekstit katkaisivat häiritsevästi itse tarinan, enkä minä ainakaan osaa olla lukematta tekstejä sitä mukaa kuin ne eteen tulevat. Erikoinen ratkaisu siis, eikä minusta aivan toimiva, mutta eipä niillä kokonaisuuteen onneksi kovin suurta vaikutusta ollut.

Kadrin päiväkirja oli helppoa luettavaa ja uskon sen kiinnostavan muitakin tyttökirjojen ystäviä.

The Hippopotamus

Stephen Fry: The Hippopotamus

Arrow Books 2011 (1994), 400s.

Äänikirja: 9h 1min

Vajaa kuukausi sitten kuuntelin äänikirjana The Fry Chroniclesin käsitöitä tehdessä. Joululahjoja työstäessä on jälleen tullut kuunneltua kirjaa, edelleen Stephen Fryta, mutta tällä kertaa fiktiota. Kuuntelutapa oli sama kuin viimeksikin: kuuntelin koko kirjan ja lueskelin paperiversiota aina välillä.

Ted Lennox Wallace on entinen menestynyt runoilija, nyt myös entinen teatterikriitikko. Elämä murjoo (varsin epämiellyttävää) miestä, mutta seikkailu odottaa. Ted törmää baarissa kummityttöönsä, nyt jo aikuiseen Janeen. Jane kutsuu Tedin luokseen ja kertoo sairastavansa parantumatonta leukemiaa. Tai näin lääkärit ovat sanoneet, Jane itse tietää kokeneensa ihmeparantumisen. Jane palkkaa Tedin suorittamaan tutkimuksia Norfolkissa Tedin vanhan koulutoverin kartanossa. Mitä tarkalleen ottaen Tedin pitäisi tutkia, on arvoitus, mutta tutkimusten edistymisestä Jane haluaa kuulla kirjeitse mahdollisimman tarkasti. Kartanoon ilmaantuu lukuisia muitakin vieraita, jotka kaikki tuntuvat tietävän jotakin merkillistä, josta Tedillä ei ole aavistustakaan. Jotenkin kaikkien huomio tuntuu kääntyvän isäntäperheen 16-vuotiaaseen poikaan, Davidiin, joka on myös Tedin kummipoika.

The Hippopotamus oli odotuksiani parempi kirja. Tarina on arvoituksellinen, omituinen, hauska ja paikoin ällöttävä. Kartano monine vieraineen tuo mieleen P.G. Wodehousen tarinat, sillä koheltamista, käytävillä hiippailua ja ruokapöytäkeskusteluja ei tästä kirjasta puutu. Tarina etenee pääasiassa pitkien ja rönsyilevien kirjeiden muodossa. Useimmiten kirjoittajana on Ted, mutta välillä vuorossa on Janen tai jonkun talossa vieraana olevan ihmisen kirje. Äänikirjan osalta täytyy erikseen kiittää Fryn eläytymistä eri rooleihin: äänestä tunnisti hyvin helposti, kuka milloinkin on kertojavuorossa.

Tavallaan kirjan juoni etenee hitaasti, mutta minä en ehtinyt pitkästyä hetkeksikään. Päinvastoin, The Hippopotamus oli niitä kirjoja, joista ei olisi halunnut pitää taukoja ollenkaan.  The Hippopotamus on myös suomennettu nimellä Virtahepo, mikäli käännetty kirja kiinnostaa enemmän.

PS: The Fry Chronicles-postauksessani mainitsin kirjoittaneeni fanikirjeen Frylle. Voitte varmasti kuvitella, miten valtavasti ilahduin saadessani vastauskirjeen! :)

Hiroshiman kukat

Edita Morris: Hiroshiman kukat

WSOY 1962, 170s.

Suom. Juhani Jaskari

Yritin ehtiä blogata tämän kirjan Ihmisiä sodassa -haasteeseen, mutta aika loppui kesken. Ehdin kyllä lukea, mutta bloggaamisesta ei tahdo tulla mitään.

Olen lukenut Hiroshiman kukat ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja teki niin suuren vaikutuksen, että hain heti kirjastosta myös jatko-osan, Hiroshiman kylvö. Senkin muistan, että kun kirjasta piti kirjoittaa aine, minä valitsin aiheeksi kertojan pikkusiskon, Ohatsun, kohtalon. Nyt kirjaa lukiessa Ohatsun tarina tuntui paljon vähemmän dramaattiselta kuin tuolloin.

Hiroshiman kukat sijoittuu Hiroshiman kaupunkiin, 14 vuotta atomipommin jälkeen. Juka-san päättää hankkia perheelleen hiukan lisätuloja majoittamalla kotiinsa amerikkalaisen miehen, joka on työasioissa Japanissa. Sam-san näkee Hiroshiman aivan eri valossa kuin paikalliset asukkaat, mikä on sekä virkistävää, että ahdistavaa. Samille pommi on muinainen asia, paikalliset taas tietävät, että pommi jätti jälkeensä pysyviä, tuskallisia jälkiä. Se tuhosi paljon muutakin kuin rakennuksia, puhumattakaan yli sadasta tuhannesta kuolonuhrista.

Juka-sanin kuvankaunis pikkusisko, Ohatsu, on hauras 17-vuotias tyttö, joka haaveilee suuresta rakkaudesta. Sellainen onkin jo löytynyt, mutta avioliiton solmiminen ei käykään niin vaivattomasti kuin rakastuneet luulevat. Jukan aviomies, Fumio, nukkuu yhä useammin yönsä työpaikallaan. Ei ylitöiden vuoksi, vaan siksi ettei hän enää pysty hoitamaan aviomiehen velvollisuuksia vaimoaan kohtaan. Hän alkaa pyörtyillä ja lopulta Jukan ja Fumion on pakko suostua uskomaan, ettei kyseessä olekaan vaaraton auringonpistos, vaan säteilysairaus, johon ei ole parannuskeinoa.

Edita Morris oli amerikanruotsalainen kirjailija, joka perusti miehensä kanssa Hiroshimaan hoivakodin atomipommin uhreille. Ei siis ole ihme, että tämän kirjan tunnelma on läpeensä japanilainen ja kaikin puolin aidon tuntuinen, sillä Morris näki hyvin läheltä atomipommin jättämät jäljet. Vaikka kirjan suomennos on vanhahtava, pienen totuttelun jälkeen kieli alkoi tuntua ihan luontevalta. Ehkä vanhahtavuus myös sopi hyvin kirjan tunnelmaan.

Hiroshiman kukat oli tälläkin lukukerralla puhutteleva kokemus. Jatko-osa löytyy sekin omasta hyllystä, joten voi olla että luen senkin pian uudestaan.

Leppoisa opas huusholliin

Saara Henriksson & Aino-Maija Leinonen: Leppoisa opas huusholliin

Into 2014, 190s.

Luin kesällä Anne te Velde-Luoman kirjan Kaaoksen kesyttäjä, jonka innoittamana olen onnistunut vähentämään taloutemme tavaramäärää. Edelleen meillä on melkein kaikkea liikaa, eikä siivousinnostusta ole riittänyt aivan tarpeeksi, joten kaipasin hiukan lisäinspiraatiota. Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen tuore Leppoisa opas huusholliin, jonka kansitekstissä lupaillaan seuraavaa: "Ryhdy siivouskapinaan! Unohda viikkosiivous ja solahda arjen virtaan, jossa paikat pysyvät kunnossa siinä sivussa" tuntui täydelliseltä motivaattorilta. Tämähän kuulostaa jo melkeinpä liian hyvältä ollakseen totta, mutta kaikki vinkit sujuvaan kodinhoitoon ovat tervetulleita.

Minusta tämä teos ei kuitenkaan onnistu lunastamaan kannessa annettua lupausta. Toki jo esipuheessa todetaan, että kirja on suunnattu erityisesti kaupungissa asuville lapsiperheille, joiden aikuiset ovat kodin ulkopuolella töissä, mikä ei päde meidän talouteen, mutta silti kyseenalaistan kirjan leppoisuuden.  Kuten Kaaoksen kesyttäjässä, tässäkin kirjassa painotetaan ylimääräisestä tavarasta luopumista. Kun tavaraa on vähemmän, koti on helpompi pitää siistinä. Siivous ei myöskään vaadi kaapillista erilaisia pesuaineita ja välineitä, vaan jo parilla pesuaineella pääsee pitkälle. (Tässä asiassa olen muuten pihiyttäni ollut jo oikeilla linjoilla: minulla on käytössä vessanpesuaine, etikka ja astianpesuaine. Ne ovat riittäneet ihan hyvin.) Tekemättömiä kotitöitä ei kannata jättää odottelemaan "oikeaa aikaa", sillä sellaista tuskin tulee. Ja harva kotihomma ylipäätään vaatii kovin paljoa aikaa, mikäli askareet tekee tehokkaasti, eikä unohdu sivuraiteille.

Kirjasta löytyy paljon käytännön vinkkejä ja niksejä siivoukseen kylpyhuoneen siivoamisesta, roskien lajitteluun, viikon ruokalistan suunnitteluun ja kahvinkeittimen puhdistamiseen. Olen siivoushommissa toisinaan aika niuho ja innoissani hinkkasin hellasta pinttynyttä likaa sokeripaloilla kirjan vinkin mukaan. 45 minuutin jälkeen tajusin, että moisessa touhussa ei ole kyllä leppoisuuden häivääkään ja lopetin. Tietysti siisteyden ylläpito on huomattavasti helpompaa silloin, kun koti on ensin siivottu perusteellisesti, mutta joku raja.

Sen lisäksi, että kirjan neuvoissa oli mielestäni leppoisuuden vastaisesti liikaa tuollaisia sokeripalan tapaisia pikkunäperrysvinkkejä, en myöskään löytänyt sitä perusajatusta jonka avulla arki rullaisi omalla painollaan. Varmasti tässä suhteessa odotinkin liikoja, koska eiväthän ne pyykit peseydy itsekseen eikä ruoka tekeydy ajatuksen voimalla. Edelleen minun on aivan itse tehtävä nuokin hommat, mutta ehkä vähitellen uskon, ettei niiden tekemiseen ole mitään vippaskonsteja.

Vaikka Leppoisa opas huusholliin ei ollutkaan nimensä veroinen, siitä löytyy kuitenkin runsaasti niitä käytännöllisiä siivousvinkkejä. Niuho minussa rakastaa sokeripaloja ja muita pikkunipotusniksejä, joten siinä mielessä kirja oli joka tapauksessa hyödyllinen. Eniten pidin siitä kohdasta, missä todettiin että kodin siisteystaso kannattaa valita sen siisteydestä eniten niuhottavan mukaan, koska silloin säästytään monilta turhilta kiistoilta.

Lastenvaunut rullaavat

Hanna Forssell: Lastenvaunut rullaavat

SKS 2014, 137s.

Yllättävän mielenkiintoinen tietokirjan aihe on kuulkaas lastenvaunut. Voisi kuvitella, että lastenvaunuja käsittelevä kirja olisi lähinnä kuvateos lastenvaunujen ja -rattaiden evoluutiosta, mutta Hanna Forssell näyttää toteen sen, että kyllä lastenvaunuista riittää kerrottavaa muutenkin.

Ensimmäiset lastenvaunut ilmaantuivat suuriin kaupunkeihin niinkin varhain kuin 1600-luvulla. Nämä vaunut olivat kuitenkin yksittäistapauksia ja vasta 1800-luvun alussa alkoi Euroopassa varsinainen lastenvaunujen valmistus. Nämä vaunut olivat koripunosvaunuja, jotka olivat kauniita, mutta eivät hirveän käteviä ulkona liikkumiseen.

Lastenvaunut olivat vielä sata vuotta sitten ylellisyystuote, joihin oli varaa vain murto-osalla väestöstä. Monenlaisia vaunuja nikkaroitiinkin itse ja maaseudulla lapsia nukutettiin pitkään pärekoreissa, joita oli suhteellisen helppo kanniskella huoneesta toiseen ja sisältä ulos. Saattoipa korin ripustaa puuhunkin, jolloin isommat sisarukset pystyivät liekuttamaan vauvan uneen.

Tätä kirjaa oli mukava lueskella pienissä pätkissä, pysähtyä tunnelmoimaan kuvien parissa ja tulipa samalla opittuakin jotakin. Minä en esimerkiksi tiennyt, että Heteka valmisti sänkyjen lisäksi myös lastenvaunuja, ikään kuin luontaisena jatkumona. Sitäkään en ollut tajunnut, että sateenvarjorattaiden nimi tulee niiden sateenvarjomaisesta kokoontaittumisesta. Olen tähän asti luullut, että sateenvarjorattaat ja matkarattaat ovat aivan eri asia…

No, tavallaan tämän kirjan lukeminen olisi voinut aiheuttaa syyllistymistä. Minulla on kolme lasta ja olen lykkinyt heitä vaunuissa/rattaissa, joihin olen käyttänyt yhteensä 20€. En siis todellakaan kuulu niihin vanhempiin, jotka ovat viettäneet tunti tolkulla erilaisia vaunuvertailuja tutkien ja punniten vaunujen tärkeimpiä ominaisuuksia. En kyllä montaa hetkeä jaksanut potea huonoa omatuntoa, sillä vaunut (kuten "vauvavarustelu" muutenkaan) eivät tietenkään ole minkäänlainen rakkauden tai välittämisen mittari.

Iltasatuongelmia ja yksi pelastus

Siinä vaiheessa, kun kaikki Roald Dahlit ja melkein kaikki Kapteeni Kalsarit on luettu, on sopivien iltasatujen etsiminen askeleen haastavampaa. Hyvistä yrityksistä huolimatta viime aikoina on tullut aloitettua useampikin kirja, jotka on lapsen/lasten toiveesta jätetty kesken. Itsekseni olen ne sitten sinnitellyt loppuun ja todennut, että aika tylsiä olivat loppuun asti.

Daren King: Hiirenkuonoleipiä
(Mouse Noses on Toast, 2006)
Karisto 2011, 116s.
Suom. Mika Kivimäki
Kuvitus: David Roberts

Ensimmäinen hutivalinta oli Daren Kingin hassulta vaikuttava Hiirenkuonoleipiä. Siinä eräässä hiirten suosimassa ravintolassa ihmisasiakkaiden suurta herkkua ovat hiirenkuonoilla (viiksillä tai ilman) maustetut leivät. Tämä on hiirten mielestä luonnollisesti tyrmistyttävää ja yhteisvoimin yhdessä entisen joulukuusenkoristeen Sandran ja koiraystävän Murina Haukku Hopsun kanssa ne ryhtyvät vastatoimiin mielenosoituksineen kaikkineen.

Periaatteessa kirjan päähenkilöhiiri on Pauli, joka asuu Sandran ja peltirobotti Peltisen kanssa kenkälaatikossa erään puutarhan perällä. Käytännössä Pauli ei ole sen suuremmassa roolissa kuin muutkaan hiiret, vaikka hänestä onkin yritetty tehdä mieleenpainuva juustoallergisena. Allergia aiheuttaa hiirelle kiusallisia oireita, sillä juusto saa Paulin pyllyn muuttumaan siniseksi ja pudottamaan karvat samaiselta alueelta samalla kun häntä muuttuu kysymysmerkin muotoiseksi.

Mutta tosiaan, lapset eivät tätä jaksaneet kovin monena iltana kuunnella, eikä sen lukeminen ollut järin houkuttelevaa - ääneen tai muutenkaan. Lupasin kuitenkin lukea tämän loppuun asti, koska lapsia sentään kiinnosti millainen kamaluus niitä hiirenkuonoja kaupitteli. No, ei ollut kamaluutta eikä ollut oikeita hiirenkuonojakaan, vaan hiirten omistama tehdas, jossa ahkeroitiin marsipaanikuonoja juustopalkalla. Pyh. Tylsää.

Hannu Hirvonen: Tohtori Kalikali

Seuraava arviointivirhe tapahtui, kun söpöjen krokotiilikirjojen takia valitsin iltasaduksi Hannu Hirvosen Tohtori Kalikalin. Kansikuvakin tuntui sopivan jännittävältä, ehkä jopa hiukan pelottavalta, joten minkäänlaista tylsyyttä en uskonut kansien välistä löytyvän. Tämä kirja on kuitenkin tarkoitettu hiukan vanhemmille lapsille, sillä lupaavan alun jälkeen pojat tuskastuivat jo pelkästä kirjan näkemisestä. Iltasaduksi piti jälleen keksiä jotain muuta.

Mikon kerrostalon ylimpään kerrokseen muuttaa salaperäinen tohtori Kalikali, joka ilmoitustaululle jätetyn ilmoituksen mukaan on toiminut lääkärinä vuodesta 1382. Hiekkalaatikolla leikkivän naapurin pikkupojan loruttelu tarttuu Mikon korviin:

"Tohtori Kalikali
sillä on leikkaussali
luut se kaivaa kips ja kaps
kaulan leikkaa nips ja naps…"

Hyvin pian Mikko tajuaa, että talossa on tekeillä jotakin hämärää. Lähipuistossa Mikko tutustuu taidehistoriaa opiskelevaan Piiaan, joka on tekemässä opinnäytetyötä Mikon arkkitehtonisesti eriskummallisesta kotitalosta. Piiasta tulee se aikuinen, jolle Mikko voi melko avoimesti kertoa havainnoistaan ja teorioistaan.

Luin tosiaan Kalikalin itsekseni loppuun, koska tokaluokkalaista kiinnosti kuulla, oliko kirja kuitenkin jännä. Ja olihan se, sillä Kalikali on Mikon kotitaloakin suurempi arvoitus. Mutta minusta juoni eteni vähän turhan hitaasti, enkä hirveästi välittänyt näistä uusperhekuvioista, sillä ne eivät tuoneet tarinaan mitään oleellista lisää. Tai no, Mikon äidin uudesta miesystävästä on kyllä tiedollista apua Mikolle, mutta minusta samat tiedot olisi hyvin voinut antaa joku muukin aikuinen. Perhetuttu, vaikka.

Tohtori Kalikali oli siis ihan kiva jännityskertomus, joka kuitenkin kärsi turhasta juonentäytteestä.

Timo Parvela: Outo juttu
Tammi 2000, 43s.
Kuvitus: Mika Launis

Outo juttu napattiin omasta hyllystä luottavaisin mielin, sillä Timo Parvelan kirjat ovat tähän asti aina olleet onnistuneita valintoja.

Tavallaan tämäkin oli onnistunut valinta, sillä lyhkäinen kirja kyllä luettiin kokonaisuudessaan. Mutta ei tämäkään nyt kenenkään suosikiksi noussut.

Outo juttu kuvaa yhtä koulupäivää, jonka välitunneilla sattuu monenlaisia outoja juttuja. Lapset muun muassa muuttuvat näkymättömiksi, lentävät jumppasalin matolla, ovat yhden välitunnin verran supervoimakkaita ja löytyypä yhdellä välkällä myöskin salaperäinen pullo, jonka sisältä pölähtää ilmoille oikea pullon henki.

Tässä kirjassa parasta on lasten dialogi, joka ei kuitenkaan ääneenluettuna pääse oikeuksiinsa: parin sanan repliikit ja muutenkin lyhyet lauseet tekevät lukemisen töksähteleväksi. Kirja on toki tarkoitettu vasta lukemaanoppineille, joten siinäkin mielessä Outo juttu sopii paremmin lasten itsensä luettavaksi. Ja mitä ilmeisemmin sisältö ylipäätään osuu enemmän lasten makuun, sillä minun kummastellessani kirjan sekavaa sisältöä lapset totesivat tyynesti: "No mutta siksi tämä olikin Outo juttu."

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari ja puhuvat pöntöt
(Captain Underpants
and the Attack of the Talking Toilets, 1999)
Tammi 2007, 139s.
Suom. Jaana Kapari

Lopulta, aivan liian monen väärän valinnan jälkeen, saimme kirjastosta käsiimme tämän Kapteeni Kalsari -sarjan toisen osan, Puhuvat pöntöt.

Jokainen tiesi, että nyt on käsissä hauska kirja ja iltasatuhetket olivat jälleen odotettuja tuokioita. Vaikka kuinka yritimme lukea vain lyhyn pätkän kerrallaan, takakansi tuli vastaan aivan liian pian.

Tässä osassa Jerome Hurvitsin ala-asteella järjestetään järjestyksessä toinen vuosittainen keksintökilpailu. Rehtori Kruppi ei kuitenkaan aio sietää minkäänlaista kiusantekoa Ernolta ja Huukolta, vaan on lisännyt sääntöihin kohdan, jonka mukaan kyseiset pojat eivät saa osallistua tapahtumaan edes katsojina. Luonnollisesti Erno ja Huuko onnistuvat kuitenkin juonimaan vaikka mitä ja jopa arestissa ollessaan pistävät - tosin vahingossa - liikkeelle kammottavan puhuvien pönttöjen hyökkäyksen. Sopivalla hetkellä napsahtaneet sormet saavat Kapteeni Kalsarin ilmestymään paikalle, mutta lopullisen ratkaisun tilanteeseen saavat aikaan Erno ja Huuko itse.


Nyt olemmekin jälleen saman ongelman edessä: mitä ihmettä lukisimme seuraavaksi? Onneksi tätä kirjoittaessani on kirjastoautopäivä, joten ehkä sieltä löytyisi jotakin sopivaa.

Elettiin kotirintamalla… ja Ihminen sodassa -haasteen yhteenveto

Anni Polva: Elettiin kotirintamalla…

Lehtiä päiväkirjastani

Karisto 1981 (4. painos), 211s.

Anni Polvan omista sota-ajan kokemuksista kertova Elettiin kotirintamalla… on odottanut lukuvuoroaan hyllyssä jo vaikka kuinka pitkään. Nyt kun Ihminen sodassa -haaste on päättymässä ja halusin varmistaa sotilasarvoni, päätin viimein lukea tämän.

Anni Polva on selvästi ollut yhtä sisukas ja päättäväinen kuin monet hänen kirjojensa pippurisista päähenkilöistä. Aviomies joutuu rintamalle ja Annin on pakko käyttää kaikki kekseliäisyytensä tullakseen toimeen pienen vauvan kanssa asunnossa, jonka keittiön lämpötila tippuu talvella viiteen asteeseen. Keittiötä ei käytetäkään kuin hät'hätää ruoanlaittoon ja pyykin (varsin hitaaseen) kuivattamiseen. Kamarissa on sentään lämmintä, vaikka perheen kasvaessa tilaa ei ole yhtään liikaa. Sukulaisten vierailut ovat tervetulleita, vaikka nukkumapaikoista onkin pulaa:

"Kun veljeni myöhemmin asui vuoden luonamme, hän joutui nukkumaan pukkisängyssä eteisessä, koska muualla ei ollut tilaa. Kylmässä keittiössä ei voinut kukaan nukkua. Päänsä hänen oli pidettävä veeseessä, kahden palomuurin välissä, koska se oli asunnon lämpimin koppi. Äitini käydessä vieraisilla, hän joutui nukkumaan kamarin pöydän alla, koska ei suostunut ottamaan minun petiäni."

Tekemistä riittää arjen askareiden hoitamisessa ja ruoan hankkimisessa. Ruokajonoihin on pakko mennä useita tunteja etuajassa ja silloinkaan ei ole takeita siitä, että ruokaa saisi. Vauvaa ei paukkupakkasiin oikein voinut ottaa mukaan, mutta joskus Anni vaistosi lapsen hädän ja kiiruhti kotiin lapsen luokse. Vaikka arki on rankkaa ja ruoasta suuri pula, ei Anni halua kertoa koko totuutta elämän kurjuudesta miehelleen: hänellä on varmasti huolia ja haasteita enemmän kuin omaksi tarpeekseen siellä jossakin.

Kirjailijaksi Anni päätyi vähän kuin vahingossa. Toinen lapsi syntyisi pian ja mies oli edelleen rintamalla, joten jotakin kotoa käsin tehtävää työtä olisi keksittävä. Hän harkitsi ryhtyvänsä ompelijaksi, mutta päätti kokeilla ensin kirjan kirjoittamista. Suuresta kustantamosta käsikirjoitus tuli takaisin, mutta sen verran rohkaisevan palautteen kera, että Anni lähetti saman käsin kirjoitetun konseptinipun toiseen kustantamoon ja saikin sopimuksen. Silloinkaan kirjoilla ei päässyt rikastumaan, mutta ei Anni toki pelkästään kirjailija ollutkaan. Hän pääsi opiskelemaan reportterikursseille ja tekikin Turun paikallisohjelmaan runsaasti juttuja erilaisista ihmiskohtaloista. Toisen lapsensa kuoleman jälkeen Anni oli pitkään surusta sairas. Hiukan toivuttuaan hän alkoi purkaa suruaan työnteolla ja opiskelulla. Hän suoritti ahkerasti erilaisia kursseja patjan-, tallukan- ja täkintekokursseista erilaisiin ruokakursseihin. Kun Suomessa alettiin tehdä erilaisia galluppeja, Anni kouluttautui haastattelijaksi ja kiertelikin haastattelijana yksitoista vuotta. 

Elettiin kotirintamalla on toki rankka kirja. Anni Polvan kertojaääni on kuitenkin sisukkuudessaan periksiantamaton ja monia hauskojakin asioita hän sotavuosilta kertoo. Tunnistin hänen kokemuksistaan monta pientä tapahtumaa tai henkilöä, joihin olen törmännyt Polvan kirjoissa, vaikka en ole niistä lukenutkaan kuin murto-osan. 

Ensi vuonna vietetään juhlavuotta, sillä Anni Polvan syntymästä tulee tammikuussa kuluneeksi 100 vuotta. 

Ihminen sodassa on ollut kaikin puolin oivallinen haaste. Sota on aiheena sellainen, että jos ylipäätään lukee, tulee väkisinkin luettua ainakin muutama sellainen kirja, joissa sotaa jollakin tavalla käsitellään. Tätä haastetta varten luin pääosin sellaisia kirjoja, jotka olisin lukenut muutenkin ennemmin tai myöhemmin. Esa Anttalan kirjaa en tosin välttämättä olisi lukenut ilman ylimääräistä motivaattoria.

Tässäpä siis koottuna eversti Maijan sotakirjasaallis kuluneelta vuodelta:

1. Art Spiegelman: Maus I. Selviytyjän tarina
2. Art Spiegelman: Maus II. Ja täällä vaikeudet alkoivat 
3. Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
4. Anni Kytömäki: Kultarinta
5. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
6. Jean Giono: Mies joka istutti puita
7. M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
8. Esa Anttala: Päämajan kaukopartio
9. Alice Hoffman: Aavikon kyyhkyset
10. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
11. Sirpa Kähkönen: Graniittimies
12. Kate Atkinson: Elämä elämältä
13. Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika
14. Anni Polva: Elettiin kotirintamalla

(Bonuksena ei aivan kannesta kanteen luettu tietokirja: Tuulikki Pekkalainen: Lapset sodassa 1918)

Kiitos Suketukselle mainiosta, ihanan stressittömästä lukuhaasteesta! :)

Kuiskauksia haudan takaa

Charlaine Harris: Kuiskauksia haudan takaa

(Grave Sight, 2005)

Gummerus 2014, 255s.

Suom. Sari Kumpulainen

Takkuisesti edenneen Uinuvien kirjojen labyrintin jälkeen halusin lukea jotakin mahdollisimman helppoa. Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan perusteella uskalsin olettaa, että myös Harrisin Harper Connelly -sarjan avausosa olisi sujuvaa, helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Ja kyllähän se olikin.

Harper Connellylla on erikoinen, salamaniskun tuoma kyky: hän pystyy aistimaan kuolleet ja näiden elämän viimeiset hetket. 24-vuotias nainen työskenteleekin ruumiiden etsijänä. Yhdessä velipuolensa Tolliverin kanssa Harper on matkannut Yhdysvaltoja ristiin rastiin ja onnistunut paikantamaan lukuisia kadonneita, kuolleita ihmisiä. Kaikkia ei tällainen uravalinta miellytä, kuten ei epäilyttävä kykykään.

Tässä sarjan ensimmäisessä osassa Harper on kutsuttu pieneen, uskonnolliseen Sarnen pikkukaupunkiin etsimään jo muutamia kuukausia sitten kadonnutta teinityttöä. Tytön kuolemasta ei olla aivan yksimielisiä vaan jotkut uskovat hänen karanneen, sillä hän ei ollut niitä kilteimpiä tyttöjä. Kaikki kyläläiset eivät ole mielissään Harperin saapumisesta ja pian Harper ja Tolliver joutuvatkin toteamaan olevansa keskellä omituista salaisuuksien vyyhtiä.

Kuiskauksia haudan takaa oli täsmälleen sellainen kirja, kuin kuvittelin ja toivoinkin: helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Mysteeri ei ole mitenkään erikoisen omalaatuinen tai vaikeasti ratkaistavissa, mutta se ei haitannut ollenkaan. Harris on saanut ujutettua tarinaan hivenen romantiikantapaistakin, enkä valita siitäkään.

Ei tämä mitään klassikkoainesta ole, mutta viihteenä minulle mieluista. Ehdottomasti luen sarjan muutkin osat.

Hiroshiman poika 1

Keiji Nakazawa: Hiroshiman poika

(はだしのゲン 1, 1973)

Jalava 2006 (2. painos), 273s.

Suom. Kaija-Leena Ogihara

Kotikotona käydessä pikkusiskon kirjahyllystä osui silmiini Hiroshiman poika -sarjakuva. Koska Ihminen sodassa -haaste on vielä hetken käynnissä, päätin lukaista tämän ihan vain korkeamman sotilasarvon saavuttaakseni.

Hiroshiman poika -sarjassa kuvataan Gen-pojan näkökulmasta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Hiroshimassa. Genin isä vastustaa sotaa ja antaa sen näkyä ja kuulua, mikä aiheuttaa ongelmia niin isälle itselleen kuin muillekin perheenjäsenille. Petturin lasten kanssa ei saa leikkiä, mutta heille saa luvan kanssa aiheuttaa ikävyyksiä, eikä petturin vaimolle saa antaa edes ruoka-apua. Perheen vehnäviljelmä turmellaan täysin ja ravinnonpuute on koitua raskaana olevan äidin kohtaloksi. Vanhin veli ilmoittautuu vapaaehtoiseksi lentojoukkoihin vastoin vanhempiensa toiveita, eikä hänen päätään saa kääntymään edes vahvasti päihtyneen sotilaan raa'at kertomukset sodan todellisuudesta.

Albumissa kotirintaman elämää kuvataan aidon tuntuisesti, lapsen näkökulmasta. Luultavasti juuri näkökulma hiukan pehmentää pahinta raadollisuutta tai sitten tarinaa keventää mangalle tyypilliset ilmeet ja eleet. Lasten ilmeet kun ovat lähinnä koomisia silloinkin, kun he saavat selkäänsä. Tämä sarjan ensimmäinen osa päättyy Hiroshimaan pudotettuun atomipommiin, jonka aiheuttama tuho oli järkyttävä. Gen kuuluu eloonjääneisiin, mutta kaikki perheenjäsenet eivät ole yhtä onnekkaita.

Hiroshiman poika on ensimmäinen suomennettu manga-albumi. Nakazawa on kirjoittanut sarjaan ainakin kymmenen osaa, mutta ilmeisesti suomeksi on käännetty vain kaksi ensimmäistä. Tämä ensimmäinen osa on painettu "länsimaalaisittain", eli sitä luetaan samoin päin kuin vaikkapa Aku Ankkaa, eikä takakannesta lähtien. Myös ruudut on käännetty vastaamaan vasemmalta oikealle -lukijan tapoja, mutta puhekuplien järjestyksen muuttaminen ei ole sujunut kommelluksitta. Melko usein vasemmanpuoleisen puhekuplan teksti oli jatkoa tai vastaus oikean puoleisen puhekuplan sisältöön.

Siskon hyllyssä oli myös sarjan toinen osa, jota en ehtinyt lukea, mutta selasin sen läpi. Se näytti luonnollisesti surulliselta, ankealta ja hirveältä. Ehkä luen sen kunnolla joskus myöhemmin.

Uinuvien kirjojen labyrintti

Walter Moers: Uinuvien kirjojen labyrintti

(Das Labyrinth des Träymenden Bücher, 2011)

Otava 2014, 4430s.

Suom. Marja Kyrö

Ihastuin Walter Moersin kirjoihin vuosia sitten, kun ostin pikkusiskolle joululahjaksi Kapteeni Sinikarhun 13 ja 1/2 elämää. Kirja näytti kivalta ja ajattelin lukaista vähän kirjan alkua, mutta lopulta pakkasin siskolle kerran luetun kirjan. Sittemmin olen lukenut muutkin Moersilta suomennetut kirjat, joiden parissa olen viihtynyt hyvin. Olikin tervetullut yllätys huomata, että viimeinkin on käännetty uusi Zamonia-kirja.

Uinuvien kirjojen labyrintti on jatkoa Uinuvien kirjojen kaupungille, jossa lohikäärme Hildegunst von Mythenmetz seikkailee kyseisessä kaupungissa (ja sen alla). Mikäli jompi kumpi kirjoista on sinulle tuntematon, kannattaa lopettaa lukeminen tähän, sillä en voi sanoa Labyrintista mitään paljastamatta jotakin molemmista osista.

200 vuotta Uinuvien kirjojen kaupungissa koetun seikkailun jälkeen Mythenmetz on tuottelias ja hyvin menestyvä kirjailija, jonka teosten taso on kylläkin laskenut tasaisesti. Fanipostia lukiessaan Mythenmetz on kuitenkin tukehtua aamupalaansa, sillä kirjeen sisältö on lähes karmivalla tavalla tuttu. Tämä kirje saa Mythenmetzin palaamaan Uinuvien kirjojen kaupunkiin, joka on luonnollisesti muuttunut sitten viime näkemän.

Noin puolet Labyrintista on sujuvaa ja tuttua Moersia, jonka parissa viihtyy oikein hyvin. Mutta sitten Mythenmetz tutustuu nukketeatteriin, josta paasataankin antaumuksella käytännössä koko loppu kirjan ajan. Nukketeatterin avulla saadaan "kätevästi" kerrattua käytännössä koko edellinen osakin, minkä voisin kuvitella olevan erityisen puuduttavaa luettavaa sellaiselle, jolla nuo tapahtumat ovat tuoreessa muistissa. Minulla ei todellakaan ollut, mutta pitkästyin silti. Noin 90-sivuista kertausosiota seurasi muutaman kymmenen sivun verran Mythenmetzin muistiinpanoja nukketismista. Nuo muistiinpanot eivät luonnollisestikaan vieneet kirjan olematonta juonta eteenpäin lainkaan. Kirja loppuu siihen, mistä tarina vasta alkaa, mikä tämän kirjan kohdalla vain turhautti: ihanko totta luin yli 400 sivua pelkkää esipuhetta jatko-osalle??

Tavallaan olen hyvin pettynyt Uinuvien kirjojen labyrinttiin. Jopa närkästynyt. Toisaalta taas, oli ihanaa matkustaa Zamoniaan ja maleksia Uinuvien kirjojen kaupungin kaduilla. Lisäksi Moersin hauska ja runsas kuvitus pelastaa todella paljon. Hänen kirjojaan kannattaisi lukea jo pelkkien kuvien takia. Ilmeisesti Uinuville kirjoille on odotettavissa jatkoa, mutta aikataulusta minulla ei ole aavistustakaan. Toivottavasti seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa yhtä pitkään kuin tätä Labyrinttia.

Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta

Tiina Hietikko-Hautala: Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta

Scriptum 2009, 75s.

Kuvitus: Suvi Kari

En tiedä mikä mielenhäiriö sai kaltaiseni pelkurin näin synkkänä vuodenaikana kaipaamaan kummitusjuttuja, mutta niin vain kävi. Keväällä lukemani Aaveiden Pohjanmaa oli mieluinen teos ja ilokseni kirjastosta löytyi Tiina Hietikko-Hautalan aiempikin kummitustarinakokoelma, Aaveiden kaupunki. Laitoin kirjan varaukseen ja odottelin saapumisilmoitusta.

Nimensä mukaisesti Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta keskittyy Vaasan alueen kummitusjuttuihin. Tarinat on rajattu koskemaan julkisissa ja/tai hyvin tunnetuissa paikoissa kohdattuihin kummituksiin, mikä on toki ihan hyvä peruste. Monenlaisiin paikkoihin kummitukset tuntuvatkin asettuvan. Niitä on kohdattu niin kirjastossa, kasarmilla kuin metsäteilläkin. Muutamia urbaanejakin kummitusjuttuja kokoelmaan mahtuu, muun muassa Kuokkamummo ja Ninja.

Hietikko-Hautala on kummitustarinoiden kertojana oikein hyvä ja minusta jännittävä tunnelma välittyi mukavan leppoisasti. Ihan yhtä kutkuttavia juttuja tämän kokoelman tarinat eivät kuitenkaan ole, kuin Aaveiden Pohjanmaassa. Erityisesti harmittivat jutut Ninjasta sekä eräästä toljottavasta naisaaveesta hautausmaan laitamilla, ne kun täysin varmasti tiedettiin ihan tavallisiksi kuolevaisiksi. Ehkä oli kuitenkin ihan hyvä, ettei tämä kirja kovin paljoa onnistunut pelottamaan, sillä pelkään pimeää aivan liikaa jo valmiiksi.

Aaveiden kaupunki oli helppo ja viihdyttävä kirjanen lievään kummituskaipuuseen.

Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

(Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013)

Tammi 2014, 330s.

Suom. Raisa Porrasmaa

Haruki Murakamin nimi on tullut tutuksi lukuisista kehuista kirjablogeissa ja muissakin viestimissä. Olen hankkinut noiden suositusten perusteella omaan hyllyyn 1Q84 -trilogian, mutta huomattavasti ohkaisempi Värittömän miehen vaellusvuodet tuntui sopivammalta kirjalta aloittaa Murakamin tuotantoon tutustuminen.

Tazaki Tsukurun elämä on muuttunut äärimmäisen synkäksi ja masentavaksi. Mikään ei tahdo kiinnostaa, eikä millään tunnu olevan mitään väliä. Miksi? Vielä lukioaikoina Tsukurun elämässä kaikki oli hyvin. Parasta oli viisihenkinen ystäväporukka, jonka kanssa Tsukuru vietti tiiviisti aikaa. Lukion jälkeen Tsukuru muutti Tokioon opiskelemaan, mutta ystävät jäivät kotikaupunkiin. Puolen toista tunnin välimatka ei katkaissut ystävyyttä, vaan Tsukuru matkusti usein kotiseudulleen ja juttu ystävien kanssa luisti kuten ennenkin. Kunnes eräällä kerralla yksikään ystävistä ei vastaa Tsukurun puheluihin ja hänet sysätään karusti eroon muista. Vuosia myöhemmin Tsukuru yrittää viimein selvittää, miksi ystävät hylkäsivät hänet.

Minulle Värittömän miehen vaellusvuodet oli sellainen perushyvä lukukokemus. Pidin tekstin tietynlaisesta tasaisuudesta ja hötkyilymättömyydestä. Periaatteessa kirjan juoni on ehkä jopa hivenen tylsä, mutta tämä "tylsyys" tuo kirjaan myös miellyttävän realistisen sävyn. Näin voisi oikeasti tapahtua. Ehkä on tapahtunutkin. Ennakkoon olin kuullut tästä kirjasta vain sen, että tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Hämeenlinnaan. Ohimennen mainittakoon, että Suomessa pyörähdetään vasta kirjan viimeisessä kolmanneksessa.

En tosiaan ole lukenut aiempia Murakamin kirjoja, joten en tiedä onko tämä kuinka tyypillistä Murakamia. Sellainen mielikuva minulla kuitenkin on, ettei Väritön mies ehkä ole miehen parhaimmistoa. Siihen haluan uskoa ja jatkan Murakamin tuotantoon tutustumista luottavaisin mielin.

Puiden tarinoita: Ritari

Iiro Küttner: Puiden tarinoita, Ritari

Books North 2014, 31s.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Puiden tarinoita -sarja sai vastikään jatkoa, kun itsenäinen jatko-osa, Ritari, ilmestyi. Sain kirjan yllätyksenä ja ilahduin todella paljon. Ritari on ulkoasultaan ja taitoltaan aivan yhtä upea kuin edeltäjänsä Puuseppäkin. Kuvia on sopivasti ja ne ovat koostaan riippumatta puhuttelevia ja upeasti tarinaa tukevia.

Minä luin Ritarin iltasatuna lapsille. Oli ehkä onnekasta, että 6-vuotias oli ehtinyt nukahtaa jo ennen iltasatua ja 2-vuotias ei vielä malta näitä tarinoita kuunnella, sillä Ritarissa on yksi aika raaka kohtaus. Palaan siihen hetken kuluttua.

Pohjoisessa maassa on eletty ilman kuningasta jo lähes sata vuotta. Edellisen, lapsettoman hallitsijan surmasi lohikäärme, joka on vetäytynyt luolaan sulattelemaan syömisiään. Monet ritarit ovat yrittäneet surmata lohikäärmeen, mutta vuorilta on palannut vain vapisevia ja harmaantuneita hevosia, jotka ovat kuolla kupsahtaneet parissa viikossa. Tämän tarinan ritari  on lapsesta saakka halunnut tulla siksi urheaksi ritariksi, joka viimein pelastaisi valtakunnan lohikäärmeeltä ja nousisi uudeksi hallitsijaksi. Vartuttuaan tarpeeksi hän ratsastaakin lohikäärmevuorelle, mutta sankaria hänestä ei sillä reissulla tule.

Tarinan juonesta en haluaisi enempää kertoa, mutta pienenä varoituksena mainittakoon, että kirjassa uhrataan yksi ihminen katkaisemalla kaula ja leikkaamalla raajat irti. 8-vuotias kuulija koki tuon kohtauksen kirjaimellisesti yököttäväksi ja hetken aikaa piti olla oksennusvalmiudessa. Toisaalta samainen kohtaus sai lapsen kuuntelemaan tavallista tarkemmin ja kirja luettiinkin yhdessä illassa. Ennen nukkumaanmenoa piti vielä keskustella julmuudesta ja lukea puolikas Kapteeni Kalsari -kirja ennen kuin nukkumista saattoi edes harkita.

Yökötyskohtauksesta huolimatta, tai siitä johtuen, Ritari oli myös lapsen mielestä erikoisen hyvä kirja. Toivonkin sarjalle pitkää ikää, sillä nämä tarinat ovat hyvällä tavalla perinteisiä ja siten varmasti aikaa kestäviä,

Wenla Männistö

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Tammi 2014, 268s.

Ensikosketukseni Seitsemään veljekseen on peräisin ala-asteelta, missä luimme sitä oman muistini mukaan varsin usein vuorolukuna. Silloin opettaja selvensi monia kirjan tapahtumia, jotka muuten olisivat voineet jäädä pieneltä koululaiselta tajuamatta. Luulen kyllä, että selitysten jälkeenkin epäselvyyksiä jäi. Myöhemmin luin Seitsemän veljeksen uudestaan, aivan vapaaehtoisesti, ja pidin siitä.

Riina Katajavuoren Wenla Männistö tuo Kiven Seitsemän veljestä nykypäivän Helsinkiin. Orvoksi jääneet veljekset (Jusa, Tommi, Aapo, Simppa, Late (Lowri), Timi (Tim, Timppa) ja Eppu) eivät tosin tässä pääse paljoakaan ääneen, vaan kerronta etenee naisten suilla. Naapurin nuori ja itsevarma, isättömänä kasvanut Wenla tiirailee veljesten tekemisiä vuokra-asunnon ikkunasta, hengailee veljesten seurassa ja on mukana bändihommissakin. Wenlan Kätilöopistolla työskentelevä yksinhuoltajaäiti, Marja Männistö, sekä Harjun saunassa pesijänä huhkiva Rajamäen Kajsa pääsevät myös ilmaisemaan ajatuksiaan ja huomioitaan, niin hulttioveljeksistä kuin nykypäivästä yleensä. Puhuttelevimpana naisäänenä minun mieleeni jäi kuitenkin poikien edesmennyt Alli-äiti, jonka sanoista uhkuu nöyryys ja viisaus.

"Minä katson täältä heitä ja toisinaan he minua. En johdata, en ohjaa, tarkkailen vain. Teen havaintoja, en tulkitse. En työnnä tunteitani heihin enää, kaikki on ollut mikä on ollut ja leiviskä hoidettu niin kuin parhaaksi taisin. En kiristä, en purista, en komenna, en säksätä. En kerää en korjaa en kata en vaivaa en pese en ripusta en muistuta en petaa. (En unohda en suutu en huuda.)"

Tämän kirjan lukeminen oli häkellyttävää. Kaikki tässä on niin upeaa ja onnistunutta, että taisin lukea lähes koko kirjan kasvoillani höntti ihastuksen hymy. Aikakauden vaihtaminen saa veljesten toilailut näyttäytymään juuri niin idioottimaisina kuin ne ovat alunperinkin. Samalla lukijan on myönnettävä, että tällaisia valopäitä on ollut maailman sivu ja on edelleenkin vaikka kuinka paljon.

Haluaisin sanoa tästä kirjasta vaikka mitä, mutta en löydä tarpeeksi suuria sanoja. Tämä on täydellinen. Olisi jännittävää kuulla, millaisen lukukokemuksen Wenla Männistö tarjoaa sellaiselle lukijalle, jolle Seitsemän veljestä ei ole entuudestaan tuttu. Sellaista ihmistä ei vain taida Suomesta löytyä.

En tiedä, kuinka paljon Seitsemää veljestä nykyään kouluissa luetaan, mutta Wenla Männistö olisi varmasti virkistävää vaihtelua niin oppilaille kuin opettajillekin. Voisin kuvitella, että näiden kahden kirjan vertaileminen kirvoittaisi virkistäviä keskusteluja ja näkökulmia oppitunneilla.

8xKapteeni Kalsari

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsari seikkailee, 2002

Kapteeni Kalsari ja ulkoavaruuden uskomattoman keljut keittiöntädit (ja ruokalan ihan yhtä ilkeät zombinynnyt), 2007 (3. painos)

Kapteeni Kalsari ja Professori Poksupöksyn piinalliset puuhat, 2003

Kapteeni Kalsari ja Hurjan Hierrenaisen hirmutuuli, 2004

Kapteeni Kalsarin ja Sähköräkäjätkän iso paha taistelu, 1. osa: Siivottomien sierainmöykkyjen yö, 2004

Kapteeni Kalsarin ja Sähköräkäjätkän iso paha taistelu, 2. osa: Roimien roboräkien kosto, 2004

Kapteeni Kalsari ja Violetin vessan väen vinha vahinko, 2007

Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu, 2014

Tammi

Suom. Jaana Kapari-Jatta

Perheemme vanhin lapsi on nyt tokaluokkalainen, melko energinen poika, joka oppi itsekseen lukemaan ennen eskarin alkua. Olenkin pari vuotta yrittänyt vinkata hänelle kirjoja, joista olen uskonut hänen pitävän. Menestys ei ole ollut kauhean hyvä, mutta onneksi joku kirjabloggaajatoveri tuli jossakin joskus maininneeksi Kapteeni Kalsari -kirjat. Heti ensimmäinen osa, Kapteeni Kalsari seikkailee, oli sellainen menestys, etten ollut uskaltanut toivoakaan! Poika luki ripeään tahtiin kaikki osat ja saman tien jokaisen uudestaan. Sittemmin olen onnistunut hankkimaan omaksi kaikki muut paitsi sarjan toisen osan.

Uusin Kapteeni Kalsari, Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu, ilmestyi tänä syksynä ja  pyysin sen arvostelukappaleena. En nimittäin ollut itse lukenut yhtään sarjan osaa lapsen ahkerista suosituksista huolimatta ja koska arvostelukappaleet luen aina, sain hyvän syyn tutustua pojan suosikkisarjaan. Luimme yhden vanhoista ja tämän uusimman Kapteeni Kalsarin iltasatuna ja voi että, miten ne satutuokiot meinasivat venähtää! Poika oli aivan mielissään kun huomasi äidinkin pitävän Kapteeni Kalsarista ja niinhän siinä kävi, että luin sitten koko sarjan (paitsi sen meiltä puuttuvan ja kirjastosta aina lainassa olevan Puhuvat pöntöt).

Kapteeni Kalsareissa on lukuisia lapsilukijaan vetoavia piirteitä: iso fontti, runsas kuvitus, sarjakuvaosioita sekä toimintakohtauksia, joiden "lukeminen" sujuu sivua edestakaisin heiluttamalla: perättäisten sivujen lähes samanlaiset kuvat alkavat näyttää yhdeltä liikkuvalta kuvalta. Ai niin, lisäksi kirjojen huumori vetoaa ihan varmasti erityisesti poikalapsiin.

Kapteeni Kalsari ja Hippi Helihousun hirvittävä paluu on liki tuplasti muita osia paksumpi. Kirjan nimestä poiketen Hippi Helihousua ei kirjassa paljoa näy, vaan hän vilahtaa vain tarinan alussa ja lopussa. Pääpaino on Ernon ja Huukon eskariajoissa, heidän ystävystymisessään, kepposissa ja lopulta siinä, kuinka he yhdessä yrittävät saada eskareita piinaavat kiusaajat kuriin. Pelkästään tuo esikouluaikainen tapahtumasarja olisi riittänyt kirjaksi, mutta Hippi Helihousun ja hänen aikamatkustusrobottihousujensa ansiosta mukaan on saatu vinkeä aikamatkustusparadoksilisä. Aikamatkustuksen vaikutuksia tapahtumien kulkuun ja näiden ristiriitaisuuksia käsiteltiinkin kirjassa ihanteellisen seikkaperäisesti ja havainnollistaen, joten lapsetkin ne ymmärsivät ja silmät suurina ihmettelivät kaikkia mahdollisia käänteitä. Sarjalle on mitä ilmeisemmin odotettavissa jatkoa, joten Kapteeni Kalsarista kuullaan vielä.

Lopuksi luovutin tietokoneen näppäimistön 8-vuotiaalle KK-fanille. Tässä hänen muokkaamattomat ja juonipaljastuksia sisältävät näkemyksensä Kapteeni Kalsarista ja Hippi Helihousun hirvittävästä paluusta:

"se oli hyvä kirja ja mahtava loppu. ja kolme sarjakuvaa joista yksi oli semmoinen kuin ennen ja kaksi muuta sarista jotka olivat erilaisia ja vieläpä kipperi kruppi jonka setä oli häijy ja sen nimi oli pena-setä. ja mahtavia jekkuja tekivät erno ja huuko. esim. hierto juhuun kummitus housut ja varsinkin kun tuli ne viestit."